Maisemia ja kuisemia

Syksy aiheutti minulle ennen ahdistusta, jonka syynä oli kai taustalla väijyvä tietoisuus siitä, että edessä olisi taas pitkä talvi, ja seuraavaan kesään olisi todella pitkä matka. Etelää kohti suuntaavat lintuaurat aiheuttivat epätoivoa, ja puista putoilevat lehdet tuntuivat pieneltä kuolemalta. Edessä olisi taas monen monta kärsimyksen kuukautta - kylmyyttä, liukkautta, lunta, elinpiirin kapenemista sisätiloihin - ennen kuin elämä koittaisi!

Onneksi syysahdistukseni on vähentynyt vuosi vuodelta. Onhan se nyt aika rasittavaa ahdistua joka vuosi sellaisesta, jonka tuloa ei voi mitenkään estää. Vaikka syksy ei ole edelleenkään mikään suosikkivuodenaikani, pystyn sentään nykyään suhtautumaan siihen suhteellisen neutraalisti. Tuleva talvi ei pelota, eikä mennyt kesä herätä ikävää. Ehkä ulkoiset olosuhteet, kuten vuodenajat ja sää, eivät enää keinuta laivaani samalla tavalla kuin joskus menneinä vuosina.

Laivasta tuli mieleeni, että syksyssä on hyviäkin puolia. Yksi niistä on se, että televisiosta tulee taas ohjelmia, joita saattaa jopa katsoa. Yksi mielestäni tämän syksyn parhaista uutuuksista on Atlantin yli, jossa seurataan viiden suomalaisen julkkiksen purjevenematkaa Atlantin yli. Katselin viime viikolla ensimmäisen jakson melkein henkeäni pidättäen. Ohjelman ainoa miinuspuoli on se, että sitä ei pysty katsomaan netistä jälkeenpäin, koska viitoskanavan ohjelmat eivät käsittääkseni näy netissä. Olen niin tottunut katsomaan ohjelmia silloin kun itselleni parhaiten sopii, että asettautuminen tietyllä kellonlyömällä television eteen tuntuu hirveän vaivalloiselta. Toinen ohjelma, jota odotan kovasti, on Sohvaperunat, joka alkaa 29. syyskuuta. Jippii! Napakymppiäkin on varmaan ihan pakko vilkaista - jos ei muuten, niin nostalgiatarkoituksessa. Ohjelmasta on nimittäin miltei omakohtaisia kokemuksia, sillä kaverini osallistui kerran Napakymppiin, ja minä istuin katsomossa. Olipa jännää! 😎

Monet aloittavat syksyllä jonkin uuden harrastuksen, mutta itse en ole ollut koskaan mikään erityinen syksyinnostuja. (Taidan olla ennemmin sellainen pitkin vuotta -innostuja.) Uuden harrastuksen aloittamisen sijaan palasin yhden vanhan harrastuksen eli tähtitieteen pariin. Harrastin tähtitiedettä nuorena hyvinkin aktiivisesti, mutta harrastus jäi, kun muutin kaupunkiin valosaasteen keskelle. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta ajalta elvyttää tuo rakas harrastus, ja aloitin sen palaamalla tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäseneksi. Kaukoputkikuumekin on valtaisa, mutta olen päättänyt edetä putken hankinnan kanssa hitaasti ja harkiten. Haluan nimittäin katsoa, kuinka kestävää laatua innostukseni on, ettei kaukoputken kanssa käy samalla tavalla kuin erään kosketinsoittimen! Olen nimittäin huomannut, että siihen aikaan, kun illalla olisi riittävän pimeää syvän taivaan kohteiden (tähtisumujen, tähtijoukkojen jne.) havaitsemiseksi, olen muka jo niin väsynyt, että ulos lähteminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Tiedän kyllä, että jos vain saisin itseni ulos, innostus veisi pian mukanaan, eli pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Moni asiahan on sellainen, että jos rupeaa kyselemään itseltään, haluaako sitä tai tätä (esimerkiksi syödä karkkia tai muita herkkuja, juoda alkoholia tai maata sohvalla), niin vastaus on lähes aina sellainen, joka tuntuu tuottavan sillä hetkellä suurimman nautinnon. Ihminen on luonnostaan nautiskelija. Pitää vain päättäväisesti unohtaa sisäinen gallupointi ja pysytellä teoissa, sillä kyllähän me kaikki tiedämme, mikä meille on pidemmällä aikavälillä parasta.

