Pauliina Susi: Nostalgia

Nostalgia
Pauliina Susi
262 s. 
2010
Tammi









Lainattu kirjastosta


Hyvää lukutaidon päivää, tyypit! Tämä on tärkeä päivä, sillä aina ei osaakaan ajatella kuinka tärkeä lukutaito on. Jos ei osaisi lukea, arjen asiat olisivat monin verroin haastavampia, puhumattakaan siitä, ettei minulla olisi rakastamaani asiaa: kirjoja. Tänä päivänä aion monin verroin arvostaa sitä, että osaan lukea, ja voin nauttia kirjoista.

Valitettavasti en pääse osallistumaan Minäkin luen! mielenosoitukseen, joka Joensuussakin järjestetään, mutta yritän varastaa vielä tavallistakin enemmän aikaa lukemiselle ja omistautua kirjallisuudelle. Toivottavasti te muut pääsisitte osallistumaan tapahtumiin, joita ympäri Suomea järjestetään, tai ainakin lukisitte tavallista enemmän.

Mutta nyt kirjaan jonka sain tänään loppuun. Pauliina Susi tuli minulle ihan alun alken tutuksi Ruuhkavuosi kirjasta, johon en tainnut kummemmin syttyä. Takaikkuna, keväällä julkaistu trilleri, osoitti kuitenkin sen että tässä kirjailijassa on sitä jotain, ja käsiini löytyi kirjastosta Nostalgia, joka on Suden vanhempaa tuotantoa. Ei yhtään huono valinta!

Nostalgia kertoo Anna Syysahosta, freelancer toimittajasta, joka allekirjoittaa sopimuksen jota joutuu katumaan. Hän päätyy työstämään aivan mahdottomilta tuntuvia juttuja, joiden sopiminenkin tuntuu todella haastavalta. Ja entäs, kun yhden tekstin pituudeksi on annettu kaksi aukeamaa, ja tekstiä olisi yhteen sivuun? Kuriirifirma kuitenkin tuo Annan kotiin keskellä yötä viisi muovilaatikollista materiaalita jutun aiheesta, yrityskonsultti Maaria Riennosta, ja Anna pääsee todentotta Riennon ihon alle...

Annalla ei ole kotonakaan mitenkään helppoa: hänen miestään uhkaa lomautus ja tytär laittaa itseään monta tuntia päivässä. Ei siis ihmekään että Anna on koukussa buranaan.

Tragikomiikan avulla Susi kuljettaa juonta eteenpäin, ja se sopii Nostalgiaan todella hyvin. Ihan aluksi luulin, nimen perusteella, että kirjassa mentäisiin jonnekin 60-luvulle, koska kirjan kansikin on niin kaunis. Sain kuitenkin jotain ihan muuta - enkä silti joutunut pettymään. Susi kirjoittaa samalla tyylillä, johon ihastuin Takaikkunassa, vaikka aihe kirjoissa on aivan erilainen. Susi kuitenkin osaa myös huumorin, ja kirjoittaa tavalla joka minua hieman naurattikin.

Täytyy myöntää että hieman säikähdin kun kävin merkkaamassa Goodreads palveluun että luen tätä kirjaa. Kirja ei ollut saanut kokonaisuudessaan kovin hyviä arvioita, ja mietin, tuliko tehtyä virhelainaus. Oli sitten - oli mukavaa huomata että hei, minähän pidän tästä. Aina ei näköjään voi olla samaa mieltä kuin muut lukijat.

Ihan kepeää luettavaa Nostalgia ei kuitenkaan ole, sillä aiheet joita Susi käsittelee, eivät ole mitenkään helppoja. On irtisanomisia ja työstressiä, vanhemmuutta ja parisuhdetta. Nämä yksinäänkin olisivat isoja asioita, mutta kun Susi sivuaa niitä kaikkia, voisi ajatella että kyseessä on hyvinkin raskas paketti. Lukijaa ei kuitenkaan kyllästetä näillä aiheilla, vaan Susi osaa nauraa aiheille. Raskaillekin.

Se, joka ei Suden huumorista pidä, eikä nauruun yhdy, ei varmaankaan kirjasta pidä. Minulle tämä kuitenkin kolahti, ja vaikkei tämä ihan suosikkikirjaksi päädykään, niin ei yhtään harmita että luin tämän. Päinvastoin.

Pauliina Susi: Takaikkuna

Takaikkuna
Pauliina Susi
555 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Olen viimeinkin toipunut flunssasta, hurraa! Varsinaista painajaista sairastaminen olikin, kuumeen lisäksi tuntui että olin täysin tukossa eikä yskiminenkään mukavaa ollut. Onneksi minulla kuitenkin oli seuranani Pauliina Suden uusi jännäri, Takaikkuna, jota ei malttanut laskea väsymyksestä huolimatta käsistään.

Yksinhuoltaja Leia Laine ei voi aavistaa mihin päänstä työntää, kun lupautuu puhumaan ProMen järjestön nimissä keskusteluohjelmaan. Kuuluisuutta tulee - mutta millaista. Netti täytyy vihapuheesta, eikä kaikki tunnu jäävän puheen tasolle. Juoneen tulee mukaan oikeusministeri Tarmo Häkkilä, jonka hyväksyttäväksi ProMen hanke on menossa. Ja miten kaikkeen liittyy Land-o, kaikesta perillä oleva louhija, nettivelho?

Nettistalkkaus. Mikä kiinnostava, karvat pystyyn nostattava aihe dekkarille. Ja miten taitavan, koukuttavan ja mahtavan kirjan Susi siitä on saanut aikaan! Minä luin tosiaan tätä flunssaisena ja väsyneenä, mutta täytyy tunnustaa etten meinannut malttaa illalla silmiäni ummistaa - kirja oli koko ajan jännässä kohdassa.

