Yks kaupunkireissu

Mie ko toissapäivän lupasin kirjottaa täl täkäläiselkii murteella nii pittäähä se koittaa, vaik emmie ossookkaa.
Eile lähettii kaveri kansa kaupunkii hummaamaa. Olin tulna eellispäivän siihe tuloksee, jotta miul huutaat kaapit tyhjyyttää. Ei mittää piälepantavoo, ja työtkii alkaat kohtsillää. Sitä paitsi käskööt oikei ministeritkii, jot pittää ostoo, muute männöö kansatallous hunningole. Ja myöhä ollaa kuuliaisii immeisii ja tehhää nii ko käsketää.

Kaupungis ol mukava ajella, ko eihä siel olna juur kettää. Kaikha ne on tänne maale ängenneet kesälomillaa. Tiällähä saattaa kaupa hyllyt huutoo tyhjyyttää, ko turistit vievät kaike. Myö sit tuotii tavaraa senkii eestä kaupungist. Sieltähä lopettaat kaupat, jos ei kukkaa oo mittää ostamas. Eikä siin kauaa nokka tuhisna, ko takakontti ol täynnä lotjuu, pussii ja kassii.

Tavattii kahvilas tuttuloitakkii ja turistii sen aikoo, ko korjasvat suutarila miu lauku hihnat. On joku myönä miule aikonnaa nii huono käslaukun jot hihnat katkes heti ens käytös. Vielä myö keksittii männä yhtee kauppaa, ja het ovela tarttu nuor mies hihasta ja ol nii kommee ja hyvä puhumaa, jot myöhä innostuttii häne kansaa haastammaa vaik mitä. Mut eihä hää unhottannakkaa pääasioo. Tiettiihä myökii, jot pojal on mieles vua suaha meijät oma firmasa asiakkaiks. Mutta turhaa hää aikoosa kulutti meijä kansa. Myö oltii juur päivitetty liittymät ja viimose piäle siin samas firmas. Tais olla mies pettyny, mut ei maha mittää.

Sit ko myö viimosela selvittii iltapuolella kottii lähtöö, nous keskkaupungilta päi musta sankka savu. Ois tehnä miel männä kahtommaa, polttaako siellä joku kämppääse vai mikä pallaa, mutta eihä myö haluttu männä sinne palomiesten töitä häirihtemmää. Päin vasto ko mon muu ol kuulema jiänä tien tukkeeks. Sitä paitsi oisvat ehken luulleet meijä oleva syyllisii tulpalloo. Mutta oltii myö sen verran uteliaita, että kahottii het kotona netistä, jot keskellä kaupunkii ol jossain syttynä styrokskasa tullee. Tuski se itellää on syttynä. Ehkä joku on vähä avittanna.

Se ol sellane kaupunkireissu. Muutama kerra sain kotona kulkee eestakasii peräkonti ja makkuuhuonee väliä enne ko olin kaik tavarat kantana tuppaa. Koha ilemat kylymenöö, pittää männä uuvestaa ja ostoo vähä lämpimämpiikii voatteita :)

Päivä meni ku iltamis

Nyt pakkaa päälle väkisinkin sellaanen iili, että pitää vaihteeksi kirijoottaa pohojalaasella murtehella. Täytyy keksiä jutunjuurta vaikka tämän päivän tekemisistä. Äläköhöt eteläsavolaaset hermostuko. Mä yritän keksiä seuraavalla kerralla vaikka tikusta asiaa  eteläsavolaasittain. Tasapualisuuren vuaksi.

Aamulla  lähärettihin matonpesuhun jo heti sianpiäremän aikoohin. Eileen siäl´oli nimittäin oikeen jonua. Mutta ny ei ollukkaan ku kaks naista. Toinen puhuu suamia, toinen englantia, mutta ymmärsivät kuitenki toisiansa. Suamia puhuva neuvoo toiselle matonpesun alkeeta. Eileen muuten oli kaikki pesupaikat ihan täynnä ja miähiä oikeen jonotti vuaruansa. Huamatkaa! Suurin osa matonpesijööstä on nykyään miähiä! Mutta miähet heti alakoo suunnitella jotakin vehejestä, jolla pesu kävis ittestänsä, iliman voiman käyttöä. Mutta mitä herran jestas ne sellaasta suunnitteloo. Mukavampi mattoja on hiki hatus pestä ku salilla poukottaa hiestä märkänä punnuksia ja kahavakuulaa. Se se vasta ykstoikkoosta hommaa on eikä tuu mitää valamista kummiskaa.

No sitte kotia tultua mull´oli vuaros pinaatinlehtien säilöminen pakastimehen. Keitin niitä jonkin aikaa, pilippusin ihan hianoksi ja laitoon pakastepussiihin ja imaasin ilimat pussista pihalle. Moon joskus ostanu konehenkin, jolla saa ilimat pois pussiista imeskelemättä, mutta ei oo tullu otettua käyttöhön. No tämä homma sujuu iliman kommelluksia.

Just ku oltihin syäty, havaattimma, jotta ulukona joku vanaha nainen luuraa meirän portista pihahan. Yritti olla kuusiairan takana piilos, mutta vahtas aina vähän väliä, sitte haki kamerankin ja kuvas taloon. Arvasimma, jotta son joku, joka on joskus asunu täs taloos. Oikeen menimmä kysymähän, ja saimma tiätää, jotta ei hän itte, mutta hänen joku sukulaasensa oli asunu täälä viiskymmentäluvulla. Siinä pihakeinus istues ja rupatelles meni ainakin pari tuntia. Nainen, joka muuten tänään kuulemma täytti 87 vuatta, innostuu kertomahan ummet ja lammet kaikenlaasia tarinoota elämästänsä. Asuu nykyään Helsingis.

Ja voitta uskua, että tarinat on nykyihimisen korvis uskomattomia. Jo sekin, kuinka hänet pantihin kansakouluhun 8-vuatiahana: eka päivänä vanhemmat vain sanoo, notta "mee tuata tiätä niin pitkälle kunnes näjet isoon punaasen taloon. Siälä pihas on palijo ihimisiä ja meet niiren mukana sisälle". Ei tulis kuulohonkaan laittaa nykykakaroota yksin eka päivänä kouluhu. Niitä ku raijatahan ja köörätähän sinne autolla viälä lukioski, äiti tai isi saattajana.

Iltapäivällä oli mulla vuaros vähä perhosenmettästystä kameralla. Olin just pannu jalakahan oikeen kummisaappahat, jotta meen viäreisen tontin ryteikköhön kytikselle. Mutta ku hyppäsin ojan yli, nousi horsmien ja angervojen seasta viarahan miähen pää. Tämä miäs oli siälä nyhtämäs ja niittämäs istuttamiensa koivuntaimien ympäriltä ryteikköä. Soli luullu seleviävänsä urakasta äkkiääki, mutta kyllä se joutuu usiamman päivän siälä könyämähä. Sitei kukaa uskokaa miten kauhian vahava ryteikkö on kasvanu tuoho pari vuatta sitte kaarettujen puiren tilalle. Monet istutetut koivut on jo niin isoja, jotta ne seleviää itteki, mutta kuallehien tilalle on istutettu uusia piäniä taimia, jokka tukehtuus, jos ei niiren ympäriltä kaarettaas horsma-koiranputki-mesiangervoviirakkua.

