Varastettu kännykkä ja ikkunaostoksia

Perjantai-iltana, kun ukkeli oli lähettänyt jo autonkuljettajan kotiin, päätimme lähteä ukkelin kanssa ex tempore olusille ja syömään vähän jotain. Paikaksi valikoitui Post Card-niminen tapasbaari, jolla oli valet parking (suomeksi kai pysäköintipalvelu), eli pysäköintipaikkakin järjestyisi talon puolesta. Ravintolan eteen saavuttuamme ukkeli kerkesi luikahtaa autosta ulos ennen minua, ja minä jäin antamaan auton avainta pysäköintipalvelun miehelle ja odottelemaan parkkilappua vastineeksi siitä.

Tuli kuvattua ulko-ovella olevat talon säännötkin, mutta en arvannut, että olisin seuraavana päivänä taas täällä tuijottelemassa samaa taulua – varsinkin tuota viimeistä kohtaa.

Ravintola oli paikkana oli ihan jees mutta erittäin meluisa, koska isolta screeniltä tuli Intia–Englanti -krikettipeliä.

Ensimmäinen olut: Bira Blonde. Arvosana 2+/5.

Toinen olut oli vanha tuttu Kingfisher Ultra. Arvosana 4+/5.

Post Cardin ruoka oli erittäin myönteinen yllätys! Tilasimme intialaisia tapaksia, jotka olivat taas sen verran kookkaita, että muuta emme tarvinneetkaan. 

Keema podi idli eli mini-idlejä ja jauhelihakastiketta. Superhyvää!

Murgh malai tikka eli kermaista kanaa. Erinomaista tämäkin.

Post Card oli kaiken kaikkiaan hyvä kokemus, ja tuumasimme, että voisimme tulla tänne toistekin. Neljä olutta ja kaksi tapasta kustansivat 3000 rupiaa (33,5 euroa). Ei siis mitään kovin halpaa lystiä, mutta tämäntyyliset paikat ovat yleensä tätä hintaluokkaa.

Kun autonkuljettaja näki seuraavana päivänä (tämän hän kertoi meille jälkikäteen) auton avaimessa pysäköintipalvelusta avaimeen jääneen kumilenkin, hänelle tuli paha tunne ja hän säntäsi autoon katsomaan, oliko hänen kännykkänsä tallella. Eipä ollut. Autonkuljettaja piti vanhaa, käytöstä poistamaansa kännykkäänsä etupenkkien välissä olevan käsinojan sisällä lokerossa. Yleensä hän ottaa puhelimen illalla mukaansa, mutta nyt hän ei ollut tehnyt sitä, kun ei ollut tiennyt, että me lähtisimme autolla vielä jonnekin. Me taas emme olleet ukkelin kanssa tienneet, että autonkuljettaja pitää puhelintaan lokerossa ja että puhelin oli meillä mukana autossa. Kännykkä oli täynnä autonkuljettajalle tärkeitä kuvia, mm. kaikki hänen pienen tyttärensä kuvat, ja mies kertoi ruvenneensa itkemään, kun hän tajusi, että kaikki kuvat olivat menneet.

Autonkuljettaja lähti selvittelemään asiaa Post Cardiin ja vietti siellä hyvän tovin, mutta tuli takaisin tyhjin käsin. Päätimme ukkelin kanssa lähteä autonkuljettajan mukaan Post Cardiin, ja niin marssimme kaikki joukolla ravintolaan vaatimaan johtajaa paikalle. Johtaja ilmestyikin pian ja totesi muistavansa minut ja ukkelin edellisillalta (me sen sijaan emme muistaneet nähneemme johtajaa). Selitimme johtajalle, mitä oli tapahtunut, mutta hänen oli vaikea uskoa, että joku pysäköintipalvelun miehistä olisi vienyt puhelimen, koska "mitään tällaista ei ole koskaan aiemmin sattunut". Puhelimen oli kuitenkin täytynyt kadota meidän ollessamme ravintolassa, sillä autonkuljettaja oli katsellut puhelintaan vielä edellisenä päivänä, ja aamulla sitä ei enää ollut autossa.

Johtaja suhtautui asiaan yllättävänkin ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti ja rupesi selvittelemään asiaa. Paikalle tuli toinenkin pomo, joka oli vastuussa pysäköintipalvelusta. Kävi ilmi, että pysäköintipalvelussa pidettiin erinomaisen hyvin kirjaa siitä, mihin aikaan kukin asiakas jättää ja noutaa autonsa, ja kuka auton pysäköi. Ravintolan väki sai siis helposti selville, kuka oli pysäköinyt automme, ja epäilyt kohdistuivat lopulta yhteen henkilöön. Toki pomot pyysivät autonkuljettajaa tutkimaan vielä kerran auton läpikotaisin ja olivat itsekin mukana seuraamassa tapahtumaa.

