Lääkärissä ja salilla

Lauantaina oli vähän jännittävä päivä, sillä minulla oli lääkäriaika niiden persekipujen takia. Suurin pelkoni oli se, että lääkäri takertuisi heti treenaamiseen, syyttäisi sitä kivuistani ja "ratkaisisi" ongelmani sillä, että hän käskisi minun lopettaa treenaamisen ja harrastaa vain joogaa ja kävelyä. Sellaisiakin tapauksia olen Intiassa nähnyt.

Olin kuitenkin kuullut tästä ortopedista paljon hyvää, joten ajattelin, että tämä kortti kannattaa ehdottomasti katsoa. Lääkäri oli sama, joka oli operoinut autonkuljettajan käden toissa vuonna, ja anoppikin oli saanut samalta lääkäriltä avun olkapäävaivoihinsa. En ehtinyt edes hermoilemaan lauantaina ennen lääkärikäyntiä, sillä koko aamupäivä oli täynnä ohjelmaa, kun kiersimme katselemassa tontteja yhden perhetutun ja muutaman muun kanssa. Kyseinen perhetuttu tuntee ortopedin todella hyvin, ja hän oli se, joka oli alun perin järjestänytkin minulle lääkäriajan. Täällähän on varminta mennä sellaiselle lääkärille, joka on jonkun tuttu ja josta ihmisillä on hyviä kokemuksia. 

Minua jännitti senkin takia, koska vaivani oli takapuolessa. Hanuri kun on sellainen alue, jota ei mielellään esittelisi kenellekään. Mietin, mahtaako perhetuttukin tulla mukana vastaanotolle, mutta tulin siihen tulokseen, että ei kai nyt sentään. Hän jäisi varmasti odottelemaan odotushuoneeseen. Sitäkin mietin, miten selittäisin lääkärille kivun paikan (=peräaukon ympärillä) hienostuneesti, kun itselleni tulivat mieleen vain vähemmän sivistyneet sanat 'asshole' ja 'bunghole'. Minun oli ollut tarkoitus kysyä asiaa ukkelilta ennen lääkärille menoa, mutta koska tonttikierros venyi ja perhetuttava istui koko ajan kanssamme autossa, en kehdannut yhtäkkiä ehdottaa, että puhuttaisiinko vähän perserei'istä.

Lääkärin vastaanotolla. Ja kengät piti jättää ovensuuhun...

Lääkäri on ns. epäkaupallinen lääkäri, joka hoiti aiemmin potilaansa ilmaiseksi, ihan hyväntekeväisyysmielessä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lääkäri ei määrää turhia lääkkeitä eikä turhia operaatioita, vaan ensin kokeillaan muut keinot. Koronan jälkeen lääkärin täytyi kuitenkin ruveta perimään käynneistä pientä maksua, koska vastaanottotiloista pitää maksaa vuokraa, ja muitakin kuluja tietysti on. Minunkin käyntini kustansi saman kuin muidenkin, eli 300 rupiaa (noin 3,4 euroa).

Kävi niin onnekkaasti, että odotushuone oli typötyhjä, ja pääsin kävelemään ilmoittautumisen jälkeen suoraan vastaanotolle. 

Odotushuone.

Ukkeli käveli perässäni vastaanottohuoneeseen – ja niin teki myös se perhetuttu. Totesin mielessäni, että eipä tässä mitään; nyt meitä olisikin oikein monta kuulemassa, kuinka raportoin takapuoliongelmistani. Koska mitään ei ollut enää tehtävissä, ei auttanut muu kuin unohtaa häveliäisyys.

Vastassa oli lempeän ja ystävällisen näköinen lääkäri, jonka seurassa oli heti miellyttävä olla. Lääkäri kuunteli oireeni (keksinpä hätäpäissäni sellaisen sanan kuin 'anus' kuvaamaan kivun paikkaa, ja sana taisi olla tilanteeseen ihan sopivakin ukkelin nyökyttelystä päätellen). Lääkäri teki muutaman lisäkysymyksen, kuten että tuleeko uloste ulos kunnolla, ja pyysi minua näyttämään kivun paikan (oikein miellyttävä tilanne 😆). Sen jälkeen minun piti kääntyä selkä lääkäriin päin, ja lääkäri painoi sormellaan häntäluutani ja kysyi, sattuiko siihen. Painaminen tuntui hieman epämukavalta, mutta en tuntenut mitään suurta kipua. Seuraavaksi minun piti taivuttaa itseäni sormet kohti maata, ja lääkäri painoi taas samasta kohdasta, jolloin sattuikin jo hieman enemmän. 

Kaikkeen tähän meni ehkä viisi tai kymmenen minuuttia, ja sitten diagnoosi oli valmis: coccygodynia eli häntäluun pitkäaikainen kiputila. Häntäluusta kipu säteilee peräaukon tienoille, ja koska häntäluun kautta kulkee hermoja alas jalkoihin ja häntäluun alueen turvotus painaa kyseisiä hermoja, kipu tuntuu joskus myös takareisissä. Takareisikipunihan on tosi pinnallista (ei siis mitään lihaskipua), ja tilanteen ollessa pahimmillaan jopa housukangas aiheuttaa polttelua ja pistelyä. Lääkärin mukaan mitään lisätutkimuksia tuskin tarvittaisiin, eikä Suomessa otettuja magneettikuviakaan ollut tarvetta katsoa.

Lääkäri rauhoitteli, että ongelmani ei ole mikään vakava, vaikka se kiusallinen onkin, eikä se vaadi esimerkiksi leikkaushoitoa. Hoidoksi lääkäri määräsi fysioterapiaa, johon sisältyy muun muassa ultraäänihoitoa, sekä joitakin lääkkeitä, joista en kuitenkaan usko olevan apua (gabapentiiniä sain jo Suomessa, eikä siitä ollut mitään hyötyä). Istumista tulisi helpottaa rengastyynyllä, ja kipuun voisi kokeilla kylmägeeliä (😆). Kahden viikon päästä tilannetta katsotaan uudestaan, ja jos edellä mainituista keinoista ei ole ollut apua, kokeiltaisiin kortisonipiikkiä, joka auttaisi kuulemma varmasti.

Diagnoosi ja hoito.

Diagnoosi voi toki olla vääräkin, mutta minä olen satavarma siitä, että se on aivan oikea. Tajusin nimittäin nyt senkin, miksi kaikki polvennoston tyyppiset jutut, joissa polvia nostetaan kohti rintaa (esimerkiksi polvennostot seisoen tai vuorikiipeilijän tyyppiset vatsalihasliikkeet) ovat kaikkein pahimpia: ne aiheuttavat alaselän pyöristymisen, mikä lisää painetta häntäluun alueelle, ja se puolestaan aiheuttaa kipua takapuoleen ja takareisiin. 

Tuntuu käsittämättömältä, että olen juossut Suomessa lääkäriltä toiselle ja käynyt ties missä kuvauksissa, mutta kivun syytä ei ole siitä huolimatta saatu selville – ja täällä asia selvisi (jos siis diagnoosi on oikea) viidessä minuutissa parilla sormen painalluksella! Yksikään lääkäri Suomessa ei edes koskenut kertaakaan takapuoleeni ja yrittänyt etsiä tunnustelemalla kivun alkuperää, vaan kaikki vain määräsivät uusia kuvauksia, tutkimuksia ja kokeita. Edes fysioterapeutti (joka oli kaiken lisäksi olevinaan hyväkin fysioterapeutti) ei tajunnut, mistä kipu on lähtöisin. Voisin siis sanoa, että tällä hetkellä luottoni suomalaisiin lääkäreihin ja fysioterapeutteihin on pyöreä nolla. Toki intialaisilla lääkäreillä on puolellaan se etu, että täällä on valtava määrä ihmisiä, ja lääkärit näkevät jatkuvalla syötöllä kaikenlaisia tapauksia, joten kokemusta kertyy ihan toisella tapaa kuin suomalaisille lääkäreille. Mutta silti!

Nyt on siis haussa fysioterapeutti, joka saisi olla mieluusti nainen, sillä kaikki olivat sitä mieltä, että ei ole kovin hyvä ajatus, jos vieras ukko tulee hieroskelemaan takapuoltani. Toki jos sopivaa naispuolista fysioterapeuttia ei löydy, niin kyllä se mieskin sitten kai käy. Pääasia on, että saan hoidon alulle.

Kokeilin viime viikolla pitkästä aikaa salitreeniäkin, ja se tuntui ärsyttävän takapuolen aluetta paljon vähemmän kuin kehonpainotreenit, joita olin viime aikoina harrastanut. Nyt tajusin, että kehonpainotreenien ärsyttävyys johtuu varmasti nimenomaan noista polvennostoja sisältävistä liikkeistä, joita olin tehnyt ja joita tulee nyt varmaankin välttää jonkin aikaa. Nyt kun tiedän, mistä kipu johtuu, pystyn suunnittelemaan treenitkin paremmin. 

Tällä asuinalueella on kuntosali, ja kävin katsastamassa sen yhtenä päivänä. Ajatuksena oli, että jos sali olisi kelvollinen, minun ei tarvitsisi mennä minnekään ulkopuoliselle salille, vaan voisin treenata ihan ilmaiseksi. Sali oli – mitenköhän tämän nyt kauniisti sanoisi – mielenkiintoinen. 

Erityisesti nuo tangon päällä roikkuvat treenimatot näyttivät hyvin houkuttelevilta. 😆

Toki tälläkin salilla olisi voinut tehdä jotakin, mutta kun katselin laitteita ja painoja tarkemmin, minusta tuntui, että todennäköisemmin loukkaisin tuolla itseni kuin tekisin itselleni mitään hyvää. 

Oli siis etsittävä sali muualta. Suuntasimme ukkelin ja autonkuljettajan kanssa samalle salille, jolla kävin toissa vuonnakin. Sali oli siitä kiva, että se oli kävelymatkan päässä, joten en tarvinnut salikäyntiin autoa. Sali oli kolmannessa kerroksessa, ja ihmettelimme alaovella, miksi hissin vieressä ei ollut enää salin mainoksia. Heräsi epäilys, onko salia enää olemassakaan. Hissiä odotellessamme katse osui kellarikerrokseen ja siellä lappeellaan oleviin kaappeihin.

