Blogimaailmaa

 Nyt seuraa lisää turinaa K50-blogista löytyneiden kysymysten myötä.


5. Miksi ja milloin ryhdyit bloggaamaan?
Vuonna 2006  meitä opettajia oli taas jälleen kerran jollain tietokonekurssilla, jonka aiheena olivat sillä kertaa blogit ja wikit ja RS-syöte yms. Tuolla kurssilla tehtyyn harjoittelublogiin aloin kirjoittaa varsinaista blogiani vuotta myöhemmin. Ensin poistin vain kaikki harjoitustekstit. Aloitin Kieltenopen päiväkirjalla, samaan aikaan suunnilleen perustin toisenkin blogin Kielten ihmeellisen maailman.


6. Mitä kommentit merkitsevät sinulle?
Ne ovat erittäin tervetulleita. Niiden kautta olen tutustunut moniin livenäkin. Kommenteista saa myös palautetta. Ja jollain lailla tuntuu mielekkäämmältäkin kirjoittaa, kun joku kommentoi.

7. Miksi kirjoitat nimimerkillä/omalla nimelläsi?
Aloin kirjoittaa blogia nimimerkillä, koska luulin, että kaikki muutkin niin tekevät. Suuri osa kuitenkin tietää oikean henkilöllisyytenikin, sillä ei ole ollut mitään syytä piilotella.

8. Talletatko tai tulostatko omat postauksesi?
En koskaan. Sitä paitsi nehän pysyvät ainakin toistaiseksi tallessa täällä netissä parhaiten.

9. Miten taltioit digikuvasi?
Siirrän niitä aina vähitellen ulkoiselle kovalevylle. Aiemmin myös CD:lle, mikä on kuitenkin hankalampaa.

10 .Miten seuraat suosikkiblogejasi?
Blogini sivussa olevan blogirullauksen kautta. Usein lueskelen myös muita blogeja.

11.Ärsyynnytkö vai innostutko jatkuvista muutoksista nettiympäristössä? 
Ehkä enemmän ärsyttää. Tuntuu että useimmat muutokset ovat vain muutoksia muutoksen vuoksi. Eivät auta asiaa yhtään eteen päin.

Varoituksen sanoja

Aioin mennä mattoja pesemään, mutta pesualtaisiin ei tullut vettä. Kunta pitää nimittäin rannalla yllä matonpesualtaita, joihin saadaan järvestä vesi. Pumppu oli rikki. Vasta tänään tai huomenna tulee uusi pumppu.

Niinpä minulla on ollut aikaa perustaa uusi blogi, johon laitan kaikenlaisia luontokuvia. Mutta varoitus: lukijan täytyy ottaa huomioon, että minulla on intoa enemmän kuin taitoa, ja minulle tilanteisiin liittyvä tarina on useimmiten tärkeämpi kuin kuvan taiteellisuus.

Minulta näyttää puuttuvan myös itsekritiikki, sillä mukana voi olla kaikenlaisia heilahtaneita, pimeitä, valottuneita ja epäselviäkin kuvia. Mutta koska eläinten kuvaaminen on kovin haasteellista, olen onnellinen, jos ylipäätään ehdin laukaista kameran ennen kuin otus on kameran ulkopuolella. Kasvit pysyvät paikallaan, mutta nekin on kuvattu useimmiten väärästä suunnasta, väärään aikaa ja väärässä valossa. Mutta jos kaiken tämän kestää, voi vilkaista blogista, mitä linssin eteen on sattunut jäämään.

Nauttiminenko pahasta

 

Moni bloggaaja tuntuu olevan tyytyväinen,  kun Blogger oli käyttökatkolla, ei tullut roikutuksi jatkuvasti netissä ja sai tehdyksi välillä muutakin

Mutta onko blogissa pyöriminen sitten pahempi asia kuin jokin muu tekeminen. Kuka määrittelee, mikä ihmisen tekemisistä on arvostetumpaa, parempaa tai hyödyllisempää kuin jokin toinen. Yksi lukee romaaneja aamusta iltaan, toinen tekee käsitöitä jatkuvasti. Kolmas lukee lehtiä, joku istuu naapurissa juoruilemassa niistä, jotka juuri eivät satu olemaan paikalla. 