Tosiasia oli kuitenkin se, että vaikka epäilty oli löytynytkin ja vaikka hän olisi puhelimen ottanutkin, hän ei tulisi ikinä antamaan puhelinta takaisin, koska hänhän myöntäisi sillä tavalla syyllisyytensä. Toiseksi, jos mies myöntäisi syyllisyytensä, hän menettäisi hyvin todennäköisesti myös työpaikkansa. Miehellä oli siis paljon pelissä, ja hän tulisi siitä syystä takuuvarmasti kieltämään viimeiseen asti, että hän oli ottanut puhelimen.   

Pomot eivät tavoittaneet oletettua varasta, vaikka odottelimme ravintolan terassilla pitkälti toista tuntia. Johtaja ehdotti, että ravintola voisi korvata autonkuljettajan puhelimen ja hankkia tilalle uuden, mutta autonkuljettaja ei halunnut uutta puhelinta, koska eihän se toisi valokuvia takaisin. Tavailin terassilla istuessani talon sääntöjä ja mietin, että niinhän se valitettavasti on, että arvoesineet ovat omistajan vastuulla, eikä meidänkään olisi pitänyt jättää autoon mitään arvokasta. Eniten minua ärsytti se, että tyypin on täytynyt oikein etsimällä etsiä, löytyisikö autosta mitään arvokasta, sillä puhelinhan ei ollut edes näkyvillä vaan siellä käsinojan lokerossa piilossa. 

Autonkuljettajalle tuli jostain syystä mieleen kokeilla soittaa varastettuun puhelimeen, vaikka puhelin ei ollut hänellä enää käytössä eikä hän ollut ladannut siihen saldoakaan. Puhelin oli ollut pitkään mykkä – mutta nyt se kuitenkin hälytti. Näytti siis siltä, että varkaan oli onnistunut ladata puhelimeen saldoa ja että puhelin oli hänellä nyt käytössä. Ravintolan johtaja ja pysäköintipalvelun pomo yrittivät hekin soittaa puhelimeen, mutta turhaan. 

Ravintolan johtaja kertoi, että hänellä on poliisissa joku tuttava, joka voisi yrittää jäljittää puhelimen, kun puhelin oli nyt kerran päälläkin, ja neuvoi meitä lähtemään kotiin. Olimme istuneet terassin kuumuudessa (onneksi sentään varjossa) jo pitkän aikaa, ja päätimme lopulta lähteä takaisin anoppilaan. Minä olisin halunnut jäädä vielä odottelemaan, koska pelkäsin, että jos lähtisimme pois, se olisi merkki siitä, että olimme luovuttaneet. 

Ajoimme Post Cardista mattokaupoille, koska ukkeli oli kyllästynyt anoppilan kylpyhuoneiden ja makuuhuoneiden mattoihin. Appivanhemmat tulisivat Tirupatista parin tunnin päästä, joten vielä ehti tehdä anoppilassa parannuksia. 😆

Darpan on meidän vakkarikauppa, jos tarvitsemme jotain tekstiilejä kotiin. Toisessa kerroksessa ovat petivaatteet ja pikkumatot.

Nyt lähti mattoa tulemaan.

Valitsimme neljä mattoa ja lähdimme ajelemaan kohti anoppilaa. Matkalla autonkuljettajan puhelin soi, ja langan päässä oli pysäköintipalvelun pomo, joka kysyi, missä asumme. Autonkuljettaja selitti anoppilan sijainnin, ja pomo sanoi tulevansa hetken päästä käymään. Ihmettelimme, mitä asiaa miehellä olisi, mutta päätimme olla spekuloimatta, koska pianhan se selviäisi.

Olimme hädin tuskin päässeet anoppilaan, kun pomokin ilmestyi anoppilan ovelle. Mies oli hyvin anteeksipyytävän oloinen ja pahoitteli kovasti tapahtunutta. Sitten tapahtui jotain uskomatonta: mies kaivoi taskustaan autonkuljettajan varastetun puhelimen ja ojensi sen kumartaen ukkelille. Emme olleet uskoa silmiämme: oliko varastettu puhelin nyt todellakin tässä?! Emme saaneet koskaan selville, millä keinoilla johtaja ja pysäköintipomo olivat saaneet varkaan palauttamaan puhelimen, mutta ilmeisesti varas ei ollut tajunnut, että puhelin voitaisiin jäljittää, ja hän oli säikähtänyt tätä ja suostunut palauttamaan puhelimen ilman virkavallan puuttumista asiaan. Pysäköintipalvelun pomo pyyteli monta kertaa anteeksi yhteen liitetyin käsin ja me kiittelimme häntä vähintään yhtä monta kertaa. 

