Nettishoppailua ja kolesterolipohdintaa

Koska vaatekaupoissa kiertely ei tuottanut tulosta, päätin siirtyä etsiskelemään vaatteita netistä, vaikken periaatteessa haluaisi tilata netistä mitään. Nettishoppailu tulee usein kalliiksi, sillä vaatteet harvoin näyttävät minun päälläni samanlaisilta kuin langanlaihojen mallien päällä, ja vaatteiden palauttaminen on minusta jotenkin tosi noloa. Tilasin joskus vuosia sitten useammankin kerran vaatteita netistä, mutta nyt kun katselin vanhoja tilauksiani, niin eipä niistä vaatteista ole jäänyt monta pysyvään käyttöön. 

Lisäksi saan tuhrautumaan vaatteiden valintaan ihan käsittämättömän paljon aikaa, kun pitää vertailla ja analysoida. Mitä materiaalia vaate on, millainen istuvuus siinä on, mitä värejä vaatteesta on saatavilla ja niin edelleen. Kuvatkin pitää katsoa moneen kertaan ja zoomaten, koska aina voi tulla ilmi jotain uutta ja yllättävää. 🤭 Tarpeeksi kauan kun jahkailee, voi käydä kuitenkin lopulta niin, että haluamaani vaatetta ei olekaan enää saatavilla koossani, ja jään nuolemaan näppejäni. 

Vaikken oikein itsekään tiedä, mitä haluan, niin sen kyllä tiedän, mitä en halua. Zalandon sivuilla tuli vastaan esimerkiksi niin kummallisen näköinen mekko, että luulin sitä ensin vitsiksi. 

Mekko löytyy täältä. 

Kuka ihme haluaa laittaa päälleen mekon, johon on maalattu tissit ja tuhero? Ihan kuin kukaan ei osaisi muuten arvata, mitä mekon alla on. 

Sivua tarkemmin tutkittuani tulin tietämään, että mekko ei ole mikään vitsi, vaan se on oikein designmekko merkiltä Moschino. Hintaakin sillä on vaatimattomat 459,95 euroa. Aika paljon trikoomekosta! Minä en kehtaisi kävellä tuollainen nakumekko päälläni edes maksusta – tai hetkinen: jos hinta olisi sopiva, saattaisin laittaakin mekon päälleni. Viidellä tonnilla voisin viedä mekossa roskat, ja kymppitonnilla voisin jo käväistä se päälläni Prismassa ostamassa vaikkapa rintaliivit. 

Moschino-merkki rupesi kiinnostamaan, ja selvisi, että kyseessä on italialainen luksusmuotitalo, joka on perustettu vuonna 1983. Moschino on tunnettu erikoisista ja eksentrisistä tuotteistaan, ja Zalandon sivuiltakin löytyi lisää kiinnostavia vaatekappaleita. 

Missä on miesten munahousut? Niitä jäin kaipaamaan. 

Harmi, että tuotteet ovat niin hintavia, etteivät ne sovi meikäläisen budjettiin. Viimeisten kuvien neulekin kustantaa 629,95 euroa. Pitääkin laittaa lotto vetämään siinä toivossa, että pääsen tilaamaan kuvan neuleen ja kulkemaan pian kolmionmuotoinen lappu persiissäni.

Vaatetilaus (ilman Moschinoa) lähti kuitenkin menemään, ja saapa nähdä, millaista kamaa sieltä tulee. 

Vappuaattoa emme juhlistaneet sen kummemmin. Nökötimme kotona ja joimme yhdet oluet – ukkeli alkoholillisen ja minä alkoholittoman. Vapunpäivänä kävimme sitten kaupungilla, jossa oli aivan valtava määrä ihmisiä. Ukkeli totesi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän näkee Suomessa ihmisiä. 🤣

Matinkylän rannallakin oli runsaasti porukkaa. Lapset peuhasivat jo vedessä, ja grillit savusivat, kun ihmiset olivat saapuneet sankoin joukoin avaamaan kesän grillikauden.

Pikkis olisi halunnut kokeilla kaupunkipyöräilyä, mutta onnettoman tassut eivät ylettäneet polkimille. 🤭

Minä avasin grillikauden jo kauan sitten, kännykkäkuvien päivämäärien mukaan tarkemmin sanottuna 13.4. 

Hätäisimmät eivät malta odottaa hiillosta, ja ahneimmat grillaavat kahta makkaraa kerralla. 🫣

Sumppi löytää aina aurinkoisimmat paikat.

Olen innostunut testailemaan alkoholittomia oluita, ja syy on se, että kävin mittauttamassa kolesteroliarvoni, ja triglyseridiarvoni säikäytti. Luulin, että olin lipitellyt niin paljon alkoholia, että se oli nostanut triglyseridiarvoni yli viiterajojen, mutta myöhemmin selvisi, että triglyseridini olivatkin ihan viitearvoissa. 

Minulla on ollut kolesteroliarvot koholla niin kauan kuin muistan, ja lääkäri suositteli minulle jo parikymppisenä kolesterolilääkkeitä. Olin silloin ihan pöyristynyt, että en takuulla rupea syömään mitään kolesterolilääkkeitä tämän ikäisenä! Nyt niiden lääkkeiden syöminen olisi varmaankin viimeistään aiheellista, mutta en ole saanut vieläkään käytyä asian takia lääkärissä. Ruokavaliolla pystyisin tuskin alentamaan kolesteroliarvojani mitenkään dramaattisesti, enkä edes tiedä, miten voisin muuttaa ruokavaliotani enää kolesterolia alentavammaksi. Makkaraakin, joka on seikkaillut viime aikoina blogikuvissa, syön ehkä 3–4 kertaa vuodessa, ja siksi sitä pitääkin esitellä blogissa, koska se on niin harvinaista herkkua. Korkea kolesteroli on perinnöllistä meidän suvussa, ja uskon, että minunkin korkeat kolesteroliarvoni johtuvat siitä. Koska ns. hyvä kolesterolini on ollut aina hyvä, olen ajatellut sen ikään kuin kumoavan huonon kolesterolin vaikutukset, enkä ole jaksanut stressata kolesterolistani, saati sitten vaivautua lääkärin puheille. 

Kuukausi sitten sain yhtäkkiä päähäni, että menenpä mittauttamaan kolesteroliarvoni. Meillä on tien toisella puolella myös yksityinen lääkäriasema, jonne on helppo kipaista. Selasin laboratorioaikoja, ja sain ajan niinkin pikaisesti kuin 13 minuutin päähän. Menisin verikokeisiin ja lääkärin vastaanotolle mieluiten mahdollisimman spontaanisti ja lyhyellä varoitusajalla, jottei tarvitse jännittää etukäteen, ja kolmentoista minuutin odotteluaika on jo aika hyvä. Ehtii hyvin laittamaan vaatteet päälle ja kipaisemaan kadun toiselle puolelle. 

Tulokset tulivat jo samana iltana ja olivat juuri niin huonot kuin olin pelännytkin – itse asiassa huonommatkin niiden triglyseridien osalta. 

Kolme viikkoa myöhemmin ukkeli patisti minua käymään laajemmissa verikokeissa, koska edellisistä verikokeistani oli jo useampi vuosi. Olin ollut vähän aivosumuinen, ja oloni oli ollut muutenkin outo, joten ukkelin mielestä oli hyvä selvittää D-vitamiinit ja muut vastaavat. Tein työtä käskettyä ja varasin Synlabilta naisen terveystarkastuspaketin, joka sisältää naisen terveyden kannalta tärkeimmät verikokeet. Kolesterolit kuuluvat myös pakettiin, mikä tuntui vähän tyhmältä, koska olin mittauttanut kolesterolini vain kolme viikkoa aiemmin. Valitsin paketin kuitenkin, koska se tuli edullisemmaksi kuin yksittäisten verinäytteiden otattaminen. Verikokeet piti ottaa paaston jälkeen, eli aamulla ei saanut syödä tai juoda mitään. 

