Pikakatsaus

Viime postauksesta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta täytyy nyt yrittää tehdä edes jonkinlainen päivitys. Mitään erityistä tai mielenkiintoista kerrottavaa ei ole, sillä elämä on ollut kuluneella viikolla hyvin kotipainotteista, ja sellaista se tulee olemaankin lopun aikaa. Kuvien ottaminenkin on jäänyt tosi vähiin, mutta ehkä saan raavittua kasaan jonkinlaisen koosteen. 

Jos palataan edellisen postauksen aiheisiin, niin sisko pääsi perille Hyderabadiin ilman minkäänlaisia testauksia tai viivytyksiä lentokentällä. Tänään saapui New Yorkista siskon vanhempi tytär, eli nyt alkavat anoppilan petipaikat olla täynnä, kun meitä on täällä kuusi ihmistä. Minulla on hermo kestänyt yleisesti ottaen hyvin, vaikka pari kertaa käämit ovat jo hieman palaneetkin – viimeksi eilen illalla. Olin vähän jumppaillut kotona, ja sen jälkeen oli ihan hirveä nälkä, kun kellokin oli jo kahdeksan illalla. Autonkuljettaja oli tuonut punuguluja ja mirchi bhajeja (uppopaistettuja suolapaloja kumpikin), ja muut olivat syöneet niitä sillä aikaa, kun minä jumppailin makuuhuoneessa. Suolapaloja tarjottiin minullekin, mutta koska minä olisin tahtonut kunnon ruokaa, suutahdin ja huusin jotain, mitä en nyt viitsi tähän kirjoittaa. Kälyä rupeaa aina naurattamaan, kun minä kiihdyn nollasta sataan niin helposti, ja nytkin koko homma suli nauruksi. Onneksi kaikki tietävät muutenkin, että minun tulistumiseni ei ole mitään vakavaa ja että kiivastumiseni loppuu aina yhtä äkillisesti kuin alkoikin. Pian istuimmekin kaikki illallispöydässä syömässä kunnon ruokaa.

Tähän väliin muutama chaat(=välipala/suolapala)-kuva kuluneelta viikolta: 

Autossa shoppailun lomassa nautittu bhel puri.

Tandoori corn methi malai.

Pooreja ja perunacurrya.

Pani puri (DIY-tyyliin).

Yksi parhaista jälkiruoista ikinä eli cheese kunafa.

Makuuhuoneen kaappeja ei olla tultu vieläkään tekemään loppuun, joten tavaramme ovat edelleen matkalaukuissa ja levällään ympäri makuuhuonetta. Alkuviikosta siirtelimme vielä huonekaluja makuuhuoneesta toiseen siinä luulossa, että ukot tulisivat kunakin päivänä töihin, ja illalla siirsimme taas tavarat takaisin paikoilleen, kun ketään ei ollut tullutkaan. Olikohan se keskiviikko- vai torstai-iltana, kun päätimme, että nyt tämä sirkus saa riittää ja että emme siirtelisi enää mitään, ennen kuin miehet ilmestyisivät oikeasti ovelle. Olisi pitänyt saada videoitua se viimeinen huonekaluralli, kun appiukkokin roikkui sohvan perässä, kaikki huusivat yhteen ääneen, ja ukkeli menetti malttinsa ja repi yhden rispaantuneen lakanan kahtia. En muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin silloin (anoppia ei tosin naurattanut yhtään, vaan anoppi oli sen näköinen, että hänen teki mieli motata poikaansa kuonoon).

Vatsaongelmista vielä sen verran, että ukkeli keksi minulle vihdoinkin lääkkeen, joka toimii. 

Risiiniöljyä. Kyllä lähtee.

Öljyn annostusohje oli 2–4 teelusikallista, joten tein kompromissin ja otin kolme lusikallista. Kaksi tuntia piti odotella, ja sitten vessa kutsui. Eipähän tarvitse miettiä, mitä ostan itselleni kotiinviemisiksi. 😆 Toki risiiniöljyä saa Suomestakin, mutta kuukkeloin, että Suomessa sitä käytetään ilmeisesti lähinnä ripsien ja hiusten hyvinvointiin, enkä tiedä, voiko samaa öljyä käyttää sisäisesti.

