Makeaa mahan täydeltä

Teen tämmöisen sekalaisen kokoelman muutamasta kirjoittamatta jääneestä jutusta, sillä voi olla, että postauksia ei tule tämän jälkeen vähään aikaan. Toki voi myös olla, että tuleekin. 😆

Makeiset ja suolapalat ovat keskeinen osa intialaista elämää, joten herkkuvarastoja pitää käydä täydentämässä säännöllisin väliajoin. Jokin aika sitten kävimme ukkelin ja autonkuljettajan kanssa Vellanki-nimisessä herkkukaupassa, ja ostoslistalla oli kolme asiaa, appadaluja, vadiyaluja ja murukkuja – kaikki erilaisia suolapaloja. 

Vellanki.

Palli-sana huvitti lukijaa jossain aiemmassa postauksessa. Miten maistuisi palli patti? 😆

Palli tarkoittaa kylän lisäksi myös maapähkinää, ja palli patti on eräänlainen kova maapähkinämakeinen.

Vellankissa myydään myös podeja eli mausteisia jauheita, joita syödään esim. riisin, idlin ja dosan kanssa, sekä mausteisia pikkelssejä, jollainen se anopin aiemmin tekemä tomaattipikkelssikin on.

Ylähyllyllä on mm. inkivääripikkelssiä, chilipikkelssiä ja karvaskurkkupikkelssiä, ja alahyllyllä on mm. seesaminsiemenjauhetta, tulista valkosipulijauhetta ja korianterin lehdistä tehtyä jauhetta.

Intialaisia makeisia.

Intialaiset makeiset ovat äärimmäisen koukuttavia, enkä yhtään ihmettele, jos joku vetää niitä kilon. Suomalaiseen makuun makeiset harvemmin ovat, sillä ne ovat todellakin makeita. Suomalaisellehan makea on hyvä silloin, kun se "ei ole liian makea". 😆

Hienot makeiset maksoivat kaksi kertaa enemmän kuin tavalliset.

Piti ostaa vain kolme tuotetta, mutta ostimmekin koko kassillisen. 🙈

Makeita ja suolaisia napostellaan tyypillisesti alkuillasta, vaikka niitä voi syödä tietysti mihin aikaan tahansa. 

Makeita gavvoja (vasemmalla) ja suolaisia durramurukkuja.

Toinen herkkukauppareissu Almond Houseen oli vähintään yhtä tuottoisa. Emme päässeet kynnystä pidemmälle, kun tarjolla oli jo jäätelöitä, joita piti maistaa.

Pallo kesar kulfia (menetteli) ja pallo valkosuklaa-hasselpähkinäjäätelöä (jäätävän hyvää).

Menimme tiskille ihmettelemään, mitä ottaisimme, kun viereemme tuli työntekijä, jolla oli tarjottimella suklaakakkupalasia. Talo kuulemma tarjosi maistiaisia, eikä ilmaisesta syötävästä voi tietenkään koskaan kieltäytyä – varsinkaan, jos se on suklaakakkua.

Harkitsimme yksien laddujen ostamista, mutta emme tienneet, olisivatko ne hyviä. Pyysimme maistiaisia ja saimme niitä. 

Valitettavan hyvä laddu.

Ukkelille tuli mieleen, että voisimme ottaa samosat, ja niin söimme sitten semmoisetkin.

Yhdellä kauppareissulla tuli siis syötyä jäätelötötterö, suklaakakkupala, laddu ja samosa. Onneksi nämä kaikki olivat kalorittomia. 😝 Kotiinviemisiäkin toki ostimme – kassillisen. 

Koska jäätelöä myytiin myös take away - annoksina, ukkeli keksi, että viedään vanhemmillekin jäätelöä. Jäätelö pakattiin erinomaisen hyvin mm. kuivajäähän, joten jäätelö oli vielä kotiin tullessakin ihan jäätelömäistä. 

Appivanhemmille ei kuitenkaan sillä hetkellä maistunut jäätelö, joten jäätelö pantiin pakastimeen. Kun anoppi olisi halunnut syödä jäätelöä, se oli "kivikovaa", joten hän laittoi jäätelön jääkaappiin. Sieltä se sitten löytyikin myöhemmin juotavassa olomuodossa. 😆

Matkalla Almond Houseen ihmettelin Telanganan poliisin uutta Komento- ja kontrollikeskusta, sillä rakennus oli varsin erikoinen. 