Susi on mielestäni rohkea. Kirjassa esiintyvä, juuri oikeusministerin pallille päässyt Tarmo Häkkilä on ilmiselvästi Perussuomalaisten puolueesta. Sitä ei suoraan sanota, mutta kuvauksesta sen pystyy päättelemään kyllä hieman yksinkertaisempikin lukija. Ja täytyy myöntää, ettei Häkkilää ole kuvattu kovin myönteisellä tavalla kirjassa - eikä ehkä puoluettakaan. Voiko joku puolueen kannattaja ottaa tästä itseensä? Minä en ole kannattaja, joten tyydyn vain hymyilemään.

Herkullisesti Pauliina Susi kyllä kirjoittaa. Hän on luonut mahtavat hahmot, joista ennenkaikkea Land-o kehittyy hienolla tavalla koko kirjan ajan. Ja millainen loppuhuipennus koko kirjalle, ja ennen kaikkea tälle hahmolle. Kerrassaan hienoa työtä.

Olen lukenut tätä ennen Sudelta ainoastaan Ruuhkavuodet. Täytyy tunnustaa, etten syttynyt kirjaan muistaakseni laisinkaan, ja jos Takaikkunan aihe olisi ollut toinen, en olisi välttämättä siitä kiinnostunut. Nettistalkkaus on kuitenkin dekkarille niin vetävä aihe, että se herätti kiinnostukseni. Joskus olen sanonut, ettei dekkarissa aina tarvitse olla mitään uutta. Mutta silti, silloin kun on, niin kyllä se kiinnostaa.

Ihana Annika on lukenut Takaikkunan, mutta muita bloggauksia en löytänyt. Toivon kuitenkin, että Suden teos herättäisi kiinnostusta myös blogimaailmassa, ja myös niissä, jotka eivät juuri dekkareita lue. Sillä Susi kirjoittaa niin mielenkiintoisesta aiheesta, että tämä jos mikä olisi hyvä lukea. Pelottavaa kyllä, näin voisi käydä.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Ruuhkavuosi
Pauliina Susi
254 s. 
2005
Tammi










Kevyissä merkeissä on mennyt vapun jälkeinen päivä - kädessä Pauliina Suden erilaista chick litiä tarjoileva Ruuhkavuosi ja musiikkina loistava uusi löytö, Joensuulainen Ukkosmaine.

Ruuhkavuosi kertoo kolmekymppisestä Minnasta, joka päättää laittaa elämänsä kuntoon. Minna päättää että he rakentavat avomiehensä Harrin kanssa talon. Hän päättää että tekee gradunsa viimeinkin valmiiksi. Ja hän päättää että he hankkivat vauvan. Onnistuvatko kaikki tavoitteet? No, odottamisesta ja vauvan hoitamisestahan tämä kirja suurimmaksi osaksi kertoo, joten se puoli on ainakin kunnossa. Myöskin talon rakennus etenee pikkuhiljaa, pariskunta elelee omalla tontillaan ahtaassa asuntovaunussa, ja sen voi arvata että hermot kiristyvät tilan loppuessa alkuunsa kesken.

Siitä lähtien Harri tulee kotiin aina vasta iltayhdeksältä tai -kymmeneltä. Siitä lähtien se on aina väsynyt, aina nikakipuinen ja kaatuu suoraan sänkyyn. Minä jatkan töitä, aina. Jonkun kuitenin on tehtävä tässä taloudessa töitä, vaikka hartioita jomottaa eikä kipuun saa ottaa kuin Panadolia, joka ei auta ei sitten yhtään. Aamuyöstä tulen sänkyyn. Odottava äiti tarvitsee lämpöä ja hellyyttä! Harri herää ja paijaa puoliunessa, näyttää suoraan, ettei nauti itse. Nyt sä sitten paijaat kun pyydän, mutta ei se tunnu siltä miltä pitäisi, kun sä et paijaa vapaaehtoisesti!

Gradun tekeminen asuntovaunu oloissa ja vauvan läsnäollessa ei ole helppoa, samalla kun Minnan täytyisi tehdä käännöstöitä ettei feministinä jäisi miehen elätettäväksi. Ja pitäisi vielä verkostua muiden äitien kanssa, ettei jäisi ihan paitsioon mitä ystävyyteen tulee. Miten tämä kaikki onnistuu, kun kalenterin viikko-ohjelma alkaa käydä liian vaativaksi?

Nyt täytyy tunnustaa etten kuulunut todellakaan kirjan kohderyhmään. Tämä oli hyvin erilaista chick litiä, vaikka kyllä sen sellaiseksi lasken. Jossain vaiheessa meinasin jättää keskenkin, mutta olin jo sen verran pitkällä että ajattelin lukea loppuun asti. Minulla ei siis ole lapsia, enkä ole niitä hankkimassakaan ainakaan lähi aikoina, joten aihe on minulle vähän vieras.

Ehkä juuri väärään kohderyhmään kuulumisen vuoksi Minnan hahmo alkoi ärsyttää, koska en ole tuttu äitiyteen liittyvien ahdistus asioiden kanssa. Myös kirjassa esiintyvä täydellisyyden tavoittelu oli sanalla sanoen aika ahdistavaa, ei hauskaa. Olihan kirjassa onneksi mukana hauskoja, lähestulkoon riemastuttaviakin kohtia esimerkiksi erilaisista "kerhoista", joissa äidit ja lapset ovat mukana.

Mutta ehkäpä opin tästä kirjasta kuitenkin jotain - ehkä opin tuntemaan paremmin äitien sielunmaailmaa, vaikkakaan en tiedä kuinka realistisesti sitä tässä kuvataan.

++½