Autonkuljettaja palasi töihin, vaikka tikit poistetaankin vasta huomenna, ja olen ollut varsin kiitollinen autonkuljettajan läsnäolosta. Olemme kierrelleet tällä viikolla tosi paljon kauppoja, vieläpä pahimpaan ruuhka-aikaan, ja olisin ollut todella väsynyt, jos olisin joutunut olemaan koko ajan ratissa, etsimään pysäköintipaikat ja sen lisäksi vielä kiertelemään kaupoissa. Siskon vanhempi tytär menee ensi kesänä Amerikassa naimisiin, ja olin unohtanut autuaasti, että minullakin olisi hyvä olla häissä mieluusti jotain vaatetta päällä. Ja mikä olisikaan parempi paikka ostaa päällepantavaa intialaisiin häihin kuin Intia.

Samalla kun sisko on etsinyt häävaatteita tyttärelleen, olemme katselleet vaatteita myös minulle, ja voin kertoa, että tehtävä ei ole ollut mikään helppo. Vaikka intialaiset vaatteet näyttävät kuvissa upeilta, minun on vaikea kuvitella montakaan niistä itseni päällä. 

Nämä morsianten suosimat ghagra- eli lehengahameet ovat usein niin koristeltuja, että ne saattavat painaa jopa 15–20 kiloa. Lehengan kanssa käytetään choli-puseroa ja dupatta-huivia, ja asut voivat olla hyvinkin kalliita. Kalleimpien toistaiseksi näkemiemme asujen hinnat ovat liikkuneet siinä 6000 euron kieppeillä.

Takkeja ja liivejä miehille.

Tykkään itse kapeista linjoista ja laskeutuvista kankaista, enkä voi sietää ylimääräisiä klumeluureja tai tönköttäviä kankaita. Kaiken lisäksi kälyn ja anopin mielestä minulla pitäisi olla päällä yhdessä tilaisuudessa sari (yhteen löysimme mahdollisesti yhden aika yksinkertaisen puvun), ja juhlasarit harvoin ovat mitään liehuvista kankaista valmistettuja. Tiedän kyllä heti, kun näen jotain, mistä pidän, mutta sarikaupat eivät toimi täällä sillä periaatteella, että asiakas saisi käydä itse vetelemässä hyllyiltä sareja alas. Asiakkaan pitää istua alas, kun myyjät (jotka ovat lähes aina ukkoja) ottavat hyllystä mahdollisesti ostajaa miellyttäviä sareja ja levittelevät niitä pöydälle eteen tutkittaviksi. 

Sareja kaapissa.

Minulla ei ole hirveästi kokemusta myöskään designer-kaupoissa käymisestä, vaan tavaratalot ja vastaavat ovat enemmän minun makuuni, mutta nyt on tullut käytyä pikkuliikkeissäkin. 

Anita Dongren liike.

Ei ihan tavaratalomeininkiä. 😆

Monet naiset ostavat vaatteensa nykyään liikkeiden sijasta näyttelyistä (exhibition), ja mekin kävimme yhdessä Taj Krishna -hotellin yhteydessä olleessa näyttelyssä eilen. Näyttely ei ollut ihan sellainen kuin olimme kuvitelleet, sillä siellä oli kunnon basaarimeininki, ja ihmisiäkin oli niin paljon, että ei ollut koronan kannalta mikään maailman järkevin päätös mennä näyttelyyn (tosin koronatilanne on täällä edelleen erittäin hyvä). 

Feikkikoruja.