Lauantai-iltana kävimme ukkelin kanssa ITC Kohenurin kattoterassilla, jonne olemme yrittäneet kaksi kertaa aiemminkin. Toisella kerralla terassiravintola oli kiinni, ja toisella kerralla siellä oli jokin yksityistilaisuus, mutta nyt pääsimme ihailemaan näköaloja. 

 

ITC Kohenur päivänvalossa.

Inorbitin ostoskeskus, jonka katolla on näköjään jalkapallokenttä.

En ole ennen nähnytkään Durgam Cheruvun siltaa tästä näkövinkkelistä.

Tykkään tällaisista yksityiskohdista vessassa.

Autonkuljettaja oli lähetetty taas kotiinsa, ja minä olin kuskina, joten jätin auton pysäköintipalveluun. Voin kertoa, että tutkin ennen lähtöämme autosta jokaisen lokeron ja kolon, että autossa ei ollut varmasti mitään arvoesineitä. 😆

ITC Kohenurin pysäköintipalvelu. Toinen mies vie kuskille pysäköintilapun ja toinen avaa vieressä istujalle oven.

Eilen illalla kävimme yhden perhetuttavan pojantyttären yksivuotissynttäreillä, jotka olivat yhdessä hotellissa. 

Tarkoitus oli vain käydä näyttämässä naamamme ja syödä, mutta eihän se ihan niin mennyt ensinnäkään siitä syystä, että olimme paikalla liian aikaisin. Kutsussa luki, että tilaisuus alkaisi kello 18.00, ja olimme paikalla 19.35, mutta silti saimme odotella kakun leikkaamista vielä hyvän tovin, kun meidän jälkeenkin saapui vielä niin paljon porukkaa. 

Porukkaa valuu paikalle.

Tarjoilijat jakelivat siinä odotellessa erilaisia alkupaloja, joita sai kalastella suuhunsa puutikulla. Koska oli torstai eli anopin kasvisruokapäivä, minun piti testata kanat ja kalat. (Anoppi syö uskonnollisista syistä maanantaisin, torstaisin ja lauantaisin vain kasvisruokaa.) Lopulta teimme anopin kanssa yhteenvedon ja totesimme, että pahoja olivat kaikki tyynni. 🙊

Ukkeli totesi tässä yhtenä päivänä, että hänen äitinsä tykkää minusta tosi paljon, ja isä myös. Anoppi on kuulemma minun seurassani tosi vapautunut ja oma itsensä, mikä oli minusta ihana kuulla. Ukkeli ei sano tällaisia asioita kovin usein, joten talletan tämän sydämeeni, enkä anna sitä sieltä ikinä pois.

Yksi ukko oli hankittu synttäreille ilmeisesti viihdyttämään lapsia ja aikuisiakin, ja hän yritti saada lapsia pelaamaan erilaisia pelejä salin yhteen nurkkaan, mutta huonolla menestyksellä. Myöskään aikuisille yritetyt taikatemput viidensadan rupian seteleillä eivät näyttäneet saavan kovin suurta menestystä osakseen. Minun kävi tyyppiä vähän sääliksi. 

Lopulta oli aika leikata kakku! Synttärisankari leikkasi kakun äidin ja isän avustuksella, ja sitten otettiin valokuvia. 

Kakun leikkaamisen jälkeen synttärisankari kiersi salissa tapaamassa juhlavieraita, ja kameramiehet ottivat kuvia.

Sitten siirryttiin takaisin lavalle ja otettiin – yllätys, yllätys – taas kuvia. 

Vanhemmat ja toiset isovanhemmat. Huomatkaa, että lapsen isällä (toinen oikealta) on sentyylinen puku, jollaisia oli niissä näyteikkunoissa pari postausta aiemmin.