Kohta oli meillä vuaros ongelle lähtö. Minoon ny innokas lähtemähän ongelle useenkin, ku miäs oli nähäny järvellä norpan just silloon ku molin Espanjas. Veren (=veden) pinta oli kuin kiahunu pikkukaloosta ja sitte yhtäkkiä keskeltä tuata kuahuntaa oli tyäntyny norpan pää. Kalat oli tiätysti härissänsä yrittäny pakohon tuata kauhiaa petua.

No me mentihin ny siis ongelle. Lähärettihin pakettiautolla, sillä ku teherähän kaikki tällääset sottaaset reissut. Miäs meinas, jotta pannahan auto vaihteeksi eri paikkahan ku tavallisesti. Mutta ei olis pitäny! Siihen juuttuu pyärät pehemoosehen maahan, eikä irti sitte millää. Hakattihin vesurilla kuusenoksiaki pyärien alle ja kaikki muut temput tehtihin, mutta auto vaan juuttuu ja vajos syvemmälle mutahan. Mikäs siinä sitte auttoo ku soittaa jolleki lähialueella asuvalle tutulle, joll´olis sellaanen vehejes, jolla saa isoon pakettiauton verettyä irti.

Mä tiätysti otin heti innoossani hianon uuren puhelimeni ja meinasin soittaa numerotiarusteluhun. Mutta nyt alakoo kyllä nyppiä ja pistää vihaksi koko vehejes. Mitä varte pitää teherä sellaaset näytöt, jotta niistä ei torellakaa näje yhtää mitää auringonpaistees. Pitää ruveta pitämähän vissihin vilttiä mukana, jotta saa mennä sen alle, jos tarttoo puhelimella jotain teherä auringon paistaes. Onnistuun lopulta, ja lähistöllä asuva tuttu tuli vetämähän meirän auton pois murasta.

Onkipaikka on torella pahas paikas. Törmä on melekeen 90 asteen kulumas oleva jyrkkä monen metrin purotus vetehen. Ja alahalla ei ollukkaa tilaa seistä, ku vesi oli noussu niin, että just ja just meillä oli joku jalaansija. Muuten meni hyvin, mutta ku venehiä meni ohitte, lainehet löi melekeen polovihin saakka ja housut ja kengät ihan märkinä. Ei voinu yhtää perääntyäkää, ku siinä rintees ei pysy. Kokeelepa itte seistä seinällä!

Ihimeen hyvin lähti onginta käyntihi. Kumpiki saatihi isoja ahavenia, joten huamenna ei oo ruakaongelmaa. Sitte miähen ongesta hävis koukku ja niin jouruttihin lähtemähän kotia. Norppaa ei nähty, mutta yks tiira yritti pari kertaa siepata pinnan alta kalan, mutta ei saanu. Sill´oli huanompi tuuri ku meillä. M´olimma vissihi onkinu järvestä kaikki kalat.

Välillä kirjallisuuden lumoissa

Olen ahkeroinut pitkästä aikaa lukemisen saralla. Otin oikein asiakseni lukea eteläpohjalaisen, kurikkalaisen, kirjailijan Eira Pättikankaan melkein koko tuotannon. Olen lukenut hänen kirjojaan ennenkin, mutta ei kertaus näköjään pahaa tee, olin unohtanut suuren osan.

Minua viehättää näissä kirjoissa monikin asia. Ensinnäkin kirjat kertovat juuri niiltä seuduilta, joissa olen itsekin asunut lapsuuteni ja nuoruuteni. Toisekseen kirjat kertovat entisistä ajoista, 1800-luvun ajoista, yksi trilogia jopa 1300-luvulta. Kirjojen henkilöt voisivat ihan hyvin olla vaikka minun omia esivanhempiani suoraan ylenevässä polvessa.

Ja vielä kolmas syy kirjojen viehättävyyteen on repliikkien leveä eteläpohjalainen murre. Nythän vain on niin, että kun itse en enää juuri murretta päivittäin käytä, kuulostaa tuo kielenkäyttö joskus kovin oudolta. Mutta toisaalta se sopii entisajoista kertovaan kirjaan. Niinhän ihmiset ovat ennen puhuneet.

Paitsi että Pättikangas on Kurikasta, ja minä ja mieheni olemme alun perin toisesta pitäjästä. Joskus aina luen miehelle valittuja otteita kirjasta, jolloin hän joko innostuu, jos sanat ovat tuttuja, tai jos sanat ovat tyypillisiä kurikkalaisia ja siten meille ennestään outoja, väittää minun keksineen omiani:
"Mistä soot tänne pohojaksunu?" tai "Molin sielä vähä pöffäälemäs". "Mitä sulle pyllistää, kenenkä loukos tuo kakara könnää! Liika häjyynen son viä töihin, mutta jos kölli joskus ihimistyy ja rupiaa kynttäämähän töihin, se hajetahan pois". "Korijakkaa kölövi loukosta, sehän on muutenki ku nukkunesen rukous". "Kyllä mä tärkiää ottaasin vastahan kranniapua, kökkäkin menettelis".
Ei pidä kuitenkaan säikähtää murretta. Sitä käytetään kirjoissa vain repliikeissä, ja lauseet ovat ymmärrettäviä esiintyessään laajemmassa yhteydessä kuin nämä irralliset lauseet.

Onkohan Pättikankaan vaikutusta sekin, että syksyn mittaan tulin yläkoulun luokassa usein sanoneeksi: "Älä höpäjä sielä!" Tuolloin oppilaat itsekseen ihmettelivät tuota sanamuotoa, mutta eivät lopettaneet höpinäänsä. Olisikohan auttanut asiaa paremmin, jos olisin vielä leveämmin sanonut: "Äläkää hövääkkö siälä!"

Pohjalaisia pelejä

Ny on menny melekeen kolome viikkua jott on ollu meillä ihimisiä ja elukoota ja ittekki olin viikonloppuna Seinäjoella viemäs äireen takaasi. Notta ihan väkisi tuloo taas kaikki viarahalla kiälellä. Mutta koittakaa kestää, ei tätä kauaa kestä, tämon väliaikaasta.

Pohojalaaset on kovia trossaamaha ja teköhön kaikenlaasta myytävää omalla kiälellänsä. Molin joskus aikaaste ostanu Alias-pelin murtehella, mutten mä oikeen tykänny siitä, kyseltäviä sanoja ei ollut ajateltu ihan loppuhu asti. Siinoli tiätysti hyviä kohtia, joista oppii murresanoja, niinku ny vaikka kurkoonen eli joku koppakuariaanen tai muu ötökkä. Mutta sitte siinon palijo sanoja, jokkon iha yleespuhekiälisiä tai arkikiälen sanoja ympäri maata. Eikö vaikkapa aura (maan kääntämiseen tarkoitettu laite) oo ihan oikia suamenkiälinen sana eikä millääl lailla murressana, sehän on fältti murtehes, muttei siitä puhuttu mitää. 

Tällääsiä epälookisia pualihualimattomasti tehtyjä juttuja ku on palijo, menöö vähä into pelata lauran kans. Mutta on pelistä muutoon ollu ihan kiitettävästi riamua, ku on vaan iliman pelilautaa kyselty nuaremmalta sukupolovelta niiren tiatoja. Täskin vaan havaattoo sen tosiasian, että jos pelaajia on kaikenikääsiä, selevästi huamaa, että sanojen osaamisen määrä vähenöö sitä mukaa, ku porukka nuarenoo. Jokaanen sukupolovensa erustaja tiätää vähemmän murteellisia sanoja ku ittiänsä vähääkää vanhempi polovi.