Tulevalla viikolla on taas yksi näyttely Novotelissa, ja sinne kai käy tiemme. Olin eilen illalla niin kyllästynyt vaateostoksilla juoksemiseen (kun mitään ei löytynyt), että sanoin kälylle, että koska häät ovat hänen tyttärensä häät, hän saisi päättää, millaisen sarin puen päälleni. Luotan siskon makuun, vaikka värimaailmamme onkin ihan erilainen (käly tykkää hillityistä väreistä, kun taas minä tykkään kirkkaista väreistä). Lopulta asia järjestyi kumminkin sillä tavalla, että ystäväni lupautui shoppailuseurakseni torstaina ja lupasi viettää vaikka kokonaisen päivän kanssani kaupoilla. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan jouduta, sillä ihmisten kärsivällisyys on kanssani välillä kovilla, varsinkin myyjien. 😆

Korut kuuluvat oleellisena osana intialaisiin häihin, ja kälyllä on tuttu korusuunnittelija ja myyjä, jolta hän ostaa nykyään kaikki korunsa. Korumyyjä järjesti maanantaina Park Hyattissa pienen näyttelyn omalle asiakaskunnalleen, ja mekin vietimme näyttelyssä melkein kaksi tuntia. 

Olin etukäteen ajatellut, että viipyisimme näyttelyssä varmaan korkeintaan vartin, mikä oli aika hölmösti ajateltu. Totta kai korujen valintaan käytetään aikaa, sillä koruihin saatetaan käyttää (suomalaisittain ajatellen) ihan järkyttävät määrät rahaa. Minunkin oletettiin valitsevan itselleni jotain, ja kun tarjolla oli myös ruusukultaisia koruja (ruusukulta on lempparini, mutta keltaista kultaa inhoan), valitsin aika pikaisesti yhdet jhumka-korvakorut. Niistä ei ole vielä kuvaa, mutta ehkäpä laitan kuvan joskus.

Perjantai-iltana kävimme ukkelin kanssa kaksistaan Westinin Casbahissa vähän viinittelemässä ja syömässä. Viini (intialainen Sula-viini) eikä ruoka ollut kummoista, mutta oli ihana istua pitkästä aikaa ulkoilmaravintolassa.

Olen kirjoittanut tätä postausta valehtelematta koko päivän, aloittaen aamulla ja lopettaen nyt, kun kello on varttia yli yksitoista illalla. Aina on tullut jokin keskeytys, mutta en valita, sillä vaikka hermo on näiden viikkojen aikana muutaman kerran mennytkin, olen tajunnut, miten ihana intialainen perhe minulla on. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että minua on siunattu näin upeilla ihmisillä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni ja jotka saattavat ehkä jopa pitää minusta (ainakin vähän). ❤

Tunnelmallista viikkoa! 

😘

Ensitreffit alttarilla

Nyt sitten siihen hääpostaukseen, jota lupailin.

Häät kestivät kolme päivää, ja ohjelma oli seuraavanlainen:

Keskiviikko 
9.00 Nalugu-tilaisuus sulhasen kotona
14.00 Mehendi-tilaisuus morsiamen kotona

Torstai
9.00 Aamiainen
10.00 Sulhanen saapuu hääpaikalle
11.52 Muhurtham
12.30+ Cocktaileja, lounas etc.
16.00 Hääseremoniat päättyvät

Perjantai
9.00 Satyanarayana pooja
11.00 Eteläintialainen aamiainen

Jos ette ymmärtäneet, mitä nuo kaikki omituiset sanat tarkoittivat, ei hätää: selitän ne kyllä myöhemmin, kun sinne asti pääsen. 😊

Intialaiset valmistautuivat häihin varsin perusteellisesti, sillä piti käydä pedikyyrissä, manikyyrissä ja kampaajalla. Vaatteet oli tilattu hyvissä ajoin joko netistä tai käyty ostamassa Intiasta, ja siskon kotiin oli tilattu hääpäivän aamuksi stylisti, joka laittoi siskontyttöjen tukan, auttoi pukeutumisessa ja korujen valinnassa. Sisko kävi kampaajalla häitä edeltävänä iltana, koska kampaaja osaisi föönata tukan kivasti, ja tukka olisi sitten aamua varten valmis. Nuoremman siskontytön piti käydä karvanpoistoliikkeessä poistattamassa karvat ylähuulensa päältä, ja käsivarretkin tytön olisi pitänyt vahauttaa, mutta siihen tytär ei suostunut. Phoenixin-serkku vahasi tytön käsivarret sitten illalla kotona.