Satuin taas kuvaamaan kuuta sellaisena iltana, että kuun valon ja varjon rajalta pystyi erottamaan Kultaisen kädensijan eli lähes kolmen kilometrin korkuisen vuorijonon, joka kohoaa Sateenkaarenlahden reunalla (olen merkinnyt sen kuvaan nuolella). Kuvasin samaa ilmiötä jo kolme vuotta sitten, jolloin kirjoittelin kuun pinnanmuodostumista enemmänkin. Joku oli päässyt näköjään keväällä lehteenkin, kun oli tullut ottaneeksi kuvan Kultaisesta kädensijasta.

Huomasin nyt myös nuo punaisen ympyrän sisällä olevat kaksi pistettä. Ilmeisesti ne ovat vuorten huippuja, jotka näyttävät olevan ikään kuin irrallaan kuun pinnasta, kun auringon valo osuu niihin. Yritin googlettaa, mistä huipuista mahtaisi olla kyse, mutta en löytänyt vastausta.

Neuletyötkin on kaivettu taas kesän jäljiltä esille. Kuvittelin neulovani läpi kesän, mutta neulominen onkin näköjään vuodenaikaharrastus. Sain tehtyä joskus keväällä elämäni ensimmäiset kirjoneulesukat, ja täytyy sanoa,  että olen niistä aika ylpeä, vaikka eiväthän ne todellakaan mitkään täydelliset ole.

Ite tein! Ohje Novitan Kesä 2017 -lehdestä.

Tein kaiken lisäksi sen virheen, että neuloin sukat liian isoilla puikoilla, ja sukista tuli minulle hieman liian löysät. Onneksi sukat kelpasivat äidille! En siis enää kammoa kirjoneuletta yhtä paljon kuin ennen, vaan voisin jopa harkita neulovani toisetkin kirjoneulesukat, jos vain lanka olisi tarpeeksi ohutta, kuten noiden mansikkasukkien Venla-lanka. Ohuella langalla ja pienillä puikoilla kuvioista tulee selväpiirteisiä ja yksityiskohtaisia, mikä miellyttää silmääni. Paksummalla langalla syntyvät suttukuviot eivät innosta minua yhtään. (Kokeneempi neuloja saa varmasti paksummallakin langalla aikaiseksi hienoja kirjoneuleita, mutta minun on parempi pysytellä ainakin toistaiseksi ohuemmassa langassa.)

Uusimmassa Novitan lehdessä oli paljon neulevaatteita, jotka himottaisivat minua kovasti.

Esimerkiksi tämä neuletunika

Kuva ja ohje täältä.

... ja tämä neulemekko (kumpikin huomattavasti värikkäämpinä versioina tosin).

Kuva ja ohje täältä.

Yritän kuitenkin pysytellä erossa näistä projekteista, sillä minähän kielsin taannoin itseltäni suurempien vaatekappaleiden neulomisen, koska valmiit neuleet eivät ole olleet juuri koskaan sellaisia kuin olin ajatellut niiden olevan. Turha tuhlata tuntikausien työtä pettymykseen! Sellaisen myönnytyksen kuitenkin tein, että annoin itselleni luvan neuloa ponchon (ponchon ei kai luulisi voivan mennä hirveän pahasti vikaan?!). Minulla oli lapsena sinivalkoinen poncho, josta tykkäsin kovasti, ja siitä syystä minun on saatava poncho nyt aikuisenakin. Malli on tosin niin tylsä neuloa, että saa nähdä, valmistuuko poncho koskaan. Kerran olen työn jo purkanutkin, kun olin lukenut ohjeen taas väärin!

Törmäsin taannoin kirjastossa karttaan, jota piti vilkaista kahteen kertaan, ennen kuin saatoin uskoa silmiäni.

Kartan liepeessä kerrotaan:

"Suomesta löytyy suuri määrä paikkoja, joiden nimet yllättävät siveettömyydellään. Useimmat räikeät paikannimet kuuluvat pienille ja hieman tuntemattomille kohteille, joita ei yleisemmillä kartoilla näy. Toisaalta myös monen nyt neutraalilta kuulostavan nimen taustalla on astetta siivottomampi historia.

Siivottomien nimien taustaa ja alkuperää on selitetty monin eri tavoin. Erään legendan mukaan jatkosodan aikaan saksalaisten sotilaiden kustannuksella on haluttu leikitellä kertomalla paikannimistö normaalia alatyylisemmässä muodossa. Toisessa tarinassa kerrotaan, että paikalliset isännät ovat aikoinaan halunneet tehdä kiusaa nimistön kartoittamisesta vastuussa olleille nuorille yliopisto-opiskelijoille puhumalla Mulkkujärvistä ja Naimapoluista. Rivoja paikannimiä löytyy Suomesta kuitenkin niin paljon, että tuskin kyse on vain yksittäisistä pilosta tai tietoisista hävyttömyyksien keksimisestä. Esimerkiksi Paskalampia on maassamme lähemmäs toistasataa.