Tulokset olivat kolesteroliarvojeni osalta vähintäänkin hämmentävät. Aiempi kolesterolimittaus naapuritalon lääkäriasemalla oli tehty iltapäivällä, jolloin olin jo syönyt (sekä aamiaisen että lounaan) ja juonut pari kertaa kahvia, kun taas tämä Synlabin mittaus oli tehty noin 12 tunnin paaston jälkeen. Kolesterolimittaushan ei enää nykysuositusten mukaan vaadi paastoa, vaan kolesterolit voi mittauttaa milloin vain huolimatta siitä, onko syönyt vai ei. 

Seuraavassa kolesteroliarvoni huhtikuun alussa (ilman paastoa) ja kolme viikkoa myöhemmin 12 tunnin paaston jälkeen. Viitearvot ovat suluissa. 

Miten arvot voivat poiketa noin suuresti toisistaan, vaikka verikokeiden välissä ei ole kuin kolme viikkoa? Voiko pelkkä paasto vaikuttaa arvoihin noin paljon, vai johtuvatko LDL:n ja kokonaiskolesterolin nousu (ja toisaalta triglyseridiarvon lasku) muista syistä?

Kysyin asiaa tekoälyltä, joka vastasi, että triglyseridiarvojen lasku selittyy todennäköisesti paastolla. Ihmettelen tätä suuresti, kun Duodecim-lehdessä kuitenkin väitetään, että "ruokailun jälkeen kokonaiskolesterolin ja LDL-kolesterolin pitoisuudet pienenevät enintään 0,2 mmol/l ja triglyseridien pitoisuudet suurenevat enintään 0,3 mmol/l aterian rasvaisuudesta riippuen". Minulla ruokailu oli muka nostanut triglyseridejä huimat 1,51 mmol/l!

Tekoäly jatkoi:  

En nyt enää tiedä, mihin uskoa. Ihmettelen myös sitä, että jos paasto voi vaikuttaa triglyseridiarvoon ja sitä kautta ilmeisesti myös epäsuorasti LDL-arvoon noin valtavasti, miksi kolesterolimittausta ei enää suositella enää tehtäväksi paaston jälkeen. 

On tosin mainittava, että minulla oli jälkimmäisen verikokeen aikana taas paha turvotus- ja ummetusjakso. Vatsa kyllä toimi mutta ei normaalisti, ja syöminen tuntui heti aamusta epämiellyttävältä, koska vatsa turposi pienenkin ruokamäärän jälkeen valtavasti. En liioittele yhtään, kun sanon, että vatsani näytti siltä kuin olisin syönyt jalkapallon. Tämä vaikutti varmasti painoonkin (en käynyt vaa'alla), ja painoin varmasti enemmän kuin normaalisti. Tekoälyhän ehdotti painon nousua yhdeksi selitykseksi. Tuskin painoin kuitenkaan niin paljon enemmän, että se olisi voinut nostaa kolesteroliarvojani noin dramaattisesti. 

Kai tässä pitäisi hakeutua lääkärin pakeille, mutta meinasin odotella muutaman kuukauden ja käydä sen jälkeen mittauttamassa kolesteroliarvoni uudelleen viereisellä lääkäriasemalla – tällä kertaa paastoarvona. En halua mennä esittelemään lääkärille kahdessa eri paikassa otettuja verikoetuloksia, koska lääkäri varmaankin luulee, että olen pakkomielteinen hullu, joka juoksee mittauttamassa veriarvojaan eri laboratorioissa muutaman viikon välein. 🫣 

Ihanaa, kun tähän vuodenaikaan löytyy lenkiltä myös jotain kotiinvietävää!

Aurinkoista viikonlopun jatkoa!

Puuttuva palanen

Kyselin aiemmin neuvoja ihon tarkastuksesta tyvisolusyöpäleikkauksen yhteydessä, joten ajattelin nyt kertoa, miten tarkastus ja leikkaus kohdallani menivät. Koska aiemmin kyseltiin myös, miten tyvisolusyöpäni oli oireillut, palaan aluksi siihen.  

Palattuamme vuoden alussa Vietnamista ja Thaimaasta Intiaan luulin, että minua oli purrut jokin ötökkä, kun otsassani oli näppylän tapainen, joka kutisi ja vuoti verta. "Pureman" paranemisessa kesti tosi kauan, varmaan ainakin kuukauden verran, mutta lopulta iho rauhoittui ja asia unohtui. Kunnes taas Albaniassa otsani alkoi kutista ja vuotaa vertaa samasta kohdasta kuin alkuvuonnakin. Rupesin ihmettelemään, miten sama paikka voi vaivata vielä näin pitkän ajan jälkeen, ja silloin tajusin yhdistää ihon ärtymisen aurinkoon. Aurinko tuntui selvästikin olevan laukaiseva tekijä, joka sai ihon kutisemaan ja vuotamaan verta. Kävin heti Albaniasta Suomeen palattuani näyttämässä otsaani ihotautilääkärille, joka totesi, että otsassani oli jonkinlainen tiivistymä, ja otti siitä koepalan, joka osoittautui myöhemmin tyvisolusyöväksi. 

Olin käynyt yksityisellä lääkärillä, mutta koska Iho- ja allergiasairaalassa olisi kuulemma taitavaa porukkaa ja tyvisolusyövät leikataan siellä yleensä ihan kohtuullisessa ajassa, pyysin lähetteen sinne. Sain leikkausajan lopulta reilun kahden kuukauden päähän syövän toteamisesta. 

Normaalioloissa – siis silloin, kun syöpäkohta ei ole ärtynyt ja verta vuotava – syöpä on lähes huomaamaton, kuten tästä itsenäisyyspäivänä ottamastani kuvasta näkyy: 

Ei siis kannata tuudittautua siihen uskoon, että jos ei löydä itseltään poikkeavia luomia, ei voi olla ihosyöpääkään. Toisaalta taas ei kannata panikoidakaan ja epäillä jokaista hieman erilaista kohtaa ihossaan, koska hulluksihan siitä tulee. 

Tyvisolusyöpä on kaikista syövistä harmittomin, koska se ei lähetä etäpesäkkeitä, mutta se kuitenkin kasvaa koko ajan hiljalleen. Siksi tyvisolusyöpä on hyvä poistaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jolloin ihoa ei tarvitse poistaa laajemmalta alueelta, eikä ihoon jää niin suurta arpea kuin silloin, jos syöpä on ehtinyt kasvaa isommaksi. Tämä siis tiedoksi itsellenikin, joka ajatteli aluksi tyhmänä, että jos syöpä ei kerran lähetä etäpesäkkeitä, niin mitäpä sitä sitten poistamaankaan. 🫣 

Olin saanut etukäteen kirjeitse ohjeet, että leikkauspäivän aamuna pitäisi käydä suihkussa ja pestä hiukset. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei ollut. 

Vuokranantajaltamme oli tullut joskus marraskuussa ilmoitus, että kaikkien asuntojen kylpyhuoneisiin ja wc-tiloihin vaihdettaisiin silikonit viikolla 49 (siis viime viikolla). Mitään ei kuitenkaan tapahtunut koko viikon aikana. Vihdoin perjantai-iltana postiluukusta kolahti ilmoitus, että silikonit tultaisiin vaihtamaan maanantaina 8.12., eikä suihkua saisi käyttää koko päivän aikana, edes aamulla. Sepä sattuikin mukavasti, sillä kyseinen päivä oli leikkauspäiväni, ja suihkuun pitäisi päästä. 

