Patsaat riisipellossa

Samana iltana, kun olin kirjoittanut aiemman postauksen diwalista ja koirista, menin normilenkilleni tuohon viereiseen puistoon. Olin päässyt puiston rauhallisempaan takakulmaan, kun eteeni hyppäsi yhtäkkiä järven puolelta aidan yli koira. Katsoin, että miten tuo koira on niin omituisen näköinen, kunnes tajusin, että koira olikin apina. En ole ikinä nähnyt puistossa apinoita, mutta nyt näin niitä kerralla kaksi. 

Ei ollut oikeaa kameraa mukana, ja koska iPhonen kamera on ihan paska, kuvat ovat mitä ovat.

Pelkään apinoita melkein yhtä paljon kuin kulkukoiria, joten olin hieman kusi sukassa. Onneksi lähellä oli muitakin ihmisiä, eivätkä nämä kaverit näyttäneet välittävän ihmisistä yhtään (olivat päinvastoin hyvin arkoja), joten pelkoni hälveni. 

Hienot apinat asioivat biovessassa.

Menisköhän tonne miesten puolelle?

Naisten puolelta tulee kyllä paremmat tuoksut.

Seuraavaksi törmään lenkilläni varmaankin käärmeeseen, mikä olisi kauhuskenaarioni numero yksi! Ukkeli kysyi minulta yhtenä iltana, miten toimisin, jos näkisin käärmeen keskellä tietä. Jäin miettimään ja vastasin sitten hieman epäröiden, että pysähtyisin ja jäisin tarkkailemaan tilannetta. Jos käärme luikertelisi tieltä pois, jatkaisin (ehkä) matkaani, mutta jos ei, palaisin samaa tietä takaisin. Juuri näin pitäisi kuulemma toimiakin. Toivottavasti ei tarvitse koskaan testata tätä käytännössä!

Palatkaamme kuitenkin vieläkin enemmän ajassa taaksepäin eli siihen käyntiin appivanhempien tontilla. Tontti sijaitsee hieman Hyderabadin ulkopuolella, lentokentälle menevän tien lähellä, ja alue on ainakin vielä toistaiseksi aika maaseutumaista. Ympärille on kuitenkin alkanut nousta kaikenlaista, ja luulen, että kun menee jokunen vuosi, maisemat saattavat näyttää hyvin toisenlaisilta. 

Riisipeltoa.

Ihmettelimme kahta tyyppiä, jotka tönöttivät ykköset päällä keskellä riisipeltoa. Mitä hittoa?! 😆 Sitten tajusimme, että heillä oli jonkinlainen kuvaussessio (drone näkyy tuossa kuvan vasemmassa laidassa).

Tällä koneella korjataan kuulemma riisiä pellolta.

Temppelissä jaettiin köyhille ruokaa.

Vielä olisi mahtunut jokunen heinä kyytiin. 😆

Appivanhempien tontti on lähellä Himayat Sagar -järveä, ja kävimme katselemassa järveä näköalapaikalta.

Tähän on nousemassa kuulemma jokin viiden tähden lomaresortti.

Koiratkin ovat päässeet uimaan. 

Näköalapaikalla on hyvä pestä autoa. Vedestä ei tule ainakaan pulaa. 😆

Lauantaiajelulle lähteneet.

Intialaiset järvet (kuten muutkin vesistöt) ovat yleensä hyvin saastaisia. Ei tulisi mieleenkään mennä järveen uimaan!

Näköalapaikan lähelle on nousemassa valtava Aqua Marine Park.

Aqua Marine Park tulee olemaan valmistuessaan Intian suurin tunneliakvaario, johon tarvitaan 3 miljoonaa litraa vettä. Enpä ole ihan varma tämänkään projektin järkevyydestä.

Seuraavaksi menimme tontille, jonne oli edellisenä päivänä rakennettu porakaivo. Kaivon pällistely olikin syy vierailullemme. 

Siinä se porakaivo nyt on.

Näkymä tontilta. Keskellä näkyy krikettikenttä ja takana Himayt Sagar -järvi. Portilla istuu miehiä, jotka olivat olleet tekemässä porakaivoa.

Tontilla kasvaa monenmoisia hedelmiä, kuten kermaomenoita.

Sitten ajelimme katsomaan muutamaa kukkuloille nousevaa asuinaluetta. 