Minä leväytin ostamani koltut tiistai-iltana sängylle ja kutsuin siskon ja Phoenixin-serkun palaveriin. He saisivat päättää, mitä laittaisin päälleni minäkin päivänä ja mitä koruja laittaisin asujen kanssa. Oma koruvarastoni oli varsin kehno, mutta onneksi talosta löytyi lisää koruja. Minusta oli alkanut tuntua, että aiemmin ostamani mekko ei olisi sopiva yhteenkään tilaisuuteen (johan siinä tulisi kylmäkin!), ja olin aivan oikeassa. Onneksi kaupasta oli löytynyt muita vaatteita.

Nalugu-tilaisuuden mekoksi sisko ja serkku valitsivat tämän:

En tajunnut ottaa mekosta varsinaisena juhlapäivänä yhtään kuvaa, joten tämä kuva on otettu vasta jälkeenpäin kotona. Tukkanikin oli juhlissa toisella tavalla, mutta laitoin sen nyt kuvaa varten kiinni, jotta korut näkyisivät (vaan eivätpä ne taida näkyä sittenkään).

Olin kerennyt käymään edellisenä päivänä mekkokaupan jälkeen vielä korukaupassakin. Jos minun pitää ostaa koruja, niin suunnistan ensimmäiseksi Swarovskiin, sillä Swarovskin korut miellyttävät minua jostain syystä kovasti. Rakastuin tuohon kaulaketjuun ja korvakoruihin niin tulenpalavasti, että ne oli pakko saada.

Sääennuste ei luvannut ensimmäiseksi hääpäiväksi hyvää. Keskiviikoksi oli nimittäin luvassa kova lumimyrsky, ja lunta saattaisi tulla säätiedotuksen mukaan 15-25 senttiä.

Kun saavuimme keskiviikkoaamuna sulhasen kotiin, lunta satoi hiljalleen, ja takapihalla näytti tältä.

Olin jotenkin kuvitellut, että intialaistaustaiset nuoret, jotka ovat asuneet koko ikänsä Amerikassa, eivät välittäisi intialaisista perinteistä, vaan rupeaisivat seurustelemaan länsimaiseen tyyliin ja valitsisivat puolisonsa itse. Siksi olinkin äärettömän hämmästynyt kuullessani, että ukkelin vanhimman serkun poika - häiden sulhanen siis - oli valinnut järjestetyn avioliiton. Sulhanen ei tosin ole ilmeisesti mikään kovin dynaaminen tyyppi, ja ikääkin hänellä on jo 30 vuotta, joten ehkä nämä tekijät selittävät ainakin osaltaan miehen ratkaisun. Minähän en ollut nähnyt sulhasta koskaan aikaisemmin, vaan tapasin hänet ensimmäisen kerran vasta nyt.

Olen maininnut ennenkin tämän, mutta sanon vielä selvyyden vuoksi saman asian uudestaan: intialainen järjestetty avioliitto ei tarkoita samaa kuin pakkoavioliitto (vaikka voi se joskus tietysti sitäkin tarkoittaa). Vaikka vanhemmat tai muut suvun vanhemmat jäsenet etsivät nuorelle puolison, nuorellakin on sanansa sanottavana, ja morsian- ja sulhasehdokas saavat tutustua toisiinsa ennen häitä. Puolisoehdokasta valitessa otetaan huomioon muun muassa perheen tausta, kasti ja sosiaalinen status. Jos puolisoehdokas ei miellytäkään, naimisiin ei ole pakko mennä, vaan silloin etsitään uusi kandidaatti. Tämänkin sulhasen tapauksessa oli käynyt niin, että ensimmäinen morsianehdokas tai hänen perheensä (en ole varma kumpi), ei ollut halunnutkaan edetä häihin asti.

Nalugu-seremonian tarvikkeita.