Seuraavaksi se ohjelmanumeroita yritellyt mies kuulutti, että kaikkien vieraiden tulisi käydä lavalla siunaamassa lapsi (eli käydä onnittelemassa ja viemässä lahjansa), mikä tarkoitti myös sitä, että jokaisesta vieraasta piti ottaa kuva päivänsankarin ja tämän vanhempien kanssa. Tämän jälkeen olisi sitten tarjolla se päivällinen, jota varten olin oikeastaan lähtenytkin bileisiin. Ruoka on aina hyvä houkutin. 😆

Onneksi appiukko ja anoppi kävivät edustamassa meidän perhettä, ja minä ja ukkeli säästyimme valokuvaamiselta. Olisin toki voinut mennä lavallekin, vaikka en suoranaisesti rakastakaan poseereta kameralle parisatapäisen yleisön edessä, mutta ihan mieluusti jätin kuvaamisen välistä.

Appivanhempien palattua lavalta oli lupa siirtyä patojen äärelle.

Kasvisruokia.

Liharuokia (eli kanabiryania, toista kanaa ja kalaa).

Synttärikakkua.

Pari jälkiruokaa.

Kuppikakkuja.

 

Rupesin syömään vanhasta tottumuksesta käsin, mutta hetken päästä harmittelin, kun huomasin, että ukkeli oli keksinyt syödä lusikalla. On vähän hankalaa hakea lisää ruokaa, jos lähellä ei ole käsienpesupaikkaa, kun oikea käsi on soossissa. Minulla on tätä varten aina yksittäispakattuja Savetteja käsilaukussa, ja ne pelastivat tilanteen nytkin. Käsienpesupaikkakin oli itse asiassa ihan lähellä, mutta se oli vähän turhan hyvin piilotettu. 

Jotkut söivät seisten (kuten minä), ja jotkut menivät juhlatilaan istumaan.

Syötyämme oli aika hyvästellä lapsen isovanhemmat, jotka olivat meidät kutsuneetkin, ja lähteä kotiin. Naisväki sai salin ulkopuolelta mukaansa lahjapussukan. 

Minun pussukkani.

Pussukka piti sisällään kankaan saripaitaa varten (kankaasta on siis tarkoitus ompeluttaa sarin kanssa käytettävä paita), erilaisia pähkinöitä, rannerenkaita ja jonkin ihmeellisen pikkulelun tai koristeen, jonka funktiota en tajunnut.

Tässä kaikki tällä kertaa. Lähdemme seuraavaksi ukkelin kanssa pienelle matkalle, ja palaan kirjoittelemaan taas joskus. 

Kivaa loppuviikkoa sinulle!

Sukkasillaan hiippailua

Yhtenä päivänä anoppi pyysi, että kotiapulainen tekisi jonne rotte -leipiä (jowar roti), kun anoppi ei kuulemma saa leivistä tarpeeksi ohuita. Leivät tehdään kirjodurrasta eli durrasta, joka on jauhettu jauhoiksi. Muistelen kokeilleeni jonne rotteja joskus kauan sitten Suomessa mutta epäonnistuneeni surkeasti, koska leivät eivät pysyneet kasassa. Jälkeenpäin tajusin, että leipäni hajosivat siksi, että durra on gluteenitonta, sillä gluteenihan on se, joka tekee taikinasta elastisen.

Durra on minulle muutenkin aivan tuntematon ruoka-aine, vaikka se maailman viidenneksi viljellyin vilja riisin, vehnän, maissin ja ohran jälkeen. Durraa suositaan Intiassa varsinkin sen takia, että se on paljon terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä. Siinä on paljon kuitua ja erilaisia mineraaleja, ja se on hyvä valinta myös diabeetikoille.

Taikinaan ei tarvita muuta kuin durrajauhoja, kuumaa vettä ja suolaa.

Leivän leipomiseen ei käytetä kaulinta, vaan leipä lätkitään käsin ohueksi. Tämä näytti olevan taitolaji, mutta homma kävi kotiapulaiselta varsin näppärästi.

Kotiapulainen siirsi ison leivän pannulle käsin, ja melkein pidätin henkeä jokaisen leivän kohdalla,  hajoaisiko hauras leipä. 

Kotiapulaisen otteet olivat kuitenkin varmat.

Leipää kostutetaan paistovaiheessa kostealla liinalla.

Ja näin meillä on valmiita jonne rotteja.

Helppoa kuin mikä, kun sen osaa!

