Sukulaisia, maaseudun ihmisiä ja flunssaa

Viime postauksen jälkeinen aika on pitänyt sisällään paljon kaikenlaista. Koska nettiyhteydet olivat anoppilassa niin surkeat, minulla ei ollutkaan mahdollisuutta postailla anoppilasta mitään. Nyt pitää sitten mahduttaa lähes kaikki tähän yhteen postaukseen. Kärsikää. ;-)

Matkalla Mahabalipuramista Chennaihin.

Mahabalipuramista ja Temple Bayn lomakylästä jatkoimme matkaa Chennain kautta Tirupatiin. Tarkoitus oli hieman shoppailla Chennaissa ennen Tirupatia, ja minä olisin halunnut mennä Spencer Plazaan, mutta kaikki pojat halusivat uuteen Citi Center Malliin, jossa piti kuuleman mukaan olla 400 kauppaa. Liikkeitä oli kuitenkin hädin tuskin ehkä 40, ja niistä ei miellyttänyt minua yksikään, joten minun piti luonnollisesti ruveta mököttämään, kun en ollut saanut tahtoani läpi.

Ostoskeskuksen puitteet olivat kuitenkin hienot.

Pääsisäänkäynti.

Läksin ulos koko ostoskeskuksesta, talsin tunnin verran Chennain katuja ja poltin naamani auringossa entistä pahemmin. Päänahkakin kärähti jakauksen kohdalta. Tyhmyydellä ei vaan ole rajoja!

Tuossa ostoskeskuksessa - ja Chennaissa yleensäkin - pisti silmään se, että turvatarkastuksia ei ollut kauppojen sisäänkäynneissä eikä muuallakaan läheskään yhtä paljon kuin Hyderabadissa. Kukaan ei tutkinut laukkuja eikä naisille ollut mitään "kopelointikoppeja". Ilmeisesti Hyderabad on sen verran riskialttiimpaa aluetta (mm. aiempien terroristi-iskujen takia), että täällä turvatarkastusten pitää olla niin tiukat. Vastaavasti Chennaissa näki taas paljon enemmän possunuhamaskiin pukeutuneita ihmisiä.

Tirupatin vierailun tarkoituksena oli lähinnä vierailla Tirupatin lähellä asuvilla sukulaisilla, mutta myös pitää hieman hauskaa. Minun erityistoiveenani oli päästä kävelemään uuudelleen pyhiinvaellusreitti Tirupatista ylös Tirumalan kaupunkiin, joka on maailman suosituin pyhiinvaelluspaikka (jopa suositumpi kuin Mekka) ja jossa sijaitsee maailman rikkain temppeli. Lauantaina kapusimmekin vajaan kymmenen kilometrin pituisen matkan kukkulan huipulle, mutta tästä hienosta kokemuksesta postaan erikseen myöhemmin.

Tirupatin bussiasemaa. Kuva on otettu hotellin ikkunan läpi ja on siksi vähän oudon värinen.

Tirupatin pyhiinvaelluskaupunkiluonteen näkee helposti, sillä kaupunki on täynnä matkalle lähteviä tai matkalta tulevia ihmisiä. Bussiasemalla, jonka vieressä hotellimme sijaitsi, käy kauhea kuhina yötä päivää.

Evästä myymässä bussimatkustajille.

Näin tuota bussiasemaa hotellihuoneen ikkunasta katsellessani sellaisenkin tapauksen, että yksi mies yritti päästä bussiin kiipeämällä sisään ikkunasta. Vaikka mies kuinka yritti tunkea itseään kapoisesta raosta sisään, hän jäi aina jostakin kohtaa jumiin ja lopulta luovutti. En oikein ymmärtänyt, miksi hän ei voinut käyttää ovea, mutta toisaalta: olen jo kauan aikaa sitten lakannut yrittämästäkään ymmärtää kaikkia asioita, joita Intiassa näkee.

Maaseudun poika menossa kouluun ja aikuiset saattomatkalla. Sateenvarjo pitää näin monsuunikautena olla mukana!

Sunnuntaina läksimme yhdeksän jälkeen aamulla sukulaiskierrokselle. Tietenkin juuri tänä aamuna auringonpolttama nahkani päätti alkaa kuoriutua, ja naamani oli aika mielenkiintoisen näköinen. Miehen sukua asuu paljon Madanapallin ja Pilerun lähistöllä, ja ensimmäiseen kyläpaikkaan oli Tirupatista noin tunnin ajomatka. Matkalla ihastelimme intialaista maaseutua.

Riisipeltoa.

Kiemurtelevaa tietä.

Ketähän tällä yritetään pelotella?

Kun olin aikoinani ensimmäistä kertaa näitä sukulaisia tapaamassa, minua jännitti aika tavalla, kun en yhtään tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa tai miten pitäisi käyttäytyä. Tällä kertaa olin huomattavasti rennompi, sillä olen huomannut, että pelkällä hymyllä ja olemalla oma itsensä pääsee aika pitkälle. Suurin osa S:n sukulaisista on kaiken lisäksi aitoja ja teeskentelemättömiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava ja helppo olla, vaikka ei olisi yhteistä kieltäkään.

Kylänraittia Pilerussa lähellä S:n isoisän kotia.