Äitee toi meille ny sitte toisenki pelin, Etelä-Pohojanmaan tähären. Siinon sama periaate ku Afrikan tähäreskin, eli viärähän löyretty timantti Lappajärvelle. Täs vaan on kaikenlaasia kysymyksiäkin pohojalaasista tai välillä joutuu Vaasan vankilahan tai joutuu leikkuuttamahan tukkahansa körttikampauksen. On sanontojakin, joista pelivuaros olevan pitää tiätää lihavootu kohta, niin ku ny vaikkapa: Lapualla on kaks raitista miästä, sankaripattas ja vaivaaspoika. Tämä peli  on musta mukavampi ku tua Alias, mutta jos ny kritisoonti sallitahan, nii mum miälestä joissaki sanonnoos on lihavootu ihan väärä sana. Ei oo oikee ajateltu ihan loppuhu asti asiaa. Mutta mitäs piänistä, pääasia on notta aika kuluu ja hauskaa on.

Joskus on saatu lahajaksi muistipelikin pohojalaasittain tai korttipakka. Korttipakka on näistä kaikkeen parahin, siinei välttämättä tartte osata murresta. Mullon nimittään vähä sellaanen tunto, jotta nämä pelit on kiältä osaamattomalle raskahia. Mutta pohojalaaset voi tiätysti pelata keskenänsä ja hykerrellä itteksensä.

Jos saisin valita

Olen saanut haasteen, ja minusta hankalan sellaisen. Aikatherine haastoi kirjoittamaan aiheesta Jos minä saisin valita. Ja vielä pitäisi kirjoittaa murteella. Ehdin jo sen verran lueskella muiden kirjoituksia aiheesta, että tuntuu kuin kaikki olisi jo sanottu ja jopa tuhat kertaa paremmin kuin mitä minä ikinä kykenen saamaan aikaan. Mutta voinhan minä yrittää jotain värkätä:

Jos mull´olis valta ja mä saisin päättää, ei kakaroota ja koululaasia pirettääs koko päivää samas paikas istumas. Eikö soo luonnonlakien vastaasta, että ihimisen pitää istua tuppisuuna samas paikas kuus tuntia päiväs. Sitte nei osaa enää isoonakaan teherä mitää muuta ku istua ja tapittaa yhtehen kohtahan aamusta iltahan ja vielä yät perähän.

Ja jos multa kysyttääs, kaikill olis pakollista koulunkäyntiä vain enintään kuus tai seittemän vuotta. Kyllä siinä aijas kerkiää jo kaiken tarpeellisimman oppimahan. Sitte ne ihimisenaluut pantaas töihin, oikeen rehellisehen työhön, jost´olis jotaki hyötyä koko yhteiskunnalle. Kaks tai kolome vuotta menis tällä lailla.

Olis vaikkapa maatiloja, joissa kakarat sais itte kasvattaa vihanneksia ja pitää lampahia, kanoja ja muita elukoota. Tuotto käytettääs lähiruokana paikallisis kouluus tai vanhaankoriis.

Tällääsis huusholliis menis yksiltä nuorilta jonkin aikaa, esim. yks kesä. Sitte ne vaihtaas toisenlaasehen työhön. Nyt ne vietääs vuorostaan vanhaankotihin juttelohon vanhaan ihimisten kans ja aina sitä mukaa ku ne tottuus hampaattomihin ja pöyrööhin, ne vois toimittaa niille kaikenlaasta muutakin askaretta, avustaa syöttämisis, lukia niille juttuja leheristä  ja muuta vastaavaa.

Jos mull´olis valta, mä perustaasin itte asias firmoja, joissa nuoret olis kirijoolla, samoon ku koulus ny, ja sieltä lähetettääs nämä nuoret aina sinne, missä eniten tarvittaas tyävoimaa. Onhan sellaasia jo olemaskin, sanoovat niitä työnvälitystoimistooksi, mutta ei noo sellaasia, non vain kaavakkehentäyttölaitoksia, joista laitetaan seuraava raha-anomus vetämähän. Täm´olis sellaanen toimisto, joka laittaas ihimiset töihin, jos sellaasta torella on olemas. Paremmin käytännös oppiis ku koulunpenkillä istues ja ikkunasta kaiken päivää pihalle kattoes.Työpaikoolla olis aina joku opas, joka neuvoos uusia tulokkahia työhön. Jos kerran kouluus on tällä hetkellä kohta enemmän kouluavustajia ku opettajia, miksei palakattaas nämä samaaset avustajat koulun sijasta työpaikoolle työhönohojaajiksi.

Tällä lailla ihimisen elämästä kuluus kolome tai nelijä vuotta. Ja nyt ku olis saatu pahin murrosikä ja sen tuoma enerkia ja tuska purettua oikias työs, vois sitte siirtyä jollekin alalle, jolle torella haluaa, ja alakaa opiskella sitä. Ne olis sellaasia kouluja, joissa opiskeltaas niin sanottuja lukioaineeta ja/tai sitte oman alan aineeta. Tämä tälläänen koulutus vois kestää kaharesta kymmenehen vuotehen tietysti alasta riippuen. Nyt kun oma tulevaisuus olis selekiytyny sen verran että olis havaattu, mikä ala ei ainakaa kiinnosta, valittaas vaan niitä ainehia, joista olis torella hyötyä omalla alalla, ja niitä opiskeltaas intensiivisesti. Eihän oo mitää järkiä siinäkää, että nykysysteemis opetetahan kaikille väkipakolla kaikkia aineeta, joita ne ei kuitenkaa opi ja sitte joutuuvat lukemaha niitä samoja asioota aikuusina kumminki aluusta lähtien ja kallihilla rahalla.

Äläkääkä multa kysykö, miten tämä kaikki toteutettaas, solis sitten jonku toisen homma panna täytäntöhön. Jos mä saisin valita, mä panisin ministerit heti pohtimahan tätä asiaa.

Tuli vähä sekava juttu, tätei oo pohorittu iha loppuhun asti. Mutta punaasena lankana siinä on, notta koulua on aivan liikaa ihimisen elämäs. Pakko olla joku muuki elämisen malli.

Prilleehin menöö

Presidentinvaalin ensimmäinen kierros on käyty, ja jäljellä on kaksi ehdokasta, joista pitäisi valita toinen seuraavaksi presidentiksi. Sain puhelun äidiltä (81 v.), joka hämmästyksekseni alkoi puhua politiikkaa ihan ensi sanoikseen. Kun päivittäin seurustelen nuorten ihmisten kanssa, en muistanutkaan, miten suuri kuilu on  esim. oppilaiden ja äitini ajatusmaailmojen välillä. Oikein minua taas tuppasi naurattamaan äidin puheet - ja sitten vielä se murrekin! Tässä pieni näyte puhetulvasta:

-Kai sä muistat, että huomenna voi jo mennä äänestämähän ennakkoon, sä ku oot sielä ulukomailla justihin äänestyspäivänä. Muistakki äänestää oikiaa ihimistä, min´en ainakaa mitää homua ja vihiriää äänestä. Ja sitte son viälä sivariki. Miten se voi mitää armeijaa komentaa ylipäällikkönä. Kylläpä nyt on leheret ollehet hilijaa asiasta. Ja mitä sille sen akallekin pannahan päälle.
-Miten niin akalle, sehän on mies ja eikö se nyt jotain vaatetta kuitenkin löydä?
-No minkä näköönen sekin on tanttu päällä?
- Mitä varten sille pitäisi mekko päälle laittaa?
-No jos presitentti on ulukomailla erustamas puolisonsa kans, niin pitäähän sitä pukiakin sitä myören. Voi voi, kyllä menöö prilleehin kaikki jos siitä presitentti tuloo. Ja jos multa jokku toimittajat jossaki ovisuupiäles kyselöö mielipirettä, niin minä sanon, että te että ilikiä kuullakkaa mitä mä sanon... -Ja sano Erkillekin että muistaa varmasti mennä äänestämähän. Pitääskähän soittaa teirän flikoollekin, etteivät unohra.