Miehen lähdettyä ukkeli totesi, että olipahan seikkailu. 😅 Autonkuljettaja oli luonnollisesti onnensa kukkuloilla, ja minä mietin, että ihmeiden aika ei ole ohi. En olisi ikinä uskonut, että tarina päättyisi tällä tavalla. 

Mietin myös, että varas oli todennäköisesti ottanut puhelimen siitä syystä, että minä olin ulkomaalainen. Hän ei ehkä ehtinyt nähdä ukkelia, koska ukkeli poistui autosta niin nopeasti, kun jätin autoa pysäköintipalveluun. Varas luultavasti ajatteli, että tuommoinen yksinäinen ulkomaalainen nainen on helppo kohde, ja hän tuskin arvasi, että ilmestyisimme seuraavana päivänä joukolla vaatimaan puhelinta takaisin.  

Tämän pitkän sepustuksen päätteeksi pieni kuvakokoelma sunnuntai-illalta, kun päätin käydä kävelemässä vaihteeksi jossain muualla kuin Durgam Cheruvulla. Tulipa katseltua näyteikkunoita oikein urakalla. 😆

Kauppojen ovilla on yleensä aina vartijat, joten näyteikkunoitakaan ei saa pällistellä rauhassa. 😆

Parempaa seppälää lapsillekin.

Tämä on näköjään sellainen kauppa, että kengät pitää jättää ulkopuolelle.

Kuten kuvasta näkyy, intilaisten arkikengät ovat yleensä hyvin simppeleitä, ja niiden tärkein ominaisuus on se, että kengät on helppo sujauttaa jalkaan ja ottaa pois.

Toinen kengät pois -kauppa.

Tämän mainoksen pystyssä pitäminen on kovaa työtä.

Tämä puoti oli harmillisesti toisella puolella tietä, enkä viitsinyt lähteä ylittämään tietä pelkästään tämän takia. Pitää ehkä käydä kuvaamassa ikkunat joskus myöhemmin lähempää, kun täällä näytti olevan parhaat vermeet.

Ganapati eli Ganesha yhden kaupan ovella.

Tässä rakennuksessa oli ennen H&M, mutta Henkka ja Maukka ei jostain syystä oikein menesty Intiassa (ainakaan Hyderabadissa). 😆

GoColors on vakkarikauppani (ei tosin tämä kuvan myymälä), jos tarvitsen legginsejä, churidareja tai mitä tahansa housupuolta intialaisten yläosien kaveriksi. Go Colorsista saa alaosia kaikissa maailman väreissä! Viimeksi ostin kullanväriset churidarit. 

Mitä luulette, jokohan näyteikkunat alkaisivat riittää? 😆

Loppuun vielä taulupäivitys maanantailta.

Toisesta taulusta oli hävinnyt kuva (oli ilmeisesti kelvannut jollekulle), mutta kehykset olivat saaneet jäädä paikoilleen.

Viikon jatkoja!

Pikakatsaus

Viime postauksesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta täytyy nyt yrittää tehdä edes jonkinlainen päivitys. Mitään erityistä tai mielenkiintoista kerrottavaa ei ole, sillä elämä on ollut kuluneella viikolla hyvin kotipainotteista, ja sellaista se tulee olemaankin lopun aikaa. Kuvien ottaminenkin on jäänyt tosi vähiin, mutta ehkä saan raavittua kasaan jonkinlaisen koosteen. 

Jos palataan edellisen postauksen aiheisiin, niin sisko pääsi perille Hyderabadiin ilman minkäänlaisia testauksia tai viivytyksiä lentokentällä. Tänään saapui New Yorkista siskon vanhempi tytär, eli nyt alkavat anoppilan petipaikat olla täynnä, kun meitä on täällä kuusi ihmistä. Minulla on hermo kestänyt yleisesti ottaen hyvin, vaikka pari kertaa käämit ovat jo hieman palaneetkin – viimeksi eilen illalla. Olin vähän jumppaillut kotona, ja sen jälkeen oli ihan hirveä nälkä, kun kellokin oli jo kahdeksan illalla. Autonkuljettaja oli tuonut punuguluja ja mirchi bhajeja (uppopaistettuja suolapaloja kumpikin), ja muut olivat syöneet niitä sillä aikaa, kun minä jumppailin makuuhuoneessa. Suolapaloja tarjottiin minullekin, mutta koska minä olisin tahtonut kunnon ruokaa, suutahdin ja huusin jotain, mitä en nyt viitsi tähän kirjoittaa. Kälyä rupeaa aina naurattamaan, kun minä kiihdyn nollasta sataan niin helposti, ja nytkin koko homma suli nauruksi. Onneksi kaikki tietävät muutenkin, että minun tulistumiseni ei ole mitään vakavaa ja että kiivastumiseni loppuu aina yhtä äkillisesti kuin alkoikin. Pian istuimmekin kaikki illallispöydässä syömässä kunnon ruokaa.

