Yks kaupunkireissu

Mie ko toissapäivän lupasin kirjottaa täl täkäläiselkii murteella nii pittäähä se koittaa, vaik emmie ossookkaa.
Eile lähettii kaveri kansa kaupunkii hummaamaa. Olin tulna eellispäivän siihe tuloksee, jotta miul huutaat kaapit tyhjyyttää. Ei mittää piälepantavoo, ja työtkii alkaat kohtsillää. Sitä paitsi käskööt oikei ministeritkii, jot pittää ostoo, muute männöö kansatallous hunningole. Ja myöhä ollaa kuuliaisii immeisii ja tehhää nii ko käsketää.

Kaupungis ol mukava ajella, ko eihä siel olna juur kettää. Kaikha ne on tänne maale ängenneet kesälomillaa. Tiällähä saattaa kaupa hyllyt huutoo tyhjyyttää, ko turistit vievät kaike. Myö sit tuotii tavaraa senkii eestä kaupungist. Sieltähä lopettaat kaupat, jos ei kukkaa oo mittää ostamas. Eikä siin kauaa nokka tuhisna, ko takakontti ol täynnä lotjuu, pussii ja kassii.

Tavattii kahvilas tuttuloitakkii ja turistii sen aikoo, ko korjasvat suutarila miu lauku hihnat. On joku myönä miule aikonnaa nii huono käslaukun jot hihnat katkes heti ens käytös. Vielä myö keksittii männä yhtee kauppaa, ja het ovela tarttu nuor mies hihasta ja ol nii kommee ja hyvä puhumaa, jot myöhä innostuttii häne kansaa haastammaa vaik mitä. Mut eihä hää unhottannakkaa pääasioo. Tiettiihä myökii, jot pojal on mieles vua suaha meijät oma firmasa asiakkaiks. Mutta turhaa hää aikoosa kulutti meijä kansa. Myö oltii juur päivitetty liittymät ja viimose piäle siin samas firmas. Tais olla mies pettyny, mut ei maha mittää.

Sit ko myö viimosela selvittii iltapuolella kottii lähtöö, nous keskkaupungilta päi musta sankka savu. Ois tehnä miel männä kahtommaa, polttaako siellä joku kämppääse vai mikä pallaa, mutta eihä myö haluttu männä sinne palomiesten töitä häirihtemmää. Päin vasto ko mon muu ol kuulema jiänä tien tukkeeks. Sitä paitsi oisvat ehken luulleet meijä oleva syyllisii tulpalloo. Mutta oltii myö sen verran uteliaita, että kahottii het kotona netistä, jot keskellä kaupunkii ol jossain syttynä styrokskasa tullee. Tuski se itellää on syttynä. Ehkä joku on vähä avittanna.

Se ol sellane kaupunkireissu. Muutama kerra sain kotona kulkee eestakasii peräkonti ja makkuuhuonee väliä enne ko olin kaik tavarat kantana tuppaa. Koha ilemat kylymenöö, pittää männä uuvestaa ja ostoo vähä lämpimämpiikii voatteita :)

Päivä meni ku iltamis

Nyt pakkaa päälle väkisinkin sellaanen iili, että pitää vaihteeksi kirijoottaa pohojalaasella murtehella. Täytyy keksiä jutunjuurta vaikka tämän päivän tekemisistä. Äläköhöt eteläsavolaaset hermostuko. Mä yritän keksiä seuraavalla kerralla vaikka tikusta asiaa  eteläsavolaasittain. Tasapualisuuren vuaksi.

Aamulla  lähärettihin matonpesuhun jo heti sianpiäremän aikoohin. Eileen siäl´oli nimittäin oikeen jonua. Mutta ny ei ollukkaan ku kaks naista. Toinen puhuu suamia, toinen englantia, mutta ymmärsivät kuitenki toisiansa. Suamia puhuva neuvoo toiselle matonpesun alkeeta. Eileen muuten oli kaikki pesupaikat ihan täynnä ja miähiä oikeen jonotti vuaruansa. Huamatkaa! Suurin osa matonpesijööstä on nykyään miähiä! Mutta miähet heti alakoo suunnitella jotakin vehejestä, jolla pesu kävis ittestänsä, iliman voiman käyttöä. Mutta mitä herran jestas ne sellaasta suunnitteloo. Mukavampi mattoja on hiki hatus pestä ku salilla poukottaa hiestä märkänä punnuksia ja kahavakuulaa. Se se vasta ykstoikkoosta hommaa on eikä tuu mitää valamista kummiskaa.

No sitte kotia tultua mull´oli vuaros pinaatinlehtien säilöminen pakastimehen. Keitin niitä jonkin aikaa, pilippusin ihan hianoksi ja laitoon pakastepussiihin ja imaasin ilimat pussista pihalle. Moon joskus ostanu konehenkin, jolla saa ilimat pois pussiista imeskelemättä, mutta ei oo tullu otettua käyttöhön. No tämä homma sujuu iliman kommelluksia.

Just ku oltihin syäty, havaattimma, jotta ulukona joku vanaha nainen luuraa meirän portista pihahan. Yritti olla kuusiairan takana piilos, mutta vahtas aina vähän väliä, sitte haki kamerankin ja kuvas taloon. Arvasimma, jotta son joku, joka on joskus asunu täs taloos. Oikeen menimmä kysymähän, ja saimma tiätää, jotta ei hän itte, mutta hänen joku sukulaasensa oli asunu täälä viiskymmentäluvulla. Siinä pihakeinus istues ja rupatelles meni ainakin pari tuntia. Nainen, joka muuten tänään kuulemma täytti 87 vuatta, innostuu kertomahan ummet ja lammet kaikenlaasia tarinoota elämästänsä. Asuu nykyään Helsingis.

Ja voitta uskua, että tarinat on nykyihimisen korvis uskomattomia. Jo sekin, kuinka hänet pantihin kansakouluhun 8-vuatiahana: eka päivänä vanhemmat vain sanoo, notta "mee tuata tiätä niin pitkälle kunnes näjet isoon punaasen taloon. Siälä pihas on palijo ihimisiä ja meet niiren mukana sisälle". Ei tulis kuulohonkaan laittaa nykykakaroota yksin eka päivänä kouluhu. Niitä ku raijatahan ja köörätähän sinne autolla viälä lukioski, äiti tai isi saattajana.

Iltapäivällä oli mulla vuaros vähä perhosenmettästystä kameralla. Olin just pannu jalakahan oikeen kummisaappahat, jotta meen viäreisen tontin ryteikköhön kytikselle. Mutta ku hyppäsin ojan yli, nousi horsmien ja angervojen seasta viarahan miähen pää. Tämä miäs oli siälä nyhtämäs ja niittämäs istuttamiensa koivuntaimien ympäriltä ryteikköä. Soli luullu seleviävänsä urakasta äkkiääki, mutta kyllä se joutuu usiamman päivän siälä könyämähä. Sitei kukaa uskokaa miten kauhian vahava ryteikkö on kasvanu tuoho pari vuatta sitte kaarettujen puiren tilalle. Monet istutetut koivut on jo niin isoja, jotta ne seleviää itteki, mutta kuallehien tilalle on istutettu uusia piäniä taimia, jokka tukehtuus, jos ei niiren ympäriltä kaarettaas horsma-koiranputki-mesiangervoviirakkua.