Kotiapulaisella oli ollut jo pitkään yskää, ja hän yski näitä leipiä tehdessäänkin. Meni muutama päivä, ja anopillekin tuli yskä. Luonnollisesti epäilimme, olisiko yskä mahtanut tarttua kotiapulaiselta. Kun kotiapulainen tuli töihin, anoppi moitti kotiapulaista siitä, että tämä oli yskinyt peittämättä suutaan. Kotiapulainen suutahti ja sanoi, ettei tulisi enää töihin, ja teki työnsä sinä päivänä hyvin topakasti mitään puhumatta. 🙈

Seuraavana aamuna pohdiskelin, mahtaisiko kotiapulainen vielä palata töihin, ja olisin melkein voinut lyödä vetoa, että kotiapulaista ei enää nähtäisi anoppilassa. Mutta niin vain hän ilmestyi töihin, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Anoppi kertoi, että kotiapulaisen tytär on naimisissa miehen kanssa, joka hakkaa vaimoaan. Kotiväkivalta on valitettavan yleistä Intiassa alemmassa yhteiskuntaluokassa, mikä johtuu varmasti osittain siitä, että huonotuloiset miehet käyttävät usein myös alkoholia reippaasti. Raskas työ vaatii kai raskaat huvit. 

Mieleeni tuli jonkin aiemman postauksen kommenttiosiossa herännyt keskustelu väkivallasta naisia kohtaan Intiassa, ja kysyin anopilta, mitä nainen voi tuommoisessa tilanteessa tehdä. Anoppi vastasi, että vaimo voi tehdä miehestään ilmoituksen poliisille, ja poliisi saattaa antaa miehelle sakot tai pitää tätä putkassa pari päivää. Mutta kun mies pääsee takaisin kotiin, hakkaaminen jatkuu kahta kauheampana. Siksi naiset ovat yleensä mieluummin hiljaa ja vain sopeutuvat (anopin sanoja lainatakseni). 

Intiassa tapahtuu niin kamalia rikoksia, että minun on vaikea edes kuvitella sellaisia, mutta onneksi kuitenkin – kuten totesin kyseisessä kommenttiketjussakin – suurin osa intialaisista miehistä on rakastavia aviomiehiä, poikia, veljiä ja isiä, jotka kannattavat tasa-arvoa ja arvostavat naista. Toki Intia on valtavan suuri maa, ja suuresta maasta löytyy kaikenlaisia sekopäitä, mutta siltikin minusta tuntuu, että Intiassa on keskimääräistä enemmän pahuuden täyttämiä ihmisiä. 

Tämä ei nyt liity suoranaisesti asiaan, mutta tulipahan tässä kohtaa mieleeni. Olen nimittäin kummastellut täkäläisen kuntosalini valokuvauskäytäntöä. 

Salilla saa siis kuvata ainoastaan kello 12.00–16.00, jottei naisten yksityisyys häiriintyisi. Tarkoittaako tämä myös sitä, että jos nainen haluaa säilyttää yksityisyytensä, hänen pitää käydä salilla ennen puoltapäivää tai vasta neljän jälkeen illalla?

Tykkään itse käydä Intiassa salilla iltapäivällä, koska salilla on silloin vähiten porukkaa. Sali on aika pieni, joten jos siellä on kymmenenkin henkilöä samaan aikaan, oma treeni luultavasti kärsii jollakin tavalla, mutta iltapäivällä treenin pystyy tekemään usein ihan suunnitellusti. Aluksi minua hieman huvittivat nämä ukot, jotka tulevat salille selfiekeppeineen ja tiukkoine paitoineen (tai jopa ilman paitaa) ja joiden ego pullistelee vähintään yhtä paljon kuin heidän lihaksensa. Kun ukot ovat saaneet kunnon pumpin lihaksiin, alkaa se kameran edessä vääntelehtiminen ja veivaaminen, ja silloin on parempi pysytellä pois tieltä. 

Nykyään minua kuitenkin lähinnä ärsyttää ja vähän surettaakin näiden ukkojen puolesta, sillä kenenkään psyykelle tuskin on hyväksi olla niin keskittynyt omaan ulkonäköönsä. Jokainen toki tehköön elämässään mitä haluaa, mutta mietin, mitä nämä ukot mahtavat tehdä siinä vaiheessa, kun ikää tulee lisää ja ulkonäkö rapistuu, ja ulkonäön varaan rakennettu identiteetti romahtaa. Mutta mitäpä se minulle kuuluu.

