Olin jo pitkään haaveillut pääseväni tukahduttavasta Hyderabadista jonnekin rannikolle, ja nyt pääsiäisviikonloppuna toiveeni vihdoinkin toteutui. :-)
Kävimme Vizagissa (toiselta nimeltään Visakhapatnam), joka sijaitsee Andhra Pradeshin rannikolla ehkä noin 500 kilometrin päässä Hyderabadista. Mistään virkistävistä tuulista ei tähän vuodenaikaan kannata kyllä rannikollakaan haaveilla, sillä vaikka siellä tuuleekin, tuulet ovat kuumia eivätkä tuo yhtään vilvoitusta. Ilmasto on rannikolla kuitenkin pikkuisen erilainen kuin sisämaassa - muutaman asteen viileämpi ja paljon kosteampi - joten se toi edes hieman vaihtelua Hyderabadin kuumankuivaan ilmaan.
Moni on kertonut Vizagin olevan kaunis paikka, mutta emme olleet koskaan käyneet sitä itse toteamassa. Edes ukkeli ei ollut koskaan käynyt Vizagissa, vaikka kaupunki hänen kotiosavaltiossaan sijaitseekin. Nyt kun Vizag-neitsyys on menetetty, haaveilen jo uudesta matkasta Vizagiin, sillä tykkäsin paikasta kovasti. Meri tuo muutenkin minulle sellaisen vapauden tunteen, jota jään sisämaassa aina kaipaamaan.
Vizag oli ennen pieni kalastajakylä, mutta se on nyt kasvanut yli kahden miljoonan asukkaan suurkaupungiksi, joka on kuuluisa erityisesti maan suurimpiin lukeutuvasta satamastaan ja terästeollisuudestaan.
Vizagia kutsutaan rantojensa takia usein itärannikon Goaksi tai itärannikon jalokiveksi. Aivan kaupungin keskustassa sijaitsee Ramakrishna Beach, jonka vierellä kulkee mukava rantakatu.
Vizagin rannat ovat tyypillisiä intialaisia rantoja, jotka soveltuvat länsimaiseen rantalomailuun erittäin huonosti. Koska turisteja ei kaupungissa juurikaan liiku, rannoilla ei ole sellaisia rantapalveluja (aurinkotuoleja, suihkuja, pukukoppeja), joita länsimaalainen saattaisi kaivata. Intialaiset itse kun eivät tällaisia palveluja tarvitse, sillä he tulevat rannalle lähinnä iltaisin, jolloin aurinko on jo hieman matalammalla - ja silloinkin täydessä vaatetuksessa. Uimaankin (jopa uima-altaaseen) mennään häveliäisyyssyistä vaatteet päällä. Länsimaisen turistin ei siis kannata hirveästi ihmetellä, jos hän päätyy kaikessa outoudessaan ja alastomuudessaan yhden jos toisenkin intialaisen kameraan. Vähäpukeisuus ja alastomuus on Intiassa melkoinen tabu, ja suomalaiseen saunaankin intialaiset menevät jonkinlaiset vaatteet päällä - vaikka kyseessä olisivat saman perheen, samaa sukupuolta olevat, jäsenet.
Vizagin rantakin heräsi eloon oikeastaan vasta illalla, jolloin ranta täyttyi ihmisistä ja rantakatu kaupustelijoista ja muista palveluntarjoajista.
Merivesi ei minua hirveästi houkutellut, sillä vesi ja ranta tuoksahtelivat paikoitellen aikamoisen paljon. Merenkäyntikin on Vizagissa, kuten monilla muillakin intialaisilla rannoilla, todella kova ja aallot erittäin arvaamattomat, joten henkiparan riskeeraaminen virkistäytymisen tähden ei todellakaan houkuttele. Merta on kuitenkin kiva katsella - ja kuunnella, sillä aaltojen pauhu on aivan uskomaton!
Koska en ole muutenkaan mikään rantalomailija (poltan itseni hyvin herkästi, olen hirveän laiska laittamaan aurinkorasvaa, ja auringossa makaaminen on ainakin Intian kesälämpötiloissa tuskallista ja tylsää), intialainen rantakulttuuri sopii minulle oikein hyvin. Perinteinen aurinkolomailu onnistuisi kyllä Vizagissakin, sillä rannalla sijaitsevat hotellit tarjoavat kaikki palvelut länsimaiseen makuunkin.
Vizagin tärkein nähtävyys taitaa olla Ramakrishna Beachilla vuodesta 2002 lepäillyt Kursura-sukellusvene, joka toimii sukellusvenemuseona. Vuodesta 1970 vuoteen 2001 se oli Intian merivoimien käytössä, ja sillä oli tärkeä rooli mm. Intian ja Pakistanin välisessä sodassa vuonna 1971.
En ollut koskaan ennen käynyt sukellusveneessä, joten nyt oli loistava tilaisuus käväistä sisällä toteamassa, onko sukellusvene oikeasti niin klaustrofobinen paikka kuin olin kuvitellut.