Tämä kyseinen asuinalue on nimeltään Oorjita Armonia, ja talojen olisi määrä näyttää valmistuessaan tältä:

Kuvat: Oorjita Armonia.

Todellisuus ei täällä kuitenkaan vastaa aina kuvitelmaa, joten olen hieman skeptinen sen suhteen, miltä talot tulevat oikeasti näyttämään. 

Intialaisissa taloissa on usein semmoinen ongelma, että ne rakennetaan aivan liian lähelle toisiaan. Vähimmäisetäisyysvaatimuksia on, mutta niitä ei viitsitä aina noudattaa. Liian lähellä oleva naapuritalo pimentää kodin ja on myös turvallisuusriski esimerkiksi tulipalon sattuessa.

Muutama muu kukkuloille nouseva talo.

Näköalat Hyderabadin kaupunkiin olivat ihan jees – ellei tuohon eteen nyt sitten nouse taloja näköaloja peittämään. Sekin on hyvin mahdollista.

Kasvit jäivät tuntemattomiksi mutta näyttivät hauskoilta.

Kuvassa näkyy hieman Meadow Dance -asuinalueen taloja, jotka ovat arkkitehtuuriltaan hyvin erikoisia. Taloissa on kaareva maakatto, joka pitää asunnon viileänä kesällä ja lämpinä talvella. Tässä lyhyt videonpätkä taloista, jos talojen arkkitehtuuri kiinnostaa enemmänkin: 

Talot eivät ole kuitenkaan menneet kaupaksi toivotulla tavalla, sillä niiden vasthu (se intialainen vastine fengshuille) ei ole paras mahdollinen.

Oli tullut kahviaika, joten poikkesimme ukkelin kanssa läheisen Nirvana Club -resortin kahvilaan. Paikka oli oikein kiva, mutta ruuhkaa ei ollut.

Qubani Ka Meetha eli perinteinen hyderabadilainen aprikoosijälkkäri. Annos oli muuten ihan hyvä mutta ei tarpeeksi makea minun makuuni. 🤭

Pihalla oli kiva uima-allasalue.

Hauskoja puita.

Sitten oli aika palata takaisin kaupunkiin. Ajelimme maataloustieteen yliopiston alueella, jossa ukkelin siskokin oli opiskellut joskus. Jos ei autonkuljettajaa olisi ollut, vaan minä olisin ollut ratissa, olisin viettänyt alueella paljon pidemmän ajan, sillä siellä oli niin paljon nähtävää. Nyt ajoimme kuitenkin vain alueen läpi, ja kuvasaaliskin jäi muutamaan kuvaan, kun en kehdannut pyytää autonkuljettajaa pysähtelemään koko ajan. 

Yliopistoalueen tietä.

Auditoriorakennus.

Esteratsastusalue.

Häät ovat Intiassa monella tapaa hyvin tuottoisa bisnes, ja koska vieraslista on yleensä pitkä, häihin tarvitaan suuret tilat. Näimme useita valtavia häätiloja, jotka kulkevat tyypillisimmin nimellä marriage hall tai function hall, mutta kuvat eivät ole kaksisia, kun otin ne liikkuvasta autosta.

Tulee vähän mieleen Tuurin kyläkauppa. 😆

Anoppilan lähialueilla ei ole kerjäläisiä oikeastaan lainkaan, joten en joudu arjessa normaalisti tekemisiin kerjäläisten kanssa. Lauantaina näimme aggressiivisia kerjäläisiä sekä siellä ilotulitteiden myyntipaikassa että muutamassa risteyksessä. 

Flyovereiden alla.

???

Intialaiset ovat lastaamisen mestareita.

Perinteinen intialainen wine shop. Näistä viinimyymälöistä on turha kysellä viinejä, koska niissä myydään enimmäkseen viskiä ja olutta.