Useiden paikkojen kohdalla nimeäminen on tapahtunut havaintojen kautta. Paskalampi-nimi juontaa juurensa mutaisesta vedestä, ja pitkä kapea kukkula on saanut nimekseen Kyrpämäki." 

Kartta on oikein mukavaa tutkittavaa tällaiselle huonon huumorin ystäville.

Porin läheltä löytyvät esimerkiksi Tussu, Iso-Värkki ja Kusiriutta.

Oulun lähellä puolestaan sijaitsevat muun muassa Hevonvitunperse, Hevonvitunsuo ja Kullinkari.

Joensuun läheltä voi löytää esimerkiksi Pierumyllyn, Pieni-Munatsun ja Munakukkulan.

Hieman pohjoisempana, Pudasjärven ja Kuusamon seutuvilla, sijaitsevat puolestaan Muna-Antin saari, Peräpaise ja Pierunoro.

Minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi? Lähtisikö vaikkapa Perse-Juurakonmaahan tai Tuhnulahdelle? Vai sittenkin Varvinirssiin tai Runkkulankankaalle?

Karvainen aurinko ja muita ihmeellisyyksiä

Hyvää, onnellista ja kaikin puoli antoisaa alkanutta vuotta 2016 kaikille!

Kukkapilli päivittyi viime vuonna yleisesti ottaen harvakseltaan, joskus useammin, joskus harvemmin. Silloin kun on muussa elämässä kiirettä, blogi on ensimmäinen, joka ajanpuutteesta kärsii. Välillä on ollut motivaatiokin vähän kadoksissa. Pelkäänpä, että sama tyyli jatkuu tänä vuonnakin: välillä postauksia tulee harvemmin ja välillä useammin. Kiitos teille lukijoille, jotka olette jaksaneet pysyä matkassani ja jättäneet käynnistänne myös viestin. Olette minulle kovin tärkeitä. ♥

Viime postauksen kuvat olivat niin kertakaikkisen rumia, että nyt on pakko yrittää vähän skarpata. Nämä kuvat ovat suurimmaksi osaksi viime maanantailta, jolloin taisi olla näillä leveysasteilla ensimmäinen varsinainen talvinen päivä.

Venus aamutaivaalla.

Kuu sitten vähän myöhemmin.

Venus ja kuu aamulla. Tämä ei ole maanantailta, vaan kuva on otettu 8.12.

Venus näkyy aamutaivaalla tammikuussakin, joten jos taivas on selkeä, niin kannattaa katsella taivaalle (kaakon suuntaan). Venus on niin kirkas, että siitä ei voi erehtyä.

En yleensä tapaa tehdä uudenvuodenlupauksia - en siksi, että minulla olisi niitä jotain vastaan vaan siksi, että en ole kokenut lupausten tekemisille mitään erityistä tarvetta. Olen muutenkin ollut aina semmoinen "katsotaan, mitä eteen tulee" -ihminen. Tai olenhan minä joka vuosi aina sen saman "lupauksen" tehnyt: olen luvannut olla lupaamatta mitään.

Tänä vuonna uudenvuoden lupaukselle oli kuitenkin erityinen tilaus. En viime vuonna pitänyt huolta itsestäni, vaan laiminlöin moniakin juttuja, ja tänä vuonna olenkin päättänyt ruveta kohtelemaan itseäni paremmin. Se ei ole mitään ihan kovin helppoa: kun on tietynlaiset ajattelumallit omaksunut, niistä on kovin vaikea päästä eroon. Yritän motivoida itseäni sillä ajatuksella, että mitä paremmin itseäni kohtelen, sitä kauemmin ja sitä terveempänä saan elämästä nauttia.

Olen nauttinut lomasta täysin siemauksin - lomalla parasta on se, että silloin voi tehdä juuri sitä mitä haluaa, juuri siihen kellonaikaan kuin huvittaa. Esimerkkinä mainittakoon omituinen mieliteko toissa-aamuna puoli seitsemältä aamukahvia juodessani: minulle tuli äkillinen halu lähteä uimaan. Kun kerran lomalla olin, ja uimahallikin oli auennut sopivasti kuudelta, saatoin lähteä hallille siltä istumalta. Ei mennyt kuin reilut puoli tuntia, ja olin jo altaassa pulikoimassa.

