Miksi intialaiset syövät käsin?

Intiassa ruoka syödään edelleenkin usein perinteisesti käsin. Ruokailuun käytetään oikeaa kättä, ja vasen käsi pysyy koko ruokailun ajan kaukana ruokalautasesta. Koska vasenta kättä käytetään wc-käyntien yhteydessä, sitä pidetään epäpuhtaana, eikä se siksi sovellu ruokailuun. Käsin syöminen on taitolaji, ja syömistapoja on monia. Se, millaista ruokailutapaa pidetään "oikeana" ja hyväksyttävänä, vaihtelee hieman alueittain, mutta yleisesti ottaen ruoka tulisi syödä pelkästään sormilla (eikä siis esimerkiksi koko kämmenellä kauhoen!) ja niin, että vain sormien sisäpuoli ja sormet enintään toiseen niveleen asti ovat kosketuksissa ruokaan.

Minun on pakko tunnustaa, että en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi intialaiset haluavat syödä käsin. Tietenkin ymmärrän, että on olemassa sellaisia ruokalajeja, jotka on helpompi syödä käsin, mutta sitä en tajua, miksi joku haluaa syödä kaiken ruokansa käsin. Miksi sotkea kädet ruoassa, saada kynnet ja sormenpäät keltaisenkirjaviksi kurkumasta ja chilistä, ja nauttia ruoalta haisevista sormista vielä kauan syömisen jälkeenkin? Eikö olisi paljon helpompaa ja siistimpää käyttää ruokailuvälineitä?

Olen aina palanut halusta saada tietää, minkä takia intialaiset tykkäävät syödä käsin, ja olen yrittänyt tiedustella syytä intialaisilta itseltäänkin. Mitään selvää syytä en ole heiltäkään saanut, vaan useimmat ovat vastanneet, että "ruoka vain maistuu paremmalta käsin syötynä". Minusta selitys on aivan liian epämääräinen, ja olenkin epäillyt, että käsin syömiseen on olemassa joku muukin syy. Totuuden nimessä on sanottava, että intialaiset saisivat varmasti ihan yhtä epämääräisen vastauksen, jos he kysyisivät länsimaalaisilta, miksi nämä syövät haarukalla ja veitsellä. Tuskin siihenkään on olemassa mitään yhtä ja ainoaa oikeaa syytä, vaan mahdollisia vastauksia on monia.

Yksi mahdollinen syy käsin syömiseen saattaa löytyä historiasta: ruoka tarjoiltiin aiemmin erityisesti Etelä-Intiassa banaaninlehdeltä, jota käytettiin lautasen sijasta. Banaaninlehti on hygieeninen ja edullinen vaihtoehto lautaselle, sitä ei tarvitse pestä, ja banaaninlehtiä on viljalti saatavilla. Banaaninlehti miellyttää silmääkin paljon enemmän kuin tylsä lautanen, ja kaikki ruoat näyttävät erityisen herkullisilta lehden vihreää taustaa vasten. Banaaninlehteä käytetään usein vieläkin lautasena esimerkiksi temppeleissä, ja monissa ravintoloissakin ruoka tarjoillaan banaaninlehdellä peitetyltä lautaselta.

Kaksi idliä, sambharia ja currylehtijauhetta banaaninlehdellä peitetyltä lautaselta tarjoiltuna.

Jos ruoka syötäisiin banaaninlehti-lautaselta haarukalla tai muilla metallisilla välineillä, ne repisivät banaaninlehden rikki. Sormet sen sijaan eivät riko tätä haurasta lautasta.

Intialainen ruoka on myös luonteeltaan sellaista, että monia ruokalajeja ei pysty syömään oikein muuten kuin käsin. Intialaisista leivistä murretaan oikealla kädellä palasia, joita käytetään ikään kuin lusikkana. Dosa-lättysistä irrotetaan samoin paloja, joita dippaillaan erilaisiin chutneyhin. Pani puri täytetään tamarindivedellä ja muilla täytteillä, minkä jälkeen yhden suupalan kokoinen kokonaisuus laitetaan suuhun. Vada-rinkilästä revitään palanen, joka joko dipataan chutneyssä tai uitetaan sambhar-keitossa. Kaikki nämä ja monet muut intialaiset ruoat on helpompi syödä käsin, vaikka kyllä niiden syöminen onnistuu ruokailuvälineilläkin - hieman kömpelösti ja hitaasti tosin.

Riisin voisi kuvitella olevan hyvinkin hankala käsin syötävä, mutta jos on joskus katsellut, kuinka näppärästi intialainen sekoittaa riisin ja kastikkeen keskenään ja muokkaa siitä suupalan kokoisia palloja, ymmärtää, että asiassa ei ole mitään hankaluutta. Kyse on vain siitä, että sekoittaa riisin joukkoon juuri oikean määrän kastiketta, joka sitoo riisinjyvät yhteen.