Nykyään on olemassa hienoja ja moderneja alkoholimyymälöitä, mutta entisaikaan viinakaupat olivat tuollaisia epämääräisen näköisiä luukkuja seinässä. (Itse asiassa kävimmekin uudenaikaisessa viinakaupassa tällä viikolla, ja täytyy muistaa laittaa siitäkin kuva jossain vaiheessa.) Illalla meno näyttää myymälöiden edessä sellaiselta, että tappelu ei ole kaukana, kun viinoja ruvetaan juomaan jo tuossa myymälän edessä. Itse en ole ostanut koskaan mitään tällaisestä myymälästä, koska nämä näyttävät niin epäilyttäviltä. Huvitti tämä kyseinen kauppa, kun kyltissä luki isolla Sterling Reserve (joka on intialainen viskimerkki), ja alla luki Packaged Drinking Water. Onhan se viskikin tavallaan juomavettä. 😆

Nyt kun olen saanut ahdettua postaukseen 50 kuvaa, on varmaankin aika lopettaa. Jään odottelemaan, josko uni kohta tulisi. Kello on 1.40, eikä minua nukuta jostain syystä yhtään. Äsken kuuntelin, kun yläkerrassa yksin asuva vanha rouva siirteli taas huonekaluja keskellä yötä. En tiedä, mikä hänen ongelmansa on, ja miksi hänen pitää alkaa järjestellä asuntoaan, kun muut yrittävät nukkua, mutta hyvää yötä nyt kumminkin. Sekä rouvalle että kaikille muillekin.

P.S. Intia hävisi Australialle kriketissä, joten mestaruus meni Australiaan.

Haista home

Bangaloren hotellista – niin viehättävä kuin se olikin – jäi hieman ikävät muistot. Jo hotellissa ollessamme huomasin, että aina kun menimme sisään huoneeseemme, vastaan tulvahti kostean ummehtunut haju. Se ei kuitenkaan haitannut huoneessa oleskelua, koska päätin olla välittämättä asiasta. Haju alkoikin ärsyttää vasta sitten, kun poistuimme hotellista kokonaan. Silloin nimittäin huomasin, että sehän oli selvä homeen haju ja että se oli tarttunut kaikkiin tavaroihimme (käsilaukkuuni, nalleen, vaatteisiin jne.). Hotellissa on siis nähtävästi jonkinlainen homeongelma, ja ihmettelen, etteivät keuhkoni reagoineet siihen mitenkään (toki viivyimme hotellissa vain pari päivää). Homeongelmathan eivät ole Intiassa samalla lailla maailmanlopun ongelma kuin Suomessa, ja olenkin jo aiemmin kirjoitellut (täällä) siitä, miten anoppilan homeongelma hoidettiin pari vuotta sitten. Hotellireissusta jäi siis valitettavasti vähän paskan (vai pitäisikö sanoa homeen!) maku suuhun.

Kohta laskeudutaan Hyderabadiin.

Oli pakko salakuvata lentokentällä tämä nainen, kun hänellä oli niin hieno maski. Haluan samanlaisen!

Anoppilassa kaikki oli laitettu meille valmiiksi, joten tuli tunne, että meitä oli odotettu. Appivanhemmat eivät itse välitä nukkua isoimmassa ns. master bedroomisssa, joten se on vieraskäytössä ja nyt siis meillä. 

Nalle on päässyt homehotellista miellyttävämpää paikkaan.

Luultavasti en tule laittamaan anoppilasta enempää sisäkuvia, vaikka tiedän, että ne kiinnostavia olisivatkin. En itsekään tykkäisi siitä, jos joku esittelisi meidän kotia blogissaan. Remppakuvat olivat asia erikseen, koska silloin asunto oli vielä keskeneräinen, eikä asunnossa ollut appivanhempien henkilökohtaisia tavaroita.

Valmis asunto on ihan kiva, mutta vähän harmittaa, että remontti on tehty intialaiseen tyyliin eli viimeistelytyöt on jätetty vähän puolitiehen. Pätevän työväen löytäminen on vaikeaa, ja vaikka hankkisi miten laadukkaat materiaalit ja hienot kalusteet ja kodinkoneet, niiden asentamista/kokoamista ei välttämättä hallita. Lisäksi anoppi ja muut oman sukupolvensa edustajat ovat monesti sellaisia, että he tykkäävät tehdä asiat samalla tavalla kuin ovat aina tehneet, ja astianpesukoneet, uunit sun muut jäävät käyttämättä. Minä opiskelin tänään uunin käyttöohjekirjaa, ja ehkä saamme kokeiltua jonakin päivänä kalaa tai kanaa uunissa.

Asunnot ovat tämmöisen käytävän varrella, ja anoppilan ovi on tuossa oikealla. 