Hih, äiti vain ei muistanut kysyä, ketä kukin aikoo äänestää. Jukra, jos hän tuli vaikka rekrytoineeksi ihmisiä äänestämään väärää miestä.

Lossattuja kissojakin

 Olen koko syksyn käynyt kansalaisopiston kurssilla, joka kantaa nimeä "Vanhat vanuneet". Kyse on siis vanhoista vanuneista villavaatteista, jonkalaisia on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu heittämään menemään, mutta joista tällä kurssilla tehdään jotain uutta. Kurssilaiset ovat tehneet siellä vanhoista villapaidoista aivan valtavan upeita peittoja, tossuja, säärystimiä, tyynynpäällisiä, pallinpäällisiä ja mitä vain ikinä yhdessä opettajan ja muitten kurssilaisten kanssa keksitäänkin. Itse en saanut aikaan kuin kaksi tuotosta. Ja kun muilla paikkakunnilla asuvat tuttavat halusivat tietää, mitä olen kurssilla värkännyt, laitan nyt tähän näytille ne.

Olen pilkkonut kaksi vanhaa villapaitaani, mustan ja punaisen. Paloista ei riittänyt kokonaiseen peittoon, mutta niistä tuli iso saali, jonka annan kissaihmiselle. Molempiin päihin kirjoin  nukkakirjontatekniikalla eli "lossaamalla" kissan. Jos saalia pitää hartioilla, tulevat kissat pystysuoraan eteen. Taakse reunaan tein neulahuovuttamalla kukkia, sillä sekin tekniikka oli itselleni uutta, ja halusin ehdottomasti kokeilla sitäkin johonkin.
Vanhoja mustia trikookangaspaloja ompelin yhteen alapuolelle vuoriksi.

Koska joululiinat tahtovat minulla olla kertakäyttöisiä, sillä aina joku kaataa steariinia keskelle liinaa, revin 80-luvulta säästyneen villakankaisen talvitakkini ja tein siitä joululiinan. Taskunkohdissa oli harmittavasti reiät, mutta opettaja keksi, että laitetaan niihin kohtiin kangas. Sattui sopivasti olemaan käsillä enkelikangasta. Vähän koristelin neulahuovuttamalla, ja kyllä tämä nyt ainakin yhden joulun luulisi välttävän.

Joulun jälkeen minulla ei ole ilmeisesti aikaa mennä tälle kurssille, mutta olen saanut niin paljon uusia ideoita ja oppinut uusia tekniikoita, että voin vaikka kotona tehdä joskus lisää kaikkea. Vanhoja vanuneita kyllä löytyy nurkista.

Tuo lossaustekniikkakin oli ihan uutta. Netissäkään ei tullut hakusanalla "lossaus" minkäänlaisia osumia. "Nukkakirjonnalla" tuli muutama osuma, mutta kone kysyi, tarkoitinko kuitenkin "punakirjonta". En tarkoittanut.
En tiedä, miksi tekniikkaa nimitetään myös lossaamiseksi. Minulla tulee vain koko ajan mieleen, miten Pohjanmaalla ennen lossaaminen oli kehumista ja rehentelyä. Jos joku oli kova lossaamaan, hän ylpeili ja kehui itseään kovasti.

Lahjoja kuin jouluna

 Äiti tuli meille muutamaksi päiväksi tyttären mukana ja toi tullessaan paketteja. Jokainen sai paketin, parhaimmat kaksikin, vaikka mies oli ainut, jolla oli oikein syntymäpäiväkin. Ja mitä niissä paketeissa oli? Pohjalaista tavaraa, ettei meiltä totuus unohtuisi! Yllä kuvassa pohjalainen pariskunta. Ihan ovat henkilöt sennäköisiä kuin lapsuudestani muistan vanhojen ihmisten olleenkin: nutturapäisiä ja huivi hartioilla tai päässä ja vaatteet tietysti mustat.

Tuosta pariskunnasta tuli mieleen 50-luvulta eräskin nainen, joka oli etsinyt juhannuksesta lähtien alushamettaan ja väitti sitä varastetuksi. Vasta jouluna saunaan mennessä löysi sen päältään! Oikaisi illalla itsensä sängylle samoissa vaatteissa kuin missä oli päivällä tehnyt töitäkin. En tiedä, onko tuollainen ollut yleistäkin, mutta tällainen legenda kulkee kyseisestä henkilöstä.

 

Yhdestä paketista tuli yllä oleva tulitikkurasioiden pidike. Sisälle mahtuu viisi tulitikkulaatikkoa, ja kun tämä on naulattu uunin viereen, ei koskaan ole meillä enää tulitikut kateissa. Ja koska nämä kerran on Etelä-Pohjanmaalta ostettuja, on joka askin päällä pohojalaanen sananlaskukin. Yhdessäkin lukee: "Moon aina ollu sellaanen, jotta ku mua kehuu, niin mä oikeen tykkään". Tai toisessa: "Niin kiaro miäs, notta pipokin pitää kruuvata päähän".

Korttia ei tarvitse tästä lähtien pelata enää luontokorteilla. Nyt alkaa peluu pohjalaisilla korteilla, joissa jokaisessa on parikin sanontaa. Jos luontokorteilla pelatessa oli pelaaminen hidasta kuvien piirtäjää arvostellessa tai eläimiä ja kasveja opetellessa, ei näillä peluu varmaan ole yhtään nopeampaa. Aina uuden kortin saatuaan kun täytyy lukea sanonnat.

Ja ilmeistyipä paketista myös vitsikirja. Tietenkin murteella. Osa näyttää olevan vanhoja eteläpohjalaisia sanontoja ja huulia, mutta suuri osa oli myös muuten tuttuja vitsejä, jotka oli vain muutettu murteelle.
Tässä yksi malliksi:
Isokokoonen opettaja kysyy ekaluokkalaaselta Maijalta:
-Mitä sinä aiot teherä Maija, kun susta tuloo yhtä isoo ku minä?
-Laihruttaa.

Ensi viikko on hiihtoloma, joten lähden viemään äidin takaisin Pohjanmaalle. Matkan varrelta otamme Aatun mukaan, joten pääsee lapsenlapsikin välillä oikeaan kielikylpyyn.

Miule peuhattii liäkäraikoo

Olin saanut viikolla kutsun työterveystarkastukseen. Sinne on aina hauska mennä, sillä terveydenhoitaja on aito, toisen asiaa todella kuunteleva. Mutta oman lisänsä tuo myös se, että hän puhuu oikeaa kunnon murretta, mitä eivät monet tuollaisessa asemassa olevat enää oikein käytäkään. Oikein olisi pitänyt ottaa kynä ja paperi esille ja kirjata muistiin kaikki kivat lausahdukset, koska ne hävisivät mielestä saman tien, kun pääsin ovesta ulos.

Minua hihitytti vähän väliä, ja olisin kuunnellut puhetta pitempäänkin. "Otetaa nyt se verenpaine enneku aletaa peuhoomaan siule sitä liäkäraikoo". Tässä kohtaa hörähdin oikein ääneeni, ja terveydenhoitaja ihmetteli, mikä minua vaivaa. Mutta minä olin vain niin riemuissani, kun ei tällaista puhetta näissä merkeissä juuri enää kuule. Sehän siitä tekeekin niin hupaisan. Ihan samoin kuin mille tahansa murteelle käännetty raamatunteksti. Huumori on tahatonta.