Kohta oli meillä vuaros ongelle lähtö. Minoon ny innokas lähtemähän ongelle useenkin, ku miäs oli nähäny järvellä norpan just silloon ku molin Espanjas. Veren (=veden) pinta oli kuin kiahunu pikkukaloosta ja sitte yhtäkkiä keskeltä tuata kuahuntaa oli tyäntyny norpan pää. Kalat oli tiätysti härissänsä yrittäny pakohon tuata kauhiaa petua.

No me mentihin ny siis ongelle. Lähärettihin pakettiautolla, sillä ku teherähän kaikki tällääset sottaaset reissut. Miäs meinas, jotta pannahan auto vaihteeksi eri paikkahan ku tavallisesti. Mutta ei olis pitäny! Siihen juuttuu pyärät pehemoosehen maahan, eikä irti sitte millää. Hakattihin vesurilla kuusenoksiaki pyärien alle ja kaikki muut temput tehtihin, mutta auto vaan juuttuu ja vajos syvemmälle mutahan. Mikäs siinä sitte auttoo ku soittaa jolleki lähialueella asuvalle tutulle, joll´olis sellaanen vehejes, jolla saa isoon pakettiauton verettyä irti.

Mä tiätysti otin heti innoossani hianon uuren puhelimeni ja meinasin soittaa numerotiarusteluhun. Mutta nyt alakoo kyllä nyppiä ja pistää vihaksi koko vehejes. Mitä varte pitää teherä sellaaset näytöt, jotta niistä ei torellakaa näje yhtää mitää auringonpaistees. Pitää ruveta pitämähän vissihin vilttiä mukana, jotta saa mennä sen alle, jos tarttoo puhelimella jotain teherä auringon paistaes. Onnistuun lopulta, ja lähistöllä asuva tuttu tuli vetämähän meirän auton pois murasta.

Onkipaikka on torella pahas paikas. Törmä on melekeen 90 asteen kulumas oleva jyrkkä monen metrin purotus vetehen. Ja alahalla ei ollukkaa tilaa seistä, ku vesi oli noussu niin, että just ja just meillä oli joku jalaansija. Muuten meni hyvin, mutta ku venehiä meni ohitte, lainehet löi melekeen polovihin saakka ja housut ja kengät ihan märkinä. Ei voinu yhtää perääntyäkää, ku siinä rintees ei pysy. Kokeelepa itte seistä seinällä!

Ihimeen hyvin lähti onginta käyntihi. Kumpiki saatihi isoja ahavenia, joten huamenna ei oo ruakaongelmaa. Sitte miähen ongesta hävis koukku ja niin jouruttihin lähtemähän kotia. Norppaa ei nähty, mutta yks tiira yritti pari kertaa siepata pinnan alta kalan, mutta ei saanu. Sill´oli huanompi tuuri ku meillä. M´olimma vissihi onkinu järvestä kaikki kalat.

Raportin tapaista

Kyllä täytyy sanoa, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että työ ei tunnu enää työltä vaan harrastukselta. Itse asiassa on virkistävää käydä pitämässä muutama tunti ja sen jälkeen on adrenaliinitaso jo korkealla ja jaksaa siirtyä muihin harrastuksiin loppupäivästä.

Minulla on ollut jo lähiopetusta ja etäopetusta sekä olen käynyt opettamassa kaupungissakin. Kaupunkiopetus nyt ei poikennut yhtään siitä, mitä täällä maalla. Oppilaat olivat yhtä mukavia kuin täälläkin, oppikirja sama kuin täälläkin. Itse asiassa aika hullua, että on menossa sama kurssi kaupungissa kuin meilläkin. Niinpä pääsen yksillä valmisteluilla.

Kaupungissakäynti on vain piristävää, oikein odotan niitä päiviä. Ainakin nyt tänä vuonna, kun ei tarvitse käydä siellä kuin yhtenä päivänä viikossa. Ja etenkin kun on vielä alkusyksystä hyvä keli ajaa. Viimeksikin yksi kaveri lähti samalla kyydillä kaupunkiin. Minä pidin kolme tuntia, hän palloili sillaikaa kaupungilla. Minun tuntieni jälkeen meillä hurahti jotenkin vielä kolme-neljä tuntia ylimääräistä kekkulointia kaupungilla. Lieneekö uutuudenviehätystä, mutta mitä se haittaa. Jos olisin ennen älynnyt, että vaihtelu virkistää näin paljon, olisin vaihdellut työpaikkaa useamminkin. Nyt vielä huomasin, että kaupungin alueella on neljä eri lintutorniakin. Minähän voin alkaa käydä niissäkin vuoron perään aina ennen tai jälkeen tuntien.

Tulevalla viikolla mies lähtee vuorostaan mukaan, sillä hänen on ostettava uusi kännykkä, joka oli hävinnyt, eikä löydy mistään. Perjantaina koulusta tultua jouduin kiertämään hänen kanssaan pitkän kävelylenkin hänen aiemmin päivällä kiertämiään jälkiä pitkin ja soittamaan vähän väliä hänen puhelimeensa, jos se olisi pudonnut jonnekin pientareelle. Ei kuulunut puhelimen vastausta. 
Mieheltä muuten näyttää katoavan kaikki muukin. Tänään hän etsi eilistä ruoanloppua, mutta sitä ei ole löytynyt mistään. Miten voi olla mahdollista, että hän laittaa ruoantähteen rasiaan syödäkseen sen huomenna, ja tänään ei koko purkkia löydy mistään. Kukaan ei tunnusta  nähneensä saati syöneensä sitä.
***

Viikko sitten oli taas kansalaisopiston opettajien risteily Saimaalla. Tällä kertaa meidät vietiin sepän pajaan katsomaan taontanäytöstä. Seppä kertoi entisajan tulenteostakin, iski tuluksilla kipinöitä ja sai tulen syttymäänkin. Sen jälkeen näimme, miten hän takoi kipinäniskentävälineen. Yhtään en muista, oliko iskentävälineellä jokin oma nimikin. Saimme kokeilla kipinän ja tulen tekoa itsekin, mutta hämmästyttävän vaikeaa se oli. Minä en saanut edes kipinää syntymään. Monet saivat kipinän, mutta eivät saaneet sitä tarttumaan kääpään, josta kytevä kipinä pitäisi saada syttymään esim. kuiviin heiniin. Voi niitä entisajan ihmisiä, jotka joutuivat hiilloksen sammuttua alkamaan kaiken alusta.

Tällaista raporttia tällä kertaa.

Jokin mitätöi aina työni

Jokin ihmeellinen voima mitätöi aina minun työni. Ja mitä vaivalloisempi ja inhottavampi työ, sitä varmemmin jokin sen aina pilaa. Huomasinpahan tänäänkin taas imuroidessani, että mattoja ei kannattaisi pestä alkukesästä. Kesän aikana kun käydään marjassa ja muutenkin kuljetaan edes takaisin puutarhan ja sisätilojen väliä, saattaa marjoja tipahtaa lattiallekin ja tietysti matolle. Niin nytkin. Yksi mustikka oli jäänyt havaitsematta maton tummassa kohdassa ja siihen se oli liiskaantunut. Pitäisikö nyt taas lähteä matonpesuun rantaan.