Ensimmäisellä kyläilykerralla hämmennystä aiheutti myös se, että jokaisessa kyläpaikassa annettiin minulle lahjoja, tyypillisimmin sareja, kankaita, kookospähkinöitä ja rahaa. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen, että joka paikassa annettiin joku lahja, enkä ymmärtänyt, miksi näin tehtiin. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen tapa, että kun sukuun tullut uusi naispuolinen jäsen tulee ensimmäistä kertaa kylään, hänelle annetaan mukaan joku lahja. Noilla lahjoilla on käsittääkseni jonkinlaista symbolista merkitystäkin - kookospähkinähän on muun muassa hedelmällisyyden symboli.

Kävimme tapaamassa myös Sukumaria, joka oli jokin aika sitten Hyderabadissa ohitusleikkauksessa ja jonka elämästä olen kertoillut jo aiemminkin. Mies oli ihan hyvävointisen oloinen, vaikka elämä ei muuten ollutkaan ihan mallissaan: kuivuus oli ajanut miehen maanviljelykset entistä pahempaan jamaan, Sukumarin vaimollakin oli todettu diabetes, sisar oli sairastanut chikungunyan, äiti lavantaudin, ja Sukumar itsekin oli ollut tässä välissä sairaalahoidossa kovan ripulin takia. Sukumarin poika oli edelleen ilman työtä ja kärsi tästä kovasti. Kun S. kysyi pojalta, mitä pojalle kuuluu, poika ei edes vastannut kysymykseen, vaan rupesi puuhailemaan jotakin aivan muuta.

Joissakin kyläpaikoissa - mm. S:n 103-vuotiaan isoisän luona - visiitti oli melkoinen pikavisiitti, alle puolen tunnin mittainen, mutta S:n tädin luona lähellä Madanapallia vietimme usemman tunnin. Siellä täti vei minut tutustumaan viljelyksiinsä, koska kiinnostukseni näitä ruokajuttuja kohtaan ei ole mikään salaisuus. :-) Peltojen antimista löytyy lisää kuvia ja asiaa ruokablogistani.

Oli sunnuntai, joten päällä oli ykköset. :-)

Maaseudun ihmisiä tädin mailla.
Poikaa vähän jännitti kuvan ottaminen, ja suu oli mennä uhkaavasti mutruun. Kuvan ottaminen sujui kuitenkin lopulta oikein hyvin. :-)

Tädin työntekijöiden poikia.

Tällaisia otoksia tulee, kun naurattaa liikaa... :-D

Tädiltä läksimme ajamaan S:n veljen vaimon sukulaisille, johon meidät oli kutsuttu illalliselle. Luulin, että käväisisimme siellä vain syömässä ja sitten lähtisimme takaisin Tirupatiin. Matka kylään kesti ainakin puolitoista tuntia, ja matkan aikana näimme muuan muassa, kun edessämme ajanut ambulanssikuski sai raivokohtauksen, kun vastaan tullut auto ei antanut ambulanssille tietä. Ambulanssimies pysäytti keskelle tietä ja meni huutamaan nyrkit heiluen toisen auton kuskille. Sanakopua jatkui hetken verran, kunnes ambulanssikuskilta paloi pinna lopullisesti ja hän kävi hakemassa ambulanssista kättä pidempää, jolla meinasi hakata toisen miehen. Tässä vaiheessa muita ihmisiä ryntäsi pitelemään ukosta kiinni, ettei veri olisi lentänyt.

Maaseudun pojat olivat keksineet mielenkiintoisen ajanviettomuodon: he asettuivat tien molemmin puolin - kolme, neljä poikaa kummallakin puolella tietä - välissään köysi. Kun auto lähestyi, pojat vetivät köyden tiukalle, jotta auto joutuisi pysähtymään. Sitten pojat ryntäsivät auton ikkunan taakse pyytämään rahaa. Ihmettelin, miksi pojat tekivät näin, ja S. totesi, että "huvin vuoksi - niillä ei kai ole muutakaan tekemistä". Kaikenlaista yritteliäisyyttä täällä näkeekin.

Kun lopulta pääsimme kyläpaikkaan perille, olin hieman järkyttynyt, sillä kansaa oli paikalla vaikka kuinka paljon. En ollut tajunnut, että heillä oli oikein juhlat. Kaikki vieraat olivat miehiä, joista suuri osa oli poliitiikkoja ja muita "tärkeitä" herroja. Meidät vietiin autokyydeillä talon mammuttimaiseen vierastaloon, jonne oli matkaa ehkä noin puoli kilometriä. Meidän käskettiin mennä yläkertaan lepäilemään, samalla kun talon palvelusväki alkoi koota alakerran terassille pöytiä ja tuoleja. Olin kuvitellut päivälliskutsun hieman toisenlaiseksi, enkä tuntenut oloani ollenkaan kotoiseksi siinä hieman pelottavan näköisessä herraseurueessa (olin ainoa nainen paikalla), vaikka läsnä oli tietysti paljon "omaa" väkeäkin.

Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyi oikein mukavasti, sillä meille - minulle ja Sathishille, jota ei myöskään huvittanut kuunnella poliitikkojen kännisiä löpinöitä - järjestettiin oma pöytä ja tuolit yläkerran parvekkeelle, josta saatoimme halutessamme katsella alakerran tapahtumia. Palvelu pelasi loistavasti, ja palvelusväki kantoi meille ylös ruokaa ja juomaa, kunnes olimme niin täynnä, että melkein kierimme loppuillasta portaat alas. Minä toimin myös juhlien virallisena valokuvaajana ja kuvasin loppuillasta kaikki herrat- vaikka yksi herroista olikin niin humalassa, että en saanut kuvan kuin hänen päälaestaan, sillä hänen päänsä rotkotti koko ajan rinnuksilla. En kuitenkaan voi julkaista yhtään kuvaa, vaikka mieli tekisi, koska kyseessä on kuulemma sen verran tunnettuja ihmisiä...