Piti siis etsiytyä suihkuun jonnekin muualle eli tässä tapauksessa uimahalliin. 

Ison Omenan edessä on ihana porokolmikko.

Kuntosalille en voinut mennä, koska siellä on siivoojana yksi musta mies, joka saattaa pelmahtaa naisten pukuhuoneeseen milloin vain, eikä suihkutiloissa ole edes verhoja. Tämä on muuten tosi yleistä kuntosaleilla, enkä voi ymmärtää, miksi suihkutiloissa ei voi olla verhoja näkösuojana. Lähdin lopulta uimahalliin oikein innokkaana, sillä olin huomannut, että siellä alkaisi virtuaalinen HIIT-jumppa kello 6.30. Pääsisin siis vielä leikkauspäivän aamunakin jumpalle! 

Olin epäillyt, että saattaisin olla ainoa jumppaaja paikalla, mutta vielä mitä! Jo kello 6.15 altaassa oli tusinan verran eläkeläisiä, jotka tuijottivat malttamattomina tv-ruutua ja pomppivat vedessä ylös ja alas, ilmeisesti alkulämmittelynä. Puoli seitsemältä allas olikin jo sitten ihan täynnä. Menin odottamaan jumpan alkua altaan sivulla oleviin poreisiin ja mietin, että mitenköhän HIIT jumppa mahtaa olla, kun ikäjakauma on tämmöinen. 🤭 Treeni oli kuitenkin erinomainen ja aika rankkakin, kun sen veti ihan tosissaan. (Minulla oli tarkoitus hieman himmailla ylävartalon osalta SC-nivelen takia, mutta unohdin.) Toki jumppa sopi hienosti vanhemmillekin, koska jokainen saattoi jumpata oman kuntonsa ja tahtotilansa mukaan. Kun pääsin poreiden ja jumpan lisäksi vielä saunaankin, niin kyllä se kotisuihku olisikin ollut tylsä vaihtoehto!

Uimahalli avautui kuudelta, jolloin paikalla oli suorastaan yleisöryntäys. Seitsemän jälkeen (kuvan ottamisen aikaan) hallissa oli jo väljempää.

Ukkeli oli ottanut leikkauspäiväni vapaaksi ja ilmoitti lähtevänsä mukaani sairaalaan. Yritin vängätä vastaan, koska kyseessä oli niin pieni juttu, mutta ukkeli ei hyväksynyt vastaväitteitä. Tuli pieni takauma kymmenen vuoden takaa, jolloin minulla oli nivustyrä, joka piti leikata. Muistattekos vielä sitä? Juttua tyrästä löytyy täältä ja tyräleikkauksesta täältä. Olin unohtanut suurimman osan tyrään liittyvistä yksityiskohdista, ja nyt kun lueskelin noita vanhoja postauksia, totesin, että parin viikon mahdollinen treenitauko tyvisolusyövän takia on loppujen lopuksi aika pientä tyrän aiheuttamaan taukoon verrattuna. 🤭 

Olisin halunnut mennä Iho- ja allergiasairaalaan autolla, mutta luettuani, että sairaalan pihassa on kehnonlaisesti parkkipaikkoja, suostuin ukkelin ehdotukseen mennä taksilla. Taksikuskiksi osui kiinalainen mies, joka oli niin iso, että hädin tuskin mahtui pieneen autoonsa. Mies oli äreän oloinen ja maiskautti suutaan aina, kun joutui pysähtymään liikennevaloihin. Kaiken huippu oli se, kun sairaalan pihalle päästyämme kiitin miestä kyydistä, ja mies katsoi peruutuspeiliin ja tokaisi vihaisesti: "pois auto!". Olin, että anteeksi mitä, jolloin mies toisti saman: "pois auto!". Silloin ymmärsin, että mies käski meitä ilmeisesti lähtemään pois autosta, joten ei muuta kuin kiireen vilkkaa ulos. Enpä ollut muutenkaan ajatellut jäädä loppupäiväksi taksiin istumaan.

Kutsukirjeessä oli varoitettu, että vastaanottoajat saattaisivat olla myöhässä, mutta leikkaukseni taisi alkaa jopa muutaman minuutin etuajassa. Ensimmäiseksi lääkäri kysyi, haluaisinko, että minulta tarkastetaan koko iho, ja vastattuani myöntävästi piti riisua vaatteet alusvaatteita lukuun ottamatta.

Tarkastus oli loppujen lopuksi hyvin nopea ja silmämääräinen, mikä johtui luultavasti siitä, että ihoni oli niin "siisti". Muutamaa kohtaa lääkäri katsoi tarkemmin jollakin työvälineellä, mutta mitään poikkeavaa ei muualta kehostani löytynyt. Hieman skeptisenä toki mietin, että jos tyvisolusyöpä voi olla niinkin huomaamaton kuin omani, voiko sitä aina edes havaita tutkimuksissa.   

Seuraavaksi pääsin sitten pötköttelemään leikkauspöydälle, ja valmistelujen jälkeen sain otsaani useamman puudutuspiikin. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin, enkä ollut osannut edes jännittää toimenpidettä, mutta puudutuspiikkien jälkeen minulle tuli äkkiä kuuma ja jotenkin huono olo. Pakokauhu heräsi, ja teki mieli lähteä karkuun. Kerroin tämän lääkärille, joka suhtautui tuntemuksiini erinomaisen ymmärtäväisesti ja sanoi, että tunteeni saattoi johtua puudutusaineen adrenaliinista. Mahdollinen selitys helpotti oloani hieman, mutta siitä huolimatta minulla oli koko leikkauksen ajan vähän pakokauhuinen olo, ja puristin käsissäni paitani helmaa niin tarmokkaasti, että vasen käteni oli leikkauksen jälkeen ihan puutunut.

Syöpäkohta poistettiin, ja sen päälle laitettiin ensin sulavat tikit ja lisäksi vielä ompeleet, jotka minun pitäisi käydä poistattamassa viikon päästä omalla terveysasemallani. Leikattu palanen lähti patologin arvioitavaksi, ja vaikka yksi leikkaus yleensä riittää, joskus voi käydä niinkin, että myöhemmin pitää tehdä vielä toinenkin leikkaus, jos patologi arvioi, että leikkaus ei ollut riittävä.  

Haavan päälle tuli ihoteippiä sekä paineside, jonka saisin ottaa pois kahden vuorokauden kuluttua. Siihen asti minun pitäisi elellä hyvin hissukseen ja vältellä varsinkin kumartelua, koska päähän kohdistuva paine lisäisi verenvuodon riskiä. Minun pitäisi elellä nämä pari ensimmäistä päivää kuulemma niin, että liikuskelisin lähinnä telkkarin, jääkaapin ja sängyn väliä. Saatoin näyttää hieman epäuskoiselta tämän kuullessani. 🤣 Ihmettelin sitäkin, miten muistaisin olla kumartelematta. Ensimmäiseksi mieleeni tuli kaikki kylpyhuoneen ja vessan tavarat, jotka oli pitänyt siirtää silikonivaihdon alta pois ja jotka pitäisi laittaa taas illalla takaisin paikoilleen. Ihan hyvä, että ukkelilla oli vapaapäivä. 