Jos salin kaapit on dumpattu kellariin, se on melko varma merkki siitä, että sali ei ole enää toiminnassa.

Tämäkin sali piti siis unohtaa. Pieni googlettaminen tuotti tulosta, ja kävi ilmi, että aivan tuon lakkautetun salin naapurissa on myös kuntosali, emmekä olleet edes huomanneet sitä. Seuraavaksi lähdimme katsomaan sitä. 

Siellä se on!

Saimme tutkiskella salia vapaasti, ja kun se osoittautui mukiinmeneväksi, otimme kuukauden jäsenyydet, jotka kustansivat 4000 rupiaa eli n. 45 euroa per henkilö. Sisäänpääsyyn ei tarvittaisi mitään kortteja tai appseja, vaan sisäänkirjautuminen suoritettaisiin sormenjälkitunnistimella. Boliviassa ja Kolumbiassa oli myös samanlainen sormenjälkisysteemi, joten se oli entuudestaan tuttu. Epäilykseni heräsivät kuitenkin siinä vaiheessa, kun meidän piti antaa laitteelle sormenjälkemme. Laite ei ollut nimittäin edes päällä, vaikka sali oli auki, ja vastaanoton miehellä kesti hyvä tovi käynnistää laite. 

Ukkeli antaa sormenjälkinäytettä.

Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä tuo laite ei ole koskaan päällä, vaan sisään mennään vain ovi avaamalla. 😆

Kun muodollisuudet oli hoidettu, pääsin treenaamaan. Salilla on kaksi kerrosta: ykköskerroksessa on toiminnallisempi tila, ja kakkoskerroksessa on painoharjoittelu- ja laitealue. 

Ykköskerrosta.

Kakkoskerrosta.

Sali on kuulemma avattu vasta viime vuoden tammikuussa, eikä sitä ollut siis edes olemassa toissavuotisella käynnilläni. Salilla ei ole ajateltu ihan kaikkea loppuun asti, mutta aika harvalla salilla on. Esimerkiksi kelkka on ykköskerroksessa, mutta kaikki levypainot ovat kakkoskerroksessa. Kuinkakohan moni viitsii työnnellä tyhjää kelkkaa – tai vaihtoehtoisesti hakea kelkkaan painoja yläkerrasta? Toisaalta salilla on sellaisia juttuja, joita harvemmin näkee, ainakaan täkäläisillä saleilla. 

Tällaista traktorinrengassysteemiä en ole tainnut nähdä aiemmin missään.

Ykköskerroksessa ei ole ilmastointi koskaan päällä, mikä tarkoittaa aika tukalia treeniolosuhteita, mutta kakkoskerroksessa ilmastointi on, koska kaikki suurella pieteetillä painoja pumppaavat ja itseään peilistä ihailevat intialaiset salipellet treenaavat siellä. Yläkerrassa on siis ihanan viileää, mikä on iso plussa edelliseen saliin verrattuna (siellähän ei ollut ilmastointia lainkaan, tai ainakaan se ei ollut koskaan päällä). 

Sali ei ole mikään täydellinen, mutta se on ihan riittävä minun tämänhetkiseen tarpeeseeni. Tykkään käydä treenaamassa iltapäivällä, ja silloin salilla saa olla aika rauhassa – mitä nyt yksi salityöntekijä kulkee koko ajan perässäni ja vahtii, mitä teen. Todella ärsyttävää. 

Tämä oli nyt tällainen terveys- ja treenauspostaus, mutta loppuun vielä loppukevennyksenä kotihoito-ohje korvakipuun. En tiedä, suosittelenko kokeilemaan vai en! 

Ukkelilla on ollut pientä flunssanpoikasta ja korvakipua, mutta ei hätää: anopilta löytyy hoitokeino joka vaivaan.

Ensin kuumennetaan hieman seesaminsiemenöljyä.

Sitten öljyyn lisätään muutama valkosipulinkynsi, joiden annetaan tiristä öljyssä.

Öljy jäähdytetään ja valkosipulit poistetaan, minkä jälkeen öljy kaadetaan korvaan. Pumpulia korvaan tupoksi, ja siinä se!

P.S. Jos intialaiset lääkäriasiat kiinnostavat, kannattaa lukea ihan ensimmäisestä käynnistäni intialaisella lääkärillä (täältä). Sinä päivänä ei mennyt kaikki ihan putkeen. 😁

Erikoisateria ripulipotilaalle

Huomenna suunnistan kohti Suomea, ja pitkä lentomatka hieman hermostuttaa. Aiemmin pelkäsin lentoa polveni takia, mutta sunnuntaina sain jostain todella ärhäkän ripulin. Sunnuntai-iltaan mennessä olo oli jo aika heikko, ja kun ei vesikään pysynyt sisällä, sanoin ukkelille, että nyt on varmaan parempi lähteä lääkäriin. Pelkäsin nestehukkaa ja vieläkin enemmän sitä, että en kykenisi keskiviikkoaamuna lennolle. Koska en itse kyennyt ajamaan autoa, ukkeli soitti paikalle jo aikoja sitten vapaalle päästetyn autonkuljettajan. Poika tuli ennätysajassa - hän oli juossut koko parin kilometrin matkan meille. ♥

Makasin pari tuntia päivystyksen ensiavussa tiputuksessa, ja olokin hieman koheni (jopa niin paljon, että jaksoin kaivaa kamerankin, vaikka ukkeli sanoi, että et ota täällä kyllä yhtään kuvaa.)

Verikokeista selvisi, että ripuli oli jonkin infektion aiheuttama. Mistä infektio tuli, sitä ei kukaan voi varmasti sanoa. Itseäni viisaampien (eli anopin ja ukkelin) mielestä tauti tuli todennäköisimmin maidosta, kun minähän juon niitä pussimaitoja keittämättä. Täkäläisten mielestä maito pitäisi keittää ennen juomista, mutta minä perustelen keittämättömyyttäni sillä, että maito on jo pastöroitu (ja homogenisoitu), joten miksi ihmeessä sitä pitäisi enää keitellä. (Oikeasti olen vain laiska, enkä viitsi keittää maitoa.) Tiedän kyllä vastauksenkin: maito saattaa olla suorastaan väärennettyä, tai ainakin kylmäketjussa on hyvin todennäköisesti aukkoja. Meidänkin maitomies tuo maitopussit aamulla moponsa tarakalla sivukassissa, ja ties missä ne ovat sitä ennen kuljeskelleet. Jokin maitopussi saattaa sisältää ihan laadukasta maitoa ja jokin toinen taas ei. Kun näitä pusseja juo kuumentamatta, se on vähän sama kuin venäläistä rulettia pelaisi. On hyvin todennäköistä, että aiemmat ripulinikin ovat johtuneet nimenomaan maidosta, vaikka en haluaisi tätä myöntääkään.

Sain sairaalassa jälleen aivan ensiluokkaista kohtelua, ja toiminta oli todella nopeaa. Silti kahden tunnin petipaikasta joutui maksamaan 1000 rupiaa (13 euroa). Laskua kirjoittanut mies kertoi, että monet potilaat tulevat vasta illalla päivystykseen, kun päivystyksessä toiminta on paljon nopeampaa kuin päiväsairaalassa, ja laskukin jää tästä syystä paljon pienemmäksi. Jos sairaalaan tulee päiväsaikaan, siellä saattaa mennä koko päivä, ja laskukin on moninkertainen.

Tulimme puolenyön jälkeen kotiin, ja kun seisoimme kotihississä, ukkeli sattui katsomaan alas jalkoihini ja kysyi, että "mitä sulla tuolla housunpuntissa oikein roikkuu". Ja kappas vain: sieltä tursusivat valkoiset alushousuni, jotka minulla oli ollut edellispäivänä päällä. Ihmettelinkin, mihin ne olivat hävinneet! Tuli ilmeisesti lähdettyä vähän kiireellä.

Kuvittelin viettäväni viimeiset päivät Intiassa hieman toisin kuin ripulia potien, sillä ukkelin serkkutyttö USA:sta oli tullut käymään Intiassa. Serkku tuli Hyderabadiin ihan vain minua tapaamaan (oli hänellä asiaa kyllä räätälille ja kultakauppaankin!), sillä emme ole tavanneet vielä kertaakaan aiemmin. Olin kuullut, että serkku tykkää ravintoloissa syömisestä, ja ukkelikin oli kerennyt sunnittelemaan, missä kaikkialla voitaisiin käydä sitten, kun Radhika tulee. Illalla käydään kai yhdessä kivassa paikassa syömässä, mutta minun taitaa olla varmempi olla syömättä mitään, ettei käy köpelösti. Onneksi ei edes tee mieli mitään, niin ei harmita. 

Tänään saimme kulumaan monta tuntia kultakaupoissa. Anoppi on halunnut jo pitkään ostaa minulle kunnolliset korvakorut, mutta sopivia ei ole löytynyt. Nyt oli hyvä tilaisuus lähteä uudelleen ostoksille, kun Radhika oli - nuoremman sukupolven edustajana - mukana makutuomarina. Radhika myös tietää anoppia paremmin, mikä käy yhteen länsimaisten vaatteiden kanssa ja ymmärtää senkin, että minä en mistään intialaisista kultahärpäkkeistä tykkää. Korvakorut löytyivät, ja ne olivat (minun mittapuullani) niin hirvittävän kalliit, että en tiedä, uskallanko edes käyttää niitä. Korujen mukana tuli valokuvallinen takuulappu, ja tulin tietämään senkin, jos että joskus haluan myydä korvikset, timanteista maksetaan takaisin 90 prosenttia ja kullasta 100 prosenttia.

Minä lähden tästä pakkaamaan kamoja, koska huomenna on aikainen lähtö. Ylihuomenna pitäisi ajaa vielä pitkän lennon jälkeen nelisensataa kilometriä juhannuksen viettoon, ja saa nähdä, miten polven ja vatsan kanssa käy. Tulppa persuksiin ja paljon pysähdyksiä?

Tuskin ehdin koneelle ennen juhannusta, joten toivottelen ikimuistoista juhannusta kaikille, jotka sitä viettävät!

Loppuun vielä aiheeseen sopiva, ruotsalaiskoomikko Robert Gustafssonin näkemys suomalaisista juomatavoista. Minua video ei naurattanut yhtään (tosikko suomalainen?), mutta ehkä jotakuta toista naurattaa.