Intialainen ruoka on muutenkin sellaista, että se sopii erityisen hyvin käsin syötäväksi. Ruoka vaatii paljon sekoittamista, ja sekoittaminen onnistuu paljon näppärämmin sormilla kuin ruokailuvälineillä. Ruoan ainekset on myös yleensä paloiteltu sen kokoisiksi, että mitään pilkkomisvälineitä ei tarvita, vaan pelkkä käsi riittää työkaluksi. Länsimainen ruoka taas ei sovellu kovinkaan hyvin käsin syötäväksi: mitenköhän onnistuisi esimerkiksi pihvin, keitettyjen perunoiden ja kastikkeen syöminen käsin - ja miltä se oikein mahtaisi näyttää!

Ehdotonta sormisyötävää: eteläintialainen aamiaislautanen.
Kello 12:sta myötäpäivään: sambhar-keittoa, kookos- ja tomaattichutneytä, dosa-lätty, uttapam-lätty, idli-kakkunen sekä vada-rinkilä.

Käsin syömistä selitetään usein myös hygienialla: käsin syöminen on hygieenisempää kuin ruokailuvälineillä syöminen, koska ruokailuvälineiden puhtauteen ei voi aina luottaa. Jos joku on sattunut näkemään, kuinka ei-niin-kovin-hienon-ravintolan astioita pestään ravintolan ulkopuolella hirveän näköisessä vesisaavissa, ymmärtää kyllä, että juoksevalla vedellä pesty käsi on varmasti puhtaampi kuin harmaassa vedessä huljutellut astiat. Käsin syöminen pakottaa - ainakin teoriassa - pesemään kädet ennen ruokailua, jolloin ruokailuvälineen eli käden puhtaus on taattu. Eri asia taas on, kuinka moni todellakin pesee kätensä ennen syömistä ja kuinka huolellista pesu on.

Ruokailun jälkeen kädet sen sijaan pestään aika tunnollisesti jo siitäkin syystä, että käsi on ruoasta tahmainen, eikä sottaisella kädellä ole mukava lähteä liikenteeseen. Mitä sanoisi kaupan tätikin, kun tulisi suoraan ravintolasta hypistelemään valkoisia t-paitoja? Ravintoloissa käden pesu ruokailun jälkeen on yleensä tehty hyvinkin helpoksi, sillä ruokailijan eteen tuodaan sormikippo, finger bowl, joka sisältää lämmintä vettä sekä palan sitruunaa. Tahmainen käsi tungetaan kuppiin, jossa kättä sitten huljutellaan ja puristellaan samalla sitruunapalaa. Vesi puhdistaa käden, ja sitruuna irrottaa ainakin osan ruoan jättämistä hajuista ja väritahroista.

Ruoka on intialaisille kokonaisvaltainen kokemus, ja ruoasta halutaan saada kaikki mahdollinen nautinto irti. Siksi siitä halutaan nauttia kaikilla aisteilla, ja kosketustuntuma ruokaan on aivan yhtä tärkeä kuin ruoan makukin. Jos ruoka syödään haarukalla tai muulla metallisella välineellä, nautinto jää vajavaiseksi, kun ruokaa ei pääse koskettamaan. Luulen myös, että käden lämpö helpottaa ruoan sekoittumista: lämpöiset sormet yhdistävät riisinjyvät ja kastikkeen paljon tehokkaammin kuin kylmä metallinen väline, jolloin ruoan mautkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Ei pidä jättää huomioimatta sitäkään mahdollisuutta, että käsin syömisessä saattaa olla kyse myös laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja muutosvastarinnasta. Kuka jaksaa räpeltää ruokailuvälineiden kanssa, kun ruoan saa vietyä suuhun niin paljon näppärämmin kädellä? Miksi pitäisi jahdata lautasella olevia ruoan kappaleita lusikalla tai haarukalla, kun sormilla saa ruoasta niin paljon paremman otteen? Eivätkö intialaiset ole aina ennenkin syöneet käsin - miksi siis pitäisi yhtäkkiä ruveta pelleilemään ruokailuvälineillä, kuten länsimaalaiset?

Mahdollisia syitä käsin syömiseen on siis monia, eikä yhtä ainoaa oikeaa syytä taida ollakaan. Itse kuitenkin epäilen, että perimmäinen syy taitaa olla juuri se, minkä intialaiset itsekin tavallisesti syyksi sanovat: ruoka maistuu paremmalta käsin syötynä. Kun ruoan ja suun välissä ei ole mitään metallista välikappaletta, syömiskokemus on paljon luonnollisempi ja nautinto välittömämpi. Kun ruokaa tunnustellaan kädellä, vatsa osaa valmistautua siihen, mitä on tulossa. Ruoan ja vatsan välillä on intiimi yhteys, jatkumo. Ehkä tällainen ruokailutyyli vain sopii intialaiseen ruokaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan paremmin kuin mitkään maailman ruokailuvälineet.

Miksi sikhit käyttävät turbaania?

Tässä yhtenä päivänä tuli turbaanipäistä sikhiä katsellessani mieleeni, että enpä tiedä selitystä tuollekaan, miksi sikhit käyttävät turbaania. Mieleeni tuli Intiasta paljon muitakin ikuisyyskysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Siitä sain idean aloittaa tämmöisen sarjan, jossa yritän löytää vastauksia kysymyksiin ja erikoisiin ilmiöihin, joihin Intiassa törmää.