Kun nousin ylös leikkauspöydältä, huomasin hikoilleeni itseni niin märäksi, että leikkauspöydällä olevaan paperialustaan oli jäänyt selän kohdalle märkä läntti. Seuraavaksi säikähdin, olinko laskenut alleni, kun housunikin tuntuivat niin nihkeiltä, mutta onneksi se oli vain paniikkihikeä. Kun puin takkia ylleni, seinällä olevasta naulakosta putosi kenkälusikka lattialle, ja minä tietysti kumarruin nostamaan sitä. En ehtinyt siis edes ulos tutkimushuoneesta, kun kumartelukielto jo unohtui. 🤣

Operaatio oli kestänyt kokonaisuudessaan ehkä 40 minuuttia, mutta minulla oli panikoinnistani johtuen pöllämystynyt ja voipunut olo, ihan kuin olisin tehnyt pidemmänkin urheilusuorituksen. Paineside otsassa tuntui oudolta, mutta sitä oli nyt kestettävä keskiviikkoon asti, jolloin siteen saisi poistaa. Sen jälkeen saisin mennä myös suihkuun ja pestä tukan. 

Paineside.

Herrojen silikoniprojekti ei ollut edistynyt tällä välin yhtään, koska miehet olivat olleet jossain toisessa asunnossa. Kylpyhuoneemme silikonit valmistuivatkin vasta kun miesten työpäivä päättyi eli muutamaa minuuttia vaille neljä. Pikkuvessan silikoneja miehet eivät ehtineet vaihtamaan, joten vessa jäi tälle päivälle. Suihkuun saisimme taas tänään aamuseitsemästä alkaen. 

Onnistuin ottamaan loppupäivän varsin rauhallisesti enkä laittanut edes ruokaa, koska ukkeli kielsi. Wolttasimme siis Noodle Storysta vanhat tutut nuudeliannokset, jotka olivat taas niin valtavan kokoiset, että niistä riittää syömistä vielä tällekin päivälle.  

Nukkuminen oli viime yönä aika kehnoa, ja nousin ylös jo ennen kolmea, kun en saanut enää unta. Olen tottunut nukkumaan vatsallani, eikä painesiteen kanssa voi oikein nukkua mahallaan, kun side on semmoinen möllykkä otsassa. Muutenkin hermostutti, että mitä jos side lähtee yöllä pyöriessä vaikka irti, ja heräilin sen takia jatkuvasti. Mutta huomennahan saan jo ottaa siteen pois, joten kyllä tässä vielä toisenkin huonon yön jaksaa. 

Saan mennä saunaan ja uimaan ompeleiden poistamisen jälkeen eli viikon päästä, mutta treenien aloittamisen kanssa olisi hyvä odotella mieluusti hieman pidempään. Ymmärrän itsekin, että ei ole välttämättä hyvä idea lähteä tekemään jotain maastavetoja liian pian tämmöisen jälkeen, vaikka operaatio pieni olikin. On parempi, että leikkaushaava saa parantua kerralla kunnolla, ettei paraneminen pitkity, joten olen päättänyt odotella kiltisti niin kauan kuin tarve vaatii. Toki jotain pientä ja kevyttä jumppailua voisi yrittää ehkä jo viikon päästäkin... 🤭

Miten dieetin kävi?

Kirjoittelin jokin aika sitten olevani dieetillä, kun olin kyllästynyt omaan ulkomuotooni ja olooni, ja nyt pitää näköjään raportoida sitten tästäkin aiheesta – mahdollisimman perusteellisesti tietenkin. 🙈

Minulla oli tavoitteena pudottaa kahdessa kuukaudessa eli toukokuun loppuun mennessä 5 kiloa, ja toiveena oli, että kropasta lähtisi mahdollisimman paljon rasvaa ja vähän lihasta. Halusin päästä myös eroon pallomahastani, joka oli ilmestynyt kummittelemaan keskivartalolleni. 

Hämmentävää oli se, etten oikein tiennyt, miten painoni oli noussut niin paljon ja salakavalasti. Käyn vaa'alla normaalisti hyvin harvoin, jos ollenkaan, joten on vaikea sanoa, millaisessa ajassa tarkalleen kilot olivat tulleet. Toki olin huomannut, että vaatteet kiristivät tai että ne eivät välttämättä mahtuneet enää edes päälle, mutta kuten aiemmin kerroin, olin löytänyt mielestäni hyviä selityksiä sille, miksi näin oli käynyt. Semmoinen mahdollisuus, että olisin saattanut lihoa, ei tullut mieleenikään.  

Uhkea keskivartalo. 😆 Kuva on otettu viimeisenä päivänä ennen dieettiä eli maaliskuun 31. päivä.

Painoin ennen dieetin aloittamista 71,9 kiloa, mutta tuossa oli varmasti sen verran turvotusta nautinnollisen viikonlopun jäljiltä, että arvioin lähtöpainokseni 71 kiloa.

Jos ei halua laskea kaloreita, mikä keinoksi? 

En ottanut dieettiä kovin vakavasti, vaan lähdin vain tekemään eräänlaista ihmiskoetta itselläni. Monestihan kuulee esimerkiksi semmoista, että keski-ikäisen on vaikea pudottaa painoaan, ja halusin itse kokeilla, onko asia tosiaan näin. En halunnut myöskään ruveta laskemaan kaloreita, koska tiedän kokemuksesta, että se ei tee hyvää psyykelleni, joten päätin lähestyä painonpudotusta toisella tavalla. 

Kävin ensimmäisenä dieettipäivänä 1.4. vaa'alla ja tein siitä päivästä alkaen tiettyjä muutoksia ruokavaliooni (niistä lisää seuraavaksi). Ajatus oli, että kävisin vaa'alla uudestaan tarkalleen viikon päästä ja katsoisin, oliko tekemilläni muutoksilla ollut mitään vaikutusta. Jos painoni olisi lähtenyt tippumaan, hyvä; jos ei, tekisin lisää muutoksia, ja tarkastelisin tilannetta taas uudestaan viikon päästä.   

Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että painoni lähti tulemaan alaspäin jo ensimmäisillä ruokavaliomuutoksilla, joten jatkoin samalla linjalla loppuun asti.    

Kävin vaa'alla siis vain kerran viikossa, aina samana viikonpäivänä eli tiistaina ja samaan aikaan (aamulla heti vessakäynnin jälkeen), ja tämä toimi minulla tosi hyvin. Näin dieetti – ja syöminen ylipäänsä – ei vallannut liikaa ajatuksiani, vaan tunsin hallitsevani tilannetta.  

Mitä söin dieetin aikana? 

Syön normaalistikin säännöllisesti neljä kertaa päivässä ja hyvin samankaltaisia juttuja joka päivä, joten muutokset oli helppo tehdä, ja niitä oli helppo seurata. Minulta löytyy myös itsekuria ja itsehillintää, jos jotain oikeasti päätän. Vaikka en ottanut laihdutusprojektia vakavasti, otin sen kuitenkin tosissani. Selittelyt ja tekosyyt eivät kanna kovin pitkälle, ja jos haluaa saavuttaa jotain, pitää olla myös valmis tekemään sen eteen töitä. Ajattelin niin, että vaikka epäonnistuisinkin tavoitteessani, ainakaan se ei jäisi yrittämisestä kiinni.

Ensimmäinen muutos ruokavaliossani oli se, että jätin kaiken ylimääräisen pois. Ei siis pisaraakaan alkoholia, ei minkäänlaisia herkkuja (ei edes yhtä palaa suklaata tai yhtä perunalastua), ei "kuormasta" syötyjä juustoviipaleita tai leikkeleitä eikä intialaisia (öljyisiä) pikkelssejä ruokien lisukkeena. Kiinnitin myös erityistä huomiota öljyn määrään ruoanlaitossa, ja käytin vain sen verran öljyä kuin oli välttämätöntä. Karu totuushan on se, että intialaiset mausteet tykkäävät öljystä, ja öljy tekee intialaisesta ruoasta usein herkullisemman oloista (tosin tämä pätee varmasti moneen muuhunkin ruokaan kuin intialaiseen).  