Ehkä sitten seuraavassa elämässä

Kun Suomen-vieraani lähti takaisin Suomeen tuossa maaliskuun puolenvälin jälkeen, päätin ruveta taas liikkumaan enemmän, kun olin ollut aika lailla liikkumattomassa tilassa monta kuukautta polveni takia. Suomessa olin kyllä kävellyt, jumppaillut vähän, uinut muutaman kerran ja kokeillut kuntopyöräilyäkin (josta polvi ei kyllä tykännyt hyvää). Kävin Suomessa myös röntgenkuvissa ja fysioterapeutilla, joka antoi hieman jumppaohjeita.

Kun fysioterapeutti ei nähnyt mitään syytä sille, miksi en voisi alkaa taas juosta, aloin kokeilla taas juoksemista, varovasti tosin. Kävelin kaikki ylämäet ja vaihdoin kävelyyn heti, jos polvi tuntui yhtään epämukavalta. Ette voi uskoa, miten iloinen ja onnellinen olin, kun pystyin taas juoksemaan! Juoksu antaa minulle jotain sellaista nautintoa, jota en mistään muualta saa, ja jos en voi juosta, koen itseni jotenkin vajavaiseksi.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Muutaman viikon jälkeen polveni oli taas siinä kunnossa, että normaalien arkihommien tekeminenkin alkoi olla vaikeaa, kun polvi jäykistyi ja kipeytyi. Joskus piti raahautua suorinta tietä lähimmälle tuolille istumaan, kun polveen tuli yhtäkkiä niin sietämätön kipu. Polvi koukussa istuminenkin oli taas vaikeaa. Koska polvi oli oireillut kaiken kaikkiaan jo melkein puoli vuotta, päätin, että nyt tämä spekulointi ja pelleily saa riittää: minun on mentävä magneettikuvaukseen, vaikka minulla kuinka olisi ahtaan paikan kammo.

Vietimme ukkelin kanssa lähes koko viime maanantain odotushuoneissa ja vastaanotoilla. Ensin odotimme ortopedin vastaanotolle pääsyä lähes kolme tuntia ja sitten melkein kaksi tuntia magneettikuvaukseen pääsyä. Aika meni kyllä yllättävän nopeasti, vaikka mukaan ei ollut tullut edes kirjaa. Intialaisissa sairaaloissa kun ei tarvitse yksin olla, ja aika kuluu ihmisiä katsellessa.

Jos omat ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömän suurilta, suosittelen viettämään yhden päivän intialaisen sairaalan odotushuoneessa. Siellä näkee nimittäin sellaisia tapauksia, että omat ongelmat alkavat tuntua hyvin pieniltä. Minustakin alkoi tuntua, että minun jalassani ei olekaan oikeastaan mitään ja että voisin lähteä ihan hyvin kotiin. Eräs vanha pappa oli ollut lonkkaleikkauksessa, mutta ruuvi oli jäänyt leikkauksessa löysälle, ja mies pystyi hädin tuskin kävelemään. Ihmisiä työnnettiin pyörätuoleissa ja sairaalasängyissä, ja eräs sairaalasängyllä paikalle tuotu nuori nainen oli selvästikin loukannut jalkansa äkillisesti, koska hän oli lähtenyt liikkeelle yöpaidassaan. Pyörätuoleista käytiin melkein kiistaa, ja jos joku yritti omia pyörätuolin itselleen tarpeettoman pitkäksi aikaa, sairaalan työntekijät kävivät hakemassa tuolin pois.

Auringonlaskut ovat olleet viime päivinä jostain syystä tosi värikkäitä ja komeita.

Odotimme lääkärin vastaanotolle pääsyä kolme tuntia siksi, että lääkäri ei ollut edes tullut vastaanotolleen, vaikka meille oli annettu aika yhdeksitoista. Potilaita lääkärin luokse ohjaavat, tummansinisiin pukuihin pukeutuneet miehet suhasivat edestakaisin potilaiden välillä selittämässä, että lääkäri tulee aivan kohta. Jotkut  potilaat olivat osanneet varautua odotteluun, ja heillä oli mukana kasseittain ruokaa ja muuta mahdollisesti tarpeellista. Lääkärin viipyminen selvisi sitten, kun hän vihdoinkin tuli vastaanotolle: pitkästä takista ja päähineestä päätellen lääkäri tuli paikalle suoraan leikkauksesta.

Lääkäri passitti minut magneettikuvaukseen toiseen sairaalaan, joka on erikoistunut kondromalasiaan ja ruston paksuuden mittaamiseen. Siellä oli ensin ohjelmassa taas odottelua, mutta odotushuone oli onneksi erittäin mukava nahkasohvineen ja aikakauslehtineen, ja olihan niissä ihmisissäkin taas katselemista.

Huoneessa oli muun muassa viiden naisen seurue, josta paikalla oli ensin kaksi naista, ja loput kolme tulivat paikalle myöhemmin, kun magneettikuva oli otettu. Naisten ilmeistä ja pään pyörittelystä saattoi huomata, että kyse oli jostain vakavammasta. Potilas itse itkeskeli ja pari muutakin naista kyynelehtivät. Selvisi, että kuvassa käyneellä naisella oli todettu kasvain, ja nainen oli ahdistunut ja toivoton. Yksi naisista - potilaan miehen sisar - luennoi naiselle, kuinka koskaan ei saa luopua toivosta ja kuinka naisen pitää olla nyt vahva. Perheessä oli häät tulossa ihan lähiaikoina, joten sairaus oli todettu pahimpaan mahdolliseen aikaan. "Kuinka me pysymme vahvoina häissä, jos sinä olet luovuttanut?", käly kysyi. Kaikki odotushuoneessa olijat seurasivat tilannetta myötätuntoinen ilme naamallaan. 

Vaikka minulla on pahanlaatuinen ahtaan paikan kammo, olin kai niin kyllästynyt monen kuukauden epätietoisuuteen, että päätin olla pelkäämättä ja mennä kuvausputkeen mukisematta. Ensin piti kuitenkin jättää kaikki metalliesineet kaappiin talletukseen, koska metalliesineet saattavat tempautua kuvauksessa irti tai lämmetä ja aiheuttaa palovammoja. Pelkoani helpotti myös se, että minun ei tarvinnut mennä putkeen kokonaan, vaan pää saattoi jäädä laitteen ulkopuolelle. Onneksi olen käynyt magneettikuvauksessa (sellaisessa avomallisessa laitteessa) kerran aiemmin Suomessa, koska muuten olisin kyllä pelännyt laitteesta lähteviä ääniä. Pumpulia korviin vain, ja kyllä se siitä!

Pelkoa suuremmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että kuvauksen aikana ei saanut liikkua yhtään. Kuvaus kesti ehkä puolisen tuntia, ja on kyllä ihan käsittämättömän vaikea maata tuo aika täysin liikkumatta, kun edes sormia ei saa heiluttaa. Mitä enemmän ajattelin, että nyt en saa liikkua yhtään, sitä pidemmiltä minuutit tuntuivat. Olin todella helpottunut, kun jostakin kuului radiologin ääni, joka ilmoitti, että nyt on enää viisi minuuttia jäljellä.

Pian sen jälkeen rupesin ihmettelemään, kun rintakehääni kuumotti. Siinä samassa muistin, että minulla oli päällä rintaliivit, joissa oli metallinen kaarituki! Aloin melkein kirkua, että pysäyttäkää kone, minulla on metallia päällä, mutta sain itseni pakotettua olemaan hiljaa ja liikkumatta, kun kuvaus oli kuitenkin jo loppusuoralla. Jos nyt tärvelisin kaiken liikkumalla, joutuisin aloittamaan kuvauksen taas ihan kokonaan alusta. Jos aika oli kulunut siihen asti hitaasti, niin viimeiset minuutit suorastaan matelivat! Mitä enemmän ajattelin rintakehäni kuumotusta, sitä enemmän sitä kuumotti.

Pari päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolla selvisi, että minulla todellakin on kondromalasia (polven rustonpehmentymä) ja että nivelkierukkani on kulunut. Nämä olivat lääkärin mielestä kuitenkin ihan normaaleja juttuja, joita ei tarvitse murehtia. Lääkäri ei tuntunut alkuunkaan ymmärtävän, kuinka paljon vaiva elämääni pahimmillaan rajoitti, enkä minäkään jaksanut enää lopulta edes yrittää selittää. Lääkkeeksi sain nivelten kuntoon vaikuttavaa ravintolisää sekä ohjeeksi välttää portaita, ylämäkiä, epätasaisella maastolla kävelyä ja kyykkyjä. Reisilihaksia pitää myös muistaa jumpata säännöllisesti.

Nyt näyttää siis uhkaavasti siltä, että minun juoksuni on juostu, ainakin tämän elämän osalta. Pystyn toki juoksemaan, mutta kannattaako se, jos olen sen jälkeen monta viikkoa aika lailla toimintakyvytön? En halua ajatella koko asiaa sen tarkemmin, koska kun rupesin sitä yhtenä päivänä oikein ajattelemaan, itkin niin katkerasti, että itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyt olen siis taas lähtöruudussa ja yritän aloittaa varovaisen liikkumisen tuolijumpasta tai jostain yhtä muusta älyvapaasta "liikunnasta". Ukkelin Amerikassa asuva lääkäriserkku katsoo vielä kuviani jonkun alalle erikoistuneen kollegansa kanssa, mutta tuskin hekään mitään ihmeratkaisua löytävät. Eiköhän tämä ollut tässä.

Kuu näkyy Intiassa ihan eri asennossa kuin Suomessa.

Eilen kävimme appivanhempien kanssa yhdessä oikein peri-intialaisessa ravintolassa syömässä.Tarjolla oli lounas seisovasta pöydästä, ja senhän taas tietää, miten minulle siellä kävi: silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Appivanhempia tämä huvitti suuresti, ja appiukko totesi, että ruokaa ei saisi jättää noin paljon lautaselle. "Jos jättää ruokaa syömättä, niin seuraavassa elämässä saa kärsiä nälkää."

Eikö ole ihanat astiat?