Ja sitten minä huomasin seinällä murteella kirjoitetut niskojennotkistamisohjeet. Onneksi on aina kamera nykyään mukana. Se vain ei ole tätä eteläsavolaista murretta, siinä on sellaisia piirteitä, jotka viittaavat pohjoiskarjalaiseen puheenparteen, kuten "rantteitas" tai "vuorroin". Pohjoiskarjalainen murre muuten katsotaan kielitieteessä myös savolaisiin murteisiin. Juuri luin jostain murretutkielmasta, että pohjoiskarjalaiset eivät itsekään sitä tiedä, koska heidän identiteettinsä muuten on karjalainen.

Ihan vetää flaatiksi

Melkoinen kuilu on päässyt tulemaan Suomessa nuorten ja ikääntyneiden välille.  Paitsi että nuorison kielestä ja ääntämisestä ei kukaan saa selvää, ei selvää tunnu saavan vanhempienkaan selityksistä ja tarkoituksesta.  Äiti (81 v) on joutunut tutkimuksiin terveyskeskukseen, ja olen soittanut hänelle nyt päivittäin. Suupieliä meinaa vetää hymyyn keskustelumme, vaikka äiti on ihan selväjärkinen, eikä ole yhtään dementiavikaakaan. Silti hän ei aina osaa ottaa huomioon, että kuulija ei näe toisen pään sisälle eikä tiedä, mitä siellä liikkuu. Kuilu on myös ruokakulttuurissa, enkä yhtään ihmettele, kun muistaa entisajan läskisoosikulttuurin. Ja onko tuo murreskaan aina niin ymmärrettävää!

 Tässä yksi keskustelunpätkä eiliseltä päivältä:

-Millaista ruokaa siellä on annettu?

-No toissa päivänä tuatihin sellaanen joku flätkährös. Hyvän makuunen se oli, ei sen pualehen.

-Mitä ihmettä se oli?

-No joku sellaanen, joss´oli lihaa sisällä ja s´oli kääritty johonkin. Ja jäläkiruaaksi oli jotaki, emminä tiärä mikä  s´oli, mutta sanoovat jotta ne mariat siälä sisällä oli mustikoota. Ei ne kyllä kenenkään miälestä mitää mustikoota ollu. Emminä sen onalehen nimiä tiärä.

-No mitäs te sitten tänään saitte?

-No aamupäivällä tuatihin joku fletares.

-Mitä???

-No soli joku pihivi, oikee sitte pehemoonen ja hyvä kylläki. Ja ny iltapäivällä annettihin jotaki vihiriää velliä joss´oli pualikas kananmuna. En tiärä mitä soli mutta kyllä seki oli ihan hyväm makuune.

-Oliskohan se ollut pinaattivelliä?

-No joo, joksiki sellaaseksi mä sen arvelin. Ja jäläkiruuaksi oli kiisseliä. Tual´on kauempana ruakasali, johka sais mennä ruaan aiaksi, mutta minen sinne viitti mennä, siäl on vaan vanahoja ja pöyröjä. Niiren kans voi oikee mitää toimittaakkaa.

-Onko teidän huoneessa montakin ihmistä?

-Meit´on täs nelijä. Kaikki on sellaasia melekee kuuroja ja rullatualipotilahia. Ykski on ihan rementootunu. Min´oon kaikkeen virkeen ja ainut joka pääsöö kulukemahan omin jaloon.

-Onko tutkimuksissa tullut mitään uutta?

-Ei oo syrämmes mitää vikaa. Soli vain se kauhia flunssa, joka laukaasi nua vanahat viat mahas. Lenkiltä tulleski oli ihan fletkoonnuksis ja vei lopulta iha flaatiksi, jottei saanu enää takkiakaa pois päältä, iha hämärän rajamailla.

-Vieläkö on nuhaa?

-Kyllä se alakaa olla ohi ja tulehruski on jo laannu, mutta nenä vuataa viäläki ku lääsmannin saappahasta. Soli aiva kauhiaa se nenän vuatamine. Lenkillä käyres nenäliina oli aiva märkä ja tiätäähän sen, miten se pakkaases kovettuu ihan koppuraaseksi. Miten siihen sitte nenää pyyhit!

Kenenkähän ymmärryksessä eniten vikaa

Hiljattain kyseli joku lehdessä, onko mahdollista saada tulkki lääkärillä käydessä, jos ei ymmärrä ulkomaalaisen lääkärin "erittäin huonoa suomenkieltä". Minua mietityttää jälleen tuhannennen kerran tuo, mitä kukin oikein katsoo hyväksi kielitaidoksi, ja kenen kielitaito se itse asiassa onkaan huonoa. Minusta vieraan kielen taito tai taidottomuus ei välttämättä ole aina puhujan ongelma, vaan vika voi olla myös vastaanottavassa päässä. Lääkärithän käyvät läpi kovat kielikokeet ja heidän suomentaitonsa testataan moneen kertaan ennen kuin päästetään potilaisiin käsiksi.

Vierasta kieltä puhuttaessa on tärkeä myös se, että lauseen sävelkulku on edes suunnilleen oikea, ja äänteet sen kuuloisia kuin kyseisessä kielessä äänteet lausutaan. Mutta sitten taas toisaalta on niinkin, että samaa kieltäkin puhuvat painottavat sanoja eri lailla eri puolilla maata ja tottumaton voi väittää, että hän "ei ymmärrä mitään". Paikkakunnallamme asui aikoinaan ruotsalainen henkilö. Senhän nyt arvaa, että savolaisella paikkakunnalla ihmiset eivät muutama kymmenen vuotta sitten olleet paljon kuulleet suomea iännettävän ko savolaesittaen. Usein kuulin kritisoitavan kyseisen ulkomaalaisen "erittäin kehnoa kielitaitoa". Joskus oikein kuuntelin, onko se niin huonoa, ja tulokseksi sain, että henkilöllä oli erittäin hyvä sanavarasto ja hän osasi paljon monenlaisia asioita, mutta koska ääntäminen ja painotus menivät hieman metsään, oli ihmisillä tunne, että "tuo ei osaa mitään".

Toisaalta on niinkin, että ihmisten olisi hyvä kuulla omaa ja vierastakin kieltä monella tavalla äännettynä, siten voisi ymmärtää eri tavalla puhuvaa helpommin. Esimerkkinä voisin mainita, että joskus Ruotsissa ruotsalaisten kanssa junassa istuessani sattui vastapäätä istumaan tanskalainen. Ruotsalaiset eivät saaneet tanskalaisen puheesta mitään selvää, minä sentään jotain. Ruotsalaiset nimittäin eivät olleet oman paikalliskielensä lisäksi kuulleet juuri muulla tavalla kieltä äännettävän. Minä sen sijaan en niin tarkkaan osannut ruotsin ääntämystä, joten minulle kävi täydestä kuin väärä raha tanskalaistenkin puhe. (Ettei mene kehumiseksi, täytynee mainita, että on minulle käynyt toisinkin päin).

Ymmärrän täysin sen, että jos lääkärin luona ei ymmärrä oikein hyvin lääkärin puhetta, on se tuskallista, kun on muutenkin hankalaa oman sairauden takia. Mutta kaiken voi kääntää myös voitokseen. Hiljattain kuulin kaverini käyneen ulkomaalaisen lääkärin vastaanotolla ja kaverilla ei kuulemma aikoihin ole ollut niin hauskaa kuin silloin. Huumorilla ja molemminpuolisella yhteisymmärryksellä voi saada näköjään lääkärikäynnistäkin hauskan seikkailun, josta riittää vielä lapsenlapsillekin kertomista.