Söin dieetin aikana varsin samalla lailla kuin normaaliarjessakin, mutta tein jokaisella aterialla pieniä muutoksia. Ainoastaan aamiainen pysyi samanlaisena kuin dieetin ulkopuolellakin.

Aamiainen

Olen Weetabix-addikti, kuten kaikki varmasti tietävätkin, enkä jaksa enää hävetä asiaa.  

Syön aamiaiseksi kaksi Weetabixia kevytmaidolla (maitoa menee ehkä 3–4 dl). Jos joku ihmettelee, miksi maito näyttää niin omituiselta, niin se johtuu siitä, että maidossa on jäähilettä. 🙊 Maidon pitää olla riittävän kylmää, joten pidän maitopurkkia pakastimessa jonkin aikaa. 

Jos on salipäivä, syön lisäksi vielä 100–125 grammaa maitorahkaa, pienen hedelmän tai marjoja sekä sokeroimatonta mehukeittoa, jotta jaksan varmasti treenata. 

Lounas

Seuraavaksi voisin häpeillä eineskeittojani, mutta en jaksa enää sitäkään. Minähän tykkään siitä, että lounas (ja aamiainen ja välipala 😆) valmistuu mahdollisimman helposti ja nopeasti, joten en jaksa valmistaa mitään, vaan tyrkkään vain eineskeiton mikroon. Kun keittoon lisää raejuustoa, keitosta tulee leivän kera minusta ihan hyvä ja täyttävä ateria. 

En syö muutenkaan kaikkein energiapitoisimpia ja/tai rasvaisimpia keittoja, mutta nyt dieetillä olin entistä tarkempi asian suhteen, ja valitsin vain keveimpiä keittoja. Treenipäivinä söin kuitenkin pinaattikeiton, koska rakastan sitä ja koska treenin jälkeen saa tullakin enemmän energiaa. Lisäksi jätin dieetillä leivältä rasvan kokonaan pois, vaikka tiedän, että hyvät rasvat jne. Kukaan tuskin kuolee siihen, jos ei syö kahteen kuukauteen margariinia. Margariinista oli niin helppo vähentää, ja siitä tulee myös yllättävän paljon energiaa, vaikka sitä käyttäisikin kohtuullisesti. 

Treenipäivinä tykkään normaalisti juoda leivän kanssa vielä ison lasin maitoa, mutta nyt dieetillä jätin maidon pois ja korvasin sen vedellä. Lounasleipien päällä oli aina kuusi viipaletta kalkkuna- tai broilerileikettä sekä kasviksia, ja rasvatonta raejuustoa oli sellaiset 100–150 grammaa. Olin myös tarkempi leivän energiapitoisuuden kanssa ja jätin energiapitoisemmat leivät (kuten Salosen Makupalat) pois. 

Tomaatti-leipäjuustokeitto.

Samettinen porkkanasosekeitto.

Treenipäivän pinaattikeitto.

Muistaessani pitää myös mainita, että en laskenut dieetillä makrojakaan (eli proteiinin, hiilarien ja rasvojen osuutta ruokavaliosta), vaan menin mututuntumalla. En myöskään punninnut mitään, koska sellainen ei ole minun heiniäni, vaan painot ovat silmämääräisiä arvioita. 

Välipala

Välipala on minulle ihan kunnon ateria, koska minulla on kolmen, neljän aikaan aina hirveä nälkä. Minulla on välipalalle kaksi vaihtoehtoa, joko salaatti tai hedelmä+rahka sekä kaksi palaa leipää. Tärkein syy siihen, miksi syön joka päivä hyvin samanlaisesti, on se, että näin saan minimoitua ajan, jonka käytän syömisteni miettimiseen. Minusta ei voi olla turhempaa tapaa käyttää aikaansa kuin miettiä, mitä söisi seuraavaksi. 

Salaattiin laitan yleensä noin 100 grammaa vuolukanaa, mutta joskus söin myös kanan sijasta kalaa. 

Päivä 1: salaatti vuuolukanalla ja kaksi palaa leipää. 

Minulla on tapana laittaa salaattiin aina hirveä määrä kasviksia, ja punnitsin kerran piruuttani, kuinka paljon salaatissani oli kasviksia. Tulos oli pienoinen järkytys: 443 grammaa. Yhdessä salaatissani on siis melkein puoli kiloa kasviksia, joten ei ole ihmekään, jos vatsa mouruaa salaatin syömisen jälkeen. 

Tuo ruskea kikkare salaatissa on muuten sinappia. Kokeilin kerran jostain syystä sinappia vuolukanan kanssa, ja yhdistelmä oli niin hyvä, että olen nyt ihan addiktoinut siihen. 

Joskus jos en jaksa pilkkoa vihanneksia, mikrotan wokkivihanneksia, ja teen salaatin niistä. Vatsanikin tuntuu tykkäävän enemmän mikrokasviksista kuin raaoista kasviksista, ja käytän senkin takia usein pakastevihanneksia. 

Päivä 2: salaatti pakastevihanneksista. Välipalaleivilläni on aina kolme viipaletta kevytjuustoa ja kolme viipaletta kalkkuna-/broiskuleikettä.

Päivä 3: salaatin sijaan rahkaa, hieman hedelmiä/marjoja sekä sokeroimatonta mehukeittoa.

Päivä 4: kuten edellä.

Illallinen

Illalla meillä syödään yleensä intialaista kotiruokaa, enkä muuttanut iltasyömisiäni dieetin aikana muuten kuin pienentämällä hieman annoskokoja, varsinkin riisin osalta. Ne pikkelssit jätin myös pois, kuten jo aiemmin mainitsin.  

Tyypilliseen ilta-ateriaamme kuuluu leipä ja "kuiva" eli kastikkeeton ruoka sekä riisi ja "curry" eli kastikkeinen ruoka. Toki vaihteluakin on. Phulka-leivän virkaa meillä ajaa täysjyvätortilla, koska en jaksa valmistaa leipiä itse, ja nuo tortillat ovat ihan kelpo vaihtoehto phulkille. Tosin tortilla on phulkaa sen verran raskaampi, että se vastaa melkein kahta phulkaa. 

Erilaisia annoskokonaisuuksia muutamalta päivältä: (Kuvat ovat karmeita, mutta siinä vaiheessa, kun on nälkä ja on aika ruveta syömään, ei todellakaan ole kärsivällisyyttä ruveta asettelemaan ruokia kauniisti.) 

Päivä 1. 

Kanacurrya ja tortilla...

... sekä riisiä, paistettua okraa, Bulgarian jogurttia ja minttuchutneytä.

Päivä 2.

Porkkana-herne -fry:ta, tortilla...

... sekä pinaatticurrya ja riisiä.

Päivä 3. 

Uppomunacurrya, parsakaali-kukkakaali-perunapaistosta, tortilla...

... sekä riisiä ja rasamia (eräänlaista tomaatti-tamarindikeittoa).

Päivä 4. 

Paistettua keittobanaania ja se sama ikuinen tortilla...

... sekä riisiä ja gutti vankaya:ta eli minimunakoisocurrya.

Päivä 5. 

Vaihteeksi jotain muuta kuin intialaista eli cajunlohta ja uunijuureksia. Lohta oli ehkä noin 200 grammaa.

Tämmöisiä ateriakokonaisuuksia siis söin dieettini aikana. Jos tuli nälkä aterioiden välissä, söin yhden tai kaksi riisikakkua. Yleensä kahdella riisikakulla lähti nälältä pahin terä, jotta jaksoin odotella seuraavaa ateriaa. 