Mieliteko oli siksi kummallinen, että normaalisti inhoan uimahallissa uimista. (Olen asiasta joskus avautunutkin.) Tämä aamu-uintikokemus oli kuitenkin aivan ihana, kun väkeäkin oli suhteellisen vähän. Ehkä se, miksi en ole uinnista pitänyt, onkin johtunut uinnin ajankohdasta. Jos menee uimaan heti aamusta, ei tarvitse pestä meikkejä (kun ei niitä yön jäljiltä ole), ja joka-aamuinen hiustenpesukin tulee suoritettua uimahallilla. Kaiken lisäksi pääsee aamusaunaan! Täysin ongelmitta ei tämäkään reissu tosin sujunut. Pukuhuoneessa tuli taas törttöiltyä: ensin en löytänyt ovea pesutiloihin (miten se onkin aina piilotettu niin kummalliseen paikkaan), ja sitten en löytänyt pukukaappiani, kun olin unohtanut kaapin numeron. Ystävälliset ihmiset onneksi auttoivat. Harmillista, että en pääse normaaliaamuina aamu-uinnille, koska kokemus oli kaiken kaikkiaan mukava. Toisaalta tämä saattoi olla sellaista uutuudenviehätystäkin: aamu-uinti oli kiva, koska en ole sitä koskaan ennen kokeillut. Voi olla, että kyllästyisin aamu-uinteihinkin aika pian, jos ottaisin ne tavakseni.

Nyt olen saanut päähäni, että minun tekee mieli kylpylään, mikä on aika erikoista, sillä inhoan kylpylöitäkin. En ole koskaan ymmärtänyt sitä vedessä lillumista.

Onkos tämä nyt sitten jonkinlainen kangastus? Näyttää aivan siltä kuin laiva olisi haukannut tuon saaren.

Olin aiemmin miettinyt, pitäisikö minun järjestellä kaappeja ja muita rojupesiä vai ei, ja ilmeisesti tuosta aamu-uinnista virkistyneenä päätin, että siivoan yhden lipaston. No. Eihän se taas siihen yhteen lipastoon jäänyt. Monesti päätän tehdä asioita pikkuhiljaa niin, että siivoan esimerkiksi tänään sen lipaston, huomenna vaatehuoneen ja ylihuomenna sitten jotain muuta. Yleensä siinä käy kuitenkin niin, että työt tulee tehtyä kertarykäyksellä, ja joko A) siivoan niin kauan, kunnes kaikki aiottu on siivottu; B) siivoan niin kauan, että en enää kerta kaikkiaan jaksa enempää tai C) päivä loppuu. Nyt kävi niin, että nämä kaikki vaihtohdot toteutuivat aika lailla samaan aikaan, ja illalla olin siinä pisteessä, että hyvä että jaksoin suihkussa seisoa.

Toisaalta on ihanaa, kun kaikki työt on yhden päivän aikana tehty, eikä seuraavaksi päiväksi ole mitään odottamassa. Minulla on tämmöisten siivousurakoiden jälkeen vähän hassu tapa käydä aukomassa kaappien ovia ja ihastelemassa, kuinka kaikki on hienosti järjestyksessä ja kuinka kaikilla tavaroilla on oma paikkansa. Suuri mysteeri on se, mihin se järjestys ja tavaroiden paikat taas jonkin ajan päästä katoavat. Ei tarvitse olla ennustaja, kun voi sanoa, että muutaman kuukauden päästä tuossakin eteisen kaapissa on taas rojua niin paljon, ettei peräseinää näy. Jospa tekisinkin toisen uudenvuoden lupauksen ja päättäisin pitää paikat tänä vuonna järjestyksessä?

Ja sitten vihdoinkin: 

Tadaa! Siinä se nyt vihdoin on!

Olin koko syksyn miettinyt kosketinsoittimien ostamista, jotta voisin taas elvyttää soittoharrastukseni. Olin siirtänyt ja siirtänyt ostoa, koska olin pelännyt, että en sitten enää muuta tekisikään kuin soittaisi. Mutta vihdoinkin maanantaina, kun tuli liikuskeltua lentokentän suunnalla taas muutenkin, kävin lähistöllä sijaitsevassa musiikkiliikkeessä soittimenhakumatkalla.

Kovin innokas en kuitenkaan ollut soittimen kimppuun pääsemään, sillä pari ensimmäistä päivää soitin virui laatikossa, kun en jostain syystä halunnut avata laatikkoa. Toiseksi meillä ei ollut soittimelle mitään paikkaakaan, minkä olin tajunnut vasta siinä vaiheessa, kun olin roudannut soitinta sisään. Ei kannata miettiä tämmöisiä asioita etukäteen, koska sillä tavallahan saattaisi säästyä ongelmilta, ja ongelmathan pitävät mielen virkeänä. Lopulta oli pakko ottaa soitin esille, kun ukkeli soitteli jatkuvasti Intiasta ja kyseli, joko olin kokeillut soitinta.