Ymmärrän myös lääkärin ongelmaa. On kovin vaikea saada selkoa potilaan vaivasta, jos tämä valittaa, että "miä oon olna poteva jo monta päivee ja ohimoloissa jomottaa eikä tuo lainuaminekkaa oo mittää heleppova". (poteva=sairas, lainata=niellä, ohimot voivat savon murteessa tarkoittaa myös nivusia). Jos lääkäri näyttää kysymysmerkiltä, ei auta muu kuin sanoa: "Miä oon netistä kahtona, jotta se on varmaankii sitä porrelioosii".

Vielä kissaa jälellä

Televisiosta tuli muutama päivä sitten ohjelma Lauri Tähkästä. Tästä oli puhetta kaverin kanssa, ja itäsuomalainen kaverini iloitsi kovasti Tähkän puhetyylistä, Tähkähän on pohjalainen. Vaikutuksen oli tehnyt mm. Tähkän sanominen, että "aamupäivällä sujuu työ parhaiten, kun on pienes näljäs." Tästä on nyt kuulemma kaverin perheeseen tullut vakituinen sanonta, siellä kuljetaan vähän väliä pienes näljäs. Itse en ollut tuohon kiinnittänyt huomiota, meillä kun kuljetaan aina näljäs.

Mutta ei sitä länsisuomalaisena aina muista, kuinka kuuluu puhua, että pidettäisiin oikeana ihmisenä. Olen itse kova säikkymään, enkä aina muista, että kuuluu sanoa: "kylläpä mie säikähin" vaan tulee peljästyksissään sanoneeksi: "kylläpä mä ihan pelijästyyn". Tästä saavat jotkut kollegat riemastuksen aihetta alkaa siteerata Raamattua: "Älkää peljätkö, sillä minä ilmoitan teille suuren ilon".

Raamattu tulee mieleen joillakin myös silloin, kun joku on leiponut pullaa, ja minä iloitsen, että nisua on tarjolla. Alkaa taas valtaisa raamatullinen paatos: "..ja he lähtivät nisuja puimaan.." Minä riemuitsin puolestani kovasti kerran Virossa käydessäni, kun huomasin siellä kaupassa vehnäjauhopussin kyljessä tekstin: nisujahu. Kovin raamatullista pullaa tekevät Virossakin.

Mutta vuoroin vieraissa. On minullakin joskus aihetta iloita itäsuomalaisten puheesta. Tässä eräänä päivänä mies katseli televisiosta hiihtokisoja. Minä tein joitain omia juttujana, mutta havahduin yhtäkkiä, kun itäsuomalainen hiihtäjä sanoi haastattelijalle: "...täällä on vielä kissaa jälellä". -Häh! ovatko ne ottaneet sinne kissojakin mukaan? ihmettelin. Mies selvensi, että puhuvat kisasta.
Joopa joo. Meillä on vielä joululta jäljellä kinkkua, joillakin on kissaa...

Pulkkaavia vauvojakin

Maailmasta eivät ihmeet lopu, eikä varsinkaan kielestä. Tänään tulin tietämään taas uusia sanoja eteläsavolaisesta murteesta. Joku puhui opehuoneessa kivistävistä ohimoistaan, ja toinen sanoi äitinsä tarkoittavan aina nivusia, kun ohimoista puhuu. Eli jollain voi olla ohimotyrä. Johan oli taas kuuluminen! Ei parane tuollaisen henkilön mennä nivustyrän takia lääkäriin, eikä varsinkaan leikkaukseen! Tiedä silloin mitä leikkauksessa viedään ja mistä. Sattumalta yksi ope tuli tänään vasta iltapäivällä kouluun, sanoi olleensa lääkärillä. Heti kysyimme, tutkittiinko häneltä ohimotkin. Vähän hämmentyneenä henkilö myönsi, emmekä tulleet tietämään, mitä kohtaa lopulta oli tutkittu.
Jos kerran nivuset ovat ohimot vanhempien ihmisten puheessa, niin yleiskielen ohimot ovat kuulemma kulmat.

Kun oli perjantaipäivä, olivat murresanatkin tiettyyn suuntaan valikoituneita. Pohjalaisillahan on kikit eli rinnat. En tiedä, käytetäänkö tuota sanaa enää kovin yleisesti Pohjanmaalla, mutta ainakin Vilukissi on blogissaan kirjoittanut syövänsä kanankikkiä, kun on rintapaloja tarkoittanut. Kun karjalaiset evakot tulivat Länsi-Suomeen, oli taas ihmetyksen aihetta, kun karjalaisten kikit ovatkin miehen sukuelimet!

Kyllähän meillä töissä riittää murteista yleensä juttua tuntikaupalla, sillä jokainen on eri puolilta Suomea. Tuli vielä ilmi sekin, että kun savolaiset taittavat lakanat mankeloinnin jälkeen, he laittavat ne lustuulleen! Siihen hämäläinen ilmoitti Hämeessä letitettävän lakanoita. Voi elämän kevät. Miten on mahdollista, että eri sanat merkitsevät mitä sattuu? Tai jos savolainen näkee juron hirven, se onkin hänen mielestään rohkea, pelkäämätön.

Jonkun anoppi puolestaan puhuu pulkkaavista vauvoista. Ehei, eivät ne ole polkkaavia vauvoja, eikä vauvaa edes viedä pulkalla minnekään, vaan tämä puklaa ruoan jälkeen, eli pulauttelee. Siinä vain on puhuja kääntänyt äänteet väärin päin kuten sanoissa viikate-viitake. Tuollainen äänteiden vaihteluhan on aika tyypillistä savolaisille. Eräs kertoi tuntevansa miehen, jonka sukunimi on Taalas. Sen oli jo hänen savolainen miehensä vääntänyt heti muotoon Laapas.

Ihmeellinen sukunimi

Eilisen sukunimipostauksen kommenteista muistui mieleeni sukunimistä ja murteista tällainenkin juttu:
Täällä Savossa ei sanota esim. hän on syönyt, nukkunut, perunut vaan syönä, nukkuna, peruna. Koulussa eräs entinen kollegani oli sukunimeltään Pellava. Tuli erään toisen aineen virka auki, mutta virkaan valittu ei tullutkaan, koska oli saanut työpaikan muualta. Eräs henkilö oli puhunut kylillä, että "se virkaan valittu on peruna."

Jolle tämä kerrottiin, luuli, että virkaan oli valittu henkilö, jonka sukunimi oli Peruna. Hän kertoi puolestaan taas eteen päin kaikille, että nyt on koulussa ihmeellisiä sukunimiä opettajilla, kun siellä on Pellava ja Peruna.

Minun oli nyt ihan pakko tarkistaa, onko Peruna-nimistä sukunimeä olemassa. - Ei ollut.

Sirpaletietoa

 Olen taas kuullut uusimman nuorison käyttämän nettilyhenteen, ja heti piti testata lähipiirillä, olivatko muut kuulleet. Eivät olleet. Ei sen puoleen, ei moni tuntenut suurtakaan osaa vanhoistakaan lyhenteistä, joista minä olen oppinut tuntemaan sentään jo sievoisen osan. Tämä uusin kuulemani on ISMO ja tarkoittaa "ihan sama mulle, oikeesti". Kun lukee chattipalstoja, en yhtään ihmettelisi, vaikka Salkkareiden Ismo olisi ollut nuorison innoittaja tämän lyhenteen syntyyn.