Nalugu-seremonia on eräänlainen sulhaseksi tai morsiameksi julistamistilaisuus, ja se aloittaa hääjuhlat. Sulhanen ja morsian pitävät kotonaan omat nalugu-seremoniansa ja juhlivat siis erillään, pelkästään omien läheistensä kanssa. Morsianta ei siis vielä keskiviikkona nähty. Joku oli kuitenkin jo nähnyt morsiamen ja tiesi kertoa, että tyttö oli kaunis ja pitkä (kumpikin ehdottomia hyveitä intialaiselle morsiamelle). Naluguun kuuluu monenlaisia elementtejä, mutta tärkein on ehkä se, että kukin käy vuorollaan hieromassa tulevaan aviopuolisoon kurkumatahnaa. Sitten tuleva aviopuoliso käy kylvyssä ja vaihtaa vaatteet. Morsiamen nalugu-seremonia on hyvin samankaltainen kuin sulhasenkin.

Seremonioiden jälkeen olikin sitten vuorossa lounas.

Ohjelmassa oli myös vapaamuotoista seurustelua, pelejä ja sen sellaista. Sulhasen kotona on iso kellarikerros, jossa on biljardi ja melkoisen hyvin varustettu kuntosali, ja minun piti toki käydä kokeilemassa salin laitteita. Maastavedot onnistuivat juhlamekossakin, mutta kyykkyjä en uskaltanut tehdä, kun pelkäsin, että mekko repeää takapuolesta.

Intialainen carom-peli.

Mehendi-tilaisuus alkoi morsiamen kotona kahdelta, ja meidän naisten oli tarkoitus käydä vaihtamassa ukkelin siskon kotona vaatteet ja mennä sen jälkeen morsiamen kotiin. Mehendit tarkoittavat hennamaalauksia, joilla koristellaan morsiamen kädet ja usein jalatkin. Mehendit ovat erittäin oleellinen osa morsiamen koristuksia, mutta koristustehtävän lisäksi niiden uskotaan myös rauhoittavan morsiamen hermoja stressaavassa tilanteessa. Ukkelin sisko aikoi hänkin ottaa mehendi-koristeluja käsiinsä ja sai minutkin innostumaan hieman asiasta. Olen aina pitänyt mehendejä rumina, kun henna on niin ruman väristäkin, mutta päätin nyt kokeilla jonkinlaisia pieniä maalauksia. Lähtisiväthän ne iholta kuitenkin lopulta pois. 

Lumisade oli kuitenkin yltynyt niin, että kukaan ei uskaltanut lähteä ajamaan. Mitään talvirenkaitahan Amerikassa ei käytetä (lumiketjuja joskus kylläkin), joten on joko ajettava kesärenkailla tai olla ajamatta ollenkaan. Niinpä siis odottelimme, että lumisade laantuisi ja että tiet aurattaisiin.

Takapiha iltapäivällä.

Illan edellä muutama uskalias päätti lähteä kokeilemaan autoilua, kun oli saanut ensin lapioitua autonsa lumen alta esiin. Matka oli tyssännyt kuitenkin heti alkuunsa, kun auto oli jäänyt jumiin jo pihatielle. Ei ole varmaankaan helppoa ajaa kesärenkailla kahdenkymmenen sentin umpihangessa! Minulla oli päälläni vain tuo mekko ja avonaiset korkkarit (ei siis edes takkia), joten hangessa paarustaminen olisi ollut kohtuullisen mielenkiintoista. Mietinkin, että jos joudun kävelemään lumessa, otan kengät pois, ja kävelen paljain jaloin. Suomalaisella sisulla siitäkin selvittäisiin.

Lopulta kuulimme, että päätiet oli aurattu, ja porukka alkoi valua hiljalleen koteihinsa. Meidän lähtiessämme kello oli puoli kahdeksan illalla, joten olimme viettäneet juuri kymmenen tunnin mittaisen nalugu-seremonian. Mehendit jäivät siis välistä, mutta jos olisimme päässeet mehendi-tilaisuuteen, olisin laittanut päälleni tämän mekon.

Mekon lyhyt helmakaan ei olisi haitannut, sillä mehendi-tilaisuus oli tarkoitettu vain naisille. 🙈Mekon kanssa olisin laittanut Phoenixin-serkun hauskan kullanvärisen pallokaulaketjun ja samaa sarjaa olevat korvikset.