Jollekin on hölkkääminen tai muu liikunta tullut aivan pakkomielteeksi, tunnenpa sellaisenkin, jolle jatkuva siivoaminen oli niin tärkeää, että millekään muulle ei jäänyt enää aikaa. Jos joku tekee jatkuvasti intohimoisesti työtään, on sekin jo pahasta.

Kuka on määritellyt, mitä meidän tulee harrastaa ja tehdä töinämme tai vapaa-aikanamme? Miksi tunnemme huonoa omaatuntoa jostain harrastuksestamme? Vai onko meillä sisäänrakennettu kello, joka alkaa kilkattaa heti, kun alamme nauttia jostain? Eräs henkilö, nyt jo edesmennyt, oli kerran päässyt ensimmäistä kertaa eläissään kokeilemaan tikanheittoa. Hänestä se tuntui mukavalta harrastukselta, kunnes yhtäkkiä heitti tikat syrjään ja lausahti: "Nyt täytyy lopettaa, tähänhän tulee himo!"

Niin tai näin, joka tapauksessa Bloggerin kaatuminen laittoi ihmiset välillä miettimään elämän syntyjä syviä. Mikä on työn ja vapaa-ajan suhde, miten turvassa olemme netissä liikkuessamme ja kuinka riippuvaisia olemme nykyaikana toisistamme. Ja ylipäätään miten haavoittuvaisia olemme joka asiassa. Täällä hieman valaistusta Bloggerin kaatumiseen.

Toimii taas

Blogger on näköjään vihdoin toiminnassa. Ja viimeisimmät postauksetkin on palautettu, mutta kommentit ovat kateissa, samoin suuri osa edellisten postausten kommenteista on taivaan tuulissa. Joillakin on ollut kirjoitustensa perusteella suurempiakin murheita käyttökatkoksesta johtuen. Ihan sitä oli kuin kipiä kissi, kun ei päässyt käyttökatkon aikana blogiin muuta kuin lukemaan.

Nämähän ovat sentään pieniä ongelmia. Mutta miten sitten suu pannaan, kun eräänä päivänä heräämme ja meillä ei ole pankissa rahaa eikä velkaa. Kaikki tiedot ovat hävinneet. Kuinka kaikki ihmiset voivat olla niin luottavaisia tietotekniikan toimivuuteen. Kaikki tuntuvat luottavan siihen, että kyllä kaikki jatkuu ja menee hyvin nyt ja aina ja iankaikkisesti.
***********
Mutta minäpä olin eilen musiikinopettajakollegani eläkkeellejääntikahveilla. Meni aikansa, ennen kuin huomasin, että kas, en ole tuota ja tuotakaan henkilöä nähnyt pitkään aikaan. En ollenkaan huomannut, että eiväthän ne ihmiset kaikki kuuluneetkaan enää nykypäivän opehuoneeseen, vaan ovat jääneet eläkkeelle jo monta vuotta sitten. Oli vain niin tuttu ja kotoinen tunnelma, ihan kuin ennen vanhaan. Kymmeniä vuosiahan sitä istuttiin samassa opehuoneessa. Itse olin vuosikausia nuorin, nyt taidan olla vanhin, mutta silti moni tulee jämään eläkkeelle paljon ennen minua.

Kuorokin lauloi, ja ope alkoi vanhingossa johtaa ja ohjata laulua. Ei kai muistanut hänkään, että ei nyt ollakaan enää töissä. Joku sanoikin minulle jo varoittavasti: "Muista sitten, että kun sinun eläkekahveja juodaan,  jos minä pidän sinulle ruotsiksi puheen, niin et rupea korjailemaan virheitä!"

Toissapäivänä oli meillä vihdoin kieltenopettajien kokous, jossa jaettiin ensi vuoden tunnit.  Kyllä sieltä riitti töitä minullekin vielä taas ainakin vuodeksi. Etäopetustakaan ei ole minulla kuin kolmessa kurssissa. Oikein hyvä näin.