Kävimme sunnuntaina ukkelin ja autonkuljettajan kanssa yhdellä tontilla, josta käydään paraikaa oikeutta. Syynä on se, että tontin myyjä ei suostunutkaan myymään tonttia sovittuun hintaan, vaikka oli saanut tontista jo ennakkomaksunkin, koska tontin arvo on noussut. Tontille oli matkaa yli sata kilometriä, ja aikaa reissuun meni jotain vajaat neljä tuntia, kun ajoimme menomatkalla kaupungin läpi emmekä kehätietä. 

Voisi sanoa, että tontti on keskellä ei mitään. 😆

Kylän ukkoja – kännykät käsissään. 😆

Paluumatkalla pysähdyimme ostamaan paahdettua maissintähkää, kun se on ukkelin herkkua. 

Autonkuljettaja vissiinkin miettii, että ostaako vai eikö ostaa. 😅

Palmuviinin myyjiä.

Ohitimme neljä tyyppiä, jotka kävelivät moottoritien vieressä kantaen oranssinvärisiä lippuja ja heiluttaen ilmassa tyhjiä vesipulloja. Autonkuljettaja iski jarrut pohjaan ja kurvasi tien sivuun, ja minä ihmettelin, että mitäs nyt. Autonkuljettaja oli tajunnut, että kulkijoilta oli juomavesi loppu, ja koska meillä oli vettä mukana, hän pysähtyi antamaan vettä janoisille.  💙 

Porukka oli nähtävästikin jollakin pyhiinvaellusreissulla.

Kävin sunnuntai-iltana myös läheisessä Mallanna-temppelissä. Olin nähnyt aiemmin viikolla temppelin ulkopuolella hienoja värivaloja, ja lähdin kuvaamaan niitä. Tarkoitus oli yhdistää valojen kuvaamiseen pieni kävelylenkki, joten lähdin matkaan lenkkarit jalassa. 

Minulla ei ollut minkäänlaista tarkoitusta mennä temppeliin sisälle, kun anoppilan ruoka-aikakin alkoi olla kohta käsillä, mutta temppelistä tuli niin kovaäänistä musiikkia, ja tunnelma näytti olevan kohdallaan, että eihän siinä auttanut muu kuin astua portista sisään.

Ensimmäisenä oli vastassa pari lehmää ja voimakas lannan haju.  😎

Etsin katseellani paikkaa, johon kengät tulisi jättää, ja se paikka oli aika lähellä porttia. Silmäilin maata eri puolilla temppelialuetta ja punnitsin päässäni, viitsisinkö riisua kengät ja edetä pidemmälle. Maa näytti vähän likaiselta, eikä tehnyt mieli kävellä paljain jaloin likaisessa maassa ja vetää sen jälkeen sukat ja lenkkarit takaisin jalkaan. Inhoan muutenkin sitä, että temppeleissä pitää kävellä paljain jaloin, kuten olen kertonut monesti ennenkin. 

Sitten tajusin, että minullahan on sukat! Saisikohan temppelissä kävellä sukat jalassa? Päätin kokeilla ja riisuin kengät pois. Tuli kyllä vähän hölmö olo, kun hiippailin ei niin kovin puhtaassa maassa sukkasillani, mutta kun se ei näyttänyt kiinnostavan ketään muutakaan, päätin itsekin olla välittämättä asiasta.

Tässä oli kai poltettu jotain. Kenkäni jäivät tuonne, missä nuo ihmiset istuvat.  🙈

Temppelissä oli ollut aiemmin päivällä jokin tilaisuus, ja "bileet" näyttivät jatkuvan edelleen, kun musiikki soi niin kovalla. En ole ikinä kuullut missään niin kovaäänistä musiikkia, ja kun kävelin kaiuttimien ohi, pelkäsin, että pääni räjähtää musiikin voimasta kappaleiksi. Eikä tämä ole edes liioittelua. Autonkuljettaja kertoi myöhemmin, että temppelin tapahtuma oli ollut joidenkin jumalten häät, mutta en ole ihan varma, uskoako vai ei.  