Tähän väliin muutama chaat(=välipala/suolapala)-kuva kuluneelta viikolta: 

Autossa shoppailun lomassa nautittu bhel puri.

Tandoori corn methi malai.

Pooreja ja perunacurrya.

Pani puri (DIY-tyyliin).

Yksi parhaista jälkiruoista ikinä eli cheese kunafa.

Makuuhuoneen kaappeja ei olla tultu vieläkään tekemään loppuun, joten tavaramme ovat edelleen matkalaukuissa ja levällään ympäri makuuhuonetta. Alkuviikosta siirtelimme vielä huonekaluja makuuhuoneesta toiseen siinä luulossa, että ukot tulisivat kunakin päivänä töihin, ja illalla siirsimme taas tavarat takaisin paikoilleen, kun ketään ei ollut tullutkaan. Olikohan se keskiviikko- vai torstai-iltana, kun päätimme, että nyt tämä sirkus saa riittää ja että emme siirtelisi enää mitään, ennen kuin miehet ilmestyisivät oikeasti ovelle. Olisi pitänyt saada videoitua se viimeinen huonekaluralli, kun appiukkokin roikkui sohvan perässä, kaikki huusivat yhteen ääneen, ja ukkeli menetti malttinsa ja repi yhden rispaantuneen lakanan kahtia. En muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin silloin (anoppia ei tosin naurattanut yhtään, vaan anoppi oli sen näköinen, että hänen teki mieli motata poikaansa kuonoon).

Vatsaongelmista vielä sen verran, että ukkeli keksi minulle vihdoinkin lääkkeen, joka toimii. 

Risiiniöljyä. Kyllä lähtee.

Öljyn annostusohje oli 2–4 teelusikallista, joten tein kompromissin ja otin kolme lusikallista. Kaksi tuntia piti odotella, ja sitten vessa kutsui. Eipähän tarvitse miettiä, mitä ostan itselleni kotiinviemisiksi. 😆 Toki risiiniöljyä saa Suomestakin, mutta kuukkeloin, että Suomessa sitä käytetään ilmeisesti lähinnä ripsien ja hiusten hyvinvointiin, enkä tiedä, voiko samaa öljyä käyttää sisäisesti.

Autonkuljettaja palasi töihin, vaikka tikit poistetaankin vasta huomenna, ja olen ollut varsin kiitollinen autonkuljettajan läsnäolosta. Olemme kierrelleet tällä viikolla tosi paljon kauppoja, vieläpä pahimpaan ruuhka-aikaan, ja olisin ollut todella väsynyt, jos olisin joutunut olemaan koko ajan ratissa, etsimään pysäköintipaikat ja sen lisäksi vielä kiertelemään kaupoissa. Siskon vanhempi tytär menee ensi kesänä Amerikassa naimisiin, ja olin unohtanut autuaasti, että minullakin olisi hyvä olla häissä mieluusti jotain vaatetta päällä. Ja mikä olisikaan parempi paikka ostaa päällepantavaa intialaisiin häihin kuin Intia.

Samalla kun sisko on etsinyt häävaatteita tyttärelleen, olemme katselleet vaatteita myös minulle, ja voin kertoa, että tehtävä ei ole ollut mikään helppo. Vaikka intialaiset vaatteet näyttävät kuvissa upeilta, minun on vaikea kuvitella montakaan niistä itseni päällä. 

Nämä morsianten suosimat ghagra- eli lehengahameet ovat usein niin koristeltuja, että ne saattavat painaa jopa 15–20 kiloa. Lehengan kanssa käytetään choli-puseroa ja dupatta-huivia, ja asut voivat olla hyvinkin kalliita. Kalleimpien toistaiseksi näkemiemme asujen hinnat ovat liikkuneet siinä 6000 euron kieppeillä.

Takkeja ja liivejä miehille.