Kuin lehmän häntä

Millaisia suomalaiset ovat? Tätähän me olemme aina kyselemässä ulkomaalaisilta, mutta olemmeko ottaneet onkeemme, jos olemme saaneet palautetta? Vai onko meille vain lausuttu kehuvia kohteliaisuuksia, jotka olemme ottaneet tosissamme ja tyytyväisinä porskutamme luullen, että Suomi on paras maa ja on lottovoitto asua täällä ja meillä ei ole byrokratiaa ja me otamme muut huomioon ja me olemme niin rehellisiä ja meillä on parhaat tulokset PISAssa ja mitä muuta kaikkea vielä.

Vaikka moni asia saattaa ollakin meillä hyvin, kannattaisi bisneksessä ja ulkomaalaisten kanssa muutenkin toimivien ehkä kaivaa se malka silmästään. Kannattaisi ottaa selvää, mitkä asiat eivät toimi kunnolla ja tehdä parannuksia. Haluaisin mainostaa mm. Pirjon blogia, jossa keikautetaan kaikki meidän itsetyytyväisyytemme aiheet nurin ja melko suorasukaisesti ilmaistaan, että suomalaiset ovat epärehellisiä, juoppoja, eivät kuuntele eivätkä ota huomioon toista, eivät pidä lupauksiaan jne. Eli kaikki ne hyveet, joista meitä on aina kiitetty ovat jossain vaiheessa kääntyneet nurin päin. Pirjolla tuntuu olevan paljon kokemusta ja näkemystä näistä asioista. Sitä paitsi hänellä on paljon mielenkiintoisia juttuja ja sattumuksia kerrottavana vuosienkin varrelta toimiessaan vientikonsulttina.

Mutta minähän en ihmettele yhtään, että suomalaiset ovat sellaisia. Jo 80-luvulla päivittelimme kollegoidemme kanssa, millaisia työntekijöitä mahtanee tulla tulevaisuudessa, kun työmoraali oppilaiden keskuudessa vain laski ja laski. Ja pakko sanoa, että alas päin meno ei ole pysähtynyt. Se jatkuu vielä valitettavasti, joten käsi sydämelle! Tästä ei hyvä seuraa. Mutta onko kukaan koskaan uskonut, mitä opettajat sanovat?

Sanottakoon vielä, etteivät tietenkään kaikki ihmiset ole välinpitämättömiä ja laiskoja, mutta selvää yleistä taantumusta on ollut havaittavissa kauan, kauan. Kun tuli oikein laiska sukupolvi valtaan, he keksivät, että juu, se onkin luterilaista moraalia, että pitää olla niin täsmällinen ja tunnollinen ja hyveellinen ja työteliäs. Johtopäätös oli, että heitettäköön sellainen moraali romukoppaan ja ruvettakoon vain nautiskelemaan ja oleilemaan, hoitakoon joku muu hommat.

En lopeta kaikkia

Mikään ei vie ihmiseltä enemmän energiaa kuin kaikki negatiivisuus. Tämän huomasin konkreettisesti, kun aloin pitää blogia, jossa otin esiin vain negatiivisia asioita. Huomasin, että kaikenlaiset epäkohdat ja negatiivisuudet oikein kaatuivat päälleni, ja olin uponnut niihin kaulaani myöten. Ja kun mikään epäkohta ei poistu maailmasta kuitenkaan, poistin koko blogin ja säästin sieltä vain yhden kirjoituksen.

Toinen syy blogin poistamiseen on se, että minulla on nyt meneillään yksi toinen projekti, joten ei ole aikaakaan pitää montaa blogia. En juuri päivitä enää tuota Suomalaista elämääkään, sillä olen siinä saavuttanut päämääräni ja kuvannut yhden vuoden kierron suomalaisella maaseudulla. Käytän kirjoituksiani omiin tarkoituksiini, ne ovat kätevästi saatavilla netissä, ei tarvitse selailla papereita.
Tämän blogin pidän vielä toistaiseksi  voimassa.

Ongelma blogissa

Minun blogissani on ilmennyt kumma ongelma.
Aiemmin, kun tulin blogini kirjoitustilaan, näin kirjoitustilan yläreunassa painikkeen, josta voi valita tekstille eri värejä tai saattoi muuttaa tekstin kokoa. Jos liitti kuvan, se näkyi kuvana kirjoitustilassa.