Kotimatka Tirupatiin oli yön tunteina pitkä, ja lisäjännitystä matkaan toi se, että bensa meinasi loppua kesken, kun mikään huoltoasema ei ollut enää siihen aikaan auki. Selvisimme kuitenkin perille Tirupatiin - yhdeltä yöllä. Tulipahan kyläilypäivälle pituutta!

Asutusaluetta Nelloressa.

Maanantaina ajoimme parin tunnin matkan Tirupatista Nelloreen anoppilaan. Tarkoitus oli olla Nelloressa vain kaksi yötä ja tulla takaisin keskiviikkona, mutta visiittimme venähtikin perjantaihin asti. En pannut tuota yhtään pahakseni, päinvastoin: olisin viihtynyt anoppilassa kauemminkin! Jostakin syystä viihdyin anoppilassa kauhean hyvin ja paluu kotiin Hyderabadiin oli vähän ankea, koska elämä täällä on loppujen lopuksi aika yksinäistä ja tylsää.

Kuva on otettu anoppilan katolta.

Anoppilassa ohjelmaan kuului tietenkin lisää sukulaisten ja tuttavien tapaamista, vaikka kyläreissuja pitikin tehdä loppujen lopuksi vähemmän kuin olin kuvitellut, ja visiitit olivat taas aika lyhyitä. Yksikin lääkäri oli niin kiireinen mies, että menimme tapaamaan häntä hänen vastaanotolleen, jossa lääkärillä oli juuri paraikaa potilas. Siinä minä, appiukko ja S. sitten istuimme vaihtamassa kuulumisia lääkärin kanssa samalla, kun tämä mittaili potilaan verenpainetta ja kyseli, onko potilaalla ollut päänsärkyä.

Anoppilassa elämänmeno on aika erilaista kuin meillä kaupungissa. Hauska yksityiskohta asutusalueen kadulla on "mobiilisilittäjä", jonka kärryyn saa viedä vaatteensa silitettäväksi.

Minä tosin pesen ja silitän anoppilassakin omat pyykkini, koska olen tehnyt näin aina. Anopin silitysrauta on ainakin 20 vuotta vanha rauta, jonka lataaminen on vähän kinkkinen juttu, sillä raudan ja latauslaitteen välillä on jonkilainen kosketushäiriö. Ongelma kuitenkin poistuu, jos raudan ja latauslaitteen väliin tunkee paperinpalan. Appiukko kävikin ystävällisesti askartelemassa minulle paperitaitoksen, kun näki minut taistelemassa raudan kanssa.

Iltaisin pimeän tultua asutusalueella kuuluu säännöllisin väliajoin pilliin viheltämistä. Tuosta äänestä tulee kovin turvallinen olo, sillä ääni tulee siitä, kun asutusalueella päivystävät vartijat viheltävät pilliinsä merkkinä toisilleen siitä, että he ovat asemissaan (ja ilmeisesti myös elossa!).

Anopin aputyttö Lakshmi oli lähtenyt maaseudulle paimentamaan vuohia, ja anopin apuna oli nyt watchmanin vaimo (kuvassa) sekä eräs toinen nainen. Yhtenä päivänä tämä toinen nainen kaiveli anopin vanhaa valokuvalaatikkoa, ja minä ihmettelin, että mitähän hän sieltä mahtaa etsiä. Myöhemmin asia selvisi, sillä nainen tuli näyttämään kahta laatikosta löytämäänsä valokuvaa, jossa olimme minä, S. sekä pari S:n kaveria. Nainen sanoi vievänsä valokuvat kotiinsa, jotta saa näyttää meidän kuvamme perheelleen. :-)

Anoppilassa oli ihana olla siksikin, että siellä sai taas hoivaa ja huolenpitoa. Heti ensimmäisenä aamuna heräsin nimittäin järkyttävään kurkkukipuun, joka sai myöhemmin kumppanikseen hirveän räkätaudin ja yskän. Anoppi keitteli minulle kuumaa keittoa, valmisti flunssajuomaa kuumasta maidosta, kurkumasta ja sokerista, antoi lääkettä päänsärkyyn, kaivoi kätköistään Vicksiä ja toi minulle paksumman peiton, kun yöllä paleli. Jos pitää sairastua, se kannattaa ehdottomasti tehdä anopin luona, jos oma äiti ei ole lähettyvillä. :-) Flunssa pitää vieläkin otteessaan (ja eilen se tuli myös ukkelille), ja kerkesin jo epäilemään sikainfluenssaakin, kun jalkoja ja käsiäkin on hieman särkenyt. Mutta koska kuumetta tai muita oireita ei ole ollut, olen ollut melko rauhallisin mielin. Eilen tosin kehittelin itselleni jo jonkinlaisen paniikinpoikasen, ja olin jo lähdössä testauttamaan itseäni johonkin sairaalaan - kunnes S. soitti Fadilille, jolla on Nelloressa pieni laboratorio. Fadil kertoi, että ei sairaalaan noin vain marssita testauttamaan sikainfluenssaa, tai jos marssitaankin, joutuu heti eristykseen, jos mainitsee epäilevänsä sikainfluenssaa. Kaikkein ironisinta - ja melkoinen yhteensattuma! - tässä on se, että sairaala, jossa Hyderabadin sikainfluenssatapaukset hoidetaan ja johon potilaat eristetään, on samainen "Government General and Chest Hospital", jonka portin kuvasin maaliskuussa.

