Uutta ja parempaa tilalle

Torstaina, keskellä päivää, suutuin ystäviini niin, etten halua nähdä heitä enää koskaan. ”Realismin” suojasta he heittivät minulle hyvin ilkeitä ja kyynisiä kommentteja tyttärestäni. Vastauksiani ei kuunneltu. Se vain yllytti parjaamaan tytärtäni lisää. Tämä on realismia, he sanoivat minulle. Minusta se oli ilkeyttä, välinpitämättömyyttä ja rakkaudettomuutta.
Myös tyttäreni oli kuvitellut heitä ystävikseen.

Välirikko järkytti minua. Olin surullinen ystävien menetyksestä. Enemmän olin vihainen ja olen edelleen. Aivan kuin he eivät olisi tajunneet puhuvansa minun tyttärestäni. Aivan kuin minä en merkitsisi heille mitään.

Kun sen oivalsin, tajusin, etteivät he kumpikaan ole vähään aikaan tuntuneet ystäviltä. Toisen kanssa oloni on ollut vaivaantunut pitkään. Ennen läheinen ystävä oli jo muuttunut vieraaksi ennen välirikkoa. Myös toinen ytävistäni muuttui. Yhä itsekeskeisemmäksi, yhä itsekkäämmäksi, kuin kuvitellen olevansa maailman napa. Samalla hän uskoi vakaasti minun olevan ehdottoman kiinnostunut kaikesta mitä hän tekee. Soitti minulle puolen tunnin puheluja monta kertaa päivässä, puhuen monologiaan. Tämä ei tietenkään riittänyt, lisäksi hän tekstaili ja laittoi viestejä Facebookiin.

Voisihan noin tiivistä yhteydenpitoa pitää hyvänä asiana. Ei se sitä ollut yksipuolisuuden vuoksi. Minun elämäni ei ilmeisesti ollut niin kiinnostava, että hän olisi edes yrittänyt kuunnella, mitä minulle kuuluu, mitä juttuja pidin tärkeänä, mitä juuri tein. Toisinaan sainkin hänet kuuntelemaan, mutta nopeasti hän vaihtoi puheenaiheen itseensä.

Minulla on vain muutama ystävä. Välirikko kahteen tekee suuren loven elämääni. Uskon kuitenkin siihen, että luopumalla vanhasta/menettämällä vanhaa, tilalle tulee jotain uutta. Parempaa!