Mutta muutama päivä sitten kaikki muuttui.
Nyt ei ole enää noita mainitsemiani painikkeita. Ja jos liitän kuvan, näkyy se vain pitkänä koodilitaniana. Jos liittää monta kuvaa ja haluaakin siirrellä niitä, pitää olla tarkkana, että kopioi oikean koodin ja että koodin kaikki merkit tulevat mukaan, koska ei ole tietoa, mistä kuvasta on kyse.

Samanlainen ongelma oli entisissä blogeissani, mutta kun perustin nämä uudet uusin käyttäjätunnuksin, olin ihmeissäni, että kas, onko bloggerissa uusi versio, kun saa jo kirjoittaessaan nähdä, minkä kuvan on liittämässä ja voi muuttaa värejäkin.

Nyt kysynkin, onko muilla samaa ongelmaa? Miten näin on päässyt käymään, ja pääseekö tästä takaisin entiseen olotilaan? Onko kenelläkään tietoa?

Seinäjoen antia

Tämä viikonloppu ei ainakaan haaskaantunut turhuuteen, sen verran paljon tuli asiallista ja asiatonta asiaa tehdyksi. Pyysin erään ystävän mukaan Pohjanmaan-reissulle. Miestä ei kannata ottaa mukaan sellaiselle matkalle, jossa pitää lentää tukka putkella paikasta toiseen. Mies vain jarruttelee.
Kuvassa Seinäjoen Jouppilanvuori, joka on kuin rupi tasaisessa maastossa. Vuori on oikeastaan tekovuori ja tehty laskettelurinteeksi.


Jätimme matkan varrelle meillä koko viikon kyläilleen lapsenlapsen ja huristimme eteläiselle Pohjanmaalle. Jos kerran Tuurin kyläkauppa osuu kohdalle, sinne on pakko mennä. Mies ei nimittäin sinne suostu enää koskaan lähtemään. Kerran sain houkutelluksi, ja se oli hänelle karmea kokemus. Täpötäydessä kaupassa emme nähneet mitään emmekä saaneet käsiimme ihmispaljouden takia mitään tavaraa, ja kun seuraavan kerran jotain näimme, olimme jo kaupasta ulkona. Mutta onneksi oli shoppailuhaluinen kaveri mukana. Viihdyimme kaverin kanssa puodissa yli kolme tuntia. Kauemminkin olisimme aikaa saaneet siellä kulumaan, mutta potkaisivat meidät illan pimetessä jo ulos.


Yksi matkan tarkoitus oli juoda äidin 80-vuotissynttärikahvit jo viikko etukäteen. Me jälkikasvu olimme ostaneet hänelle lahjaksi akkukäyttöisen polkupyörän. Sen selkään kun äiti nousi, huristi hän heti mutkaista tietä tukka hulmuten näkymättömiin. Ei ollut käyttöongelmia. Tuumasi vain, että ei hänelle pitäisi mitään vehjettä ostaa, jolla kovaa pääsee. Hän ei malta olla päästelemättä sillä niin lujaa kuin värkistä irti lähtee. Virnuili, että hyvä, kun hänellä ei ole koskaan ollut ajokorttiakaan. Olisi kuulemma saanut varmaan rutkasti ylinopeussakkoja.



Suuri anti oli myös Seinäjoen käsityömessuilla, jonne suunnistimme seuraavana päivänä. Meitä ei pitäisi päästää tuollaisille messuille: siellä häviää rahat, kipeytyy jalat ja olo on illalla kuin piestyllä koiralla. Mutta henkisesti niin virkeitä meistä tuli, ettei juuri yölläkään nukuttanut.


Kolmas oikea syy oli mennä Seinäjoelle tapaamaan vihdoinkin paria blogikaveria. Tapasin Vilukissin ja Villasukan, jotka olivat messuilla töissä omilla osastoillaan. Nyt on jotenkin mielekkäämmän tuntuista kirjoitella ja kommentoida, kun on oikeasti nähnyt nämä ihmiset. Näin ja tunnistin yhden muunkin lukemani blogin kirjoittajan, mutta en ollut puheissa.