Noin minuutissa tajusin, että se, että olen osannut soittaa joskus 20 vuotta sitten, ei tarkoita sitä, että voisin alkaa tuosta vain soittamaan. Nuottien lukutaito oli kyllä tallella, joten melodian soittaminen onnistui aika vaivatta, mutta vasemman käden soinnut olivatkin sitten vähän eri asia. En muistanut yhtäkään sointua, ja jos opinkin yhden muistamaan, se ei paljon auttanut, kun yhdessä kappaleessa saattoi olla kymmenenkin sointua. Sointujen vaihtamisen tulisi tapahtua nopeasti, ettei musiikkiin tulisi katkoja, ja kaiken huipuksi oikealla kädelläkin pitäisi soittaa koko ajan! Niinpä jouduin nöyränä toteamaan, että Coldplayn A Sky Full Of Stars on harjoittelukappaleeksi aivan liian hankala, ja kaivoin vanhasta nuottivihosta esiin Maijan karitsan.

Sointujen muistamisongelman ratkaisin niin, että kirjoitan ylös ne soinnut, joita soittamassani kappaleessa tarvitaan ja kiinnitän lapun nuottien viereen. Näin ei tarvitse koko ajan plarata sointuja soitto-oppaasta.

Toiveena on tietenkin, että jossakin vaiheessa oppisin muistamaan soinnut, etten tarvitsisi noita lappusia enää.

Siivotessani löysin myös vanhoja nuottejani. Voitteko uskoa, että olen ollut joskus niin viitseliäs, että olen kopioinut kappaleiden nuotteja nuottivihoista - käsin!

Ei voi uskoa! Ja nyt olen niin laiska, etten viitsinyt edes piirtää koskettimia sointukarttoja varten, vaan tulostin netistä valmiit kuvat, jotta saatoin vain värittää sormien oikeat paikat kuviin tussilla.

Tässä vaiheessa siis tuntuu, että soittamisessa on melkoinen opetteleminen, mutta onneksi opettelu on niin kivaa. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kappale menee noin sadannen yrityskerran jälkeen vihdoin suunnilleen oikein! Nyt pitäisi harjoitella jokin kappale niin hyvin, että voin sitten pitää ukkelille konsertin, kun hän palaa kotiin.

Maanantaina tuli tehtyä sellainenkin huomio, että meidän parvekkeelta näkee tähän aikaan vuodesta auringonlaskun. Vastahan tässä on 13 vuotta asuttukin, että oli korkea aika havaita tämmöinenkin asia.

Kuu taivaalta

Viime päivinä on saatu ihailla kaunista elokuun alun kuuta, ja olenkin istunut ahkerasti sitä katselemassa. Vaikka täysikuutakin on mukava ihailla, kuun havainnointi on minusta antoisampaa muina aikoina, kun kuun pinnanmuodostelmat näkyvät selvemmin. Tämä johtuu siitä, että kuun yksityiskohdat erottuvat parhaiten valon ja varjon rajalla, terminaattorilla, kun aurinko luon kuun pinnalle pisimmät varjot. Lämpimät ja jo kuitenkin suhteellisen pimeät kesäyöt tuovat elokuussa vielä harvinaisen mukavuuslisän, kun kesähepenissä tarkenee yölläkin.

 Kuu 6.8.2014 kello 21.32. Pääskynen suorittaa juuri kuun ohilentoa.

Kuusta voi erottaa paljain silminkin helposti kuun tummemmat alueet, "meret". Meriähän ne eivät oikeasti ole, vaikka Galileo Galilei niin luulikin, vaan meret ovat jähmettyneitä laava-alueita, jotka syntyivät, kun kuulla oli vielä vulkaanista toimintaa (3-4 miljardia vuotta sitten). Sen jälkeen kuun pintaa on muokannut ainostaan meteoriittipommitus.

Kuun vaaleammat alueet ovat ylänköjä, jotka muodostuvat keveämmistä aineksista, kuten maasälvästä. Kuun kääntöpuoli - siis se, joka ei näy maahan - on lähes yksinomaan ylänköä. Lähes kaikki meret ovat siunaantuneet siis tänne meidän maapallolaisten puolelle.

Kuu 6.8.2014 kello 22.02.