Tykkään itse kapeista linjoista ja laskeutuvista kankaista, enkä voi sietää ylimääräisiä klumeluureja tai tönköttäviä kankaita. Kaiken lisäksi kälyn ja anopin mielestä minulla pitäisi olla päällä yhdessä tilaisuudessa sari (yhteen löysimme mahdollisesti yhden aika yksinkertaisen puvun), ja juhlasarit harvoin ovat mitään liehuvista kankaista valmistettuja. Tiedän kyllä heti, kun näen jotain, mistä pidän, mutta sarikaupat eivät toimi täällä sillä periaatteella, että asiakas saisi käydä itse vetelemässä hyllyiltä sareja alas. Asiakkaan pitää istua alas, kun myyjät (jotka ovat lähes aina ukkoja) ottavat hyllystä mahdollisesti ostajaa miellyttäviä sareja ja levittelevät niitä pöydälle eteen tutkittaviksi. 

Sareja kaapissa.

Minulla ei ole hirveästi kokemusta myöskään designer-kaupoissa käymisestä, vaan tavaratalot ja vastaavat ovat enemmän minun makuuni, mutta nyt on tullut käytyä pikkuliikkeissäkin. 

Anita Dongren liike.

Ei ihan tavaratalomeininkiä. 😆

Monet naiset ostavat vaatteensa nykyään liikkeiden sijasta näyttelyistä (exhibition), ja mekin kävimme yhdessä Taj Krishna -hotellin yhteydessä olleessa näyttelyssä eilen. Näyttely ei ollut ihan sellainen kuin olimme kuvitelleet, sillä siellä oli kunnon basaarimeininki, ja ihmisiäkin oli niin paljon, että ei ollut koronan kannalta mikään maailman järkevin päätös mennä näyttelyyn (tosin koronatilanne on täällä edelleen erittäin hyvä). 

Feikkikoruja.

Tulevalla viikolla on taas yksi näyttely Novotelissa, ja sinne kai käy tiemme. Olin eilen illalla niin kyllästynyt vaateostoksilla juoksemiseen (kun mitään ei löytynyt), että sanoin kälylle, että koska häät ovat hänen tyttärensä häät, hän saisi päättää, millaisen sarin puen päälleni. Luotan siskon makuun, vaikka värimaailmamme onkin ihan erilainen (käly tykkää hillityistä väreistä, kun taas minä tykkään kirkkaista väreistä). Lopulta asia järjestyi kumminkin sillä tavalla, että ystäväni lupautui shoppailuseurakseni torstaina ja lupasi viettää vaikka kokonaisen päivän kanssani kaupoilla. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan jouduta, sillä ihmisten kärsivällisyys on kanssani välillä kovilla, varsinkin myyjien. 😆

Korut kuuluvat oleellisena osana intialaisiin häihin, ja kälyllä on tuttu korusuunnittelija ja myyjä, jolta hän ostaa nykyään kaikki korunsa. Korumyyjä järjesti maanantaina Park Hyattissa pienen näyttelyn omalle asiakaskunnalleen, ja mekin vietimme näyttelyssä melkein kaksi tuntia. 

Olin etukäteen ajatellut, että viipyisimme näyttelyssä varmaan korkeintaan vartin, mikä oli aika hölmösti ajateltu. Totta kai korujen valintaan käytetään aikaa, sillä koruihin saatetaan käyttää (suomalaisittain ajatellen) ihan järkyttävät määrät rahaa. Minunkin oletettiin valitsevan itselleni jotain, ja kun tarjolla oli myös ruusukultaisia koruja (ruusukulta on lempparini, mutta keltaista kultaa inhoan), valitsin aika pikaisesti yhdet jhumka-korvakorut. Niistä ei ole vielä kuvaa, mutta ehkäpä laitan kuvan joskus.

Perjantai-iltana kävimme ukkelin kanssa kaksistaan Westinin Casbahissa vähän viinittelemässä ja syömässä. Viini (intialainen Sula-viini) eikä ruoka ollut kummoista, mutta oli ihana istua pitkästä aikaa ulkoilmaravintolassa.

Olen kirjoittanut tätä postausta valehtelematta koko päivän, aloittaen aamulla ja lopettaen nyt, kun kello on varttia yli yksitoista illalla. Aina on tullut jokin keskeytys, mutta en valita, sillä vaikka hermo on näiden viikkojen aikana muutaman kerran mennytkin, olen tajunnut, miten ihana intialainen perhe minulla on. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että minua on siunattu näin upeilla ihmisillä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni ja jotka saattavat ehkä jopa pitää minusta (ainakin vähän). ❤

Tunnelmallista viikkoa! 

😘