Söimme niin raskaan lounaan, että kotona ei tehnyt pitkään aikaan mieli mitään syötävää, mutta illalla viiden maissa rupesi tekemään mieli kahvia. Kun menin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan, huomasin, että kaasuliedessä paloi liekki. Säikähdin hirveästi, sillä en ollut koskenut kaasulieteen koko päivänä. Pikaisen kyselykierroksen tuloksena selvisi, että ukkeli oli nähtävästi unohtanut lieden päälle, kun hän teki teetä - yhdentoista aikaan aamupäivällä! Kaasuliesi oli siis ollut yksinään päällä kuusi tuntia putkeen; myös silloin, kun me istuimme ravintolassa syömässä.

P.S. Vaihdoin blogin taustakuvan ja muutin vähän asetuksia, kun halusin saada kuvat mahtumaan vähän isompina blogiin. Jos ette tykkää uudesta ulkoasusta, niin antakaahan palautetta, niin vaihdan vanhan takaisin.

Olisinpa kuin silloin ennen

Nyt kun olen viikon verran huhkinut, olen vihdoinkin saanut palautettua kuvat takaisin niihin postauksiini, joista olin kuvat poistanut. Homma ei ollut mikään miellyttävä eikä kovin pienikään, sillä kuvia piti lisätä kaiken kaikkiaan 573 kappaletta! Oli melkoinen homma etsiä kuvat koneelta tai toiselta kovalevyltä, pienentää ne ja lisätä takaisin postauksiin, mutta nyt se on tehty. Juhuu! Jatkossa olen sitten vähän varovaisempi.

Kuvien lisäämisen jälkeen olin sen verran utelias, että päätin käydä Picasassa katsomassa, kuinka paljon muistia 573 kuvaa oli vienyt. (Bloggerhan tallentaa blogikuvat Picasaan, joten sieltä voi käydä tarkistamassa, paljonko on käyttänyt omasta 5 120 megan kiintiöstään.) Ennen kuvien lisäämistä olin käyttänyt kiintiöstäni 18,94 prosenttia, ja hieman jännitti, paljonko minulla olisi tilaa jäljellä noin monen kuvan lisäämisen jälkeen. Hämmästys oli suuri, kun luku ei ollutkaan kasvanut vaan päinvastoin pienentynyt: nyt olen käyttänyt kiintiöstäni vain 3,76 prosenttia! Tämä on minusta kovin omituista, mutta pääasia, että kuvatilaa on!

Kukaan normaali ihminen ei varmaan rupeaisi tuollaiseen älyttömään kuvaoperaatioon, ja tuskin minäkään olisin ruvennut, jos tilanne olisi toinen. Vietän nimittäin suuren osan päivästäni puoli-istuvassa asennossa sohvalla, ja tässä asennossa tekemisvaihtoehdot ovat aika vähissä. Oli siis hyvää aikaa tehdä toistamiseen se, minkä olin jo kerran tehnyt!

Kerroin aiemmin polvestani, joka kipeytyi ajaessani Tirupatista Hyderabadiin. Vasen polvi jumiutui paluumatkalla jotenkin (menomatkalla oli jumiutunut oikea polvi), ja kävelykin oli ajamisen jälkeen vaikeaa. Se oli kuitenkin vasta alkua. Polvi meni huonompaan jamaan ja lopulta pitempiaikainen seisominenkin (esimerkiksi ruokaa laittaessa) muuttui vaikeaksi. 

Kävin näyttämässä polveani lääkärille, yhdelle vanhalle kurpalle, joka antoi minulle diagnoosiksi synoviitin eli nivelkalvon tulehduksen. Hänen antamansa lääkkeet ja jumppaohjeet eivät kuitenkaan tuntuneet auttavan, ja polvi tuntui menevän vain huonommaksi. Oireetkaan eivät minusta sopineet synoviittiin lainkaan (minä valelääkäri olin tietysti löytänyt jo netistä itselleni oikean diagnoosin), joten menimme lopulta toiselle lääkärille, toisen tuttavan suosittelemalle ortopedille.

Muutama lääkäri.

Tämä lääkäri osoittautui oikein päteväksi ja asialliseksi kaveriksi, vaikka hänenkin tutkimuksensa oli kovin pikainen. Diagnoosi oli sama, jota olin itsekin epäillyt: kondromalasia eli polven rustonpehmentymätauti, joka tunnetaan myös 'juoksijan polvena'. Olin itse päätynyt tähän vaivaan siksi, että siihen liittyy ns. teatterioire, jossa nimenomaan pitkäaikainen istuminen aiheuttaa polvikipua. Muihin polvivaivoihinhan liittyy tavallisesti rasituksessa (esimerkiksi portaita noustaessa) ilmaantuva kipu. Lääkäri määräsi taas lääkkeitä ja antoi jumppaohjeita, koska kondromalasiassa on tärkeää vahvistaa reisilihaksia, jotta polven liike ohjautuisi oikein. Lääkäri neuvoi, että voisin tehdä kaikkia tavallisia arkitoimintoja, kunhan vain välttäisin juoksemista, portaiden nousua, kyykkimistä ja kaikkea muuta, mikä käy erityisesti polviin.

Paneuduin polven kuntoutumiseen oikein tosissani. Ajastin kännykän hälyttämään kahden tunnin välein, jotta muistaisin varmasti jumpata tarpeeksi monta kertaa päivässä. Kännykän jatkuva piippaus ärsytti aluksi hirveästi, kun meneillään oleva tekeminen piti aina keskeyttää, kun piti ruveta jumppaamaan reisilihaksia. Lopetin autolla ajamisenkin, vaikka autonkuljettajan kyydittävänä oleminen tuntuukin minusta niin vastenmieliseltä, että en pysty sitä sanoin kuvailemaan. Takapenkillä istuessani tunnen itseni ihan valkoiseksi eurooppalaiseksi herraksi (tai tässä tapauksessa rouvaksi!), joka käyttää intialaisia hyväkseen. En tunnu pääsevän tästä ajattelutavasta millään eroon, vaikka tiedän, että ajaminen ja ihmisten kuljettaminen on autonkuljettajalle työtä siinä missä opettajalle on opettaminen tai myyjälle tavaroiden kauppaaminen.

Anopin auttamisvimma nousi aivan uusiin sfääreihin, ja hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa, lääkkeensä ja ruokansa ovat saaneet minut useasti hermoromahduksen partaalle. Anopin mielestä kaikki paranee ilmeisesti ruoalla ja ihminen on sitä, mitä hän syö: jos vika on luissa, niin silloin pitää syödä luita! Anoppi onkin keitellyt minulle jatkuvalla syötöllä mausteista luuydinkeittoa, jossa ei ole mitään muuta kuin paksua ruskeaa lientä ja liemessä pitkään keitettyjä luita. Keiton juju on se, että luiden sisällä oleva luuydin pitäisi imeä suuhun, koska luuytimessä on ravinnon kannalta se kaikkein tärkein. Minusta luuydin näyttää ihan paskakikkareelta, eikä luuydin kuulosta muutenkaan erityisen houkuttelevalta, joten olen vain lipikoinut lientä. Luulen, että olen aika lähellä sitä pistettä, että olen saanut tarpeeksi luuydinkeittoa koko loppuelämäkseni. 

Aluksi polvivaivojen ilmaantuessa surin sitä, että en päässyt juoksemaan tai liikkumaan muutenkaan. Viikkojen kuluessa haaveet ovat kuitenkin karisseet ja muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi. Juokseminen tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta - toivoisin edes pystyväni istumaan tuolilla, kuten normaalit ihmiset. Kauhulla ajattelen jo sitä, että minulla on reilun kuukauden päästä lento Suomeen. Kuinka ihmeessä pystyisin istumaan lentokoneessa toistakymmentä tuntia, kun tunnin istuminenkin tuottaa tuskaa?!

Kaikista varotoimenpiteistä ja jumppaamisesta huolimatta polvi ei siis ole läheskään kunnossa. Jos lepään parin päivän ajan täysin, polvi tuntuu lähes normaalilta, mutta kun taas intoudun tekemään jotain, kuten laittamaan ruokaa tai ajamaan autoa, saan maksaa yrityksestäni karvaasti. Sunnuntainen autoajelukin kostautui heti, sillä kotiin palatessamme polvi oli jäykkä ja holtiton, ja sunnuntai-ilta ja maanantai menivätkin taas aika lailla vaakatasossa. 

Äitini ihmetteli, kuinka minulta ei ollut otettu mitään verikokeita - kyseessä saattaisi olla reaktiivinen niveltulehduskin, joka näkyisi ainakin kohonneina CRP-arvoina. Ukkelin lääkäriserkun mielestäkin oli hyvä sulkea pois kaikki reumaan liittyvä, koska minulla on taas silmäkin vuotanut, ja se voi kuulemma olla reuman oire.

Ukkeli on joskus aiemmin käyttänyt yhtä laboratoriota, joka tekee myös kotikäyntejä, ja tilasimme nytkin verinäytteen ottajan kotiin. Minusta tuntui hupaisalta odottaa kotona verinäytteen ottajaa - ihan kuin olisin odottanut pizzaa saapuvaksi.

Mies tuli sovittuna ajankohtana puoli yhdeksältä aamulla ja leväytti "työkalupakkinsa" meidän ruokapöydälle. Pakissa eli pienessä pahvilaatikossa oli näyteputkiloita, paperilappuja, pumpulitolloja, pieniä laastareita ja virtsanäytteen ottoon tarkoitettuja purkkeja.

Tunnollinen bloggari ottaa tietysti salakuvan kännykällään, hih.

Verinäytteen otto sujui oikein näppärästi, ja samalla otettiin hieman näytteitä ukkeliltakin, joka kävi vielä pissimässä purkkiinkin. Lopuksi verikokeet maksettiin. Kotikäynnistä veloitettiin kokonaiset 100 rupiaa, siis noin 1,40 euroa! Pari tuntia miehen lähdön jälkeen tuli tekstiviestinä käyttäjätunnus ja salasana, joiden avulla verikokeiden tuloksia pääsisi tarkastelemaan netissä, ja jo kuuden tunnin päästä kokeiden ottamisesta tulokset olivat valmiit! Palvelu toimi minusta kertakaikkisen loistavasti, ja ajattelinkin, että joissakin asioissa Intia on todellakin edelläkävijä. Intia voisi (ukkelin sanoja lainatakseni) olla vieläkin edistyneempi, jos korruptio ei olisi täällä niin suuri ongelma.