Havaintovälineillä (kuten kiikareilla, mutta myös kameran zoomilla) kuusta erottuvat kraatterit, jotka ovat muodostuneet voimakkaan meteoriittipommituksen seurauksena aurinkokunnan synnyn alkuaikoina. Sama meteoriittipommitus muokkasi myös maapallon pintaa, mutta mannerlaattojen liikkeet, eroosio, tuulet, vesi ja kasvillisuus ovat hävittäneet meiltä kraatterit. Kuun pinnalla kun ei ole mitään, mikä kuluttaisi niitä.

Suurimpien kraattereiden, kuten Copernicuksen, Gassendin ja Tychon, koot vaihtelevat halkaisijaltaan sadan kilometrin molemmin puolin. Monen kraatterin keskellä on keskusvuori, ja joistakin kraattereista lähtee ympäristöä vaaleampia säteitä, jotka ovat meteoriittitörmäyksessä syntyneitä roiskeita. Roiskeet voivat ovat pisimmillään tuhansia kilometrejä pitkiä. Kaikkein selvimmät ja pisimmät säteet on Tycholla, ja ne näkyvät varsinkin täydenkuun aikaan hyvinkin selvästi.

Tein pienen kuukartaston, johon merkitsin tärkeimmät yksityiskohdat kuun pinnalla.

Pääskynen änkesi taas kuvaan.

1 = ns. "Kultainen kädensija" (ks. edempänä)
2 = Sateiden meri ja Sateenkaarten lahti (Mare Imbrium ja Sinus Iridum)
3 = Plato-kraatteri
4 = Kirkkauden meri (Mare Serenitatis)
5 = Rauhallisuuden meri (Mare Tranquillitatis)
6 = Vaarojen meri (Mare Crisium)
7 = Hedelmällisyyden meri (Mare Fecundatis)
8 = Nektarinmeri (Mare Nectaris)
9 = Apenniinien vuoristo (Montes Apenninus)
10 = Copernicus-kraatteri
11 = Tycho-kraatteri
12 = Gassendi-kraatteri

Punaisella rastilla on merkitty paikka, johon ensimmäinen miehitetty avaruuslento, Apollo 11, laskeutui. Armstrong ja Aldrin siis suorittivat ensimmäisen kuukävelyn tuossa kohtaa.

Meret ovat saaneet nimensä entisaikojen (lähinnä 1600-luvun) tähtitieteilijöiltä; kraatterit puolestaan suurilta miehiltä, kuten Aristoteleeltä, Tyko Brahelta ja Kopernikukselta.

Kultainen kädensija eli "Kultainen kahva" on kraatterivallin reunus Sateiden meren rannalla. Se näkyy kaikkein selvimmin silloin, kun kuu on kymmenen päivän ikäinen - eli juurikin eilen.

Kuu 6.8.2014 kello 22.59. Tychon säteet näkyvät tässä kuvassa vähän selvemmin, ja myös Gassendi-kraatterin keskushuippu näkyy aika hyvin. Kultainen kädensija näkyy sekin luoteiskulmassa.

Kun kuu on matalla, sen väri muuttuu kellertäväksi tai oranssinpunaiseksi. Kuun kellertävä väri johtuu ilmakehästä, joka on horisontissa paksumpi kuin korkeammalla taivaalla ja joka suodattaa valosta sinisemmät värisävyt pois. Vain pidempiaaltoiset, punaisemmat värisävyt pääsevät silmiimme asti ja saavat kuun näyttämään kellertävältä tai punaiselta.

Kuu 7.8.2014 kello 0.31. (Kellertävän kuun kuvaaminen oli haasteellista, eikä kuvasta tullut oikein tarkka.)

Kuun väritykseen vaikuttaa korkeuden lisäksi myös ilman puhtaus: utuisemmalla ja kosteammalla säällä kuu näyttää myös keltaisemmalta. Kuun oikea väri on kuitenkin (astronauttien ottamien kuvien mukaan) harmaa. 

Lopuksi pitää taas muistuttaa yhdestä itselleni mieluisimmasta tähtitaivaan tapahtumasta eli perseidien tähdenlentoparven maksimista, joka on ensi viikolla 13.8. aamuyöllä. Kannattaa siis tarkkailla taivasta ensi viikon alussa (ja tietysti muulloinkin)!

Tähtisadetta

Harrastin joskus kauan sitten hyvinkin aktiivisesti tähtitiedettä. Kun ilta pimeni, menin ulos tuijottamaan taivaalle ja tekemään havaintoja planeetoista, kaksoistähdistä, tähtijoukoista, tähtisumuista, meteoreista ja kaukaisista galakseista. Olin tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäsen, ja minulle tuli kaksi tähtitieteellistä lehteä, Tähdet ja Avaruus sekä Ursa Minor. Luin myös scifi-kirjallisuutta, ja ehdoton suosikkikirjani oli Arthur C. Clarken Selene I, jossa kuuristeilijä Selene uppoaa kuun pölymereen haudaten matkustajat mukanaan.