Tuolloinhan kirjoitin kuvan alle, että tällaiset sairaalan portit "ovat mielestäni pelottavan näköisiä, koska tulee ihan semmoinen olo, että ken tästä käy, ei enää koskaan palaa". Jos siis sairastuisi sikainfluenssaan, tuonne sitä sitten päätyisi!

Muistoja - ensi kertaa sukuloimassa Intiassa

Suurimman osan ajasta tykkään olla Intiassa, ja joskus ajattelen jopa rakastavani (no huh, huh) tätä hullua maata. Tämä on kovin mielenkiintoista siksi, että Intia oli aiemmin melkeinpä viimeinen maailmankolkka, johon olisin halunnut matkustaa - olisin mieluummin matkustanut vaikkapa pohjoisnavalle kuin Intiaan. Intiassa kammotti etukäteen ajatus ihmispaljoudesta, kerjäläisistä ja muista häslääjistä, ja kaikki tämä liittyy varmaankin jotenkin omaan reviiriin ja siihen, että en tykkää, jos joku "tungettelija" tulee liian lähelle. Tuskin olisinkaan koskaan tullut lähteneeksi Intiaan, ellei olisi ollut ihan pakko - täytyihän ukkelin suvulle joskus käydä näyttäytymässä! Onnistuin välttelemään Intiaan matkustamista yli kuusi vuotta, sillä tuon verran meillä oli ukkelin kanssa yhteistä historiaa takana, kun ensimmäisen kerran matkustimme yhdessä Intiaan. Sukulaiset olivat kyllä puhelimessa jo kuulleet, että herra asuu jonkun suomalaisen tytön kanssa ja on mennyt sen kanssa kihloihinkin. Onneksi ukkelin suku ei ole kovin konservatiivista tai vanhoillista, ja ne sukulaiset jotka sellaisia ovatkin, heidän mielipiteistään ei välitetä, heh.

Jotta minulla olisi silloin ensimmäisellä kerralla ollut mahdollisimman pehmeä lasku Intiaan, ukkeli päätti, että lennämme Goaan ja vietämme siellä ensin pari päivää. Nuo pari päivää Goassa olivat kuitenkin vastenmielisimmät päivät, jotka olen Intiassa viettänyt, vaikka ei minulla sinänsä mitään Goaa vastaan ole. Ehkä en tutustunut paikkaan tarpeeksi hyvin tai jotakin, koska niin monet tuntuvat tykkäävän Goasta. Minusta kuitenkin tuntui Goassa siltä kuin olisin ollut jossakin loppuun kulutetussa Espanjan lomakohteessa, jossa ukot huutelevat naisihmisille kaikenlaisia törkeyksiä - liikkuipa sitten miehen kanssa tai yksin. Olinkin iloinen, kun tuli aika lähteä Goasta Chennaihin, jossa mukaamme liittyi yksi ukkelin serkku ja jossa taas vietimme pari päivää. En olisi millään halunnut lähteä Chennaista ukkelin kotiin Nelloreen, mutta eteen tuli sekin hetki, että sinne oli lähdettävä. Muistan, että yritin venyttää tuota parin, kolmen tunnin automatkaa kaikin mahdollisin tavoin - piti mm. pysähtyä ottamaan valokuvia jokaisesta puskasta ja tienpientareesta - koska minua hermostutti niin kovin mennä ukkelin kotiin, jossa oli tietysti puoli sukua vastaanottamassa poikaa ja uutta miniää.

Riisipeltoa.

Kun saavuimme Nelloren laitamille iltapimeässä, järkytyin. Olin kuvitellut Nelloren ihan toisenlaiseksi paikaksi, jonkinlaiseksi suureksi kaupungiksi, jossa on korkeita taloja ja modernia elämänmenoa - olihan Nelloressa kuulemma melkein yhtä paljon asukkaita kuin Helsingissä. Katselin kauhistuneena Nelloren elämää illan pimeydessä: rakennukset näyttivät ihan hökkeleiltä, ihmiset kummallisissa vaatteissaan joistakin savimajoista tempaistuilta ja koko elämänmeno näytti minusta ihan alkeelliselta. Hajut ja äänet olivat kuin suoraan jostakin heimojuhlista, joissa kohta teurastetaan sika ja tanssitaan nuotion ympärillä lanteet hytkyen. Tunsin, kuinka todellinen paniikki alkoi hiipiä - tällaisessa paikassako minun pitäisi viettää kuukauden päivät!? Vaikka olin niin kauhistunut, löysin jostakin vielä sen verran järkeä, että sain sanotuksi itselleni hiljaa mielessäni: koska minä nyt kerran olen täällä, minun on vain pakko sopeutua; tämä on Intia, ja minun on hyväksyttävä maa sellaisena kuin se on. Aavistelin, että erilaisuuden hyväksyminen ja vertailun unohtaminen heti alkuunsa helpottaisi omaa olemistani huomattavasti, ja niin se on tehnytkin.

Nelloren katua - päivänvalossa tosin.
Nämä rakennukset ovat sieltä paremmasta päästä.