Kesäloman alettua olen yleensä siivonnut kirjahyllyt (ainakin kolme isoa hyllykköä). Mutta kuinka ollakaan. Mänty pölläyttää kohta siitepölynsä ilmaan, ja avonaisesta ikkunasta leviää hieno pölykerros taas ympäri huushollia.
Eikä ikkunoita kannattaisi pestä alkukesästä. Juuri kun saan kaikki kolminkertaiset  ikkunat pestyksi, heittää mänty siitepölynsä ja kaikki on taas entistä harmaampaa. Mutta jos jätät vähän myöhemmäksi, kutoo hämähäkki seittejä jo heti seuraavana päivänä putipuhtaisiin ikkunoihin ja kaikki näyttää siltä kuin satavuotinen seitistö lepäisi kaiken yllä.

Ei ole muiden töiden suhteen yhtään helpompaa. Jos kerrankin innostun pesemään oikein seinät ja katotkin ja vaihtamaan ikkunaverhot, niin eiköhän mies keksi polttaa uunissa kesän aikana kertyneet paperiroskat. Kesän jäljiltä uuni savuttaa sisälle - ja sinne meni riemu puhtoisesta huushollista. Savun haju leijuu kämpässä seuraavaan kesään, ikään kuin asuisimme savupirtissä. Ja yleensäkin on niin, että jos oikein on lattiatkin pesty, keksii toinen heti samana päivänä tyhjentää uuneista tuhkat - ja tietysti tämä tulee ajatukseen vasta siivouksen jälkeen.

Entäs saunan pesu! Aivan takuuvarmasti tapahtuu niin, että se kesän ainut vihta pitää tehdä juuri sinä päivänä, kun on sauna pesty! Lehtiä ja roskaa on koko sauna täynnä, vaikka kuinka huuhtoisi. Mites vessan siivous? Parranajo tulee mieleen just silloin, kun olen saanut huuhdelluksi viimeiset WC-ankat pytystä. Ja sitten on parranpaloja ympäri vessaa. Ja ihmiset katsovat, että tuossa huushollissa ei sitten siivota koskaan.

Ja tämä tällainen turha työnteko on jatkunut ainakin jo opiskeluajoista lähtien. Kerrankin olin kesätöissä mielisairaalassa juuri siivonnut suurella vaivalla kaikki potilasvessat. Heti kohta joku potilas meni vessaan, sotki verellä ja muulla jätöksellä seiniä myöden kaikki paikat. Ja hoitajat ojensivat minua,  että "vois noita vessojakin joskus välillä pestä!"

Niin että olisiko itse asiassa parempi jättää kaikki tekemättä, kun ympäristö näyttää kumminkin samanlaiselta oli siivottu eli ei :( :(

Liian kuumaa

Pitkästä aikaa sadepäivä. Onneksi, saa vähän huoahtaa helteiden välillä. Ja joutaa vaihteeksi löpistä tännekin jotain joutavaa.

Aurinko ja helle ei näytä sopivan kaikille. Eilen en katsonut mittaria, mutta luulin, että on viileämpi ilma kuin se monipäiväinen kolmeakymmentä hipova kauhea kuumuus. Lähdimme sunnuntain kunniaksi ihmisten ilmoille päiväkahville. Mutta koska asfaltilla ei saa kuvatuksi luontoa, kuljimme kaikenmaailman ryteikköjen ja peltojen kautta.

Minulle oli sattunut virhearviointi lämpötilan suhteen. Hiki valui jo alkumatkasta niin että luulin taivaalta tulevan sadepisaroita. Kahvilaan päästyämme alkoi hiki virrata oikein kaatosateen voimalla. Onneksi ymmärsin ostaa mehuakin juomaksi, vaikkei janottanutkaan. En tiedä, miten janontunnekin on hävinnyt vanhemmiten.

No eihän siinä mitä. Lähdimme siitä kahvin jälkeen tallustelemaan kylän poikki kotiin päin. Sattui matkalla vastaan rollaattorilla vanhus. Hän alkoi kovasti pyydellä meitä kahville. Hieman emmimme, sillä olimme juuri juoneet kahvia ja meitä houkutteli jo oman puutarhan varjossa istuminenkin. Sitä paitsi emme tunteneetkaan häntä oikein hyvin. Alkukesästä olimme olleet parina päivänä yhtaikaa mattopyykillä rannassa ja poislähdettyämme olimme antaneet hänelle pesuaineen lopun. Nyt vanhus maksun varjolla pyysi kahville. Kun hän käänsi jo rollaattorinsakin takaisin päin, emme hennoneet kieltäytyä. Vanhoilla ihmisillä ei varmaan liiemmin ole seuraa.

Vanhuksen asunnossa oli kuuma kuin pätsissä. Hiki alkoi taas virrata kuin saavista. Kotiin päästyämme aloin tuntea huonovointisuutta. En tiedä oliko se liiallisesta kahvinjuonnista vai kuumuudesta, ehkä molemmista. Yritin juoda paljon vettä ja otin lopun päivää iisisti sohvalla lepäillen. Siitä se huono olo vähitellen laantui.

Kuumuuden kanssa ei ole leikkimistä. Kova kuumuus ei sovi minulle, eikä valtava auringonpaiste. Mutta jos yrittää etsiä varjoa ja huolehtia siitä, että ei saisi migreeniä, aina on ihmisiä, jotka alkavat haukkua, että kyllä pitää olla auringossa, kun sitä nyt kerrankin on saatavilla. Mutta sen takiahan monet suomalaiset eivät aurinkoa juuri kestäkään, kun sitä niin harvoin näkee.

Ostosturistin työpäivä

Tänään oli kaupungissakäyntipäivä. Uskokaa tai älkää, kyllä työstä sekin käy. En sentään herätyskelloa laittanut soimaan, mutta heti kun vain kynnelle kykeni, oli aamulla suunnistettava matkaan. Pitkää puutelistaa tavaten sitten juostiin tukka suorana paikasta toiseen. Ja kuinka ollakaan, kaikkein tärkeimmät asiat minulla unohtui kun en ollut muistanut viikkojen aikana merkitä puutelistaan.

Kuten nyt esimerkiksi käsilaukun sankojen korjauttaminen suutarilla. Jo Viron-matkalla marraskuussa huomasin, että melkein uudesta käsilaukusta olivat sangat katkeamispisteessä. En ymmärrä, miten niin heikosta materiaalista tehdäänkään laukkuja nykyään. No se siitä, ehkä ensi kerralla.

Kävimme viemässä muovikasseja vähän väliä autolle. Kun takakontti alkoi olla täynnä tavaraa, aloimme täyttää sisätiloja. Kuulen jo korvissani ihmisten naureskelun, että juu juu, kyllä tiedetään akkojen ostosreissut. Mutta hyvähän sitä on sellaisen naureskella, varsinkin kaupunkilaisen, joka voi vaikka joka päivä ostaa kaupan ohi kävellessään tavaran kerrallaan. Sellaisesta ei pääse kukaan naureskelemaan. Mutta minulle oli annettu jo hyvissä ajoin ukaasi, että on tuotava pähkinöitä linnuille. Ajoimme siis ekaksi Hong Kongiin ja raahasimme kaksi kymmenen kilon pussia takakonttiin. Johan kontti siitä tuli puolilleen, varsinkin kun siellä on talvisin aina varalta pieni hiekkasäkki ja lapio liukkaiden tai lumisten teiden varalta.