Nämä riisikakut ovat suosikkejani, koska ne maistuvat minusta ihan popcornilta. 😆 (Syön siis riisikakkuja ilman mitään lisukkeita.)

 

Jos tuntui siltä, että kaipasin jotain makeaa, join joko Pepsi Maxia tai söin muutaman Lakrisal-pastillin tai Mynthonin. Aika ankeat herkut, vai mitä? 😆 Pepsiä meni ehkä kolme tai neljä tölkkiä koko dieetin aikana, koska en tykkää normaalistikaan juoda limuja – sokerittomiakaan – kovin usein. 

Salmiakkia oikeastaan inhoan, enkä tykkää isommin latritsistakaan, ja siksi nuo Lakrisalit olivat hyviä dieettimakeita. Ne tepsivät pahimpaan makeanhimoon, eikä niitä tehnyt mieli enempää kuin sen kaksi pastillia. Tosin on sanottava, että mitään suurempia makeanhimoja ei edes tullut koko dieetin aikaan (yhtä tapausta lukuun ottamatta), ja luulen, että se johtui suureksi osaksi siitä, että olin päättänyt olla syömättä herkkuja. Monestihan käy niin, että jos rupeaa "keskustelemaan" itsensä kanssa tyyliin haluaisinko nyt sitä tai tätä herkkua, yleensä vastaus on, että totta helvetissä haluan, ja siihen löytyy myös aina jokin (omasta mielestä hyvin pätevä) oikeutus. Helpottaa, kun on päättänyt selvästi, että herkut ja alkoholi eivät kuulu elämääni, jolloin mitään keskusteluja ei tarvitse edes käydä. 

Ruokavalioni näytti samanlaiselta koko dieetin ajan (ja hyvin samanlaiselta se näyttää normaalistikin), lukuun ottamatta kolmea päivää. 

Yhtenä päivänä kävin ystävälläni, ja pidin kokonaan välipäivän dieetistä. Grillasimme makkaraa ja söimme herkkuja. 

Söin tosin vain kaksi ja puoli makkaraa normaalin neljän sijasta. 😆

Toisena päivänä olin kaupungilla ja join siellä ison tuopin olutta sekä pari isoa lasillista viiniä. Kolmantena päivänä olimme kahvilla, ja minun teki niin hirveästi mieli jotain makeaa, että päätin antaa himolleni periksi ja otin kahvin kaveriksi mokkapalan. 

Mokkapala ei ole koskaan maistunut näin hyvältä! Söin palasen hitaasti ja hartaasti, jokaisesta suupalasta nautiskellen.

Minusta tuntui, että tuossa kohtaa oli parempi antaa makeanhimolleni periksi, sillä totaalikieltäytyminen johtaa kohdallani helposti ylilyönteihin. 

Ihmettelin, miten luonnollisesti osasin suhtautua näihin poikkeamiin dieetistä ja jatkaa elämää ja dieettiä näiden jälkeen ikään kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Joskus menneisyydessähän, kun olin hyvin tarkka syömisistäni, jokin ns. kielletty herkku tuntui hirveältä repsahdukselta, ja itsesyytösten ja pettymyksen tunteet olivat valtaisat. Sen jälkeen pitikin sitten syödä mahdollisimman niukasti ja liikkua hullun lailla, jotta sain kalorit kulutettua. 

Kuinka liikuin? 

Yleensä ajatellaan, että jos haluaa laihtua, pitää harrastaa ihan hulluna aerobista liikuntaa (kävelyä, juoksua, pyöräilyä jne.). Minä en harrasta normaalistikaan aerobista liikuntaa kuin kerran, pari viikossa, enkä lisännyt sitä viikko-ohjelmaani nytkään, koska uskon mieluusti itseäni viisaampia (mm. Timo Haikaraista). Liikuin siis dieettini aikana täsmälleen samalla lailla kuin normaalistikin, eli viikkoni sisälsi kolme salitreeniä, yhden kävelylenkin ja yhden sykettä kohottavamman hupitreenin (tyypillisesti jotain tanssillista) – lukuun ottamatta reilun kahden viikon totaalista treenitaukoa, joka minulla oli sen keuhkoputkentulehduksen takia.

Tyypillinen treeniviikkoni. 

Muu aktiivisuus? 

Kerroinkin jo aiemmin, että huhtikuu oli poikkeuksellisen aktiivinen kuukausi siitä syystä, että kävin koko huushollin läpi, siivosin ja laitoin tavaraa kierrätykseen. Kävin nyt katsomassa Polarin raporteista, että minulle tuli huhtikuussa keskimäärin 15 507 askelta per päivä. Ei tuo aktiivisuuden lisäys nyt niin suuri loppujen lopuksi ollutkaan, sillä minulle näyttää tulevan normaalikuukausinakin 12 000–14 000 askelta päivässä. Suurin osa askeleista tulee ihan arkiaktiivisuudesta, koska salilla ei askeleita hirveästi kerry, enkä harrasta sitä aerobista liikuntaakaan kovin paljon. 

Miten siis kävi? 

Koska lähdin toukokuun viimeiseksi viikoksi Viroon, punnitsin itseni poikkeuksellisesti jo sunnuntaina 25. toukokuuta ennen matkalle lähtöä, ja vaaka näytti tuolloin 65,9 kiloa. Olin siis saavuttanut tavoitteeni hieman etuajassa, vajaassa kahdeksassa viikossa, ja dieetti oli päättynyt. Pömppävatsa oli lähtenyt yllättävänkin nopeasti ja helposti – ehkä kuukauden dieetin jälkeen – ja oli ihanaa, kun pömpän tilalle oli ilmestynyt jälleen vyötärö. 

Yli kymmenen voipakettia kevyempi ihminen.

Elämä dieetin jälkeen? 

Olisi kiva lopettaa tähän ja todeta, että niin kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta koska olen alun perin ottanut periaatteekseni rehellisyyden, en voi luistaa periaatteestani tässäkään kohtaa.

Dieettini oli päättynyt, mutta minulla oli edessäni dieetin ensimmäinen ongelma: kuinka dieetti lopetetaan? 

Olin syönyt kaksi kuukautta tarkkaan määrittelemieni rajojen mukaan, mutta nyt olinkin yhtäkkiä vapaa syömään miten halusin. Tuntui kuitenkin vaikealta lisätä ruokamäärää, koska olin tottunut syömään pienempiä määriä, ja suuremman ruokamäärän syöminen aiheutti vähän ähkymäisen olon. Siitä huolimatta pakotin itseni tekemään pieniä lisäyksiä: palautin taas ne margariinit leivälle, maitolasin treenipäiviin, lisäsin illallisen annoskokoa, en ollut enää niin tarkka leipien ja keittojen energiamääristä ja söin jopa suklaata useampaan otteeseen. Siitä huolimatta painoni putosi edelleen. Kun viimeksi kävin vaa'alla (tämän viikon tiistaina), vaaka näytti 64,1 kiloa. 🙈

Kuinka tämä juna pysäytetään? 

Yritin järkeillä. Jos yksi kilo rasvaa vastaa 7000 kaloria, ja olin laihtunut viisi kiloa (ja ylikin), se tarkoitti sitä, että kokonaiskalorivaje dieettini aikana oli 7000 x 5 eli 35 000 kaloria. Koska dieettini kesti kahdeksan viikkoa eli 56 vuorokautta, se teki jokaisen dieettipäivän keskimääräiseksi kalorivajeeksi 35 000/56 eli 625 kaloria. Saisin siis lisätä päivittäiseen energiansaantiini 625 kaloria, jotta painoni säilyisi entisellään. Tai sitten voisin ryhtyä sohvaperunaksi, jotta tulisi mahdollisimman vähän kulutusta. 😆 Toki energiankulutukseni on luultavasti hieman pienentynyt, koska painan nykyään vähemmän, mutta suunta on kuitenkin selvä. Sitä paitsi jos lihoisinkin, voisin taas laihduttaa, koska se näytti olevan niin helppoa.