Koska oma ajatusmaailmani on aika rajallinen, kuulisin mieluusti, mitä Intiaan liittyviä kysymyksiä tai ihmetyksen aiheita sinulle tulee mieleen? Mitä olet aina ihmetellyt Intiassa tai intialaisissa, mutta et ole koskaan kehdannut kysyä tai tullut muuten vain koskaan kysyneeksi? Suunnitelmissani on jo etsiä vastaukset ainakin semmoisiin kysymyksiin, kuten miksi lehmä on pyhä; miksi intialaiset syövät sormin ja miksi intialaiset suosivat metalliastioita. Mitä muuta sinä haluaisit tietää? Ei haittaa, vaikka kysymys tuntuisi vähän hassultakin, koska monesti ne hassun kuuloiset kysymykset ovat kaikkein visaisimpia. :-)

Kuva: Wikipedia.

MIKSI SIKHIT KÄYTTÄVÄT TURBAANIA?

Turbaanin (dastar) käyttö tuli viralliseksi kaikille sikheille vuonna 1699 sikhien kymmenennen gurun, Guru Gobind Singh Ji:n, toimesta. Hiukset ovat sikheille pyhä asia, ja ne pitää säilyttää sikhien käyttäytymissääntöjen mukaan koskemattomina. Tämä tarkoittaa sitä, että sikhi ei saa leikata eikä mitenkään muuten käsitellä hiuksiaan - värjätä, kihartaa, vahata, käyttää hiuslisäkkeitä tai peruukkeja jne. - koko elämänsä aikana. Tukan kuuluu antaa olla sellainen, jollaiseksi luoja on sen luonut. Sama koskee partaa ja kaikkia muitakin ihmisruumiin karvoja kulmakarvoista säärikarvoihin.

Koska sikheillä on usein siis aika paljon hiuksia, turbaani suojelee niitä pölyltä, tupakansavulta ja muilta mahdollisilta epäpuhtauksilta. Sikhinaiset voivat valita, käyttävätkö he turbaania, chunni-huivia vai molempia. Kuvassa olevalla tytöllä on päässään sekä valkoinen turbaani että musta chunni. (Kuva: Realsikhism.com)

Turbaania pidetään päässä aina, ja se otetaan pois tavallisesti vain yöksi ja silloin kun pestään hiukset. Sikhi tuntee olonsa erittäin alastomaksi ilman turbaania, ja se toimii myös eräänlaisena sikhiläisyyden tunnusmerkkinä: turbaanipäinen sikhi tunnistaa toisen turbaanipäisen sikhin vaikka satatuhatpäisestä väkijoukosta. Sikhit tuntevat suurta ylpeyttä turbaanistaan.

Kun turbaani riisutaan illalla pois, sitä kohdellaan asiaankuuluvalla kunnioituksella. Turbaani - joka on neljä-viisi metriä pitkä kangaspala - riisutaan varovasti niin, että se ei kosketa lattiaa. Tämän jälkeen turbaani venytetään ja viikataan nätisti seuraavaa aamua varten. Hiusten pesu ja kampaus sekä miehillä parran hoito on tärkeä osa sikhin aamurutiineja, ja ne suoritetaan ennen turbaanin sitomista.

Kuva: Thai Sikh Organization

Aivan hillittömän hauskan kuvasarjan turbaanin sitomiprosessista voi käydä lukemassa täältä.

Käytännön syiden lisäksi turbaania käytetään kunnioituksesta sikhiguruja ja vanhempia ihmisiä kohtaan sekä merkiksi siitä, että sikhi on jumalan luoma luontokappale. Koska sikhien ei tarvitse leikkauttaa hiuksiaan ja seurata muodin oikkuja, turbaani vapauttaa sikhin miettimästä pinnallisia asioita ja helpottaa keskittämään voimat sisäisiin asioihin. Turbaani on sikhin kruunu, ja se edustaa itsekunnioitusta, rohkeutta, hengellisyyttä ja kuuliaisuutta.

Sikhit ovat joutuneet useasti taistelemaan ulkomailla ollessaan oikeuksistaan käyttää turbaania, vähän samaan tapaan kuin musliminaiset ovat taistelleet oikeuksistaan käyttää huntua. Viimeksi pari päivää sitten sikhi-golffaaja Amritinder Singh joutui riisumaan turbaaninsa lentoaseman turvatarkastuksessa Milanossa Italiassa, mikä sai Intian hallituksen nousemaan takajaloilleen. Sikhille on äärimmäisen nöyryyttävää joutua riisumaan turbaaninsa ja laittaa se menemään muovikorissa läpivalaisulaitteen läpi.

Ja ne (kuten minä), jotka luulivat, että turbaanin täytyy olla aina tylsän värinen rätti, voivat käydä kurkkaamassa värivalikoimaa esimerkiksi tästä verkkokaupasta.