Ei minusta turhaa ollut sekään, että ostin kaksi puseroa miehelle. Hänellä ovat alkaneet vaatteet roikkua päällä, sillä vuoden mittaan hän on laihduttanut 40 kiloa ja vanhat vaatteet näyttävät viljasäkeiltä päällä. Ja kaikenlaista dödöä ja tiskirättiä, salaatinkastikkeita, joita ei lähikaupoista saa, piti lappaa ostoskärryihin. Tavallisesti ostan aina kuhaakin, koska täällä vesien äärellä asuvina emme sellaista herkkua näekään. Mutta niin on mennyt Suomessa alas päin ruokakulttuurikin, että ei ollut kaupassa kuin lohta, jota saa omaltakin paikkakunnalta. Oli jotain vietnamilaista ihme kalaa, jonka nimeä en muista. Ei oikein olisi innostanut niin kaukaa tuotu kala, mutta otinpahan nyt kerran kokeeksi. Samahan kai se sitten, mitä suuhumme mätämme, onkohan suomalainen kala yhtään sen myrkyttömämpää.

Itse asiassa ainut heräteostos oli talvikengät. Ostin suomalaista tekoa, vaikka olivatkin huiman kalliit. Mutta ne sopivat hyvin nimenomaan tällaisen suomalaisen jalkaan ja niissä on pohja tehty juuri meidän lumisille ja liukkaille kaduille. Syksyllä olin hölmöyksissäni ostanut kauniit parinkympin talvikengät, joissa meinasivat varpaat jäätyä pakkasilla, muistaakseni made in Korea.

Venäläisiä asiakkaita olivat kaupat pullollaan. Ei voi kuin olla tyytyväinen, että heitä tulee tänne ostoksille. Kyllä olisi Itä-Suomi entistä autiompi ja ruuhka-Suomi entistä tukkoisempi, jos täällä ei noita turisteja olisi. Heidän ansiostaan on meillekin täällä runsaasti liikekeskuksia ja valikoimaa. Muistan vielä oikein hyvin, millaisiksi olivat 10-20 vuotta sitten itäsuomalaisten kaupunkien keskustat taantuneet, kun ihmiset alkoivat kiihtyvällä vauhdilla hiissata itseään eteläiseen Suomeen.
Melkein kellon ympäri kesti tämä ostosturistin työpäivä, mutta mitä sitten!

Höpinän tapaista

 

Ensi viikolla onkin jo syysloma. Ihan tuntuu siltä kuin olisi loman tarpeessa. Yläkoululaiset pitävät huolen siitä, ettei pääse sammaloitumaan, mutta samalla imevät ihmisestä kaiken mehun. Yläkoulun puolella muuten sattuikin jännä tilanne.  Olin juuri laittanut valkokankaalle jonkin kuvan, kun yksi oppilas alkoi huutaa: "Titta, titta, titta!" Kaikki luulivat, että oppilas kehotti katsomaan kuvaa! Mutta hän huusikin avukseen luokka-avustajaa, jonka nimi sattuu olemaan Titta. Oppilaan sormi oli jäänyt jumetuksiin jonnekin pulpetin rakoon. Oppilaalla kun on tapana keikkua tuolinsa kanssa kaiket tunnit, jäi siinä sormi tällä kertaa pahasti puristuksiin. Ei onneksi kai sattunut pahasti. Sormea pidettiin kylmän vesihanan alla, ja selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Keikkuminen ei sen sijaan ole loppunut, vaikka luokkakaveritkin motkottavat asiasta.

Muutenkin on mennyt ihan vilauksessa aika.  Olen todella alkanut ajatella, että aika ihan oikeastikin menee eteen päin nopeammin kuin ennen, sillä taas ollaan loppuviikossa. Mutta fysiikanopet väittävät, että ei ole mahdollista, sillä aikaa ei ole olemassakaan, sitä paitsi kojeet eli kellot mittaavat sitä ns. aikaa samaan tahtiin kuin ennenkin. Mistä ne voivat niin varmoja olla. Voihan olla niinkin, että viisaritkin liikkuvat nopeammin, me vain luulemme, että kelloihin voi luottaa.

Mutta kaikesta huolimatta huomenna minulla ei ole opetusta, joten lähdemme eteläiseen Suomeen viikonlopuksi. Ja lomalla tulee porukkaa karpalometsään. Mikäli mitään marjoja pääsee keräämään, kun kaiken aikaa tulee vettä lotisemalla. Vedestä puheen ollen perunakellarimme on liiterin alla, ja kellariin on paasannut vettä koko syksyn. Vähän väliä on vettä pumpattu pois, mutta tänä aamuna sanoi mies sen lisäksi kantaneensa  vettä ulos ämpäreitäkin kymmenittäin. Saa nähdä pitääkö alkaa auton sijaan kulkea koulussakin kanootilla.

(Kuva kaverin lähettämä). 

Kalojen sijaan trafiikkia

Jos tarvitsee käydä kylillä tai sataman läheisyydessä, käymme yleensä aamusta, jolloin muut ihmiset vielä nukkuvat. Siksi ei oikein tahdo uskoakaan, millainen vilske rannassa käy iltaisin. Edes kerran kesässä täytyy käydä ongella, ja nyt menimme matonpesurantaan laiturille narraamaan kaloja. Ja siellähän oli sellainen trafiikki, ettei paremmasta väliä.

Yksi pesee mattoja, joku toinen hakee kuivia mattojaan telineeltä. Joku perhe tulee rannalle, vaimo alkaa pestä mattoja ja mies leikkii koiran ja lasten kanssa sillaikaa. Yksi kanootilla tullut turisti pesee tukkaansa matonpesualtaassa samalla kun kaverinsa järjestelee nyssyköitä kanootissa. Yksi pariskunta tuo laivansa vesille ja lähtee iltaretkelle. Joku turisti nykii umpeennaulattua vessanovea hädissään. Yksi auto peruuttaa laiturille ja pariskunta alkaa lastata laiturille kukkamultaa, lannoitesäkkejä, eristevilloja ja muuta tavaraa. Ilmeisesti heillä on mökki jossain saaressa, jonne hakevat tavarat veneellä. Ei ne tavarat kyllä kovin pieneen paattiin mahdu.

Yksi perhe lähtee avoveneellä käyttämään pieniä lapsia vähän ajelulla, toinen perhe saapuu paatillaan kalalta. Jotkut turistit tulevat asuntovaunuineen ja parkkeeraavat kyltin viereen, jossa lukee: leiriytyminen kielletty. Teinipoika kaartaa paikalle mopollaan, mutta kun on paljon vierasta porukkaa, kaasuttaa äkkiä tiehensä. Ulkomaalainen turisti poukkoilee kaiken keskellä ja kuvaa innoissaan kaikkea näkemäänsä valtavalla kamerallaan, varsinkin sataman suuntaan, jossa käy vieläkin suurempi vilske kuin päivisin, koska matkailijat saapuvat yöpuulle veneillään.