Tähtiä ei voi Suomen valoisassa kesässä juurikaan nähdä, ja se on yksi syy siihen, miksi olen aina inhonnut valoisia kesäöitä. Rakas harrastus kun jäi silloin väkisinkin tauolle. Toki kesälläkin voisi tarkkailla esimerkiksi valaisevia yöpilviä, mutta tällaiset "sääilmiöt" eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet minua. Odotinkin aina kuumeisesti syksyn tuloa ja öiden pimenemistä.

Etelänmatkoillakin piti hakeutua pimeään paikkaan tuijottamaan tähtitaivasta, joka näyttäytyi jännittävän erilaisena kuin Suomessa. Taivaalla näkyi paljon semmoisia tähtikuvioita, jotka eivät näkyneet Suomessa koskaan! Kun muutin omilleni ja isompaan kaupunkiin, jossa valosaastetta on paljon, tähtiharrastus jäi. Taivasta kun olisi pitänyt lähteä katselemaan sellaiseen paikkaan, jossa on tarpeeksi pimeää, ja se olisi ollut kaukana kotoa. Kun ei ollut ketään tähdistä kiinnostunutta kaveria, jonka olisi voinut ottaa turvaksi yöllisille tähtiretkille, en uskaltanut lähteä yksinkään, koska pelkään pimeää. Eikö olekin huvittavaa: tähtitieteen harrastaja, joka pelkää pimeää!

Loputtoman pitkältä tuntuvan kesän jälkeen tähtiharrastajan kärsivällisyys palkitaan kuitenkin elokuun alkupuolella ruhtinaallisesti: yöt eivät ala pelkästään pimentyä, vaan taivaalle ilmestyy myös tähdenlentoparvi nimeltä perseidit. Tähdenlentoparven aikana taivaalla näkyy tavallista enemmän tähdenlentoja eli meteoreja. Kullakin tähdenlentoparvella on oma maksimiajankohtansa, jolloin niitä näkyy kaikkein eniten, ja perseidien maksimi on elokuun 12. päivä. Taivaalla saattaa silloin näkyä jopa 60 tähdenlentoa tunnissa, erityisen aktiviisina vuosina enemmänkin. Tämän määrän näkemiseksi vaaditaan kyllä ideaaliolosuhteet, mikä tarkoittaa käytännössä täysin pilvetöntä ja kuutonta taivasta ja mahdollisimman pimeää havaintopaikkaa. Perseidien tarkka maksimiajankohta on Suomessa sunnuntaina 12. päivä iltapäivällä, joten meillä otollisinta havaitsemisaikaa ovat lauantain ja sunnuntain sekä sunnuntain ja maanantain väliset yöt. Perseidejä kannattaa toki tarkkailla maksimiajankohdan ulkopuolellakin, sillä niitä näkyy taivaalla 17.7.-24.8. 

Perseidit eivät ole ainoa tähdenlentoparvi, vaan vuosittaisia tähdenlentoparvia on paljon muitakin. Perseidit on kuitenkin suosikkini siitä syystä, että tähdenlennot saattavat olla hyvinkin komeita, paljon tavanomaisia tähdenlentoja isompia ja pitempikestoisempia. Niitä näkyy myös usein aika runsaasti, joten yölliseltä bongausretkeltä tarvitsee harvoin palata ihan tyhjin käsin kotiin. Kaiken lisäksi yöt ovat syksyllä vielä ihanan lämpimät taivaan tarkkailuun. Toista on esimerkiksi kvadrantidien maksimiaikana tammikuussa - silloin vaaditaan jo aikamoista sinnikyyttä tuijotella tähtitaivaalle tuntikaupalla!

Tähdenlennoilla ei ole mitään tekemistä tähtien kanssa, vaikka niiden nimi tähtiin viittaakin. Oikeasti ne valoviirut, joita tähdenlennoiksi kutsutaan, ovat pieniä hiekanmurusia tai pieniä kiviä, jotka osuvat maapallon ilmakehään. Kun hiukkanen osuu ilmakehään, se palaa kitkan vaikutuksesta, ja silloin näemme taivaalla "tähden" lennon. Tavanomaiset tähdenlennot ovat yksittäisiä hiekkamurusia, jotka osuvat ilmakehään. Tähdenlentoparvet puolestaan johtuvat siitä, että jokin komeetta on jättänyt aikoinaan jälkeensä hiekka- ja pölyvanan, jonka läpi maapallo sitten vuotuisella kierrollaan auringon ympäri kulkee. Vanan sisältämiä hiukkasia osuu ilmakehäämme, ja silloin näemme tavallista enemmän tähdenlentoja.