Kiersimme kotimatkalle tietyistä syistä Jalasjärven ja Parkanon kautta. Huomiota kiinnittivät Jalasjärven tuulimyllyt ja bussipysäkkien odotuskopit, joissa myös oli tuulimyllyt. Jalasjärvi pitää tuulimyllyä epävirallisena tunnuksenaan. Joka paikkaan on tietysti aseteltu ihmiselle killereitä. Täällä oli tien varrella juustomyymälä ja Pentikin myymälä, jotka oikein ryöstivät rahamme, vaikka kuinka yritimme pitää nyöreistä kiinni.
Ja ihan kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi rahanmenoa, vei kotimatkalla Jyväskylän Viherlandia loputkin.


Jos ei matkalla osta pimeää pulloa, ei se ole matka eikä mikään.

Ystäväni, joka on itäsuomalainen syntyjään, naureskeli messuilla koko päivän pohjalaisille sanonnoille ja iskulauseille, joita oli liinoissa ja t-paidoissa eri myyntikojuissa. Eräässäkin t-paidassa luki: "Pystyraita hoikentaa" ja alapuolella oli piirretty yksi pystyraita. Tai: "Mun kans ei oo ikinä vaikiaa, teherähän vain just niin ku mä sanon!" Eräs nainen haikaili: "Kun sais miähen ja mukulan, ei tarttis ku istua ja imettää!" Vielä lopuksi mielestäni paras: "Hyvää pakkaa tulemahan, vaikka vain tavallista yrittää!"

Ajansyöjiä

Monissa blogeissa on käsitelty viime aikoina blogeja. Miksi kirjoittaa, millaisia blogeja on, mitä merkityksiä blogeilla on ja niin edelleen. Itsekin kirjoitin tässä jokin viikko sitten blogeista. Minua on hämmästyttänyt se, miten monissa blogeissa kritisoidaan sitä, että joku alkaa kommentoida blogeja ja sitten lopettaakin kommentoinnin. Tai kirjoittajaa moitiskellaan siitä, että hän ei vastaa lukijoiden kommentteihin.

Itsestänikin on kiva, jos ihmiset kommentoivat paljon, ja kommentit ovat tervetulleita. Ja voimien ja kykyjen mukaan yritän vastaillakin. Mutta minusta tuntuu, että ei bloggaamista pidä ottaa ihan kuolemanvakavasti. Eri ihmisillä on eri syitä kirjoittaa, lukea, kommentoida, vastata tai olla tekemättä näistä mitään. Kukin olotila voi olla tilapäinen tai sitten pysyvä, kuinka kulloinkin. Minusta ei pidä ottaa murhetta, blogeihin on asennoiduttava jo alun perinkin, että yksi jos jättää niin toinen jo ottaa... On hyväksyttävä tilanne sellaisena kuin se on.

Olen itse kärsinyt jopa huonoa omaatuntoa, kun ei aina ehdi kommentoida, eikä aina kaikkea lukeakaan. Kun avaan tietokoneen, minun on ensin tarkastettava neljä eri sähköpostia! Kaupungin työpostit ja niihin vastattava, jos aihetta ilmenee. (Niille jotka eivät tiedä, mainitsen, että lukiomme on nykyään erään Kaupungin Lyseon lukion Meidän toimipiste). Lisäksi luen oman työpaikan sähköpostit, sitten seuraava sähköposti, jonne tulevat ulkomaalaisten projektipartnereiden ja ystävien postit, ja viimeiseen kotimaiset kaverit ja tutut ja blogitekstien kommentit. Nämä kun käy kaikki läpi ja vastailee kuhunkin, on aikaa vierähtänyt jo melkoinen tovi.

Jos sattuu mielessä olemaan aihe, mistä kirjoittaa, se on seuraavana vuorossa. Kuvien lataaminen ja pienentäminen plus kaikki töpeksimiset vie oman aikansa. Siirrynpä seuraavaksi lukemaan blogikavereiden blogeja. Seuraa kommentoinnit. Aina löytyy uusi linkki, jota on mukava seurata, sieltä löytyy taas kivoja juttuja. Hohhoijaa.