Venäläinen pariskunta kävelee muina miehinä luoksemme ja kurkistaa ämpäriin, jonne olemme juuri saaneet yli kilon painoisen säynävän ja muutaman ison särjen kissakaloiksi. Säynävä muuten syödään tänään. Ja sitten saapuu kymmenhenkinen turistiporukka, ja me lähdemme pois. Emme vilskeen takia vaan siksi, että kalojen tulo loppuu. Ainakin itse olin jo tympääntynyt seisoskeluun, koska tunnin aikana ei minulla ole käynyt ensimmäinenkään kala edes nykimässä. Sama mato oli koukussa poislähtiessäkin. Siksihän minä joudinkin seurata muiden tekemisiä.

Kesä on virallisestikin avattu

Kesä on sitten virallisestikin tullut, kun kerran lauantaina oli satamassa kesäkauden avajaiset ja markkinatkin. Minusta turhaan pitkitetään kaikenlaisten putiikkien ja kohteiden avaamista. Jos olisi varemmin kaikki auki, turistikin alkaisi liikkua aiemmin ja saataisiin kesää vähän pidennetyksi. Se on tietysti kaksipiippuinen juttu. Turistin ei kannata vielä toukokuussa tai kesäkuun alussa minnekään lähteä, kun mikään paikka ei ole auki. Ja toisaalta mitään ei kannata pitää auki kun ei ole turisteja!

Lähdimme mekin markkinoille tavataksemme tuttavia ja aistiaksemme sen leppoisan kesätunnelman. Ja olihan siellä molempia. Kesässä viehättää eniten se, että ihmiset ovat joutilaan tuntuisia, ei kenelläkään kiirettä. Kojumyyjät ovat tuttavallisia kuin vanhat tutut, vaikkei heitä ole ikinä ennen tavannutkaan. Paitsi että yksikin haisi jo kilometrin päähän viinalle ja kävi baarissa juomassa lisää Koskenkorvaa. Olisiko muuten uskaltanut asiakkaille mitään puhuakaan.

Sataman läheisyyteen avattiin myös uusi kesäkahvila. Nimeksi tuli Soroppi. Ei tullut heti mieleen, miksi kahvila sellaisen nimen on saanut. Mutta Tavvaa savvoo -sanakirjasta katsomalla ilmeni, että on kyse kahvista, sumpista. Sanakirjan mukaan  olisi kyseessä laihanpuoleinen kahvi, mutta siitä en iljennyt omistajille mainita, kun paikalliset tuntuvat käsittävän soropilla kahvia ihan yleisesti. Oli miten oli, hyvää oli kahvi ja leipomukset maukkaita, kupit ja tarjottimet kauniit kesäkukkaiset ja tunnelma viihtyisä. Onnea ja menestystä kesäkahvilalle!

Laiska töitä luettelee

Minä en uskalla mennä enää kylille. Vähintään joka toinen kohtaamani ihminen kysyy, mitä sinä teet, kun sinulla ei nyt keväällä ole enää tunteja. En olisi uskonut, että ihmiset luulevat, ettei minulla ole mitään tekemistä. Jopa kampaajakin ihmetteli tänään, että "mutta mitä ihmettä sinä sitten oikein teet"!

No eihän tässä ole ennättänyt olla vasta kuin pari-kolme viikkoa tätä tunnitonta jaksoa. Alkupäivät menivät  vielä edellisen jakson kokeita korjatessa, numeroita antaessa, työpöytää siivotessa. Aina joku keksii tulla uusintakuulusteluunkin ja uuden kokeen tekemiseen ja korjaamiseen suttaantuu taas aikaa.

Suuri osa ajasta on saatu menemään myös kaikenlaisten papereiden täyttöön yms, sillä olin siellä ruotsinopettajien seminaarissa Pohjanmaalla, mihin matkaan vierähti peräti viikko, kun piti käyttää hyödyksi matka ja katsastaa kaikki matkan varrelle osuvat sukulaiset ja tuttavat.

Kansalaisopiston espanja jatkui hieman pidemmälle kuin koulun tunnit, ja ne työllistivät jonkin verran "tätä eläkeläisen vapaa-aikaa". Ja muutenkin olen harrastanut espanjaa, kun siihen nyt vihdoinkin on mahdollisuus. Löysin itselleni sopivan kurssinkin Espanjasta, jonne olen varannut matkan parin viikon kuluttua. Siihenkin matkaan saan menemään kokonaisen viikon!

Ja kun kerran on "tätä aikaa", olimme sairasta lapsenlasta vahtimassa pari päivää, minkä jälkeen hän tuli meille koko vapunajaksi, mikä oli sovittu jo ennen lapsen sairastumista. Työssäkäyville pienten lasten vanhemmille ovat tuollaiset hajanaiset viikot kauhistus, sillä nytkään lapsella ei ollut välipäivänä esikoulua, mutta ei myöskään hoitopaikkaa. Toisaalta hyvä, että oli sovittu meille tulo, sillä lapsi ei ollutkaan tervehtynyt vielä ja niin hän joutui sairastamaan meillä kaikki vapunajan päivät. Ei päästy oikein uloskaan mitään kivaa tekemään. Sen verran sentään uskallettiin ulos mennä, että kävimme katsomassa norpan lakituksen vappuaattona. Muilla paikkakunnilla lakitetaan jonkun arvohenkilön patsas kuten Minna Canth tms, meillä norppa.

Hujauksessa ovat päivät siis menneet ja luulen, että niin ne tulevat menemään tästä eteenkin päin. Vasta tänään joudin mennä vähän ulos pensaita leikkaamaan, mitä työtä pitää jatkaa sitten, kun tulee silmuja, että näkee, onko kuolleita oksia.
Ja kevään suursiivouksesta ei ole vielä saatu tehtyä kuin toppatakit pestyiksi ja parin huoneen ikkunat pestyiksi. Ikkunat olivatkin aika ryvettyneen näköiset, sillä hoitokissat ovat työntäneet niihin neniään. Olisiko kannattanut vielä pestäkään, sillä katit tulivat taas hoitoon niin pitkäksi aikaa, kunnes niiden talossa aloitettu remontti on valmis.

Sain juuri tänään postissa näytekappaleen suomenkielen oppikirjasta, jonka ajattelin ottaa ensi kesän suomenkurssille. Olin luullut tekeväni koko kurssin itse, mutta huomasin, että vaikka olin aikonut aloittaa jo heti joulun jälkeen, on vuosi edennyt jo näin pitkälle, eikä vasta ollut kuin runko valmiina. En mitenkään ehdi tehdä kokonaista kurssia alusta asti. Eikä ole sitä paitsi enää intoakaan, sen verran vanhuus vaivaa. Mitäs turhaa, kun kerran on valmiita oppikirjoja joku toinen tehnyt. Kyllä minulla riittää askarointia tuntien suunnittelussakin.

Väittävät, että "vain laiska töitään luettelee", mutta mitäs aina kyselevät.

Todistuspohjat käsin

Symboloikoon tämä flamingokuva eilisiltaista flamenco-esitystä, jota olimme katsomassa ihan ex tempore. Joskus on näköjään jotain hyötyäkin siitä, että kuuluu lähikaupungin - vai pitäisikö sanoa paremminkin etäkaupungin - työntekijöihin. Vasta eilen aamulla huomasin sähköpostissa viestin, että kaupungin työntekijöille tarjotaan pääsylippuja kyseiseen esitykseen puoleen hintaan. Ja minä Espanja-fanina tartuin heti syöttiin. Olin toivonut näkeväni enemmän kauniita pukuja ja näyttävyyttä. Mutta olihan tämäkin esitys hyvä. Paras esitys oli eräs miessooloilija, joka naputti pöydällä ja tuolilla jalkojaan niin valtavaa vauhtia, että kuului yksittäisten korkojen naputuksen sijaan vain hurinaa. Mahtavaa. Laulajasta en oikein tykännyt. Oli niin murhemielisen fado-laulun tyyppinen, ettei kauheasti sytyttänyt.