Minulla ei ollut hajuakaan intialaisista käytöstavoista - miten esimerkiksi tervehdittäisiin ihmisiä, millaisia vaatteita olisi soveliasta käyttää, miten kuului syödä ja niin edespäin. Kun olin yrittänyt kysellä ukkelilta näistä asioista, hän oli aina vastannut vain, että ei minun tarvitsisi mitenkään erikoisesti "käyttäytyä". Onneksi tuo mukana ollut serkku oli ottanut kyselyni hieman enemmän tosissaan ja opastanut minua edes pikkuisen. Siitä huolimatta, kun pääsimme ukkelin kotiin, ja kohtasin kaikkien niiden sukulaisen naamat, tunsin itseni ihan ulkoavaruudesta tulleeksi. Ainoa ihminen, jonka tuosta ensitapaamisesta muistankin, on ukkelin serkku, joka tuolloin asui ukkelin kotona. Serkku tuntui heti tuosta ensimmäisestä illasta lähtien kauhean ymmärtäväiseltä ja samalla aaltopituudella olevalta, ja nyt, vuosien päästä, hän osaa jo lukea ajatuksenikin. :-)

Anoppilassa kävi käsky tietysti heti ruokapöytään, ja tämäkös minua hermostutti. En nimittäin koskaan ennen ollut syönyt sormin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten se onnistuisi. Sen verran sentään tiesin, että vasemmalla kädellä ei saanut syödä! Ihan turhaan olin kuitenkin tätä sormilla syömistäkin etukäteen murehtinut, sillä minulle oli varattu lusikka ja haarukka. Kaiken kukkuraksi juuri sillä hetkellä, kun kävimme pöytään, tuli sähkökatkos. Söimme (romanttisesti, hah!) kynttilänvalossa, eikä kukaan olisi edes nähnyt, onko minulla käsi rannetta myöten sambhar-kulhossa - ja tuskin se olisi ketään kauheasti kiinnostanutkaan. Anoppi oli vielä tehnyt minulle "salaattiakin", viipaloituja kurkkuja, porkkanoita ja tomaatteja, koska ukkeli oli sanonut, että suomalaiset syövät salaattia.

Hermostumiseni katosi pikkuhiljaa, kun huomasin, kuinka sydämellisiä ihmiset tuntuivat olevan. Melkein alusta lähtien tuntui siltä, kuin olisin kotiini tullut. Kaikessa ajateltiin aina minun mukavuuttani - ensimmäisen yömmekin vietimme paikallisessa hotellissa, koska talossa oli niin paljon väkeä, ettei siellä olisi voinut kovin mukavasti majoittautua. Olin tuossa hotellissa varmasti ensimmäinen länsimaalainen yöpyjä ikinä, ja hotellin väki töllisteli minua kuin viimeistä päivää. Kymmentä vaille puolenyön, kun olimme olleet nukkumassa jo hyvän tovin, huoneemme ovelle koputettiin, ja me ihmettelimme, kuka kumma siellä mahtaa tähän aikaan olla. Joku hotellin väestä oli vain saanut päähänsä tulla kysymään, haluaisimmeko vettä!

Ihana Soni-koira.

Seuraavana päivänä sitten, kun suurin osa vieraista lähti, muutimme hotellista anoppilaan. Vaikka en tuolloin osannut kieltä sitäkään vähää, mitä nyt osaan, kaikki tuntuivat valtavan ystävällisiltä ja kotiuduin anoppilaan aika pian. Suurin - ja oikeastaan ainoa - ärsytyksen aihe oli se vieraiden määrä, joka anoppilassa joka päivä ravasi. En tiedä, jaksaisinko minä olla kuten anoppi, jatkuvasti keittämässä kahvia tai teetä ja laittamassa vieraille jotakin tarjottavaa. Se on oikeasti kokopäivätyötä!

Anoppilassa oli Soni-koira, joka ensimmäisenä iltana haukkui ja murisi minulle, eikä suostunut tulemaan metriä lähemmäs. Soni oli oikea appiukon koira, sillä jos appiukko lähti johonkin matkalle muutamaksi päiväksi, Soni vajosi masennukseen ja lopetti syömisenkin kokonaan, kunnes appiukko taas palasi. Pikkuhiljaa Soni päästi minutkin lähelleen, eikä mennyt kauaa, kun korvan takaa rapsuttelusta tuli Sonin mielipuuhaa. :-) Nyt Soni on jo koirien taivaassa...

Kylpyhetki. Soni alistui tähän hommaan yllättävän kiltisti.

Anoppilassa asui tuolloin myös Lakshmi, joka oli anopin seurana ja autteli samalla myös kotihommissa (onkos tämä nyt sitä lapsityövoimaa?). (Täällä Hyderabadissakin anoppilassa asui yksi Lakshmi, mutta kyseessä oli eri tyttö.) Minun ja Lakshmin suhde ei alkanut kovin hyvin, sillä suutahdin kerran Lakshmille, kun huomasin hänen roikkuvan huoneemme ikkunan takana ja kurkkivan sisään, mitä minä teen. Myöhemmin tajusin olleeni todella naurettava, kun tuollaisesta otan nokkiini. Kun minulle alkoi karttua telugun sanavarastoa hieman enemmän, Lakshmista tuli minulle melkein kuin sisko. Välistä tuntui, että anoppi ei oikein katsonut tätä hyvällä, koska Lakshmi oli kuitenkin "palvelusväkeä", eikä palvelusväen kanssa kuulu olla liian läheisissä väleissä.

Lakshmin lempipuuhaa oli vetää parhaat vermeet ylle ja olla valokuvattavana. Naisellinen turhamaisuus on kai yleismaailmallinen piirre, sillä aina kuvissani oli jotain vikaa - milloin Lakshmi näytti kuulemma liian tummalta, milloin lihavalta, milloin tukka ei ollut hyvin ja niin edelleen. Lakshmi tykkäsi nukkua keittiön lattialla, ja anoppi epäili, että tyttö tykkäsi tästä nukkumapaikasta siitä syystä, että se oli lähellä jääkaappia. Yön aikana jääkaapista saattoi joskus kadota kokonainen kilon paketti makeisia... :-D

Nyt Lakshmi asuu kai jossakin Tirupatin lähellä, hän on naimisissa ja hänellä on jo lapsikin. Toivon kovasti, että pääsisin tapaamaan Lakshmin ja näkemään, onko hän kovastikin muuttunut.