Verikokeiden tulokset olivat normaalit muuten kuin lymfosyyttien osalta, jotka olivat koholla. Mitään reumaan viittaavaakaan ei löytynyt, ja CRP-arvokin oli normaali. Lymfosyyttien koholla oleminen ei sekään kuulemma aiheuta mitään lisätoimenpiteitä.

Seuraava askel on sitten kai magneettikuvaus, johon en kyllä ole vielä ainakaan tällä viikolla menossa. Vaikka kuvauslaite olisikin avointa mallia, joka sopii ahtaanpaikankammoisille, kuten minulle, kuvaus pelottaa minua jo niiden ääntenkin takia. Kaiken lisäksi minua hirvittää se, mitä kuvauksesta mahtaa paljastua. En taida haluta kuulla esimerkiksi sellaista, että polvirustoni ovat (oikea polvikaan ei ole täysin normaali, vaan sekin oireilee aina välillä) kuluneet niin huonoiksi, että koko loppuelämäni tulee olemaan tällaista makaamista ja kivun kanssa taistelua. Toisaalta, vaikka tieto ehkä lisääkin tuskaa, tämä tilanne on kyllä niin turhauttava ja raivostuttava, että olisi ehkä hyvä saada asiaan jonkinlainen selvyys.

Tähän loppuun on pakko laittaa yksi vanha valokuva, johon törmäsin valokuvia palautellessani. Otin tämän kuvan yhdellä suomalaisella kesämökkireissulla huussikirjasta, ja tuo kakkoskohta kyllä tiivistää intialaisen pukeutumisen ytimen aika hyvin.

Lääkärikäynti

Olen elellyt pari viikkoa aika lailla hiljaiseloa polveni takia (ja samalla melkein kasvanut läppäriini kiinni). Polvihan kipeytyi automatkalla kolme viikkoa sitten, kun palasimme Tirupatista Hyderabadiin. Koska pahin kipu meni ohi, en tajunnut jäädä lepäilemään, vaan menin parina iltana lenkille ja liikuin muutenkin. Vasta sitten, kun polvi kipeytyi kesken lenkin niin, että en enää pystynyt juoksemaan ja kun pidempiaikainen istuminen sohvalla sai aikaan niin kovan kivun, että tuntui kuin polveen olisi isketty veitsi, tajusin rauhoittua. Sen jälkeen elämä kutistuikin aika pienelle alueelle, kun autoa ei voinut ajaa, ja kävelykin oli aika vaivalloista. Ruoanlaitostakin tuli pakkolomaa, kun pidempiaikainen seisominen aiheutti sekin turvotusta ja kipua. Sen siitä saa, kun kuvittelee olevansa supernainen ja yli-ihminen, joka pelastaa koko universumin. Palasin maan pinnalle niin, että lätsähdys vain kävi. Kylläpä naurattaa. Hehheh.

Minä en olisi halunnut mennä vielä lääkäriin, vaan olisin halunnut lepäillä kotona ja katsoa, josko polvi paranisi pelkällä levolla. Lääkärille meneminen on alkanut tuntumaan minusta aina vain vastenmielisemmältä, kun kuulee juttuja siitä, miten sairaita ihmisiä huijataan. Jos ei lääkäriin voi luottaa, niin keneen sitten voi? Ukkeli halusi minun kuitenkin menevän lääkäriin, ja appiukko varasi tutun tutulta lääkäriltä ajan. Lääkärissäkäynti tällaisen asian takia kun ei ole niin yksinkertaista, että suunnistetaan vain lähimmän ortopedin vastaanotolle. Lääkärin pitää olla jotakin kautta tuttu, koska sillä varmistetaan lääkärin luotettavuus. Jos menee ihan tuntemattomalle lääkärille, voi käydä niin, että lääkäri määrää hurjan määrän turhia lääkkeitä, teettää tarpeettomia kalliita tutkimuksia tai pahimmassa tapauksessa: määrää täysin tarpeettomaan leikkaukseen! On sanoinkuvaamattoman vastenmielistä, miten sairaita ihmisiä käytetään surutta hyväksi, jotta sairaala saisi rahaa esimerkiksi kalliiden laitteiden ylläpitämiseen.

Lääkärikäyntini ensimmäinen ongelma ilmeni jo kotona: mitä laittaisin päälle? Ei siksi, että vastaanotolla pitäisi olla ykkösiinsä pukeutunut vaan siksi, että tutkimuskohta oli polvi. Polvi kun ei ole yhtä helposti tutkittavissa kuin esimerkiksi silmä, vaan polvi on vaatteiden sisällä piilossa. Koska lääkäri oli mies, arvasin, että minun ei olisi soveliasta heittää vastaanotolla pikkuhoususilleni. Piti siis etsiä sellaiset housut, joiden puntti nousisi tarpeeksi ylös, eikä se ollutkaan mikään helppo tehtävä, kun en viitsinyt missään urheilu- tai lököhousuissakaan vastaanotolle lähteä (ja hameita en käytä). Minua raivostutti jo etukäteen: miten lääkäri saisi polven edes tutkittua kunnolla, jos puntti nousisi vain hieman polven yläpuolelle? Manasin intialaisen tekosiveyden ja latasin ukkelillekin: te olette saaneet aikaiseksi yli miljardi lasta, mutta ette kestä nähdä vähän naisen reittä!

Appivanhempien autonkuljettaja kävi hakemassa meidät, ja sen jälkeen suuntasimme appiukon toimistolle. Minusta oli noloa, että appiukon piti keskeyttää työpäivänsä minun lääkärikäyntini takia ja tulla lääkärille mukaan. Koska hän kuitenkin oli se, joka lääkärin jotenkin tuntee, hänen oli hyvä tulla vastaanotolle näyttämään naamansa. Ymmärsin kyllä tämän kaiken oikein hyvin, mutta siltikin kiukutti: eikö haettaisi vielä anoppikin mukaan, niin olisi kunnon jengi koossa!  

Odottelimme odotushuoneessa, ja minä mietin mielessäni, millainen lääkäri minut mahtaisi ottaa vastaan. Arvuuttelu keskeytyi, kun edellinen potilas tuli saattajansa kanssa huoneesta ulos, ja meidät kutsuttiin sisään. Lääkäri oli vanha ukko, jonka eläkeikä oli minusta mennyt ohi jo kauan sitten. Myöhemmin kuulin lääkärin olevan yli 70-vuotias ja jääneen jo eläkkeellekin, mutta eläkkeelle jäämisen jälkeen lääkäri oli kaivannut ajankulua ja jatkanut ortopedin hommia konsulttina. Kiva harrastus. 

Minut istutettiin lääkärin viereen pyöreälle tuolille, ja appiukko ja ukkeli kävivät istumaan lääkärin pöydän ääreen. Lääkäri kysyi, mikä on ongelmani, mutta ennen kuin ehdin avata suutani, lääkäri kysyikin miehiltä, mitä kieltä minä puhun. Kun lääkäri kuuli, että osaan teluguakin, hänellä oli pitkä tarina kerrottavaan eräästä amerikkalaisnaisesta, joka osasi telugua erinomaisesti. Amerikkalainen osasi telugua niin hyvin, että hän osasi sitä paremmin kuin lääkärin oma miniä ja tämän tytär, vaikka telugu oli näiden äidinkieli. Sitten seurasi selostus siitä, millaisia hupaisia kielioppivirheitä miniä ja tytär tekevät, ja miehet kuuntelivat lääkärin selostusta heittäen sopiviin väleihin ihmetteleviä kommentteja. Minä tuijottelin likaisesta ikkunasta ulos.

Lopulta juttu päättyi ja tuli taas minun vuoroni selostaa ongelmani. En päässyt tälläkään kertaa alkua pidemmälle, sillä selostukseni keskeytti huoneeseen astunut nainen, joka toi lääkärille teekupin. Kupin päälle oli asetettu lasinalusta, ettei tee jäähtyisi liian nopeasti. Seurasimme toimitusta hiljaa ja kunnioittavasti.

Vihdoinkin oli minun vuoro puhua, ja selostin ongelmani parhaani mukaan. Minulta katoaa aina lääkärillä puolet ajatuksista, mutta olin käskenyt ukkelin täydentää juttua, jos unohtaisin kertoa jotain. Taisin kuitenkin muistaa melkein kaiken. Lääkäri kuunteli ongelmani ja kysyi sitten, kuinka pitkä minä olen. Kerroin pituuteni hieman hölmistyneenä, mutta koska osasin sanoa pituuteni vain senttimetreissä, lääkäri joutui hieman miettimään, ennen kuin sai käännettyä sen jaloiksi ja tuumiksi. Sen jälkeen lääkäri osoitti vieressään olevaa vaakaa: käykääpä tuohon seisomaan. Katsoin vaakaa epäuskoisena: Pelleilikö lääkäri? Pitikö minun todellakin ihan ensimmäisenä tutkimustoimenpiteenä nousta vaa'alle? Koska lääkäri näytti olevan tosissaan, ei auttanut muu kuin tehdä niin. 

Lääkäri katsoi painoni ja muisteli sitten, kuinka pitkä olinkaan. "Juu, ihan hyvä paino siihen pituuteen nähden", hän mietti, "vaikka muutama kilo vähemmän olisi vielä parempi. Älä ainakaan tuosta enää yhtään liho. Ylipaino on suurin syy polvivaivoihin, kun paino käy niveliin. Näittekö senkin potilaan, joka lähti täältä ennen teitä? Hänen pituutensa ei ollut kuin viisi jalkaa ja kolme tuumaa, mutta silti hän painoi 75 kiloa! Eiväthän kenenkään nivelet sellaista kestä! Tiedättekö, kuinka monet saavat polvivaivoja ihan vain ylipainon takia?"

Tätäkö minä olin tullut tänne kuuntelemaan. Olin pitänyt itseäni ihan normaalipainoisena, hoikkanakin. Täytyy nyt tosiaan kiinnittää huomio syömisiini ja jättää ne makeiset vähemmälle, etten vain pääse lihomaan. Muutenhan minulta pamahtaa kohta toinenkin polvi. 