Oven pielessä on lappu, että kaikki talon asukkaat on rokotettu.

Etuhuone, jossa voi vastaanottaa vieraita.

Anopin pikkusipulit auringossa..

Meidän makuuhuoneesta puuttuvat vielä kaapit (ne on tilattu kauan aikaa sitten, mutta tilaus on myöhässä), joten kaikki tavaramme ovat vielä matkalaukuissa. Pahoin pelkään, että näin tulee olemaan koko vierailumme ajan, mutta siihen on vain sopeuduttava. Intiassa on sopeuduttava moneen muuhunkin asiaan, ja mitä nopeammin lakkaa taistelemasta vastaan ja toivomasta, että asiat olisivat toisin, sitä helpommaksi oman elämänsä tekee. 

Makuuhuoneen alkuperäisiin vaatekaappeihin liittyvä tapahtumaketju on pitkä, mutta lyhyesti kerrottuna kaapit olivat kaikki termiittien järsimiä, joten ne oli heitettävä menemään.

Inorbitin ostoskeskus (tuo vaaleankeltainen rakennus) on niin lähellä, että se näkyy anoppilan parvekkeille, ja Inorbitissa käynti olikin ohjelmassa heti ensimmäisenä päivänä (ne kurtat). 

Tämä vanha kurta mahtui vielä päälle, joten ei muuta kuin tämä päälle ja kauppaan uusia ostamaan.

Inorbitissa kaikki näytti ihan samanlaiselta kuin silloin, kun kävin siellä viimeksi pari vuotta sitten. Kaupat näyttivät lähes muuttumattomilta, vaikka tietysti joitain yksittäisiä kauppoja ja ravintoloita oli kadonnut, ja niiden tilalle oli tullut uusia. 

H & M oli tullut Inorbitiinkin.

Suunnistin suorinta tietä Shoppers Stop -tavarataloon, ja kurtataivas aukeni. 

Mie hajoan kaikkien näiden ihanuuksien keskellä!

Valikoima oli sellainen, että tämmöisen synkän ja pimeän syksyn keskeltä tulleen metsäläisen pää meni hetkeksi pyörälle. Vaan eipä kestänyt kauan, kun kiinnostavia kurtia alkoi löytyä, ja roudasinkin sovituskoppiin aikamoisen kasan. Olin valmistautunut henkisesti siihen, että sovituskoppien edessä olisi vastassa myyjä tai pari, jotka laskisivat tuotteeni ja sanoisivat sitten, etten saisi viedä koppiin samanaikaisesti kuin niin tai näin monta vaatetta ja että loput kurtat jäisivät myyjille säilytykseen (tämmöinen käytäntö Intiassa on ollut aina ennen). Olinkin aivan ihmeissäni, kun kopeilla ei ollut yhtään myyjää, vaan saatoin kävellä suoraan sovituskoppiin ja viedä kaikki 15–20 kurtaa yhdellä kertaa koppiin. Mikä ihana vapaus!

Olen aina käyttänyt kurtien kanssa leggingsejä, koska tykkään muutenkin kapeista linjoista, mutta nyt olin ajatellut, että voisin harkita myös leveälahkeisempia alaosia. Siksi ilahduinkin, kun joitakin kurtia ja alaosia oli yhdistetty valmiiksi mix and match -kokonaisuuksiksi, jotta tämmöinen vähän tyhmempikin ymmärtäisi, millaiset alaosat sopisivat minkäkin kurtan kanssa. Alaosan saattoi halutessaan ostaa tai jättää ostamatta. 

Tähän kurtaan oli yhdistetty vinkeät, tosi koristeelliset palazzot, joissa oli niin leveät lahkeet, etten saanut housuja olemaan näyttämättä hameelta, vaikka kuinka nostin koipeani. Tykkäsin kokonaisuudesta niin paljon, että tämä oli pakko ostaa omaksi. Mukaan tarttui muutama muukin vaatekappale, ja kurtakuvia tulee myöhemmin (kun niitä kerran toivottiin), sitten kun käytän kurtia (en jaksa kuvata kaikkia kerralla). Ostin muutaman vähän paremman kurtan ja sitten arkisempia kurtia kotikäyttöön. 

Paria kurtaa olen käytellyt jo kotioloissa: 

Tämä näyttää valokuvassa vähän kummalliselta.

Kas tässä oikein poseerataan.