Vaikka minulla ei pitäisi olla stressiä, ja hiihtolomakin on alkanut, näin silti koulupainajaisia yöllä. Oli kevätjuhlapäivä ja minä olin abien ryhmänohjaaja. Abit vain olivat niitä, jotka ovat päässeet jo viime keväänä ylioppilaiksi. Yksi oli kunnostautunut urheilusuorituksissa, ja häntä piti palkita kakulla. Abit seisoskelivat kirjaston puolella, kun minä kiikutin pikkulusikalla kakusta kuopaisemaani palaa oppilaalle. Kompastuin nurin, mutta sain pidetyksi lusikan kakkuineen ylhäällä ja konttien vein kakunpalan oppilaalle palkinnoksi. Tunnelma porukassa oli hieman vaivautunut.

Mutta ei tunnelma parantunut siitäkään, että yksi alakoulun opettaja alkoi vasta nyt tehdä todistuksia. Hän kopioi käsin todistuspohjaa jostain minun papereistani! Mietin, että kylläpä tuo tunnollinen ope on ollut huolimaton, kun ei ole aikanaan tehnyt todistuksiakaan.
Mutta ei minulle itselleni käynyt sen paremmin. Juuri kun olin lähdössä viemään oppilaille todistuksia, ei niitä löytynytkään mistään. Minunkin piti alkaa kopioida käsin todistuspohjia, kunnes kumpikin huomasimme, että nämä voisivat näyttää kauniimmilta tietokoneella tehtyinä. Onneksi heräsin, ennen kuin minun tarvitsi ruveta miettimään, mistä minä tempaisen todistuksiin numerot!

Pitäisikö tehdä tästäkin tapa

 Joku kyseli, mitä teimme uutena vuotena. Ja kun kerroin, että oli pohjalaisia vieraita, oli se kysyjän mielestä ihan OK uudenvuodenviettotapa, mutta kun kuuli, että olemme juosseet pitkin metsiä, vähän suu venähti. Eihän se ole mikään juhlapyhien viettotapa. Silloinhan kuuluu valvoa (hui kauhistus), syödä perunasalaattia ja nakkeja (yäk), ryypätä (hirvittävää), ampua raketteja (kääk) ja maata krapulaisena (hyi).

Ei tarvinnut minun hankkia itsetehtyä krapulaa, sillä ihan oli kurja olo muutenkin sen ihme sairauden takia. En ole vieläkään ihan terve, mutta kirjoittelen siitä joskus toiste, jos antaa aihetta mainita asiasta.
Mutta arvatkaas miten suu venähti kysyjällä, kun kerroin, mitä vielä teimme. Pingotimme kaksi päivää neulottuja liinoja. Sisareni toi minulle tärkättäväksi ja pingotettavaksi valtavat liinansa, sillä hänellä ei ole itsellä tarpeeksi suurta lautaa. Siinä meni sitten samalla minun omatkin pestyt ja ryppyiset liinat. Aina aamuisin ja iltaisin irrotimme kuivuneet liinat ja pingotimme uudet. Eipä ole ennen tullut uutta vuotta näin vietetyksi, mutta ei kai sillä mitään väliä ole, milloin ja mitä me omassa keittiössämme teemme.

Kaikenlaista pikkusaldoa

Kiva, että oli vieraita uutena vuotenakin. Ajankuluksi tuli lähdetyksi kuvailuretkille, ja saimme erilaisia kuvia kuin tavallisesti. Yleensä tähän aikaan vuodesta on lunta jo puoli metriä, joten on vain valkoista joka paikassa, mutta nyt oli ihan lumetonta, eikä järvikään ollut aivan jäässä. Näyttää olevan niin, että jos aikoisi oikein hienoja kuvia saada, pitäisi olla ulkona aamusta iltaan ja eri valoissa ja eri paikoissa.

Mutta tänään alkoi koulu, ja oli niin ankean tuntuista mennä sinne jo kahdeksaksi ihan yksin. Siitä se sitten alkoi vähitellen lutviutua. Ihan aamulla olivat tietysti oppilaat myöhässä ja nukuksissa, minä virkeä. Mitä pitemmälle iltapäivää päästiin, sitä virkeämpiä ja terävämpiä olivat oppilaat, kun minulla puolestaan alkoi jo väsymys painaa ja aivot jumettaa.

Etäopetuksen kaksoistunnilla ilmestyi vain yhtäkkiä kuvaruutuun meidän omasta koulusta erään toisen open naama. Vaikka hän yritti eri paikkakunnalle yhteyttä kuin mihin minä opetin, tuli yhteys aina meidän luokkaan, parikin kertaa. Mutta kun vähän aikaa näpyteltiin eri nappeja, saatiin kaikki kuitenkin onnistuneesti sujumaan.

Sähkökatkoksia ei meillä ole ollut, vaikka muualla päin pitäjää kylläkin. Nekin maksimissaan vain 30 tuntia, mikä on vähän, kun vertaa varsinaissuomalaisten kärsimiin vahinkoihin, joten joskus näköjään saattaa onnikin potkia.

Joskus olen kertonut takkuilevista asioista, ja joku kyseli, millainen lopputulos niissä oli. Tässä tulos:
-Kameran olen saanut ehjänä takaisin.
-Oppilaan lähettämää oikaisuvaatimusta yo-lautakunnalle ei ole hyväksytty, arviointi ei muuttunut.
-Patti jalan alla on edelleen paikallaan. Sehän oli siellä jo joulukuun puolivälissä. Silloin sain ultraäänitutkimukseen ajan vasta ensi maanantaiksi, joten se on vasta edessä päin.

-Mahavaiva ei ole ihan kuntoon tullut, siihenkin olen saanut uuden lääkäriajan. Sitä paitsi kun vahingossa tutkimme ihmisen akupunktiopisteitä, huomasin, että se klumppu on juuri siinä kohtaa jalan alla, mikä on paksusuolen akupunktiopiste. Jospa jokin veriklimppi tukkii kaiken verenkierron, joten mikään ei pääse kiertämään kunnolla mahassakaan.
Mutta kunhan nyt eletään päivää kerrallaan, saamme ehkä selvyyttä asiaan.

-Mies oli päässyt tänään vihdoinkin hammaslääkäriin ja häneltä vedettiin takimmainen hammas irti. Hih, hänellä on poski niin turvoksissa, että luulin hänen piilottelevan siellä minulta jotain. En ole koskaan ennen nähnytkään, että poski todella turpoaa moukuksi kuten kaikissa vitseissä, hihhih.

Kivaa, että on välillä vapaapäiviä

-Kurjaa, että ei ollut neljää vapaapäivää, kuten monilla muilla aloilla, vaan piti olla eilenkin töissä ja aloitettiin uusi jakso uusin kujein.
-Positiivista kuitenkin, että oli illalla vielä voimistelupiiri kansalaisopistossa, eivät pääse paikat ihan rapakuntoon, kun tulee pitkä joulutauko.