Koska olin taas jälleen kerran liikkeellä spontaanisti ja tullut sisään temppeliin puolivahingossa, minulla ei ollut temppelistä minkäänlaista etukäteistietoa. Jälkeenpäin selvisi, että kyseinen Mallanna-temppeli on omistettu kolmelle jumalalle, Durgalle, Sai Baballe ja Sivalle.

Shirdi Sai Baban lempeä hahmo oli helppo tunnistaa. 

Voi hyvänen aika, miten upeat kukkaköynnökset!

Takana iso Sai Baba ja edessä pikku-Sai Baba.

Jumalkuvia kohdellaan Intiassa lempeästi ja kunnioittavasti, ja kuvat/patsaat voidaan kylvettää mm. maidossa, jogurtissa tai hunajassa kaatamalla kyseistä nestettä jumalan päälle. Jumalat puetaan kauniisti värikkäisiin vaatteisiin, koristellaan kukilla tai kukkaköynnöksillä, ja niille "uhrataan" kaikkea hyvää, josta jumalat tykkäävät, mm. kookospähkinöitä, banaaneja tai ruokia, kuten payasamia.

Toinen jumala, jonka tunnistin, oli Durga. Durga on helppo tunnistaa, sillä hänellä on kahdeksan kättä ja hän ratsastaa joko tiikerillä tai leijonalla. 

Katossa näkyy kello, jota jumalan luokse tulijat tavallisesti soittavat. Kellon soittamisella tulija ilmoittaa, että hän on saapunut jumalan luokse. Kellon kilahdusta pidetään hyväenteisenä äänenä, joka karkottaa pahan. Lisäksi kellon soittaminen auttaa karkottamaan päästä ylimääräiset ajatukset ja asemoimaan tulijan tähän hetkeen. Nämä hindujen tavat kuulostavat suomalaisesta varmaan tosi hassuilta. 🙊

Hindun ja jumalan välisessä kohtaamisessa on tärkeintä katseyhteys, darshan. Jumalaa tervehditään liittämällä kädet rinnan edessä yhteen, ja usein matka jatkuu saman tien eteenpäin, varsinkin jos darshanilla on valtaisa ihmismäärä, kuten suosituimmissa temppeleissä. 

Minä olen aina vähän arastellut temppeleissä käymistä, koska olen pelännyt, että tunaroin ja teen jotain väärin. Kun puhuin pelostani anopille, anoppi lohdutti, että jos tekee jotain vahingossa väärin, se ei haittaa, mutta jos tekee jotain tahallaan väärin, se ei ole hyvä asia. 

Siva-jumalan Nandi-härkä.

 Seuraavat jumalat vaativatkin sitten salapoliisityötä eli anopin apua.

Tässä on Siva (oikealla) ja hänen puolisonsa Parvati.

Tämä puolestaan on Maisamma.

 Maisamman uskotaan olevan Sivan ja Parvatin tytär, ja hänen sanotaan suojelevan karjaa.

😍

Yleiskuvaa temppelistä. Vasemmalla näkyy Nandi-härkä, ja Durga, Siva ja Sai Baba ovat omissa pienissä "huoneissaan" takaseinällä vierekkäin (Sai Baba näkyy oikeassa laidassa).

Temppelin sisäpihalla minua lähestyi vanha mies, joka viittilöi ihmisjoukon suuntaan: "amma, bhoojanam". Temppeli tarjosi siis ruokaakin kaikille halukkaille. Sanoin kuitenkin vanhukselle meneväni kotiin syömään. 😅

Sisäpihalla oli auto, joka näytti – ja kuulosti – minusta ihan jonkin bilebändin autolta.

Harrasta temppelitunnelmaa intialaisittain. 😆

Kierros oli päättynyt, ja oli aika lähteä kotiin syömään. Mietin, miten ratkaisisin yhtälön likaiset sukat vs. lenkkarit, ja sitten keksin: riisuisin sukat jalastani ja laittaisin lenkkarit paljaisiin jalkoihin! Tungin sukat taskuuni ja tuumasin, että voisin tehdä temppeleissä jatkossakin näin: kulkisin temppelissä sukkasillani ja laittaisin sen jälkeen sukat pesuun. Niin säästyisin likaamasta jalkapohjiani, enkä kuitenkaan rikkoisi mitään sääntöjä. Ai että miten ovela ratkaisu. 😆