Lääkäri kysyi, kuinka korkealle punttini nousevat, ja vastauksena vedin puntit hampaat irvessä niin ylös kuin pystyin, hieman polvien yläpuolelle. Lääkäri totesi, että tuo riittää oikein hyvin, ja käski minut tutkimuspedille makaamaan. "Kuinka pitkä matka sieltä Tirupatista onkaan?", lääkäri kysyi kääntyen miesten puoleen. Kuultuaan kilometrimäärän lääkäri rupesi selostamaan miehille, kuinka he olivat kerran ajaneet Vizaqista Hyderabadiin ja millaisin väliajoin he olivat pysähtyneet. "Ajoimme 150 kilometriä ja pysähdyimme, sitten ajoimme 200 kilometriä ja taas pysähdyimme..." Minä istuin tutkimuspöydällä farkunpuntit reisiä kiristäen.

Sitten ruvettiin tutkimaan polvea. Lääkäri kyseli, onko polveni turvonnut, onko se kipeä, näyttääkö se minusta erilaiselta kuin toinen polvi. Koskeeko tästä? Entä tästä? Sattuuko, jos teen näin? Entä näin?

Ennen kuin tajusinkaan, tutkimus oli ohi, ja olimme siirtyneet jumppaohjeisiin. Lääkäri näytti minulle liikkeitä, joilla minun tulisi vahvistaa polveani. Liikkeitä tuli tehdä aluksi vain muutama kymmenen sarja päivässä, mutta määrä tulisi kasvattaa myöhemmin kymmeneen sarjaan. "Jos et jumppaa, lääkkeetkään eivät auta", lääkäri uhkasi. Lääkärin mielipide juoksemisestakin tuli hyvin selväksi: "mistä syystä sinä oikein juokset?" Kun en heti vastannut, lääkäri jatkoi: "Pysyäksesi kunnossa! Käveleminen on ihan yhtä tehokasta, jos kävelee reippaasti. Miksi pitää juosta ja vasaroida niveliä?!"

Sitten seurasi käynnin tärkein osuus: diagnoosi ja lääkkeiden määrääminen. Lääkäri vetäisi eteensä sairaalan ja lääkärin nimellä varustetun paperin, johon hän alkoi kirjoittaa. Istuimme kaikki hiljaa tuijottaen, mitä paperille ilmestyisi. Appiukko tunki nenänsä melkein paperiin kiinni, että varmasti näkisi kaiken. Potilaan nimi, ikä, pituus ja paino. Diagnoosi: synoviitti eli nivelkalvon tulehdus. Lääkkeet: yksi lääke tulehdukseen ja toinen kipuun. Yksi kumpaakin aamuin ja illoin; ei tyhjään vatsaan. 

Sitten olimmekin valmiit lähtemään kotimatkalle, mutta sitä ennen piti tietenkin kiitellä tohtoria ylitsevuotavasti: thank you, sir ja thank you, doctor. Ojennettuaan minulle diagnoosi-reseptilapun lääkäri kääntyi appiukon puoleen ja alkoi jutella muista asioista. Poistuimme ukkelin kanssa vastaanotolta vähin äänin. Ostimme lääkkeet alakerran apteekista, ja menimme autolle. Appiukon tultua autonkuljettaja vei miehet töihin. Minä menin kotiin ja söin jäätelöä, payasamia, maapähkinöitä ja suolakeksejä. 

Tulipahan tämäkin koettua

Viime viikko oli kyllä aika kauhea, ja siitä johtuu tämä blogihiljaisuuskin. Vietin viime viikolla suurimman osan ajastani vessanpöntöllä, mutta nyt on jo näyttänyt jonkin aikaa siltä, että tulppa on taas löytynyt tuonne peräpäähän. 

En ole koskaan kärsinyt Intiassa mistään vakavammista vatsapöpöistä, mitä olen aina vähän ihmetellyt. Pieniä pyrähdyksiä on toki ollut, mutta ei mitään pitkäkestoisempaa. Ei silti, että olisin mitään pöpöä halunnutkaan, mutta on aika yllättävää, että en ole koskaan sairastunut sen pahemmin, kun ajattelee, miten huolettomasti olen aina syönyt ja juonut. En ole aina muistanut pestä edes käsiä ennen ruokailua, vaikka olisin syönyt sorminkin... En ole ollut muutenkaan mitenkään turhantarkka hygieniasta, mikä on ollut vähän tarkoituksellistakin, koska minusta pienet bakteerit vain kasvattavat vastustuskykyä. En tiedä, pitääkö tämä ihan oikeasti paikkansa, mutta ainakin minulla tämä logiikka on näyttänyt toimivan.

Tässä tapauksessa mikään varovaisuus ei olisi auttanutkaan, sillä minulla ei ole aavistustakaan, mistä pöpön sain. Lauantai-iltana söimme ulkona, mutta söin samaa ruokaa ja join samaa vettä kuin muutkin, eikä muille tullut mitään ongelmia.

Olin vesiripuloinut maanantai-illasta lähtien parikymmentä kertaa päivässä neljän päivän ajan, minkä jälkeen päätin, että nyt tämä saa riittää, ja lähdin lääkäriin. Pari päivää aikaisemmin olimme soittaneet ukkelin lääkäriserkulle USA:han, joka oli tehnyt puhelimessa diagnoosin (turistiripuli) ja määrännyt siihen lääkkeenkin. Ukkelin kaveri, jolla on pieni laboratorio Nelloressa, puolestaan epäili, että ripuli saattoi johtua ihan kuumuudestakin. Täällä on ollut viikkotolkulla 42-43 astetta lämmintä, ja se panee elimistön aika koville. Erityisesti ruoanlaitto on todella tuskaisaa, kun hiki valuu solkenaan. Minulla onkin nykyään kokatessani esiliinan lisäksi toinenkin vakiovaruste - hikinauha.   

Lähiapteekillamme on hassu nimi, Hetero.

Kävimme ostamassa serkun määräämää lääkettä lähiapteekistamme. Kerroimme apteekkarille, mitä haluamme, ja apteekkari kysyi, montako kappaletta haluamme. Lääkkeet myydään täällä liuskoissa, ilman mitään pakkauksia, ja niitä saa ostaa juuri sen verran kuin haluaa, vaikkapa vain yhden kappaleen. Lääkkeiden mukana ei anneta mitään tietoa niiden ottamistavasta, vaikutustavasta tai mahdollisista haittavaikutuksista, joten jos tämmöiset asiat kiinnostavat, tiedot pitää etsiä muualta. Apteekkarikin tietää tietysti jotain, ja jos ei jaksa mennä lääkäriin, voi ensin koittaa onneaan apteekissa: selittää vain vaivansa apteekkarille, ja apteekkari kyllä löytää hyllystä jonkinmoisen vaivaan sopivan lääkkeen.

Lähiapteekkimme vieressä on jäätelöbaari, ja ukkeli ehdotti, että miksi en kokeilisi syödä jäätelöä. Kun on pari päivää elänyt pelkällä kaurapuurolla, niin miltä kuulostaa jäätelöannos? Ihan hemmetin hyvältä! Kurvasimme siis jäätelöbaariin. Ukkeli kehotti minua ottamaan vain vähän vaniljajäätelöä, mutta minusta tuntui ihan naurettavalta tyytyä pelkkään vaniljaan, kun kerran oli tänne asti tultu. Tarjoilijan suosituksesta päädyin suklaahässäkkään, jossa oli suklaata kaikissa mahdollisissa olomuodoissa.

Piti sitten kuvata tämäkin.

Jäätelöbaarista sai myös vesipulloja, joten lääkekin luikahti alas näppärästi siinä samalla. Apteekin ukko oli tullut apteekista ulos jaloittelemaan ja seurasi lasin takana ulkona, kuinka ripulipotilas ahtoi naamaansa samanaikaisesti jäätelöä ja ripulilääkettä.

Lääke ei tuntunut auttavan ollenkaan, päinvastoin (yöllä piti hieman kiirettä). Seuraavana päivänä rupesin uteliaisuuksissani etsimään tietoa kyseisestä lääkkeestä netistä, ja kävi ilmi, että sen kanssa ei saa nauttia maitotuotteita lainkaan, koska maitotuotteiden kalsium haittaa lääkkeen imeytymistä. Sitä se apteekkarikin ehkä mietti siellä lasin takana haahuillessaan!
  
Kun lääke ei tuntunut auttavan, vaikka otin sitä ilman maitotuotteitakin, läksin lopulta lääkäriin. Lääkärille ei täällä mennä koskaan yksin, vaan mukana on aina vähintäänkin yksi saattaja, joskus puoli sukua. Minun mukaani tulivat ukkeli ja appiukko, joka keskeytti työpäivänsä minun takiani. Ei auttanut yhtään nolostella lääkärin vastaanotolla, kun piti selostaa lääkärille ulosteen koostumuksen yksityiskohtia, ja appiukko kuunteli vieressä.

Luulin, että menisimme pieneen lääkärikeskukseen, jollaisessa olemme asioineet tavallisesti muutenkin, mutta ukkeli veikin minut isoon sairaalaan. Jos minulta pitäisi ottaa jotain testejä, ne otettaisiin isossa sairaalassa kuulemma varmasti ainakin kunnolla. Minun olisi myös helppo (kerran sairaalan rekisteriin rekisteröidyttyäni) tulla sairaalaan tarvittaessa yksinkin, koska sieltä saisi kaikkien erikoisalojen hoitoa. Sairaala oli mieletön hehtaarirakennus, ihan kuin lentokenttäterminaali, ja ihmisiä oli - yllätys, yllätys - paljon.

Tunnollinen bloggaaja ottaa aina kuvia, löysät housuissakin.

Ison sairaalan iso aula.

Koska olin sairaalassa ensimmäistä kertaa, minun piti ensin rekisteröityä sairaalan rekisteriin. Minulla olisi pitänyt olla passikin mukana, koska olin ulkomaalainen, mutta onneksi passini numero löytyi ukkelin työpaikan rekistereistä, ettei passia sentään tarvinnut lähteä hakemaan.

Ulkomaalaisille potilaille oli oma osastonsa sairaalan perällä, ja sekin muistutti aika lailla lentokenttää loungemaisine odotustiloineen. Arabiankielisille asiakkaille oli oikein oma tiski, josta he saivat tarvittaessa tulkkausapua. Kun paperit oli täytetty, sain oman sairaalakansion, jota pitää kuljettaa aina sairaalassa asioidessa mukana. Sairaaloissa ja lääkäreissä annetaan täällä aina kansiot, joihin tulevat maksukuitit, potilastiedot, lääkärin määräämät reseptit ja sen semmoiset. Jokaisella sairaalalla on omannäköisensä kansio, ja näyttää hassulta, kun kaikki potilaat kantavat kainalossaan samanlaista kansiota, ihan kuin oltaisiin kaikki saman kiireisen toimiston työntekijöitä.