Nyt kun katselen kuviani, huomaan selvästi, miten yksinkertaisia vaatteeni ovat intialaisten vaatteisiin verrattuna. Minä kuitenkin tykkään selkeälinjaisista ja laskeutuvista vaatteista, sillä tunnen oloni mukavaksi sellaisissa vaatteissa. En tykkää jäykistä ja kahisevista vaatteista, koska ne tekevät minullekin jotenkin jäykän olon! Vanhemmiten minusta on tullut - jos mahdollista - vieläkin jääräpäisempi tämän asian kanssa, enkä halua laittaa päälleni mitään vain jotakuta muuta miellyttääkseni. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, niin sitten saan olla kelpaamatta. Värejä vaatteissani olisi saanut toki olla enemmän (esimerkiksi rakastamaani oranssia), mutta en kehtaa valittaa, kun vaatteet miellyttivät sentään muuten.

Suvun vanhemmilta naisilta tuli toki kyselyjä, laittaisinko ensi häissä päälleni sarin. Nämä häät olivat nimittäin vasta alkusoittoa, sillä sulhasen sisko on vain kaksi vuotta sulhasta nuorempi, ja ukkelin vanhempi siskontyttökin on jo naimaiässä. Suvun naiset näyttävät olevan miehiä oma-aloitteisempia, sillä kumpikin tytöistä seurustelee. Sulhasen sisko toi jopa poikaystävänsä ja tämän vanhemmat veljensä häihin, mikä oli minusta jo aika edistyksellistä. Ukkelin siskontyttö kertoi, että hän haluaisi järjestää sellaiset destination wedding -häät, jotka vietettäisiin jossakin ulkomailla, ja koko hääväki lennätettäisiin sinne. Tytön haaveissa olisi kuulemma järjestää häät Malediiveilla, kun se olisi niin lähellä Intiaakin. Suvun vanhemman väen ei siis tarvitsisi lentää Intiasta esimerkiksi Amerikkaan asti. Saa nähdä, joutuuko tässä lähtemään kohta Malediiveille häihin!

Varsinainen hääpäivä oli torstaina, ja sisko ja serkku valitsivat hääpäivän asukseni tämän.

Tämä juhlapaikan vessassa(!) otettu kuva on vähän huono, joten laitan mekosta vielä toisen kuvan, vaikka näytänkin kuvassa ihan paskaa syöneeltä (aurinko paistoi suoraan silmiini).

Tämä mekko oli tuommoinen kultakirjailtu (kullitettu), ja mekko oli siitä näppärä, että kaulus oli niin korkea, etten tarvinnut mekon kanssa edes kaulakorua.

Menimme hääpaikalle useammalla autolla, ja minun kyydissäni olivat ukkeli sekä siskontytöt. Maisemat olivat eilisen myräkän jälkeen melko lumiset.

Hieman epäilytti, miten ajaminen onnistuisi mekossa ja korkkareissa, mutta onneksi asiassa ei ollut minkäänlaista ongelmaa.

Amerikkalaisissa autoissa ärsyttävät kaiken maailman varoitusäänet, kun tällainen ääniin tottumaton ei tiedä, mistä mikäkin ääni varoittaa. 

Tässä olin pysähtynyt liikennevaloihin, kun yhtäkkiä alkoi kuulua hirveä kilkatus. Varoitusäänen syynä oli se, että lumipenkka oli liian lähellä! Yhtenä päivänä olin pysäköinyt ostoskeskuksen parkkiin ja istuin autossa kännykkääni räpläten, kun alkoi kuulua taas kauhea kilkatus. Tällä kertaa syynä oli se, että joku käveli auton ohitse!

Juhlapaikalla olikin jo aamiaistarjoilu odottelemassa.

Häät järjestettiin juhlatilassa, jossa oli suuri sali varsinaisia hääseremonioita varten sekä paljon pienempiä tiloja esimerkiksi ruokatarjoiluja varten.

Kun sulhanen saapui hääpaikalle, oli aika siirtyä salin puolelle odottelemaan seremonioiden alkua.