Hauska juttu minusta, että henkilö, jolta alun perin tuon lyhenteen kuulin, muisti "henkilön" nimen väärin, ja ilmoitti, että ESKO tarkoittaa nykyään "ei siis kiinnosta, oikeesti"! Hih, tosi kiva ja sattuva olisi sekin. Ihan piti googlata ja kokeilla, olisiko sellaista jo olemassa, mutta ei tullut osumia.
******
Löysin paperilapun, johon olin jo pari vuotta sitten kirjoittanut muistiin lehdestä tällaisen lauseen:
" Mikkeli ei haluaisi Musta
Pekan rooliin."
Ja toisessa kohtaa tekstiä vielä: "Musta Pekan roolia ei silti haluttaisi..."

Väistämättä tuo lause hahmottui silloin ja yhä edelleenkin: "Mikkeli ei haluaisi minusta Pekan rooliin" sekä "Minusta Pekan roolia ei silti haluttaisi...". Asian väärin hahmottumista lisäsi vielä se, että Musta ja Pekka olivat eri riveillä kuten ensimmäisessä lauseessa. Jotta ei syntyisi hullunkurisia väärinkäsityksiä, olisi molemmat osat taivutettava: Mustan Pekan...
*****
Samoissa muistiinpanoissa oli niin ikään lehdestä lause, jossa omenasadosta puhuttaessa joku etsi pudokkaita. Olen kai leikannut jutun talteen, koska minua ärsyttää jostain kumman syystä suunnattomasti tuo -kas-johdin. Samoin kuin ihmiset eivät voi puhua koululaisista, vaan koulukkaista tai tuotteet eivät ole edullisia vaan edukkaita. #"§¤ Miksi, eiväthän sanat siten edes lyhene yhtään.
 *****
Kerran hammaslääkäri kysyi minulta: "Oliko sinulla sirpale aikaa?"  "Juu, kyllä minulla on!" vastasin ihan tyytyväisenä. Ilmeni kuitenkin, ettei minulla mitään varattua aikaa ollut. Siis hammashoitajalle, jonka nimi on Sirpa. Täällä kun -lle-pääte on tavallisesti vain -le. Täällä nuorisokin menee iltaisin kirkole ja kylile .

Runoja murteella

En ole mikään runojen ystävä, mutta ostin ilmajokelaisen Maire Lopin runokirjan Silimieni takaa. Kirja sisältää runoja eteläpohjalaisella murteella. Ja niin vain kävi, että minäkin olen joutunut lukemaan runoja, ja ihan vapaaehtoisesti ja mielelläni!

Runoissa tuodaan esiin elämän koko kirjo, ajattelin ottaa jonain aamuna päivänavauksessakin esille muutaman viisaan ajatuksen.
Tässä pieni runo siitä, miten turhaa on hamstrata itselleen koko maailman tavaraa. Me tarvitsemme ystäviä ja meidän tulee huolehtia heistä. Mikään tavara ei voi ystäviä korvata.

mitä sitä millää 
teköö
jos ei oo ketää
jollekka antaa


jakamalla
tyhyjäki
on täyrempi


sanomalla
sanoja
syrämmentäyttäviä
lämpöösiä
rakastavia


eikä syli maksa
se on lahaja
multa sulle
sulta mulle
 
Täytyy kuitenkin muistaa huolehtia myös itsestä:

akku sill´oli tyhyjenny
ja laturiki hajalla


milläs sitä sitte
toisehenkaa virtaa
antaas


mustei oo mitää
apua
tällääsnä


lataamattomana

Maire Loppi: Silimieni takaa. Saarijärven Offset Oy. Saarijärvi 2008.

Miten kana panoo

Kun en ole nyt kesällä ollut tekemisissä murrosikäisten kanssa, en muistanutkaan, että panna- ja ottaa-verbienkin kanssa pitää olla tarkkana. En tiedä, ovatko kuitenkin pohjalaiset murrosikäiset fiksumpia kuin muualla eivätkä vääntele sanoja aina tiettyyn suuntaan, sillä siellä voi panna-verbiäkin käyttää hulvattomasti ja ihan viattomasti.

Pohjanmaalla olessamme istuimme katsellen, kuinka parivuotias poika leikki kumisella ankalla. Pojalta alettiin kysellä, miten ankka sanoo. Kun poika ei tiennyt, armahti mummonsa ja sanoi pohjalaisittain: "Ankka panoo jotta kvaak kvaak!" Nauru tietysti maittoi läsnäoleville ja vitsinvääntö tiettyyn suuntaan.

Tuosta samaisesta asiasta on eräs pohjalainen opettaja kertonut minulle joskus tällaisen tositarinan:
Pohjalainen ala-asteen opettaja oli saanut viran Savosta ja sai heti ensimmäiseksi huostaansa ekaluokkalaiset. Tunnilla opeteltiin eläimiä ja niiden ääntelyä. Opettaja oli pahaa-aavistamatta kysellyt luokassa: "Miten lehmä panoo?" Luokka oli ihmeissään vain katsellut pää kallellaan eikä ollut ollenkaan ymmärtänyt, mistä on kyse. Opettaja vain jatkaa: "No mites sika panoo?" Entistä hiljaisempaa luokassa. Kun ei luokka osannut sanoa mitään siihenkään, kun ope kysyy: "Miten kana panoo?" oli opettaja viimein itse vastannut: "Kana panoo tietysti jotta kot kot!"

Veskansan markkinoita

Jos mie jottai kirjotan tai mainihen pohjalaisista kute viimo kerrala, joku tiällä älähtää, jotta savokskii pittää kirjottoo. Miä aattelin ensin jot mitä miä nyt ossoisin kirjottaa savolaisittai, mut sitte miä äkkäsin jot kahotaa, tehhää vaik tikusta asiaa.

Ensi kahoin paikallislehen, jos siel vaik ois olnakii jottai tyypillistä tälle provinssile. No kaks asiaa löysin viimosesta lehestä. Täällä on neljä kertoo vuues  markkinat: nyt kesällä Jaako- markkinat, syksyllä keyrimarkkinat, sit tulloot het perrää Mikko-markkinat ja kevväällä Maria-markkinat. On kaikenlaisii Veera-markkinoitakkii ja mitä kaikkii. Just ol Rock-festivaalitkii, mut en tiiä olko siellä porukkoo, ne ku olvat päihteettömät.

Vaik miust tuntuu ett tiäll on ain markkinoihe aika. Hyö on keksineet elokuuksi Siltakemmakatkii sen perrää ko silta rakennettii. Ne onkii nii suuret kemut, jot maalaisii hirvittää. Onneks miä en oo tiällä sillon, vaik oisin miä kyllä halunna nähä sen Lauri Tähkän, joka kuulema tulloo tänne hoilottammaa sillon.

Tämä on ain olna veskansoo, ko vettä on joka paikas. Ennehä ei mihikää piäsnäkää ko venneelä, teitähä ei olnakaa. Kirkkooki pit männä koko kylä samalla venneellä. Siitä on viel kirkkovene jälellä matonpesurannassa. Yhistykset, koululaiset tai muut porukat sillä joskus souteloot, mutta enemmänkii sitä vois käyttee. Märkänööhä se tuolla katokse alla käytö puutteessa.