Järkeily ei oikein auttanut, mutta onneksi tajusin lopulta kysyä itseltäni oikean kysymyksen: onko kuitenkin niin, että olen salaa iloinen, kun näen, miten vaa'an lukemat pienenevät joka viikko?  

Tämä osui kuin tikari sydämeen. Näinhän se oli. Vaikka muka kauhistelin, että voi kauheaa, kun olen taas laihtunut, vanha tuttu ääni sisälläni riemuitsi. Tässä kävi siis vähän niin kuin pelkäsin, että dieetti herätti sen vanhan nautinnollisuuden tunteen, joka syntyy siitä, kun pystyy hallitsemaan jotain asiaa näin täydellisesti. Miksi en jatkaisi laihduttamista, kun se kerran on näin helppoa?  

Nyt ongelman ydin on siis ainakin paikallistettu, ja ensimmäinen askel oli kiikuttaa vaaka alakerran varastoon. Dieetti on viety loppuun, joten en tarvitse vaakaa enää. Nyt yritän pikkuhiljaa vapautua dieetille asettamistani rajoista ja lisätä syömisiäni pikkuhiljaa, jotten laihtuisi enää.   

Tämmöinen oli tämä laihdutustarina. Toivokaamme, että tarinalla on onnellinen loppu. Ainakin uskon niin!

😘 

Huhtikuun hullutuksia

Kevätahdistus ei olekaan kaatanut minua tänä vuonna ketoon, vaan päinvastoin, olen ollut poikkeuksellisen tarmokas ja aikaansaava. Ensin kyllästyin siihen, miten paljon minulla oli sellaisia vaatteita, joita en käyttänyt koskaan. Hillosin näitä vaatteita laatikoissa, joiden päällä luki "mahdollisesti käytettäviä". Mahdollisuushan on aina kaikkeen. 😆 Kävin läpi ensin omat vaatteeni, ja sitten pakotin ukkelinkin käymään läpi omansa. Kuten tavallista on, homma lähti leviämään vaatekaapeista laajemmallekin, ja toissapäivänä seurasi viimein loppuhuipennus eli kellarin varastokopin siivous. 

Homma hyvällä alulla.

Meidän kellarikomerohan on siitä mukava, että se on poikkeuksellisen iso, eli sinne saa jemmattua tavaraa oikein kivasti. Olen käynyt varaston läpi monesti ennenkin mutta säästellyt kaikenlaisia artikkeleita tunnesyistä ("eihän tätä teini-iän runokirjaa voi mitenkään heittää pois!") tai ns. taloudellisista syistä ("tämähän on vielä oikein hyvä, ja tällä saattaa olla käyttöä vielä joskus vuonna 2057"). Vuosien jemmailukokemuksella uskallan kuitenkin sanoa, että jos ei ole tarvinnut jotain tavaraa vuosikausiin eikä edes muista sen olemassaoloa, niin se on aika vahva merkki siitä, että esinettä ei ole mitenkään välttämätöntä omistaa. Kierrätykseen lähti hyvä määrä tavaraa, ja olen oikein tyytyväinen lopputulokseen. Paljon enemmästä en enää pystyisi luopumaan. Myös roskista tuli syötettyä ansiokkaasti, sillä en minä lapsuuden piirroksilla tai koulutodistuksilla enää mitään tee, vaikka niillä olisi kuinka tunnearvoa. Merimiespassi oli kuitenkin pakko säästää, sillä katsokaa nyt tuota kuvaakin. 

Mitenköhän tuollainen lapsukainen on kuvitellut pärjäävänsä rasvaisten merimiesten joukossa? 1990-luvullahan Me Too -liike tunnettiin nimellä For Me Too eli suomeksi Mulle kanssa.  

Kuvaa katsoessani huomasin, että minullahan oli ihan hirveät kaularypyt jo parikymppisenä! Olen kriiseillyt kaulaani tässä viime vuosina ja ollut varma siitä, että kaularypyt ovat tulleet siitä, kun en ole ostanut kalliita ihovoiteita ja lahminut niitä naamaani ja kaulaani, mutta huoli pois. Mullahan on ollut näköjään ryppyinen kaula jo synnytyslaitoksella! Kuljen siis tästä lähtien ylpeästi pää pystyssä kaularypyistäni piittaamatta.

Monesta varaston tavarasta olisin saanut varmasti ihan rahaakin (kuten esimerkiksi yhdestä Salvatore Ferragamon käsilaukusta, jonka olin saanut joskus kauan sitten kanssaminiältäni ja jota en ollut käyttänyt kertaakaan, koska laukku oli minusta niin ruma), mutta minä olen sellainen, että haluan päästä tavarasta mahdollisimman helposti ja nopeasti eroon. En jaksa myydä mitään missään, koska minusta koko myyntiprosessi on niin rasittava. Hirveää säätämistä ilmoitusten, noutoaikojen ja maksamisten kanssa. Tykkään ennemmin kärrätä koko kuorman kierrätykseen, koska se ei ole kuin yksi puoli tuntia, kun pääsen kokonaisesta autokuormallisesta tavaraa kerralla eroon. Yritäpä myydä sama määrä tavaraa samassa ajassa. 

Kävin äsken uteliaisuuksissa googlettamassa, mitä Salvatore Ferragamon käsilaukut maksavat, ja silmämunani lensivät lattialle, ja etsiskelen nyt niitä täältä pöydän alta. (Vastaavanlaisten laukkujen hinnat ovat siis uutena 2000–3000 euroa.) Ihan iski pieni hetkellinen katumus, kun olin sillä lailla kuskannut kalliin laukun kierrätyskeskukseen. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää myydä veska jossakin? Ukkelille en uskalla ainakaan koskaan kertoa, mihin laukku lopulta päätyi, sillä voin jo kuvitella ukkelin reaktion. Voiko kukaan olla noin laiska, ettei jaksa edes yrittää myydä arvokasta laukkua? Minä ajattelen kuitenkin sillä tavalla, että jos laukku (tai jokin muu esine) on minusta ruma ja se on minulle hyödytön, niin ei sillä silloin ole minulle mitään arvoakaan, olkoon merkki mikä hyvänsä. Sitä paitsi onhan tämäkin eräänlaista hyväntekeväisyyttä dumpata kalliita käsilaukkuja kierrätyskeskuksen myytäväksi. Näin ainakin selittelen itselleni. 😆

Trampoliinini päätyi myös kierrätykseen.

Olin aiemmin semmoinen, että jos sain yhtäkkiä jonkin neronleimauksen, joka velvoitti jonkin esineen hankkimista, siinä ei mennyt kuin yksi silmänräpäys, kun tilaus olikin jo tehty, ja tavaraa lähti tulemaan. Trampoliini oli tällainen ostos, ja vaikka se oli aikoinaan aivan ihana treeniväline, siitä oli minulle lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Toinen aivopieru oli harjoitusvastus, jonka ostin hyvin lyhyen googlettelun seurauksena. 