Muhurtham tarkoittaa suotuisaa ajankohtaa naimisiinmenolle ja se saadaan selville sillä tavalla, että astrologi vertaa tulevien aviopuolisojen horoskooppeja ja päättää muhurthamista niiden perusteella. Tällä pariskunnalla muhurtham oli torstaina 8.3. kello 11.52, ja siitä syystä häät piti järjestää keskellä viikkoa eikä esimerkiksi lauantai-iltapäivänä, jolloin ihmiset olisivat päässeet töistään ja kouluistaan helpommin paikalle.

Sulhanen odottelee lavalla morsiamen saapumista.

Naimisiinmeno on intialaisille nuorille erittäin jännittävä tapahtuma, sillä häämenot ovat pitkät ja monivaiheiset, eikä nuorilla ole usein hajuakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä mikäkin seremonian osio tarkoittaa. Seremonioita johtava pappi kertoo kyllä, mitä nuorten pitää milloinkin tehdä, mutta nuorten hämmennys on välillä aika ilmeistä. Oloa ei varmasti helpota yhtään se, että sukulaiset ja valokuvaajat tungeksivat ympärillä ja tulevat välillä suorastaan iholle, kun kaikki haluavat nähdä tapahtumat mahdollisimman läheltä.

Morsian kannetaan paikalle. Näyttävä sisääntulo, sanoisin.

Intialaiset häät voivat olla hyvinkin erilaiset riippuen perheistä ja heidän taustastaan, ja minulle tällainen morsiamen kantaminen juhlapaikalle oli ihan uusi juttu. En ole nähnyt tuollaista missään muissa häissä aikaisemmin.

Sekin oli uutta, että vaikka tulevat aviopuolisot olivat tavanneet jo aikaisemmin, pari istui kuitenkin ennen seremonioiden alkua verholla toisistaan erotettuina.

Tällä jäljiteltiin ilmeisesti entisajan tyyliä, jolloin puolisot todellakin tapasivat toisensa vasta häissä. Todellinen ensitreffit alttarilla!

Väliverho on laskeutunut.

Ei mikään intiimi kahdenkeskinen hetki.

(Huomasin taas, että Blogger latistaa värit. Ärsyttävää. Värit olivat oikeasti paljon kirkkaammat kuin mitä kuvat antavat ymmärtää.)

Hääseremonia on hyvin monivaiheinen, ja siihen kuuluu monenlaisia elementtejä. Riisi on häissä tärkeässä asemassa, sillä se symboloi vaurautta, menestystä ja onnea mutta myös hedelmällisyyttä.

Riisiä sulhasen päälle...

... ja morsiamen päälle.

Sormus sormeen. Myös morsiamen käsissä olevat mehendit näkyvät hyvin.

Kukkaköynnösten laittaminen puolison kaulaan symboloi parin yhteyttä kyseisestä hetkestä alkaen. Sulhanen aiheutti häävieraissa nauruntyrskähdyksiä, sillä hän laittoi köynnöksen ensin vahingossa omaan kaulaansa.

Tästä se rakkaus voi alkaa!

Saptapadi eli "seitsemän askelta" on häiden ehkä tärkein osio, ja siinä puolisot ottavat seitsemän askelta pyhän tulen ympäri. Sen alkajaisiksi sulhasen huivin toinen pää sidotaan morsiamen sarin liepeeseen.

Huomatkaa hennamaalaukset morsiamen jalassa.

Jokainen seitsemästä askeleesta edustaa yhtä lupausta tai valaa, jonka puolisot toisilleen vannovat. Lyhyesti sanottuna puolisot lupaavat toimia yhteistyössä, jotta avioliitosta tulisi onnellinen ja menestyksekäs. Jos lupausten tarkempi sisältö kiinnostaa, asiasta voi käydä lukemassa lisää esimerkiksi täältä. 