Ja tätä ulkona: 

 

Nuo mustat "Crocksit" ovat minulla kotitossuina, joten en liikuskele ne jalassa ihmisten ilmoilla!

Tuleekin nyt yksityiskohtaista tietoa meikäläisen pukeutumisesta. Seuraavaksi pitää varmaan esitellä alushousut. 😆

Shoppailukokemus tarjosi lisää ihmetyksen aiheita. Kukaan ei enää kysellyt kaupasta ulos tullessa kuittia, vaan kaupasta saattoi kävellä ostostensa kanssa suoraan ulos. Ennen piti aina näyttää oven pielessä olevalle vartijalle kuitti siitä, että tuotteet oli maksettu, ja sitten vartija leimasi kuitin. Tässä toimenpiteessä ei ollut mitään järkeä (kuten ei monessa muussakaan asiassa Intiassa), sillä vartija ei koskaan tarkastanut ostoskassien sisältöä, mätsäsikö se kuitissa olevien tuotteiden kanssa.

Kauppaan mennessä ei tarvinnut myöskään enää jättää toisesta kaupasta ostettuja tuotteita säilytykseen, vaan kauppakassin kanssa saattoi kävellä suoraan ovesta sisään. En millään meinannut uskoa tätä, ja melkein jo kysyin ovella seisovalta vartijalta, mihin minun pitäisi jättää kassini, mutta vartija kohottikin kätensä yhteen ja toivotti minut tervetulleeksi – "namaste".

En tiedä, ovatko shoppailua ennen hankaloittaneet ja hidastaneet rutiinit poistuneet koronan myötä (jotta vähennettäisiin lähikontakteja), vai onko muutos tapahtunut jostakin muusta syystä, mutta joka tapauksessa tervehdin uusia käytäntöjä ilolla!  

Shoppailun jälkeen kävin Starbucksissa.

Paneer-leivonnaisia.

Inorbitista on anoppilaan suunnilleen puolentoista kilometrin kävelymatka, ja tuntui jotenkin hassulta mennä Inorbitista "kotiin" kävellen, kun Inorbit on ollut aina ennen niin kaukana, että sinne on pitänyt mennä autolla.

Inorbitin pääsisäänkäynti.

Ja "taksiasema" eli autoriksoja valmiina tarjoamaan avoautoajelun.

Matkalla ei ole mitään erityisen jännittävää bongattavaa – tai onhan siellä: Durgam Cheruvun ylittävä uusi silta! En ole vielä käynyt käkyilemässä sillalla enkä bongannut siltaa iltavalaistuksessa, mutta nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että olen nähnyt sillan alapuolelta. 😆

Siinä se vihdoinkin on.

Jonkun matka on päättynyt sillan alle.

Kävelyreitissä ei kyllä ollut sinänsä valittamista, sillä tien vieressä kulki semmoinenkin ihme kuin jalkakäytävän tapainen (vain osan matkaa tosin). Normaalistihan jalankulkijat saavat hyppiä Intiassa henkensä kaupalla liikenteen seassa, koska jalankulkija on tienkäyttäjien arvoasteikossa alimpana.

Jalkakäytävä numero 1.

Jalkakäytävä numero 2.

Matkan varrelle oli ilmestynyt Ratnadeep-supermarketti, joten kävin sieltä ostamassa maitoa ja pari kurkkua. 

Ovella oli vastassa taas vartija (Intiassa kauppojen ovella on aina vartija), mutta tämäkään kaveri ei pyytänyt minua jättämään ostoksiani säilöön. Sen sijaan vartija kaivoi esiin lämpömittarin, jolla hän osoitti kämmenselkääni, ja kysyi sitten minulta "which country?". Vastasin, että Finland, ja olin vapaa jatkamaan matkaani sisälle kauppaan. 

Ostokset tehtyäni ovelle oli ilmestynyt edellisen vartijan kaveriksi toinenkin vartija, joka kysyi minulta nyt vuorostaan "which country?" Vastasin hänelle samalla lailla kuin edellisellekin, ja vartija selvensi kuulemaansa, että kuinka – "Siiman?". Korjasin, että ei kun Finland, johon vartija yritti, että "England?". Vastasin vielä kolmannen kerran, että Finland, mutta koska herrat eivät olleet selkeästikään ikinä kuulleet semmoisesta maasta kuin Suomi, en jäänyt enää kaupan ovelle jankkaamaan asiaa.