Tavallisimpien tähdenlentojen aiheuttajana ovat hyvin pienet, enintään halkaisijaltaan millin kokoluokkaa olevat hiekanmuruset. Jos ilmakehään osuu pienen kiven kokoinen tai sitä hieman suurempi kappale, taivaalla näkyy isompi tähdenlento, tulipallo. Tulipallo voi näkyä taivaalla useiden sekuntien ajan, kun tavallinen tähdenlento kestää yleensä vain vajaan sekunnin. Tulipallo voi myös jättää jälkeensä savuvanan, joka voi näkyä taivaalla useita minuutteja.

Tulipallo. (Kuva: Nasa Ames Research Center.)

Olen nähnyt tulipallon kaksi kertaa, kummallakin kerralla elokuussa juuri perseidien aikaan, ja näky oli kyllä sellainen, että sitä ei ihan hevillä unohda.

Jos ilmakehään osuva kivi on tarpeeksi suuri, kiloa painavampi, se saattaa selvitä ilmakehän läpi ehjänä ja pudota maan pinnalle. Silloin on kyseessä meteoriitti. Oikein suuri kivi aiheuttaa törmäyskraatterin. Suomen suurin meteoriitin aiheuttama kraatteri on Lappajärvi, jonka läpimitta on huimat 35 kilometriä! Maan päälle päätyvät meteoriitit ovat äärimmäisen harvinaisia, joten mitään taivaalta tulevaa kivisadetta ei tarvitse kenenkään pelätä.

Tähdenlentoparvet ovat siitä mukava havaintokohde, että havaitsemiseen ei tarvita mitään erityisiä välineitä; avoimet silmät riittävät havaintovälineiksi. Havaintopaikka kannattaa valita huolella, sillä paikan tulisi olla mahdollisimman pimeä, jotta tähdenlentoja näkyisi mahdollisimman paljon. Toki valoisammassakin paikassa voi nähdä tähdenlentoja - itse esimerkiksi näin toisen tulipalloni kaupungissa - mutta saldo jää valoisassa huomattavasti pienemmäksi kuin pimeässä paikassa. Paikan tulisi olla myös mahdollisimman avoin, ja sieltä tulisi näkyä esteettömästi joka suuntaan tai ainakin itätaivaalle. Hyviä havaintopaikkoja ovat esimerkiksi kukkulat, aukiot sekä meren ja järven rannat. 

Perseideillä, kuten kaikilla muillakin tähdenlentoparvilla, on radiantti eli säteilypiste, josta parven tähdenlennot näyttävät tulevan. Perseideillä tämä säteilypiste on Kassiopeian tähtikuvion alapuolella, Perseidien tähtikuviossa (mistä perseidit ovat saaneet nimensäkin). Kassiopeia on melko helppo bongata itätaivaalta, koska se muistuttaa kenollaan olevaa W:tä, ja sen kaikki päätähdet ovat lähes yhtä kirkkaita.

Perseidien säteilypiste. (Kuva: Astro Bob.)

Tähdenlennot eivät kuitenkaan kaikki "syty näkymään" säteilypisteessään, vaan ne voivat näkyä muuallakin päin taivasta. Siksi ei haittaa, vaikka tuota säteilypistettä ei taivaalta löytäisi tai vaikka se ei edes näkyisi havaintopaikasta. Pääasia on, että taivasta näkyy mahdollisimman paljon! Tähdenlentoja näkyy tavallisesti enemmän aamuyöstä, koska säteilypiste on silloin korkeammalla kuin ennen puoltayötä. Tähdenlentoja kannattaa siis katsella varsinkin puolenyön jälkeen.

Niskat väsyvät taivaalle tiiraillessa yllättävän äkkiä, ja siksi tähdenlentoja kannattaakin havaita pitkällään tai ainakin sellaisessa tuolissa, jonka selkänojan saa kallistettua. On siis hyvä ottaa havaintomatkalle mukaan jonkinlainen alusta, esimerkiksi makuualusta, jonka päällä voi pötkötellä. Tyyny niskan alla on mukavaa luksusta. Kannattaa muistaa myös lämmin lämmin vaatetus, koska vaikka ilma voi ulos mennessä tuntua lämpimältä, paikallaan ollessa tulee äkkiä kylmä. Yöllisen tähtiretken kruunaavat kuuma juoma ja hyvä seura - sekä tietenkin ne upeat tähdenlennot!

Pilvetöntä viikonloppua kaikille!