Tällä sairaalalla oli punaruskea, aika tylsän näköinen kansio. Vasemmanpuoleisen kansion sain pari viikkoa sitten silmäklinikalta, jossa kävin vuotavan silmän takia. 

Sairaala oli minusta kaikin puolin myönteinen kokemus, ja varsinkin ulkomaalaisten puoli oli hieno. Se vain vähän ihmetytti, että ruumishuone oli keskellä sairaalaa ihan pääkäytävän varrella. Luulisi, että se sijaitsisi jossain peränurkassa, eikä sellaisessa paikassa, josta kaikkien pitää kävellä ohi. Tosin kuolema on täällä muutenkin luonnollinen osa elämää, ihan yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Ajan aika usein yhden hinduhautausmaan ohitse, ja näen aina silloin tällöin hautausmaalle kulkevia hautajaissaattueita, jossa kantajat kantavat ruumista sellaisella lavetilla päidensä yläpuolella. Lavetti on koristeltu kukkasin, mutta ruumis näkyy kuitenkin kaikille, jotka sinne päin vain sattuvat katsomaan. Minusta se on aika karmaisevaa, koska en halua nähdä kauppareissullani kuolleita ihmisiä. Muutama viikko sitten näin hieman erilaisen saattueen, sillä ruumis ja saattajat matkustivat kuorma-auton lavalla. Koska saattue oli liikkeellä kuumimpaan aikaan päivästä, ruumista suojattiin auringolta mustalla sateenvarjolla.

Lääkärin tutkimukset eivät kauan kestäneet, kuten ne eivät täällä yleensäkään kestä. Minua ihmetyttää vieläkin se, miten nopeasti intialaiset lääkärit tekevät diagnoosinsa - ja ilmeisesti osuvat aika usein ihan oikeaankin. Nopeus johtuu kuulemma siitä, että potilasmäärä on Intiassa niin valtaisa. Lääkärit näkevät jatkuvasti niin paljon samanlaisia tapauksia, että heille kehittyy harjaantunut silmä ja vankka kokemus. 

Olen tottunut Suomessa hieman perusteellisempiin tutkimuksiin, ja minusta tuntui, ettei minua nytkään tutkittu oikein ollenkaan. Lääkäri kuunteli minun kertomukseni, kysyi pari kysymystä, otti verenpaineen ja painoi vatsaani kahdesta kohtaa. Sen jälkeen hän totesi kyseessä olevan jonkin bakteeriperäisen infektion ja kirjoitti lääkereseptin. Jos ongelmat kuitenkin jatkuisivat, voisin soittaa lääkärin numeroon, joka löytyi reseptipaperista. "Olen täällä kymmenestä kolmeen," hän sanoi, ja lisäsi sitten vinosti hymyillen: "mutta normaalisti tulen myöhemmin ja lähden aikaisemmin". Mitähän sekin mahtaa tarkoittaa - että lääkäri tulee kahdeltatoista ja lähtee yhdeltä?

Kiirettä pitää sairaalan apteekissakin.

Täältä sai lääkkeille ruskean pussin, johon apteekkari olisi voinut ruksata lääkkeiden ottamistavan, jos vain olisi viitsinyt.

Jos väkeä oli sairaalassa sisällä, niin oli sitä sairaalan ulkopuolellakin. Tunnelma oli kuin rautatieasemalla konsanaan. Poliisit olivat ulottaneet lonkeronsa tännekin, ja anoppilan autonkuljettajaa odotellessani katselin, kuinka jonkun onnettoman moottoripyörää nostettiin juuri poliisien hinausauton lavalle.

 

Onpa kivaa olla taas terve! 

Pieleen mennyt elämä

Intia on täynnä traagisia ihmiskohtaloita, ja sunnuntai-iltana kävimme katsomassa yhtä heistä. Kyseessä on tämä appiukon serkku, Sukumar, joka oli taannoin ohitusleikkauksessa ja joka otti vaimokseen appiukolle kaavaillun morsiamen. Tämän miehen elämä on ollut pitkään yhtä alamäkeä, ja nyt elämäänsä taaksepäin katsoessaan hän varmaankin ajattelee, että olisi voinut elää elämänsä toisinkin. Kaiken lisäksi Sukumar on - ainakin kaikkien sukulaisten mielestä - pilannut myös lastensa ja vaimonsa elämän, ja siksi kukaan ei oikein pidäkään hänestä. Edes oma veli, jonka luona täällä Hyderabadissa Sukumar on ollut toipumassa, ei kuulemma pidä hänestä.

Sukumar oli 90-luvulla oikein ökyrikas, mutta samalla myös huonoluonteinen: itsekäs ja pöyhkeä, ei välittänyt kenestäkään ja hankki rakastajattaren ja myöhemmin vielä lapsiakin tämän kanssa, vaikka olikin toisen kanssa naimisissa. Joskus 90-luvun lopulla alkoi Sukumarin taloudellinen alamäki, ja pikkuhiljaa hän menetti koko omaisuutensa. Miehen sydänleikkauskin kustannettiin suvun avustuksella.

Kun aikoinaan tuli aika naittaa Sukumarin tytär, tyttären sulhaseksi valittiin eräs poika, joka oli jo tahollaan rakastunut toiseen tyttöön. Pojan vanhemmat kuitenkin pakottivat hänet menemään naimisiin Sukumarin tyttären kanssa, koska Sukumarin perhe oli niin rikas ja heiltä sai runsaat myötäjäiset. Tytär tuli raskaaksi, ja elämä näytti tyttären kannalta ihan lupaavalta. Tyttären aviomies oli kuitenkin onneton - menetetty rakkaus ja pakkoavioliitto toisen kanssa ilmeisesti kaivelivat yhä mieltä. Lopulta mies tappoi itsensä, ja Sukumarin tytär jäi leskeksi, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin abortoida lapsikin. Uusiin naimisiin tytär ei ole päässyt, koska Sukumar oli jo köyhtynyt tällä välin niin, että kukaan ei halunnut naittaa poikaansa Sukumarin perheeseen. Nyt tyttärellä on jo ikääkin ihan liikaa, joten hän tulee todennäköisesti viettämään lopun elämäänsä yksin. Työpaikka tyttärellä sentään onneksi on, ja tytär antaa pienestä palkastaan avustusta isälleenkin.

Sukumarin poika ei aikoinaan viitsinyt panostaa koulunkäyntiin lainkaan, koska hänen toiveissaan oli jatkaa isänsä bisneksiä sitten, kun ikää olisi riittävästi. Intiassa koulut pitää käydä silloin, kun niiden aika on, ja jos koulunkäynti ei tuolloin maita, uutta mahdollisuutta ei myöhemmin tule. Ei täällä mennä viisikymppisenä opiskelemaan yliopistoon tai hankkimaan uutta ammattia, kun vanha alkaa kyllästyttää. Kun Sukumarin omaisuus sitten meni, pojalla ei ollut ollenkaan kunnon koulutusta. Nyt pojalla ei ole työpaikkaa eikä oikein tulevaisuuttakaan. Teki todella pahaa katsoa poikaa, koska hänestä oikein näki, miten masentunut mieli hänellä on. Tuli myös hirveän syyllinen olo: minä vain käyn täällä kyttäilemässä ihmisten elämiä ja kirjoittelemassa juttuja heidän kärsimyksistään blogiini. Anteeksi.

Viime aikoina Sukumarin elämä kuitenkin alkoi näyttää vähän paremmalta, sillä hän oli ruvennut viljelemään maata ja satoakin oli tullut. Noin kuukausi sitten Sukumar oli saanut hedelmäsadon korjattua ja lastannut illalla valmiiksi torille seuraavana päivänä lähtevän kuorman. Aamulla Sukumar oli sitten mennyt hakemaan hedelmäkuormaa, mutta sitä ei enää ollutkaan; koko kuorma oli yön aikana kadonnut, joka ikinen hedelmä! Joku oli yöllä käynyt varastamassa kaiken! Kun karmea totuus valkeni Sukumarille, hän sai sydänkohtauksen siinä keskellä pihaa. Onneksi joku kyläläinen sattui näkemään tämän ja laittoi Sukumarin menemään autoriksalla sairaalaan. Ensiapua ei maaseudulla kukaan tietenkään osaa antaa, vaikka Sukumar oli yrittänyt sitä pyytää, joten hän oli hakannut itse itseään nyrkillä rintaan! Kuin ihmeen kaupalla Sukumar selvisi kohtauksesta, ja nyt hän on siis toipunut hyvää vauhtia jo leikkauksestakin. Kotikyläänsä lähelle Tirupatia hän pääsi lähtemään eilen illalla.

Sukumarilla on myös diabetes, mikä on Intiassa iso asia, sillä diabeteksen hoito on kallista ja julkinen terveydenhuolto olematonta. Yksi insuliinipistos maksaa 3000 rupiaa (noin 45 euroa), mikä on todella paljon, jos kuukausipalkka on esimerkiksi 5000 rupiaa, kuten Sukumarin tyttärellä on. Vähävaraisilla ei olekaan varaa insuliiniin, vaan diabetestä yritetään hoitaa lähinnä ruokavaliolla ja liikunnalla. Lehdissä näkeekin kaikenlaisia "diabeetikoille sopivia" ruokaohjeita, mikä tuntui minusta ensi alkuun aika oudolta, koska Suomessahan diabeetikko voi käsittääkseni nykyään syödä mitä tahansa, kohtuuden rajoissa tietenkin. Varakkailla ei Intiassa tämmöisiä ongelmia tietenkään ole, koska kyllä täältä kaikkia lääkkeitä saa, jos vain on varaa ostaa niitä. Sukumar pyysi meitä tuomaan Suomesta hänelle verensokerimittarin, jotta voisi edes kontrolloida verensokereitaan. Tuli kyllä sellainen olo, että mieluusti auttaisi jotenkin muutenkin. Seuraava ongelma olisikin sitten se, ketä päättäisi auttaa ja ketä ei, koska autettavia olisi täällä niin paljon.