Mobiiliravintola.

Kurkkua minun piti ostaa kaupasta sen takia, että olin saanut vatsani Intiaan tultuani ihan hirveään juntturaan. Vatsani on temppuillut (nimenomaan ummetuksen muodossa) Intiassa ennenkin, mutta ei ikinä näin pahasti. Minulla on ollut kaikenlaisia vatsaongelmia oikeastaan koko syksyn, ja koska olin jo kerran saanut asian takia niin kamalat vatsakivut, että olin päätynyt päivystykseen, kipujen uusiutuminen pelotti. Olin varautunut ongelmiin ja ottanut Suomesta mukaan Movicolia ja Laxoberonia, mutta kumpikaan ei auttanut. Kokeilin Laxoberonia nyt ensimmäisen kerran ja totesin, että kylläpä onkin hyödytön ja paska lääke (no pun intended), kun ei siitä ollut mitään apua, vaikka otin maksimiannoksen. 

Oli siis turvauduttava luonnonlääkkeisiin (rasamkeitot ja muut oli jo anoppilassa kokeiltu), ja nyt oli vuorossa kurkkumehu, jota äiti oli juottanut minulle, kun olin ollut vauva ja minulla oli ollut vastaavanlaisia vaivoja. Viimeinen keino on sitten mennä johonkin mahdollisimman epämääräisen näköiseen tienvarsikojuun syömään. 😆

Olen jatkanut pääsääntöisesti meikitöntä linjaa viime syksystä lähtien ja meikannut vain esimerkiksi ravintolaan mennessäni. Olin etukäteen miettinyt, että näinköhän pystyn olemaan Intiassa ilman meikkiä, sillä anoppi on varsin suorasanainen tapaus, ja minua pelotti, että anoppi tokaisee minut ilman meikkiä nähdessään, että onpas sinusta tullut vanhan/hirveän/ruman/sairaan/tms. näköinen. Laiskuus kuitenkin voitti ensimmäisenä aamuna, enkä jaksanutkaan meikata, vaan ilmestyin makuuhuoneesta ihmisten ilmoille ilman meikin hiventä. 

Kukaan ei sanonut mitään, eikä ole sanonut tähän päivään mennessäkään. Minusta jopa tuntuu, että kukaan ei ole edes huomannut, että minulla ei ole meikkiä. Asia hämmästyttää erityisesti sen takia, että olen itse pitänyt meikkaamista melkein elämän ja kuoleman kysymyksenä, ja nyt en voi muuta kuin ihmetellä, että miksi helvetissä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tärkein meikki on hymy, ja se riittää, sillä se valaisee silmätkin. Jos on sinut itsensä kanssa, se näkyy kyllä käytöksestä, oli meikkiä tai ei, ja toisaalta hienoinkaan silmämeikki ei pelasta hapanta naamaa. En ole viitsinyt laittaa naamaan kertaakaan edes puuteria, vaikka naama on kiiltänyt kuin Teslan kylki, ja kyllä elämä on ollut helppoa!

Loppuun vielä pari sanaa alueesta, jolla appivanhemmat asuvat. Tämä on sellanen gated community -tyylinen alue, jolla on sekä kerrostaloja että joitakin omakotitaloja. Alue on aidattu ja vartioitu, ja sisään tullaan portista, jolla on vartijat. 

Kävin eilen kiertämässä alueen ja ottamassa pari kuvaa. 

Puutarhurit punaisine ämpärineen.

Tästä kuvasta näkyy hyvin, että aidan yli ei noin vain kiivetäkään.

Roskien jättöpaikka.

Koripallo- ja skeittauskenttä.

Luulin tuota lintua kolibriksi, mutta kuukkelointi paljasti, että Intiassa ei olekaan kolibreja. Kyseessä taitaakin olla kolibrin lähin intialainen vastine purple sunbird eli suomeksi kai purppuramedestäjä. Harmitti, etten ollut ottanut kierrokselle mukaani muuta kuin kännykän, kun oikealla kameralla olisi saanut parempia lähikuvia. 

Alueen club house.

Yhden naapurin mielenkiintoinen postilaatikkoratkaisu.

Lopettelen tältä erää ja jatkan taas joskus.

😘