Rakenteilla olevassa anopin ja appiukon talossa.

Huvittavaa on, että rupesin kirjoittamaan tätä postausta eilen aamulla otsikolla "Kun kaikki ärsyttää". Eilen oli taas sellainen olo (huonosti nukutun yön jälkeen), että miten kaikki voikin olla Intiassa niin vaikeaa. Illalla kun palasin jatkamaan postausta, mikään ei enää ärsyttänytkään, ja postaus lähti ihan eri suuntaan kuin olin meinannut - alkuperäistekstistä ei jäänyt jäljelle kuin ihan ensimmäinen lause. Mutta ehkäpä listaan ne ärsytyksen aiheetkin vielä joskus! Pitää vain toimia nopeasti, ennen kuin mieli taas muuttuu!

Kuva-arkistoista kaiveltua

Ränsistynyt valtion ylläpitämä asuntola. Minua huvitti suuresti tuo taustalla näkyvä kyltti: "Our hostel is mini India."

En nyt jaksa ruveta runoilemaan mitään sen enempää, joten kaivelin kuva-arkistoista Nelloren-matkan kuvia pois pölyttymästä. Tai pitäisikö sanoa kahvittumasta, sillä tänään aiemmin minulta kaatui kahvia näppäimistön päälle ja oikea puoli näppäimistöstä meni kokonaan jumiin, eikä mikään nappula sillä puolella toiminut. Järjen jättiläinen kun olen, varoin sulkemasta konetta kokonaan, koska konehan kysyisi salasanaa taas sitä päälle laitettaessa, ja miten minä sen näppäilisin, kun näppäimistö ei kerran toimi! Paninkin siis koneen valmiustilaan odottamaan nörtin kotiinpaluuta unohtaen tyystin, että pitäähän se salasana näppäillä valmiustilasta palatessakin! Hirveän hetken verran luulin jo, että se on nyt tämän koneen menoa sitten, kun en saisi konetta enää edes auki. Mukana menisi kaikki mitä koneella oli, koska eihän minulla tietenkään mitään varmuuskopioita mistään ole (kuka niitä nyt tarvitsee...)! Jollakin ihmeen konstilla sain näppäimistön kuitenkin taas toimimaan, ja elämä hymyili jälleen!

Tämmöinen ihme oli ilmestynyt Nelloreen! Neljä vuotta sitten kaupungissa oli pelkkiä pikkupuoteja.

Katsokaa nyt näitä tien vieruksia! Jos ei joka askeleella katso eteensä, saattaa olla nenillään tai pahimmassa tapauksessa päästä hengestään. Tämän kuvan ottopäivä oli sunnuntai, ja siksi tiet ovat näin tyhjät - arkipäivisin liikenteen sekaan ei meinaa mahtua.

On siinä kuormalla kokoa! Polkupyöräriksoja näkee muuten Nelloressa vieläkin paljon, kun taas esimerkiksi Hyderabadissa niitä ei ole. Autoriksoja sen sijaan on joka puolella...

Yhden tien varrella myytiin mm. värikkäitä ruukkuja.

Koulun lähistöllä.

Nelloressa oli matkamme aikaan vielä vaalipäivä edessä, ja vaalihumu oli melkoinen. Nämä vaaliautoriksat olivat hupaisia, kun ne pörräsivät pitkin katuja hurjaa vauhtia. Kaiuttimista tuli joko jotain vaalimainoksia tai sitten paikallisia musiikkirenkutuksia, jotka kävivät sydämeen - ja korviin!

Tämmöisiä pieniä vaalikokoontumispaikkoja näki paljon. Näissä herrat istuivat keskustelemassa politiikasta. "Ottaako tuo eukko meistä tosiaankin kuvan?"

Tässä odotellaan radan ylitystä...

... vaan eipä odoteltukaan, kun eihän täältä mitään junaa tule. En ymmärrä, miksi Intiassa puomit lasketaan radanylityspaikoilla niin aikaisin, että kukaan, joka vain pääsee livahtamaan puomin alitse, ei jaksa odotella junan ohimenoa.

Kaunis pikkukuja.

Ei; tämä ei ole sitä, mitä ensi katsomalta voisi luulla, vaan tuo on pelkkä nukke. Rakenteilla olevissa taloissa roikkuu yleensä tämmöinen ihmisen näköinen nukke, enkä ihan tarkkaan tiedä, mikä sen tarkoitus on (S.:kään ei tiennyt, kun kysyin siltä). Molemmat kuitenkin epäilimme, että sen tarkoitus on vastaanottaa "pahan silmän" katse: kun joku (esimerkiksi kateellinen naapuri) katsoo naapuriin nousevaa hienoa taloa, hänen katseensa kohdistuu ensimmäiseksi tuohon nukkeen eikä itse taloon (eikä näin tuo taloon huonoa onnea).

Joskus näkee aivan uskomattomia, häitä varten koristeltuja rakennuksia. Tämä oli kyllä yksi upeimmista, joita koskaan olen nähnyt! Kuvassa valot eivät näytä läheskään yhtä hienoilta kuin livenä, mutta kyllä tästä jonkinlaisen käsityksen saa.

