Jennifer Egan: Sydäntorni

Riemastuttava yhdistelmä dekkaria ja goottilaista kauhukertomusta - ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus!Jossakin päin kesytöntä Itä-Eurooppaa kohoaa ikiaikainen linna. Sen vanhin ja vahvin osa on liki tuhat vuotta valloittamattomana säilynyt sydäntorni, jossa linnan tuore omistaja Howard näkee sukupolvien ylvään jatkumon. Howardin serkku, restaurointipuuhiin kutsuttu raikulipoika Danny ei näe muuta kuin puuttuvan internetyhteyden. Ja sydäntorniin linnoittautuneen 98-vuotiaan paronitar von Ausblinkerin.
Mutta maaginen sydäntorni kätkee sisäänsä muutakin kuin varsijousella ja muurinmurtajalla varustautuneen, Howardin hotellihankkeeseen vähintäänkin nyreästi suhtautuvan paronittaren. Howard kutsuu sitä menneisyyden nosteeksi, Danny mätäneviksi rakenteiksi. Lapsuuden tragedian muovaamat serkukset hahmottavat paikkansa maailmassa kovin eri tavoin, kunnes osat pikkuhiljaa alkavat vaihtua. Mitä tapahtuu, kun menneisyys lakkaa kantamasta ja sydäntorni murtuu - sen tietää vain tarinaa vankilan kirjoitusterapiaryhmässä kirjoittava Ray. Mutta kuka tarinan henkilöistä on murhasta tuomittu Ray?

Tämän kirjoittaminen on erittäin vaikeaa. Olen pyyhkinyt tekstin ja kirjoittanut tätä uudelleen monta kertaa. En vain osaa pukea sanoiksi sitä, mitä mieltä olen tästä kirjasta. Haluan kuitenkin yrittää, vaikka tarkoitukseni tässä blogissa ei ole kertoa joka ikisestä lukemastani kirjasta.

Elämästään huolta pitämätön Danny kutsutaan serkkunsa ostamaan linnaan huoltotöihin. Serkun tapaaminen jännittää, sillä Danny on osasyyllinen siihen, miksi serkku Howard traumatisoitui nuorena eikä Danny ole varma, millainen jälleennäkeminen tulee olemaan luonteeltaan.
Tätä tarinaa kertoo Ray vankilan kirjoituskurssilta. Hänen tehtävänään on kirjoittaa eheä tarina, ja päätyy kirjoittamaan oman tarinansa. On selvää, että Ray on seurannut lähietäisyydeltä linnan restaurointitöitä, mutta lukija saa jäädä vain arvailemaan, kuka heistä on Ray.

Kirja on kirjoitettu kuin amatööri sen kirjoittaisi, mikä tuo eräänlaista viehätystä tarinaan. Välissä voi huomata, kuinka tarinaa on kirjoitettu kuin tajunnanvirtana eikä Ray tiedä kaikille asioille oikeaa termiä, joten päätyy vain kuvailemaan sitä. Kirjailijalla on ollut selvästi paljon töitä saada kirjan kieli ammattimaiseksi ja mukaansatempaavaksi, ja samaan aikaan kuin amatööri olisi sen kirjoittanut. Aivan kuin näyttelijä, joka näyttelee huonoa näyttelijää.

Minuun tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt. Se on toki kirjoitettu kauniisti, mutta siihen se jäikin. En oikein välittänyt hahmoista lainkaan. Ne eivät jääneet etäisiksi, mutten kiinnostunut heistä. Rayn ihastuminen kirjoittamisen opettajaansa oli mielestäni jopa teennäistä. Ja koska tämä tarina kulkeutui paljon vain ja ainoastaan hahmojen varassa, tarinalla ei ollut paljoakaan annettavaa minulle. Hyvin valitettavaa, mutta ehkä tämä on niitä kirjoja jotka vaativat toisen lukukerran.

Kirjassa toki oli muutama asia, jotka saivat minut kiemurtelemaan ja tuntemaan itseni salaliittolaiselta. Te, jotka olette tämän kirjan lukeneet, muistatteko kun Howard kysyi Dannylta, oliko putoaminen vahinko? Tarkoittiko hän Dannyn vai Howardin putoamista?

Jennifer Egan: Sydäntorni (The Keep, 2006)

Suom. Heikki Karjalainen

Tammi, 346 s.

Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa

"Onko sulla lapsia?"
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.

Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.

Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.

Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.

Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?).  Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.

Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.