Kun viralliset hääseremoniat olivat ohi, oli aika vaihtaa vapaalle. Tämä tarkoitti muun muassa sitä, että monet lapset ja jotkut aikuisetkin kävivät vessassa vaihtamassa vaatteensa mukavampiin. Brooklynin-serkun vaimo oli kysynyt minulta aamulla, oliko minulla tarkoitus vaihtaa vaatteita hääseremonioiden jälkeen, eikä minulla tietenkään ollut sellaista aikomusta. Intialaiset häävaatteet ovat niin raskaita ja epämukavia, että varsinkaan lapset eivät jaksa niitä kovin kauan pitää. Brooklynin-serkun vaimolla ja kanssaminiällä oli niin raskaat, kullalla koristellut sarit, että tuskin nekään mitkään maailman mukavimmat päällä olivat. Minä ihmettelin hiljaa mielessäni, että pitääkö sitä sitten laittaa päälleen sellaiset vaatteet, joissa ei edes jaksa olla, mutta jokainen taaplaa tyylillään.

Ruoka on tietysti vieraiden mielestä hääjuhlien tärkein asia, eikä näissä häissä ollut ruoassa säästelty. Ruokalajeja oli valtavasti, eikä ollut pelkoa, että ruoka loppuisi kesken.

Dosien eli riisi-linssilättyjen paistopiste.

Lämpimien ruokien osastoa.

Omat alkuruokani: masala dosa ja pani puri.

Makeita herkkuja.

Tarjolla oli myös avoin baari, mikä tarkoitti sitä, että vieraat saivat juoda mitä halusivat ja miten paljon halusivat. En nähnyt, että baaritiskillä olisi ollut hirveästi tunkua. Ruoka tuntui kiinnostavan kaikkia enemmän.

Ruokailun jälkeen oli tiedossa vielä hääkakku sekä ns. häätanssi. Nämä elementit olivat selkeästi länsimaisista häistä lainattuja, sillä en ole ennen hääkakkuihin ja häätansseihin intialaisissa häissä törmännyt.

Hääparikin oli vaihtanut kevyempää vaatetta ylleen.

Häätanssi aiheutti minussa lähinnä myötähäpeää, sillä tanssi oli vain yksi pyörähdys lattialla.

Siis todellakin: sulhanen pyöräytti morsiamen kerran ympäri, ja se oli sitten siinä. Onneksi kerkesin kuitenkin ikuistamaan tilanteen kameralle!

Odottelimme aikamme, vieläkö tiedossa olisi jotain muuta, mutta kun mitään ei tapahtunut, lähdimme viiden maissa pois.

Perjantaina olisi ollut uskonnollinen pooja-seremonia sulhasen kotona, mutta minun turnauskestävyyteni alkoi jo loppua. Kun siis ukkeli sanoi edellisenä iltana, että seuraavan päivän tilaisuuteen ei olisi mikään pakko mennä, otin tiedon ilolla vastaan. Minulle nämä häät oli jo nähty, enkä jaksanut enää toista potentiaalista kymmenen tunnin rutistusta sulhasen kotona. Ihmisten kanssa seurustelu oli ollut mukavaa ja yllättävän helppoakin, mutta rajansa kaikella. Ärsytti sekin, että kaikki tuntuivat kantavan huolta siitä, oliko minulla ollut häissä tylsää. Yhdelle kysyjälle vastasin, että oli; toiselle, että ei ollut; ja kolmannelle, että ilotulituksetkin alkavat tuntua tylsiltä, jos ne jatkuvat tuntitolkulla.

Jos olisin mennyt pooja-tilaisuuteen, olisin laittanut päälleni tämän mekon.

Tämänkään mekon väri ei ole kuvassa lainkaan sellainen kuin mitä se oikeasti on. Mekko on oikeasti sellainen koboltin- tai sähkönsininen.

Minua tosin mietitytti, oliko mekko liian vartalonmyötäinen (seksikäs?) kyseiseen tilaisuuteen, mutta muut olivat sitä mieltä, että ei. Minusta mekko ei ollut todellakaan mikään paras vaihtoehto, vaan mekko olisi sopinut paremmin ehkä johonkin iltatilaisuuteen. Mutta ehkä sellainen tilaisuus tulee vielä. Olisin laittanut mekon kanssa anopin ostamat timanttikorvikset sekä ukkelin siskon ison hopeisen riipuksen.

Nyt olen saanut varmasti kaikkien päät niin pyörälle, että on hyvä poistua takavasemmalle.

Yrittäkäähän toipua intialaisesta hää-ähkystä!