-Hauskaa lisäksi, että meillä oli myöhemmin illalla lukion puurojuhla, jonne oli kutsuttu vanhemmatkin.
-Mielenkiintoista, miten oppilaat olivat tehneet oivaltavan hauskan ja satiirisen uutiskatsauksen ajankohtaisista asioista.
-Ihmeellistä, että voitin oppilaiden järjestämissä arpajaisissa käsipyyheliinapaketin.
-Kummallista, että vieressämme istuneita vanhempia onniteltiin isovanhemmiksi tulosta. Hehän ovat meidän entisiä oppilaitamme!
-Yllättävää, että oppilaiden myyntipöydästä ostamieni pullasarvien sisällä oli kinkkua.

-Ihanaa, että oli taas opehuoneessa itsenäisyyteen liittyen teemapäivä ja niin hyvää syötävää, että  ei pääse vain laihtumaan.
-Käsittämätöntä, miten joku oli kaatanut sulatettua suklaata vaahtokarkkien, rusinoiden yms. päälle, ja se kaikki vei kielen mennessään.
-Omituista, että olen syönyt jo kaikki jouluksi ostamani marmeladi- ja suklaarasiat ja joudun ostamaan jouluksi uudet.
-Ihanaa, että tunnin kuluttua ei tarvitse tehdä muuta kun kääriytyä sohvan nurkkaan ja katsoa linnan juhlia.

Kenellekähän näyttäisi

Sarjassamme "älä mene lääkäriin" pitäisi taas varmaan mennä jonnekin muualle kyselemään vaivan laatua, ehkä ennustajalle. Uskomatonta, mutta eilen illalla yhtäkkiä tuntui keskellä jalkapohjaani kauhean kipeältä. Jalan alle on ilmestynyt salakavalasti sormenpään kokoinen mokkula, joka on valtavan kipeä. Ei sinne oikein näekään, millainen se tarkalleen on. Minulla katkeilevat usein verisuonet käsistä ja jaloista, mutta tämä on erilainen.

En nyt ainakaan ensimmäiseksi lähde lääkäriin. Samanlainen mokkula oli minulla pari vuotta sitten. Parin viikon kuluttua menin työterveyslääkärille, kun oli muutakin asiaa. Mutta lääkäri sanoi ei tietävänsä, mistä moinen johtuu. Laittoi lähetteen kaupunkiin kirurgiselle osastolle. Sieltä tuli kirje, että olen jonossa, ja mikäli vaiva on jossain vaiheessa hävinnyt ennen kuin ehdin vastaanotolle, on ilmoitettava ja peruttava jonotuspaikka. Kuukauden jonotuksen kuluttua oli luonto hoitanut asian itse ja ongelma ratkennut itsestään, joten olin ihan tyytyväinen.

Nyt kun vain tietäisi taas diagnoosin tällekin vaivalle, voisi lääkärikirjasta avata oikeasta kohdasta ja alkaa oikeisiin toimenpiteisiin. Onko kenties syöpä, kasvain, kuppa, veritulppa, vai olisiko sittenkin niin hienon kuuloinen tauti kuin ruusu. Mitähän muita tauteja niitä olikaan. Ei ole lääkärikirjassa sellaista oireisiin viittaavaa hakusanaa kuin "klumppu jalan alla".

********
Kun oma kamera on vieläkin korjattavana, täytyy tyytyä edelleenkin kaverin ottamiin kuviin. Kuvassa ei ole kukkia vaan lintujen nokkimia ruusunmarjoja.

Mukava ilta

TYKY-tapahtumat ovat mahdottoman mukavia. Eilen illalla oli meillä sellainen Savonlinnassa. Söimme ensin hyvin ravintolassa, minkä jälkeen oli vuorossa konsertti. Linja-autossa menomatkalla mietin pääni puhki, ketä olimme menossa kuuntelemaan, mutta en millään muistanut. Miten sitä nyt enää voi muistaa, jos jo toista kuukautta sitten on ilmoittauduttu ja ohjelma lähetetty sähköpostissa. Lieneekö sähköpostissa mainittukaan, kenen konserttia menemme kuulemaan.

Välillä heräsi epäilys, tuliko päälle liian hyvät vaatteet, jos meillä oli myös liikunnallinenkin osuus, kuten tavallisesti. Mutta järkeilin bussissa, että jos sattuu olemaan keilausta, voihan sitä keilata paremmissakin vaatteissa, heittää vain korkokengät pois jalasta. Ja jos sattuu olemaan uimista, ei altaaseen tarvitse kuitenkaan mennä vaatteet päällä. Pieni kauhuntunne kävi välillä mielessä siitäkin, olenko edes ilmoittautunut koko reissuun. Joku ihmettelee nyt, eikö voinut kysyä keneltäkään. Ei! Minä en kysy enää keneltäkään mitään! Sen verran ovat haukkuneet minua muistamattomuudesta. Enkä nyt ainakaan naureskelun riemua heille suo! Mieluummin annan yllättää itseni yhä uudestaan.

Ja kas, kiva oli havaita, että lavalla esiintyi Jean S. Tiedättehän nuo polvihousuissa kekkuloivat raavaat miehet. Meininki oli vetävä ja meillä oli hauskaa. Ja olihan meillä liikunnallinenkin osuus. Nostattivat yleisönkin välillä ketkuttelemaan ja heiluttelemaan itseään. Oikein hikeä pukkasi pintaan, vai olisiko se sittenkin tullut runsaista juomatarjoiluista.

******
Oikein täytyy tähän kirjoittaa muistiin, että ensi kuussa lukiolaiset menevät Imatralle teatteriin katsomaan jotain Juiceen liittyvää. Minä olen ilmoittautunut mukaan. Muistaakseni ;)

*******
Unohtelevat ne muutkin kaikenlaisia asioita. Eilisessä Savot-ilmaisjakelulehdessä oli iso juttu Saimaan rannalle perustetusta ja juuri avatusta komeasta kylpylästä. Missään ei kuitenkaan mainittu, missä kaupungissa se on - en ainakaan nähnyt kaupungin nimeä! Vai onko tahallaan jätetty paikkakunta mainitsematta, ettei sinne eksyisi käyhiä suomalaisia. Tuntuu kuin kylpylä olisi perustettu vain rikkaita venäläisiä varten.

Ei oikein nyt onnistanut

 Kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua. Ja suurin osa asioista mennyt pieleen. Viikko sitten haimme metsästä verihelttaseitikkejä ja samettijalkoja. Seitikeillä piti tulla kaunista punaista väriä villalankoihin, samettijaloista tummanruskeaa. Hiki hatussa värjäsin langat viikolla ja kumma, samettijaloilla tulikin vihreää, seitikeillä keskiruskeaa, jälkiväristä vaaleanruskeaa. Ihan eri värejä kuin olen ennen saanut. Perjantaina nostimme porkkanat maasta, ja keitin naatit väriliemeksi, ja eilen piti niistä tuleman kirkkaan keltaista. Pah, hailun vihreää tuli. Yksi syy ehkä värien erilaisuuteen on se, että mistään en saa enää tinasuolaa puretusaineeksi, jonka pitäisi kirkastaa mm. keltaisia värejä. Apteekit eivät kuulemma saa enää tukustaan. En tiedä, missä sellaista muualla myytäisiin.