Tämä ko on tyypilline saaristokunta, on tiällä yritetty järjestee kaikenlaisii siihe liittyvii kemuloita varsinki kesäaikan. Veskansa on joskus muinon pitänä tuliloita rannala ja sen tähe yritettii männä vuosina elvyttee sellasta perinnettä, mutta elokuussa kaik turistit on jo lähtenä pois. Mikkää ei sillon ennee kannata, paikalliset vain kahtoot televisiota. Mitäs hyö mistää kemuloista, hyöhä on nähnä vettä ja tulta ennekii. Jossai saaristos viel jottai näköjää nykyjääkii järjestäät.

Murres jäi päälle

Ihimiset on alakanehet puhua toisillensa musta, jotta kyllä huamaa jotta son ollu viikon Pohojammaalla, ku puhelimeski puhuu ihan taas murresta ja puheen nuattiki on ihan muuttunu pohojalaaseksi. Herran jestas, enkä moo huamannu mitää enkä ainakaa tunnusta.

Pakkohan mun oli sinne jo viikkua enne hautajaasia mennä, ku siskoolta oli pantu käsi pakettihin eikä se voinu enää ajaa autua eikä kuliettaa äitiä eikä teherä mitää muutakaa. Siskoollekki piti mennä aina välillä tekemähän kaikellaasia miälenkiintoosia asioota, kuten siivuttaa juustua valamihiksi, situa kengännauhoja, jos lenkille lähärettihin tai paketoora joku synttärilahaja tai peraata mustikoota, mitä soli vasemmalla kärellä saanu noukituksi. Taisin mä laittaa sille kerran housunnapikki kiinni. Puhumattakaa muista tavallisista huushollitöistä.

Ku käveltihin Seinäjoen Törnävän alueella, rupes mun tekemähän miäli kerran elääsnäni käyrä siälä oikeen kesäteatteris ja niin me mentihinki yhtenä ehtoona kattomahan näytelmää Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Oli se hyvä, vaikka ihan aluus rupesin luulemahan jotta minen taira pysyäkkää kärryyllä, ku oli niin pitkä rialooki siinä aluus, sellaaset on pitkäveteesiä. Mutta kyllä mä sitte sain perälaurasta kiinni ja käsitinki mitä tapahtuu. Tanssia ja musiikkia oli palio, Lea Lavenkin lauloo, esitti jotaki vanahaa akkaa.

Tiäsittäkö muuten sivumennen sanoen, että Seinäjoki on aluunperin ollu juuri täälä Törnävällä ja sitä on kuttuttu Östermyyraksi eli joksiki itäsuoksi. Käsittäähän sen, ku ihimiset on sinne aluunperin tullu lännestä, niin son ollu jotaki takamettää niiren miälestä. Seinäjoki yrittää elevyttää perintehiä ja tuara tuata Östermyyraa esille. Tuas yläkuvas on kesäteatterin katsomosta otettu kuva lavasteesihin, takana näkyy jokia. Oikeen sitte iryllinen paikka teatterille.


Jos joku väittää mun puhuvan pohojalaasta, sei tiärä mistä se puhuu. Äitee ja ne muut ihimiset ne vasta ourosti puhuu, ihan muaki pakkas naurattamahan jokku asiat. Ku mentihin kaupungillekki, äitee sanoo, jotta hän menöö torille ja hairaa siältä mansikoota. (Tarkootti jotta hakoo). Sill oli kaapis vähän väliä lemmehtynyttä vissyvettä, märsääntynyttä maitua ja alushousuus kumminauha oli perstunu. Saattaas joltaki ourommalta mennä sormi suuhun lehtiäki lukies. Kattoon Pohojankyröö-lehtiä ja ku muis leheris on palsta Risuja ja ruusuja, tääl´oli Kehumisia ja kurmoottamisia. Oli siälä leheres muitaki paikallisuuksia, mutta voi, min´en muistakkaa kaikkia ihimeellisyyksiä.

Korttiakaa ei pelata tavallisilla pelikortiilla. Korttien tausta on koristeltu uhoo-merkillä, samalla, jok´on Jussi-pairaskin. Ja joka kortis on kaks pohojalaasta sananlaskua. Ei varmahan suju kortinpeluukaa nauramati, ja hirasta se ainaki on, ku pitää lukia jutut. Moon aiemmin ostanu siältä lasten muistipelin, joss´on isokyrölääsiä asioota kuvattuna, kuten puukoot ja helapäävyöt. En oo vain muistanu teille aiemmin kertua.

Notta tälläästä siäl´oli. Toivua vain sopii, jotta tua murres alakaa hellittämähän, ettei teirän tartte enempää kärsiä. Mutta pääsööhän siitä, ainakin luulen, sillä täksi päiväksi on käsketty savolaasten kesämökille. Kyllä siälä palautetahan maan pinnalle.

Onkohan kaikki pelkästään romantisoitua

Vasta tänä keväänä luin Lapin oloista kertovan Yrjö Kokon kirjan Neljän tuulen tie. Yrjö Kokkohan on kuuluisa Lapin elämän kuvaaja ennen sotia, osin myös sen jälkeen. Tulee itselle hieman romantisoitu olo aivan samoin kuin nuorena intiaanikirjoja lukiessa.

Yksi kirjan ansioita on myös lapinsanojen käyttö. Ihan vahingossa oppii, että jutaaminen on sitä, kun koko kylä lähtee kimpsuineen ja kampsuineen kesäksi tuntureille porojen perässä. Tai vaadin on naarasporo ja hirvas urosporo. Härkä ei olekaan lehmän mies vaan kuohittu urosporo, ajoporo. Sen voi saada nulkkaamaankin, jos kiire on. Porojen rykimäaika on kiima-aika, joka saa porot hulluiksi, mutta niin myös räkkä eli hyttysaika. Komsiossa nukutetaan vauvoja, nilissä säilytetään ruokaa pylvään päässä könöttävässä pienessä kopissa tai aitassa. Lasten leikkiminen on taajomista.

Kun Lappiin lähtee, on mukava tietää myös joidenkin paikannimien merkityksiä: lompolo on pieni lampi, pahta tarkoittaa jyrkkää kallioseinää. Paljakka on avoin tunturimaa, kaltio merkitsee lähdettä. Pitäisihän nämä kaikki tietää jo ennestään, mutta kun käytön puutteessa ovat useat sanat unohtuneet.

Olen pitkään haaveillut, että pääsisin näkemään Lapin kaikki vuodenajat. Sinne on vain niin hulvattoman pitkä matka, että ei ihan monta kertaa viitsi lähteä matkustamaan. Mutta nyt tässä ihan lähipäivinä pitäisi päästä lähtemään pienelle visiitille Lappiin. Onhan se kesäkin nyt sentään edes yksi vuodenaika.




Tällä videolla esitetään niin mahtavia kuvia, että ei voi kuin ihmetellä. Onkohan tuollaista edes oikeasti olemassa? Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa pääsen Lappiin ruska-aikana ja talvellakin. Jää nähtäväksi.


Tämä porokulttuuri on varmaan kohta taakse jäänyttä elämää. Nykyäänhän niitä kuljetetaan kuulemma moottorikelkkojen kyydissä tai jopa helikoptereilla. Mutta kyllä kunnon aidon poroerotuksen haluaisin kerran eläissäni sentään päästä näkemään, mikäli siellä yleensä mitään turisteja kaivataan kuuhailemaan ja jaloissa pyörimään.

Nyt odottelen tässä viikonloppuvieraita ja sen jälkeen on muuta ohjelmaa ja sitten pian alkaa ehkä tuo matka, joten saattaa hurahtaa aikaa seuraavaan postaukseen. Katsokaatten videoita sillaikaa.