Harjoitusvastuksen ideana on siis se, että sen avulla tavallisen polkupyörän pystyy muuttamaan ikään kuin kuntopyöräksi, eikä kotiin tarvitse ostaa kuntopyörää, koska sama pyörä toimii sisällä ja ulkona. Kuten kuvasta näkyy, pakettia ei ole koskaan edes avattu. Mitenkäs tuossa on nyt noin päässyt käymään? Onko minulta loppunut pyöräilyinto, vai onko minua kenties pelottanut, että jos avaan paketin, joudun kasaamaan jotain? Jos minulla kerran on ollut niin kova hinku päästä pyöräilemään talvellakin, enkö ole vain voinut mennä kuntosalille ja polkea siellä kuntopyörää? Mitä helvettiä. Vai olikohan tämä korona-aikaan, jolloin kuntosaleille ei päässyt?

Toinen kevätprojektini on ollut dieetti. Kävimme ukkelin kanssa viime kuun lopussa Savonlinnassa, ja kun palasimme sieltä, erehdyin jotenkin menemään seisomaan vaa'an päälle. Vaaka näyttikin mielenkiintoisia lukemia, sillä painoni alkoi seiskalla, eikä se ole koskaan aiemmin alkanut seiskalla. Uusi kymmenluku saavutettu! Olinkin ihmetellyt aiemmin, miten M-koon vaatteet eivät tuntuneet mahtuvan kauppojen sovituskopeissa päälleni. Olin kuitenkin onnistunut selittelemään sitä itselleni niin, että "mulle on tullut vain lihasta" tai että "mulla on tänään turvotusta". Jännä juttu kuitenkin, että se keskivartalon etuosaan ilmestynyt "lihas" oli ihan väärän näköinen ja muotoinen ollakseen vatsalihas, ja siitä heräsikin epäilys, että kyseessä saattaisi olla jokin muukin kehokertymä.

Kun sain tunnustettua itselleni, että laardia oli tullut kerättyä, oli aika ottaa seuraava askel ja tehdä asialle jotain. Jos en tekisi asialle jotain NYT, seuraava askel olisi sitten se, että kun haluaisin lähteä Prismaan, pihalle pitäisi kutsua nosturi, jotta minut saataisiin nostettua ikkunan kautta ulos. Koska läskistä ei pääse eroon yhtä helposti kuin Ferragamon laukusta, oli ryhdyttävä dieetille – niin epämuodikasta kuin laihduttaminen ja siitä puhuminen nykyaikana onkin. Laihduttaminen olikin jännittävä kokemus, sillä en ollut koskaan laihduttanut järkevästi, vaan olin aina (silloin syömishäiriöisinä aikoina) vain yksinkertaisesti syönyt niin vähän, että paino tippui väkisinkin – ja nauttinut siitä, että pystyin tulemaan toimeen niin vähällä ravinnolla.

Kuukausi dieettiä alkaa olla kohta takanapäin, ja paino on pudonnut yllättävänkin helposti, eikä minun ole tarvinnut edes nähdä nälkää. Laihduttaminen on tuntunut ihan älyttömän helpolta siitäkin syystä, että minulla on vertailukohtana lihaksen kasvattaminen, joka vaatii ihan jumalattoman määrän työtä, hikeä ja omille rajoille menemistä. Laihduttaessa ei tarvitse edes tehdä mitään, vaan voi vain olla ja odotella. Ihan naurettavan helppoa treenaamiseen verrattuna!

Painon pudottaminen on oikeastaan väärä ilmaus, sillä tarkoitukseni ei ole pudottaa mitä tahansa painoa, vaan tarkoitus olisi päästä eroon läskistä mutta säästää mahdollisimman paljon lihasta. Uskon ja toivon, että ainakin toistaiseksi olen onnistunut hommassa ihan hyvin, vaikka ainahan sitä lihastakin jonkin verran lähtee. Saa kuitenkin nähdä, miten käy, kun dieetti etenee, vaikka dieetti tuskin kestää enää kauan, jos laihtumistahti pysyy samanlaisena. Sekin jännittää hieman, osaanko lopettaa laihduttamisen vai addiktoidunko taas siihen tunteeseen, kun vaa'an lukemat pienenevät ja pienenevät. Olen kuitenkin (lähes) varma siitä, että pystyn viemään homman loppuun tervejärkisesti. 

Dieetti on sallinut muutaman ravintolakäynninkin.

Semmoinenkin kiva juttu kävi tuossa joskus alkukuusta, että loukkasin salilla kyykkyjä tehdessäni selkäni aika pahasti, ja olen edelleen ns. kuntoutuja. Huvittavinta on se, että loukkaantumista edeltävänä päivänä olin nähnyt YouTubessa videon, joka oli saanut minut kyseenalaistamaan omat treenitapani ja miettimään, että minun pitäisi muuttaa treenejäni jotenkin (mutta miten?). Manifestoinko loukkaantumisen siis ihan itse? Eniten pohdin sitä, tarvitseeko minun aina vääntää mahdollisimman isoilla painoilla ja mahdollisimman lähelle failurea, kun ei se kuitenkaan näytä tuottavan kohdallani haluttuja tuloksia (siis kasvattavan lihasta). 

Tosin nyt dieetillä ollessani olen havahtunut siihen, että ongelma ei ehkä ollutkaan treenipuolella vaan siinä, että en saanut riittävästi energiaa. (Lihasta kasvattaessa energiaa pitäisi saada ainakin hieman yli oman kulutuksen, paitsi jos on aloittelija, jolloin kehonkoostumuksen muuttaminen onnistuu usein miinuskaloreillakin). Jos hyvin pienet muutokset perusruokavaliossani (plus kaiken ylimääräisen, kuten alkoholin, jättäminen) saavat painoni putoamaan 800 grammaa viikossa, niin ei tarvitse olla mikään Einstein päätelläkseen, että ei sillä normaalilla ruokavaliollakaan olla millään plussakaloreilla oltu. Toki viime kuukausina on mätetty tavaraa suuhun enemmän kuin on kulutettu, koska painoa oli tullut lisää, mutta ylimääräiset kalorit ovat tulleet vääristä asioista (ensimmäisinä mieleen tulevat Intian rasvaiset ruoat ja herkut, alkoholi ja suklaa), joilla ei kasvateta lihasta vaan jotka kertyvät rasvaksi. Toki myös arkiaktiivisuuteni on ollut tässä kuussa jonkin verran suurempaa kuin tavallisesti siivouspuuhieni takiani, eli myös kulutukseni on ollut tavallista suurempaa, mutta en usko, että se pelkästään selittää asian.

Selkävamman takia olen siis ollut pakotettu treenaamaan pienemmillä painoilla ja kehoani koko ajan kuunnellen, eikä selkävammasta ollut kulunut kuin ehkä viikko, kun osasin jo iloita vammautumisestani. Se oli luultavasti opetus, jonka tarvitsin tähän elämänvaiheeseen – eli siis parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Kun olen vammautumisen jälkeen luopunut tavoittelemasta jatkuvaa nousujohteisuutta (siis sitä, että jokaisessa – tai ainakin useimmissa – treeneissä saisi tehtyä enemmän toistoja kuin edellisessä tai lisättyä harjoituspainoja), treeneistä on kadonnut totisuus ja hirveä vääntämisen maku, ja tilalle on löytynyt uudenlainen treenaamisen ilo. Kyllä todellakin voin treenata joskus TRX:llä tai jumppapallolla tai tehdä "hyödyttömiä" liikkeitä, jotka eivät tuo mitään laskennallista lisäarvoa treeniviikkoon. Tällaisen viisikymppisen akan on muutenkin hyvä tehdä joskus myös ihan liikkuvuusliikkeitä ja parantaa aerobista kuntoaan, joka on päässytkin minulla parin viime vuoden aikana aika surkeaan jamaan.

Loppuun vielä muutama kevätkuva pääsiäiseltä: 

Kivaa loppuviikkoa! Elelkäämme ihmisiksi. 🙊