Ashoka Chakra, dharman pyörä, jonka kahdeksan puolaa kuvastavat buddhalaisuuden jaloa kahdeksanosaista polkua ja joka on peräisin kuningas Ashokan ajalta (273 - 232 eKr.). Nykyään pyörä tunnetaan ennen kaikkea Intian lipun symbolina.

Hauskaa vappua kaikille!
Och samma på svenska!

Pieni pala Intiaa

Juhlat on juhlittu ja taas on palattu kotiin ja arkeen. Viikonloppu oli aika pitkälti oleilua (lue: tylsää), mutta Nelloreen menopäivä, perjantai, oli kaiken kaikkiaan melko vaiheikas päivä. Tervetuloa mukaan matkalle!

Lento Hyderabadista Tirupatiin kesti huimat 45 minuuttia. Sanomalehdet ovat Intiassa hyvin monikäyttöisiä, ja ne sopivat esimerkiksi lentokoneen ohjaamon aurinkosuojaksi.

Tirupatin kaupunki tunnetaan lähinnä Venkateswara-temppelistä, joka sijaitsee Tirumala-kukkulan laella ja joka on Intian suosituin pyhiinvaelluskohde. Kyseinen temppeli on myös maailman rikkain temppeli. Monet taittavat matkan Tirupatin kaupungista ylös Tirumalaan kävellen, ja kukkulan laelle johtaa kaksi eri kävelyreittiä. Kävelymatka on tärkeä osa temppelikäyntiä, sillä jo siitä alkaa jumalalle "omistautuminen". Itsekin olen viisi vuotta sitten kävellyt reiteistä pidemmän, jolla on pituutta noin 11 kilometriä ja jonka varrella sanotaan olevan 3600 porrasta. Matkaan taisi kulua jotakin kolme, neljä tuntia - paljon nopeamminkin perille olisi päässyt, mutta me halusimme nautiskella matkanteosta. Tuo kävely oli ikimuistoinen kokemus monellakin tapaa, eikä vähiten siksi, että reitin ensimmäisen osuuden aikana koin elämäni ensimmäisen nestehukan. Ensimmäinen osuus muodostuu noin 500 jyrkästä portaasta, ja näiden portaiden kapuaminen polttavassa keskipäivän auringossa oli minulle liikaa, vaikka join osuuden aikana pullollisen vettä. Perillä ylätasanteella silmissä yksinkertaisesti sumeni ja olin vähällä pyörtyä. Onneksi kanssani matkaa taittamassa oli yksi S:n lääkäriserkku, joka hommasi minulle oikeanlaista ensiapujuomaa!

Tällä kertaa olimme Tirupatissa kuitenkin vain läpikulkumatkalla, koska mukaamme Nelloreen oli tulossa myös S:n kaveri Bobby, joka asuu Tirupatissa. Bobby haki meidät lentokentältä, minkä jälkeen söimme lounaan Bobbyn luona.

Bobbyn poika, Sinu, piirtää.

Tirupatissa on paljon vehreitä kukkuloita.

Ennen kuin lähdimme ajelemaan Tirupatista kohti Nellorea, kävimme katsomassa S:n perheen "kesämökkiä" (guest house), joka sijaitsee Tirupatin kyljessä olevassa pienessä kylässä. Talo oli keskellä suurta mangopuutarhaa, joka oli valtavan hyvin hoidettu.

Sisällä talossa vallitsi ihana, hieman pysähtynyt tunnelma.

Talon watchmanin vaimo, joka asuu talon vieressä olevassa rakennuksessa.

Pojat halusivat lepäillä talossa hetken, mutta koska minusta kaikenlainen lepäily on tylsää, karkasin omille teilleni. Tarkoituksenani oli kävellä kylän "keskustaan", joka näkyi talon portille, mutta en päässyt naapuritaloa pidemmälle. Pysähdyin nimittäin ottamaan kuvaa lypsävästä naisesta, mutta tietä pitkin tulikin talon isäntä, joka innostui kovasti kamerastani, ja halusi päästä lehmänsä kanssa kuvaan.

Seuraavaksi minut vietiin heidän puutarhaansa mangopuita ihailemaan.

Talon pihalla istui puoli sukua, ja pian minäkin läysin itseni istumasta riippukeinusta ja maistelemasta tuoretta mangoa. Koskaan en ole mangosta tykännyt, mutta tämä mango oli kyllä hyvää! Istuskelin siinä melkoisen tovin keskustelemassa puutteellisella telugullani niitä näitä talonväen kanssa. Sain tietää muun muassa, että kylässä on 300 taloa ja että kaikki ovat maanviljelijöitä. Olipa talossa yksi poikamieskin, jota minulle kovasti kaupiteltiin (tuossa vaiheessa heille ei vielä ollut selvinnyt, kuka olin ja millä asioilla kylässä liikuin). Kun yritin tehdä lähtöä - olinhan vain kadonnut guest housesta kenellekään mitään sanomatta - se ei tullut kuuloonkaan, vaan piti vielä juoda kuppi kahvia.

Poikia huvitti kovasti, kun he kuulivat, missä olin aikaani viettänyt. Moitteitakin sain kuitenkin taas kuulla: "Tuolla lailla menet kahville ihan vieraaseen paikkaan - nehän olisivat voineet sekoittaa kahviisi vaikka mitä!". Just joo. Varmaan joku vanha mamma sujauttaakin kahviini tyrmäystippoja.

Näitä naisia nauratti kovasti, kun otin kuvan heidän luuttuamisestaan.