Voi mikä päivä!

Viime viikolla yhtenä päivänä "pääsin" tutustumaan paikalliseen sairaalaankin. Visiitin syynä oli niskakipu, joka alkoi yllättäen aamulla suihkussa ja joka viidessä minuutissa meni niin pahaksi, että en saanut edes päätä käännettyä. Koska kipu tuli niin puskista (syynä ei siis ollut esimerkiksi veto tai muu vastaava) ja kipu oli niin kova, pelästyin aika lailla ja katsoin parhaimmakseni käydä näyttämässä niskaani lääkärillä. Ukkeli oli tuolloin Suomessa, mutta onneksi yksi Ukkelin kollega oli joka tapauksessa tuomassa sinä aamuna minulle eräitä papereita, ja hän sitten vei minut töihin mennessään matkan varrella olevaan sairaalaan. Itse en tietäisi yhtään, mihin sairaalaan pitäisi mennä ja missä saisi mahdollisimman hyvää hoitoa. Intiassahan on kaikenlaisia sairaaloita; toisessa ääripäässä ovat hienot yksityiset sairaalat, jotka ovat kuin viiden tähden hotelleja, ja toisessa ovat ne julkiset sairaalat, joissa korruptiolla on iso rooli, hygienia on puutteellista, tutkimusvälineitä ei ole tai ne eivät toimi ja välinpitämättömyys ja vastuuntunnottomuus kukoistavat. Traaginen esimerkki joidenkin sairaaloiden tasosta löytyy ihan lähipiiristäkin. Ukkelin serkun äiti kärsi nimittäin pahasta ripulista, joten hän meni sairaalaan. En tiedä ihan tarkkaan, millainen sairaala oli kyseessä, mutta tuskin ainakaan mikään loistoluokan sairaala. Äiti oli menettänyt ripulin takia paljon nestettä, joten ripulia hoidettiin antamalla nestettä suoneen. Tämä olisi varmasti auttanutkin - jos vain vesi olisi ollut puhdasta. Nyt äidille annettu vesi oli saastunutta, ja tämän seurauksena äiti kuoli. Minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tällaista saattaa tapahtua. Eikö ihmishengellä todellakaan ole mitään väliä ja eikö sairaaloiden tarvitse kantaa toimistaan mitään vastuuta?

Tämän takia toivonkin aina, etten vain sairastuisi Intiassa. Nyt oli kumminkin lähdettävä lääkäriin, ja ukkelin kollega vei minut jollekin yksityiselle klinikalle. Pää vinossa painelin sairaalan vastaanottotiskille, jossa täytettiin potilaskortti ja otettiin maksu, sata rupiaa. Lompakkoa kaivaessani muistin, että en ollut edellisenä päivänä jaksanut käydä automaatilla, ja luottokorttikin oli kotona. Kymmenen rupian seteleitä lompakosta sentään vielä löytyi tarvittavan sadan rupian edestä, ja latasin nämä viimeiset setelit tiskille. Nolotti kovasti ruveta seuraavaksi kyselemään automaattia, mutta muutakaan en voinut, koska eihän minulla olisi rahaa maksaa mahdollisia lääkkeitäkään. Onneksi ihan kulman takana olisi kuulemma kaksikin automaattia.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Jostakin syystä lääkäri mulkoili minua kuin minulla olisi ollut keskellä naama iso paise, joka saattaisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Diagnoosinkin (= lihasvenähdys) lääkäri teki noin puolessa minuutissa, kun oli ensin kysellyt minulta kaikki olennaisimmat asiat, kuten olinko ollut kauankin suihkussa, mitä ylipäänsä tein Intiassa ja missä mieheni on töissä. Minä en tietenkään ollut diagnoosiin tyytyväinen, vaan rupesin urputtamaan "oletteko varma, ettei kyse ole mistään vakavammasta?" Lääkäri katseli minua nenänvarttaan pitkin ja kysyi "niin kuin mistä?", johon minä fiksuna vastasin, että "en minä tiedä; tehän se lääkäri olette". Sen jälkeen lääkäri näytti jo siltä, että olisi itse henkilökohtaisesti halunnut vääntää niskani nurin. Hän totesi lyhyesti, että kyse on lihasvenähdyksestä eikä mistään muusta. Piste.

Lääkäri lykkäsi potilaskorttini ja lääkereseptini hoitajille, jotka veivät minut sairaalahuoneeseen. Siellä toinen hoitajista kaivoi esiin ruiskun ja käski minun laskea housunkaulustani. Seisoin siinä kankku paljaana ja hoitaja ihmetteli, että meinaatteko ottaa ruiskun seisaaltaan. "Kuinka sitten?", ihmettelin tyhmänä, ja hoitajat käskivät naureskellen minun käydä sänkyyn pitkälleni. Ennen kuin piikki upposi lihaani, tajusin sentään kysyä, että mitähän se ruiske muuten mahtaa sisältää (kipulääkettä).

Lääkkeet sai ostaa "apteekista" sairaalan aulasta, mutta ensin piti käydä nostamassa rahaa. Molemmat automaatit olivatkin lähellä sairaalaa, mutta ensimmäinen oli 'tilapäisesti pois käytöstä'. Toinen automaatti näytti jo ulkoapäinkin epäilyttävältä, eikä ovikaan auennut kuin muutaman kymmenen sentin verran. Siitä raosta sitten tungin itseni väkisin sisään. Aikani automaatin kanssa taisteltuani totesin, että en minä sieltä mitään rahaa saisi, joten oli lähdettävä etsimään kolmatta automaattia. Siinä vaiheessa, kun kävelin rahattomana, kuumissani, janoisena ja niska jäykkänä tööttäilevien autoriksojen ja kolistelevien rekkojen seassa, meinasi kyllä itku tulla. Eikä tullut mieleenikään soittaa esimerkiksi appiukolle tai ukkelin serkulle ja pyytää apua - ei, kyllähän minun nyt pitää yksin pärjätä!

Noin puolen tunnin päästä minulla oli vihdoinkin rahaa lompakossa ja saatoin lampsia takaisin klinikalle, jossa minua mulkoili nyt koko henkilökunta. Olivat varmaan ajatelleet, että täällä se madame kävi vaan hakemassa piikin persuksiin ja lähti sitten maksamatta. Lopulta sain lääkkeet maksetuksi ja pääsin lähtemään sieltä pois.

Lääkkeet myydään tämmöisinä liuskoina ilman pakkauksia, tuoteselosteita tai käyttöohjeita. Minua nämä väkisinkin hieman epäilyttävät.

Kotona en pystynyt tekemään kipeän niskani kanssa mitään muuta kuin makaamaan ja yritinkin nukkua sen verran, mitä talon meteliltä pystyin. Jossakin vaiheessa jätin vielä sormet kylpyhuoneen oven väliin, mikä sattui niin kamalasti, että suustani saattoi päästä muutama ruma sanakin. Sormi on vielä nyt viikon päästäkin ihan musta, ja tämä musta sormeni on taas suuresti huvittanut lähipiiriäni, sillä minut tunnetaan miniänä, jolle aina sattuu ja tapahtuu - suureksi osaksi omaa tyhmyyttäni ja varomattomuuttani. Intiaankin kun tulimme helmikuussa, anoppi joutui ensimmäiseksi kaivamaan esiin desinfiointiaineet, laastarit ja siteet, kun miniä oli Frankfurtin lentokentällä keksinyt kokeilla, pääsisikö istumaan liukuportaiden käsihihnan päälle... Lopputuloksena säären etuosa oli auki ja polvi oli niin kipeä, että luulin Intian-matkani päättyneen jo Frankfurtiin! Nyt anoppi sanoikin mustan sormeni nähdessään, että "sinun pitää olla varovainen täällä Intiassa", johon appiukko lisäsi, että "kyllä sinun pitää olla varovainen siellä Suomessakin". :-D

Ukkelin serkku toi illalla potilaalle kaksi subia - palvelu pelaa! - ja illalla vasta soitin ukkelille, kun oli jo hieman parempi olo. Mikään "mä voin jo paljon paremmin" - selittely ei kuitenkaan auttanut, sillä ukkeli sai hirveän hepulikohtauksen ja soitti heti isänsä hakemaan minut anoppilaan. Erityisen tuohtunut ukkeli oli kuultuaan minulle annetusta ruiskeesta - hänelle on varmaankin jäänyt epäluulo niitä kohtaan tuon serkun äidin tapauksen jälkeen. Reilun puolen tunnin päästä ovelle ilmestyikin sitten pelastuspartio: appiukko, anoppi ja autokuski. He istuvat meillä jonkin aikaa hyvin huolestuneen näköisinä ja pyysivät minua moneen kertaan lähtemään heille yöksi. Vastustelin ensin, mutta lopulta annoin periksi, koska näin saatiin kaikki osapuolet tyytyväisiksi. Jopa minusta itsestänikin tuntui ihan kivalta mennä anoppilaan, koska yksinäinen yö kipeällä niskalla tuntui hieman epämiellyttävältä ajatukselta.

Autokuski ajoi taas kuin paraskin rallikuski, kun kiidimme läpi Hyderabadin. Tankkaamaankin piti pysähtyä, joten autokuski kääntyi huoltoasemalle eikä huomannut yhtä suoraan tulevaa moottoripyörää. Pahaksi onneksi moottoripyöräilijäkin katseli samaan aikaan jonnekin taivaalle ja huomasi meidät vasta viime tingassa. Moottoripyöräilijä sai ihan viime hetkellä jarrutettua, mutta mies putosi pyörän selästä ja pyörä kaatui. Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja menoksi!

Huoltoasemalla autokuski kurvasi mittarin eteen ja auton sivusta alkoi kuulua hirveää kolinaa. Appiukko raotti ovea nähdäkseen, mitä oli tapahtunut: kuski oli ajanut auton kyljen kiinni erääseen metallitolppaan ja auton etukylki oli nyt ihan naarmuilla. Seuraavaksi alkoi hirveä autokuskin sättiminen: "etkö sinä yhtään katso, mihin ajat", "pitäisi vähän varoa", ja niin edespäin. Minä yritin purra huultani ja katsella ikkunasta ulos, koska minua olisi naurattanut niin kauheasti...