Lopuksi yleensä huomaan, että oppilaille olisi pitänyt tehdä jokin lisäharjoitus tai koeosio. Kokeiltava linkkejä, toimivatko ne, jos vie seuraavana päivänä oppilaat vaikka tietokoneluokkaan. Entäs kokeiden korjaukset ja tuntien valmistelut, puutarhan- ja metsänantimiakin pitäisi laittaa, liikuntaa harrastaa, ystäviä tavata.

Ja mikä on lopputuloksena tästä kaikesta: ystävät valittavat, kirjekaverit valittavat, kaikki valittavat, että liian harvoin kirjoitan tai liian harvoin tapaan heitä. Ja mieskin sanoi tässä eräänä aamuna töihin lähtiessäni: -No heippa, ja tervetuloa taas käymään!

Onko olemassa omaa blogityyliä

Eilen pähkäilimme äidinkielen opettajan kanssa, mitä tekstilajia blogit ovat. Onko olemassa jokin yhteinen blogityyli? Mitä yhteistä eri blogeilla on?

Yhteisiä piirteitä ovat ainakin vuorovaikutteisuus ja se, että niitä kirjoittaa tavallisesti yksi henkilö, joskus useampi, mutta yksittäiset tekstit ovat tavallisesti yhden henkilön kirjoittamia. Blogeja päivitetään jatkuvasti, siten niitä myös luetaan päivittäin, verrattuna esim. muihin nettisivuihin. Tekstit ovat suhteellisen lyhyitä, tavallisesti ehkä korkeintaan yhden konekirjoitussivun pituisia, tavallaan kuin välähdyksiä.

Mutta siihenkö loppuivat yhtäläisyydet? Eroja on huomattavasti helpompi etsiä. On olemassa kuvablogeja, videoblogeja, lyhyitä päiväkirjanomaisia merkintöjä, tarinoita, pakinatyyppisiä kuten yleensä murteilla kirjoitetut. (Murteilla kirjoitettujen blogien linkkejä olen kerännyt kieliblogini oikeaan reunaan, siellä on muitakin kieliaiheisia linkkejä). Blogeja on myös eri aihepiireittäin. Onkohan enää mitään aihepiiriä, mitä ei blogeissa käsiteltäisi? On ruokablogit, käsityöblogit, askartelublogit, tekniikan blogit. Mainittakoon myös kieliblogit, joita on myös ilmestynyt. Kun itse aloitin kieliaiheisen blogini kaksi vuotta sitten, ei sellaisia ollut muita. Itsekin mietin silloin, että kotisivu sopisi aiheeseen paremmin, mutta blogi-työkalun helppokäyttöisyys ratkaisi sivuston valinnan. Ja juuri vuorovaikutteisuus on blogissa kiva.

Blogien opetuskäyttö on yksi tärkeä aihealue. Anne Rongaksen ansiokkaat blogit mainittakoon ihan kärjessä. Lisää blogien opetuskäytöstä mm. Suomen virtuaaliyliopiston kotisivuilla. Blogeja käytetään myös kotisivuina, varsinkin monet koulut tai yhdistykset laittavat kotisivunsa blogeille. Blogeissa on myös helppo tehdä kansainvälistä yhteistyötä eri koulujen välillä, esitellä omaa kulttuuriaan ja oppilaiden tuotoksia. Blogien mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta.

Mutta onko olemassa yhteistä blogityyliä? Minusta tuntuu, että blogit ovat samanlaisia kuin aikakauslehdet. On eri aihepiireihin keskittyviä lehtiä, joiden sisällä voi olla eri tekstilajeja. Olen muuten itsekin huomannut omissa blogeissani tekstien tyylin hyppivän pakinanomaisesta jaarittelusta tiukan asialliseen. Onkohan sellainen edes sallittua? Ainakin varmaan rassaa lukijan hermoja.

Aloittelijalle ja vasta blogimaailmaan heränneelle vihjeeksi, että suomalaisia itseä kiinnostavia blogeja voi etsiä aihepiireittäin mm. Blogilista.fi-sivustolta.