Sukellusveneeseen mentiin sisään kyljessä olevasta ovesta, rappuja pitkin kiipeämällä, mutta opas kertoi, että se ei ole mikään normaali kulkuaukko (tietenkään), vaan normaalisti sukellusveneeseen mennään katossa olevaa putkea pitkin. Nyt putken eteen oli viritetty naru, ettei kukaan akrobaatti vain lähde kiipeilemään.
Opas kertoi, että kaikki sukellusveneessä on alkuperäistä, paitsi tietenkin dummy-nuket, joita oli laitettu sinne tänne ikään kuin sukellusveneen miehistöksi.
Kulkukäytävä lähellä pääsisäänkäyntiä.
Nuo ilmastointilaitteet eivät kyllä ole mitään alkuperäisiä, veikkaisin...;-)
Käytävät olivat kapeita, ja mittareita ja vimpaimia oli uskomattomat määrät!
Keittiö ja ruokailutila.
Vähän lysähtäneitä kavereita. :-D
Vessa ja pelastautumispuku.
Päällystön hytti.
Tavan lavetteja.
Radiohuone.
Opas selostaa.
Kierros kesti sen verran vähän aikaa (5-10 minuuttia), ettei minulle onneksi ehtinyt tulla mitään ahtaan paikan kammoa. On muutenkin varmaan hieman toista käyskennellä maalle nostetussa sukellusveneessä kuin uppeluksissa olevassa aluksessa. En rohkene edes kuvitella, millaista mahtaa olla meren syvyyksissä, kaikkien koneiden, äänten ja kuumuuden keskellä! Minulle saisi kyllä heti lähettää jonkinlaisen piipaa-aluksen, kun niin sekoaisin siellä!
Hieman valoisampi nähtävyys oli Kailasagiri-näköalakukkula, jonne pääsee sekä autolla että köysirataa pitkin. Valitsimme köysiradan, vaikka ukkeli olikin vähän epäluuloinen. :-) ("Minä en kyllä luota intialaisiin köysiratoihin, en sitten yhtään...")
Näköalat olivat jo matkalla ihan hienot...
...mutta ylhäällä tietysti vielä paremmat.
Olin kuvitellut kukkulan jonkinlaiseksi hiljaiseksi paikaksi, jossa on ehkä muutama tyyppi, eikä mitään sen kummempia palveluja. Siksi olikin melkoinen yllätys todeta perillä, että kukkulahan on ihan kunnon turistipaikka - hyvässä mielessä siis. Ihmisiä oli liikkeellä aivan valtavasti, mikä johtui tietysti suurelta osin siitä, että oli sunnuntai. Siitä huolimatta paikassa oli jotain ihan erityistä viehätystä, mikä johtui varmasti näköalaloista, mutta varmasti myös luonnon vihreydestä.
Kukkulan ympärillä kiersi hauska näköalajuna, joka liikkui tosi, tosi hitaasti, jotta matkustajat ehtivät nähdä varmasti kaikki maisemat.
Kukkulalla oli näköalojen lisäksi paljon muutakin näkemistä ja tekemistä, ja palvelujakin oli.
Intialaiset tosin osaavat keksiä ohjelmanumeroita ihan itsekin. :-)
Kukkulalta laskeuduttuamme piti päästä käymään Vizagin yliopiston kampusalueella: siellä oli meneillään käsityönäyttely, jonka vetonaulana oli Taj Mahal -jäljitelmä, ja se piti ehdottomasti päästä näkemään. Tämä pienois-Taj muistutti aika lailla oikeaa
Taj Mahalia.
Monumentti oli tehty kai jonkinlaisesta paperimassasta, ja hieman mietiskelin, miten rakennelma mahtaa reagoida sateeseen.
Itse käsityömessut olivat - luvalla sanoen - kyllä aika ihmeelliset. Esitteillä oli niinkin perinteisiä käsitöitä kuin muoviämpäreitä, hulavanteita ja sadan rupia verkkarihousuja. Messualue oli minusta hieman sottainenkin; ei siis yhtään sellainen paikka kuin Hyderabadin
Shilparamam-puisto. (Kyllä mulle nyt pitäisi jo maksaa jotain provikkaa, kun olen mainostanut Shilparamamia niin paljon!) Tarjolla oli myös huvipuistolaitteita lapsille sekä tietysti ne pakolliset 236 ruokakojua, joita ilman mitään intialaista tapahtumaa ei voi järjestää.
Mutta käsitöistä viis; kaikkein hauskinta olikin vain kuljeskella alueella, nauttia messutunnelmasta ja katsella ihmisiä. Tasapuolisuuden nimessä on sanottava, että kyllä ihmisetkin katselivat minua! :-D
Otin muutaman videonkin, ja viimeinen video päättyi valokuvaamiseen, kun muutama messuvieras ei tiennyt, että kuvaan videota, vaan he luulivat, että otan tavallista valokuvaa ja tulivat poseeraamaan minulle. Pitihän heistä sitten valokuvakin ottaa. :-)
Aurinkoiset terveiset Vizagista!