Tänään oli satamassa ns. maalaismarkkinat, jonne kuka vain sai mennä myymään mitä vain. Sinne olisi pitänyt lähteä jo aamusta ostoksille, mutta vasta puolenpäivän jälkeen urkenimme paikalle. Suuri osa oli jo saanut myydyksi tavaransa ja lähtenyt pois, puuroa ja makkaroita olisi vielä ollut tarjolla, samoin mattoja ja villasukkia. Tyrnimarjojakin oli jäljellä enää tuo yllä oleva kulhollinen. Minulta jäi näkemättä myös tanhuesitykset ja ihmispaljous.

Keväällä sain lahjaksi lankaa ja neuleohjekirjan. Mutta mitä ihmettä, ei tämä olekaan neuleohje vaan jonkin lentokoneen kokoomaohje. Tai ainakin siltä näyttää. Miten minulle iänkaikkiselle hölmölle on joku antanut englanninkielisen neuleohjekirjan. Ja taas sanakirjaa kehiin. Huomasin, että en tiedä edes silmukkaa englanniksi saati sitten oikein-nurin jne. Ainut käsitöihin liittyvä minkä tiesin etukäteen englanniksi, oli lanka, jonka olen oppinut Villasukan blogista Bits of yarn. Tuskin muuten tietäisin. Sen muistaakin hyvin, kun näyttää niin ruotsin garnilta. Ja ellen olisi aloittanut bloggausta, ei minulla varmaan olisi ollut tietoa neuloa-sanastakaan, knit. Sekin on tullut bloggauksen kylkiäisenä. Nyt ei sitten auta kuin kaiket illat lueskella sanakirjaa, että osaisi tehdä hienoa huivipitsiä tuon kauhean koodiston mukaan. Luulenpa kuitenkin, että katson vain kuvaa ja sen mukaan arviosta heittelen silmukoita vuoroin oikein, vuoroin nurin.

Mutta on meillä onnistuneitakin asioita. Metsästä on saatu valtavia sienisaaliita, tänään viimeksi mustia torvisieniä ja suppilovahveroita. Ja siellä markkinoilla ostin yhden arvan, jolla voitin valtavan karkkilaatikon.

Aivot automaatilla

Ihminen toimii kummallisesti silloin, kun hän on laittanut aivoilleen automaattivaihteen päälle. Oikea käsi ei todella tiedä, mitä vasen tekee. Havaitsin tämän taas konkreettisesti, kun hämmästelin, miksi koululaukkuni sivutasku alkoi olla niin pullea, että vetoketju ei enää mene kiinni.

Mitä taskussa sitten oli? Ainakin kourallinen kyniä. Pöydältä ne siirtyvät helposti läksynteon yhteydessä laukkuun, pahempi juttu, että siellä on suurin osa opehuoneen pöydiltä  ja vielä pahempaa, että osassa lukee jopa kollegan nimi! Onpa luokasta siirtynyt liidunpidikkeitäkin! En kyllä tunnusta.

Ei kuitenkaan pelkästään kynät siirtyile minun följyyni. Kerran lähdin aamulla Jyväskylään ja koko päivän kaupungilla palloiltuani aloin yhtäkkiä ihmetellä, miksi minulla on ruskeat kengät jalassa! Minähän en omista ruskeita talvikenkiä. Miten ne ovat voineet vaihtaa väriä? Valehtelematta meni puoli tuntia tuota ihmetellessä, kunnes ymmärsin, että edellisenä iltana kylässä ollessani olin lähtenytkin kotiin kaverin kengissä. Ei ollut kaveri kauhean iloinen, kun olin koko päivän hiottanut ja kastellut hänen uudet kenkänsä lumisohjossa.

Kengät ja kynät näyttävät olevan aivojeni automaattiohjauksen heikko lenkki. Silloin kun meillä vielä oli koira, huomasin kerran sitä ulkoiluttaessani, että huh, minullahan on molemmissa jaloissani erilaiset kengät! Ei muuten kummallista, mutta kun toisessa oli korkeahko kantakin ja kapea kärki, toinen oli matalakantainen. Tuon huomattuani aloin kulkea ojanpohjia pitkin, etteivät muut huomaisi. Ymmärsin sentään vähän hävetä.

Yksin ja kaksin

YKSIN.

Yksinäistä on tälläkin. Muut ovat kuolleet sukupuuttoon.

Ei ole kaveria tälläkään. Ulkomailta asti siementen mukana lintulaudan alle tullut, eikä kukaan edes tunne eikä tiedä nimeä. Risiiniksi luulimme, mutta ei taida ollakaan.

Huhuu, missä kaveri?

Yksinäisyyttä on monenlaista.

 KAKSIN aina kaunihimpi?

Kaksin yksin?

Rumat ne koreilee

Eräs opettaja oli saanut opettaakseen luokan, jolle oli siinä aineessa opetus viime vuonna tullut toiselta paikkakunnalta etäopetuksena. Oppimisen laatua tiedusteltaessa oli vastaus ollut: "Ihan hyvin meni muuten, mutta opettajalla oli koko vuoden sama vaate!"

Ei kyllä ennen vanhaan olisi tullut kuuloonkaan sanoa jotain opettajan vaatteista ääneensä, ei ainakaan toiselle opettajalle. Opettajan vaatteet kyllä tietysti pistivät silmään, opehan seisoi kaiket päivät siinä silmien edessä. Muistan kouluajoiltani erään uuden open jolla ei syksystä jouluun ollut kuin yksi ainoa mekko. Jouluun mennessä oli sitten kai saanut sen verran rahaa kasaan, että oli ostanut uuden hameen ja puseron. Kaksi seuraavaa kuukautta piti sitä vaatetta, mutta jo kahden kuukauden kuluttua oli saanut ostetuksi uuden puseron, jossa ilmestyi luokkaan loppukevään.

Kukahan se on määrännyt, että  vaatteita pitää jatkuvasti vaihdella ja aina olla uusia, jos ne kerran ovat ehjiä ja siistejä. Onneksi maalla on kuitenkin toista kuin kaupungissa. Minulle ei ole juuri henkilökohtaisesti mainittu vaatteista. Opiskeluaikana olin sijaisena eräässä koulussa. Ei kerta kaikkiaan ollut varaa ostaa ensimmäistäkään uutta vaatekappaletta. Minulla oli lyhyt minihame, jollaiset eivät olleet enää muotia. "Opettajalla on liian lyhyt hame!" joku suvaitsi mainita luokan perältä. No, ei vain voinut mitään. Pari vuotta siitä taaksepäin se oli ollut supermodernia ja kovassa huudossa, nyt siis vanhanaikainen.

Tuon lisäksi ei minulle henkilökohtaisesti ole mainittu vaatteista kuin että "ei silti että se mitään haittaa, mutta sinä olet ihan pellen näköinen" ja erään toisen kerran kaulassa roikkuva riipus on ärsyttänyt niin, että oppilas huomautti, että "eihän se kai nyt niin rumakaan ole, mutta ei sitä tarvita!"
Alan kallistua sille kannalle, että vanha pohjalainen sanonta "rumat ne vaatteella koreeloo" pitää kovastikin paikkansa.
*****
Valokuvan lähetti kaveri minulle jostain Hämeestä.