Kun kerran kylässä oltiin, siellä asuvien tuttujen luonakin piti vierailla. Kylässä oli meneillään päivän normaali sähkökatkos - päivittäinen katkos kestää kuusi tuntia, kello 11:stä kello 17:ään - ja oli niin kuuma, että hiki vain valui ohimoilta, vaikka vain istui paikallaan. Tuo päivä oli jostakin syystä muutenkin poikkeuksellisen lämmin.

Nämä pojat pelasivat krikettiä talon edessä kadulla, ja aioin ottaa kuvan heidän pelaamisestaan. Pari lähimpänä olevaa poikaa rupesivat kuitenkin poseeraamaan, ja kauempana olevat pojatkin pysäyttivät pelinsä kuin epäröiden, voisivatko hekin tulla kuvaan. Huusin heidätkin kuvaan mukaan, ja kuvan ottamisen jälkeen katsottiin vielä yhdessä, millainen kuvasta tuli. Hyvä kuva tuli, pojat totesivat.

Joskus viiden kieppeillä läksimme vihdoinkin ajelemaan kohti Nellorea, ja tiedossa oli muutaman tunnin ajomatka. Bobby on niin pitkä kaveri, ettei meinaa mahtua autoon: pää ottaa kattoon kiinni ja jalat rattiin, joten etuistuin on työnnetty melkein takapenkkiin kiinni. Kaiken lisäksi Bobby kärsii ruoansulatusvaivoista ja piereskelee ihan estottomasti, joten minulla oli aika mielenkiintoiset oltavat Bobbyn takana takapenkillä. Bobby on myös varmasti maailman hulluin kuski: jos muut eivät väistä, päälle todennäköisesti tullaan - ja kovaa. Aika monta kertaa jouduinkin peittämään silmät, kun näytti siltä, että nyt osutaan johonkin...

Välillä pysähdyttiin temppelikäynnille. Tällaisten uskonnollisten kaverien, kuten Bobbyn, kanssa on mielenkiintoista olla automatkalla, kun pitää pysähtyä jokaisen tienvarsitemppelin kohdalla. Siellä mies sitten kipaisee "moikkaamassa" jumalhahmoa (darshan), ja hetken päästä matka jatkuu taas.

Matkasta ei ollut enää kovin paljon jäljellä, kun Nelloren laitakaupungilla vastassa oli poliisien tiesulku: taas tarkastus, löytyisikö autosta epämääräisiä rahakuljetuksia. Muistin takapaksissa olevat lentolaukut ja kiukkuni alkoi nousta, kun mietin, pitääkö kaikki laukuissa olevat tavarat levitellä siihen kaiken kansan nähtäväksi.

Minulta löytyy temperamenttia, joka valitettavasti ilmenee yleensä ihan väärään aikaan. Nyt kävi juuri niin. Kun kaikkien piti nousta autosta ulos ja poliisit käskivät avata minun laukkuni, vedin niin sanotusti pultit. Rupesin nostelemaan raivostuneena vaatteita laukusta ulos ja huusin: "Housut, paita, alusvaatteita... ei täällä ei ole mitään muuta kuin vaatteita! Levittäkää ne kaikki vaikka tuohon tielle, että varmasti näette kaiken kunnolla!" Jotakin muutakin taisin huutaa, mutta en enää viitsi muistella mitä. En suutuspäissäni tullut katselleeksi poliisien reaktioita, mutta aika pian he totesivat, että autossamme ei ollut mitään heitä kiinnostavaa, ja antoivat meille luvan jatkaa matkaa.

Sathish yritti tyynnytellä minua, mutta Bobby oli hieman kauhistunut purkauksestani ja torui minua: "Suomessa on Suomen säännöt; Intiassa Intian säännöt..." Kyllä minua itseänikin hävetti oma käytökseni, ja loput kilometrit istuinkin suu mutrussa auton takapenkillä mököttäen. :-D Myöhemmin koko tapaus nauratti jo kaikkia kovasti, ja minulle kerrottiin, että edes Bobby, joka ei muuten pelkää ketään eikä mitään (paitsi vettä ja käärmeitä), ei uskalla sanoa poliiseille puolittaista sanaa vastaan, vaan on heidän edessään suorastaan nöyrä. Tästä taisi tulla taas hieman kyseenalaista kunniaa minulle ja jonkinlainen legenda...

Nellore oli muuttunut neljässä vuodessa todella paljon, ja S:n vanhempien asutusaluekin oli kasvanut huimasti. Talon molemmille puolille oli tullut talo ja takapuolellekin semmoinen oli rakenteilla, vaikka edellisen MLA:n mukaan siihen ei pitänyt taloa tulla. Raha oli kuitenkin taas puhunut, ja aiemmat suunnitelmat olivat muuttuneet.

S:n kotitalo näyttää valmiina tältä. Kiva pinkki väri!

Iltaa istuimme talon kolmannen kerroksen kattoterassilla, jossa on myös yksi huone, joka on tehty ihan pelkästään poikien party roomiksi. Terassille kävi ihana, Hyderabadissa niin harvinainen tuuli, joka tuli mereltä. Joukkoomme liittyi vielä yksi S:n parhaista kavereista, joka toi tullessaan paljon kaikenlaista ruokaa. Viikonlopun aikana tuli muutenkin syötyä (liha)ruokaa enemmän kuin laki sallii, ja nyt pitäisi aloittaa taas jonkinlainen kuuri. En vain ole vielä keksinyt, millainen!

Yöllistä näkymää katolta.