Mari Jungstedt: Saaren varjoissa - Gotlanti 3

Mari Jungstedt: Saaren varjoissa - Gotlanti 3

(Den inre kretsen, 2005)

Suomentanut Leena Peltomaa

Otava, nid., 2009, 381 sivua, ISBN 978-952-239-026-4

Mari Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvasta informatiivisesta dekkarisarjasta on tullut yöpöytäni vakiolukemistoa. Saaren varjoissa -kirjassa seurataan arkeologisia kaivauksia ja käsitellään rituaalimurhia. Rituaalimurha-aihe on mielenkiintoinen, mutta samalla myös aika vastenmielinen. Jungstedtin kirjoitustyyli on kuitenkin sisäsiistiä, joten näissä kirjoissa ei yleensä herkutella millään veren roiskumisilla tms. Tässäkin osassa, kuten edellisessä, käsitellään poliisin ja median suhdetta ja tasapainoillaan näiden kahden työn onnistumisen välillä.

Väliavautuminen: Sarjan kirjojen takakansitekstit ovat muuten olleet ainakin tähän mennessä uskomattoman epäonnistuneita. Joko niissä paljastetaan juonesta aivan liikaa tai sitten juonesta annetaan harhaanjohtava kuva. Olenkin nyt jättänyt takakannet suosiolla lukematta, jotta lukukokemus ei menisi ihan pilalle. On kyllä ärsyttävää!

Takaisin asiaan... Tarina alkaa siitä, kun pikkutytöt löytävät maastosta irrallisen hevosen pään ja vähän myöhemmin eräs arkeologian opiskelija murhataan. Komisario Knutas työryhmineen saa taas tämän karmivan arvoituksen selvitettäväkseen. Lisäksi kirjassa vierailee sarjan edellisestä osasta tuttu krp:n hauska komisario Kihlgård, jolla on sukset ristissä Knutaksen kanssa vähän väliä (ja joka kutsuu Knutasta Knutteksi tämän suureksi ärsytykseksi ;). Näiden kahden välinen suhde ja keskinäinen sanailu oli viihdyttävää seurattavaa.

Myös toimittaja Johan Berg seikkailee tässäkin osassa. Gotlantiin on avattu paikallistoimitus, johon Johan on saapunut Tukholmasta työskentelemään vakituisesti. Emma, johon Johanilla on ollut suhde, on eronnut miehestään ja odottaa lasta. Johanilla on suuret odotukset parin yhteiselämän alkamiselle, mutta kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Johanin ja Emman kautta kirja käsittelee mm. vauvaperheen elämää, uskottomuutta ja masennusta.

Merkillepantavaa Jungstedtin kirjoissa on, että murhaajat eivät tunnu koskaan olevan pelkästään pahoja, vaan herättävät aina myös sympatiaa. Jungstedtin filosofiana tuntuu olevan, että kukaan ei ole paha syntyjään, vaan murhaaja on itse ensin kokenut jotain pahaa elämässään tullakseen sellaiseksi kuin on. Ehkä kauheudet on näin helpompi hyväksyä tai ymmärtää?

Saaren varjoissa oli hyvä dekkari, se piti otteessaan alusta asti, eikä tylsiä vaiheita ollut!

Tähdet: ***1/2 (Luettu 30.1.2014)

Gotlanti-sarja:

1. Kesän kylmyydessä (2006) - Den du inte ser (2003)
2. Meren hiljaisuudessa (2007) - I denna stilla natt (2004)
3. Saaren varjoissa (2008) - Den inre kretsen (2005)
4. Muurien kätköissä (2009) - Den döende dandyn (2006)
5. Aamun hämärissä (2010) - I denna ljuva sommartid (2007)
6. Kevään kalpeudessa (2011) - Den mörka ängeln (2008)
7. Hiljaisuuden hinta (2012) - Den dubbla tystnaden (2009)
8. Vaarallinen leikki (2013) - Den farliga leken (2010)
9. Neljäs uhri (2014) - Det fjärde offret (2011)
10. Den sista akten (2012)
11. Du går inte ensam (2013)

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa - Gotlanti 2

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa - Gotlanti 2

(I denna stilla natt, 2004)

Otava, 2010 pokkari, 366 sivua, ISBN 978-951-1-24940-5

Suomentanut Leena Peltomaa

Luettu 15.1.2014

Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvalla dekkarisarjalla ei taida olla virallista nimeä, joten kutsun sitä jatkossa Gotlanti-sarjaksi. Näistä kirjoista on tullut vakiovaruste yöpöydälleni, koska ne ovat erityisen hyvää iltalukemista ennen nukahtamista: kirjojen luvut ovat lyhyitä ja tauotettu useisiin välikappaleisiin, joten on helppo lopettaa, kun väsymys iskee...

Kuten dekkarit yleensä, tämäkin tarina alkaa murhalla. Keski-ikäinen alkoholisti voittaa raviradalla suuren summan rahaa ja hieman myöhemmin hänet löydetään kuolleena. Toisaalla vanhempi mies käyttää teinityttöä seksuaalisesti hyväkseen, kunnes eräänä iltana asiat menevät liian pitkälle...

Meren hiljaisuudessa käsittelee paljon erilaisia yhteiskunnallisia teemoja kuten syrjäytyneet, alkoholismi, seksuaalinen hyväksikäyttö, uskottomuus parisuhteessa... Lisäksi kirjassa käsitellään uutistoimittajan työn etiikkaa sekä poliisin ja median välistä suhdetta. Tämä oli mielenkiintoinen aihe ja herätti lukiessa paljon ajatuksia liittyen median käyttäytymiseen. Ajatuksia (karmivia sellaisia) herätti myös hyvin aidosti ja uskottavasti kuvatut seks. hyväksikäytön kohtaukset. Yök.

Gotlanti-sarjan kirjat ovat kaikki hyvin informatiivisia, tämä Meren hiljaisuudessakin on kuin matkailukirja Gotlantiin. Kirjailija ujuttaa juonen sisään kaikenlaista Gotlanti-tietoa toimittaja Johan Bergin tai komisario Anders Knutaksen silmin. (Esim. tässä osassa lukija saa tietää mm. Gotlannin kirkon historiasta.)

Parhaiten Jungstedt mielestäni kuvaa ihan normaalia ihmisten elämää ja ihmissuhteita. Lukija oppii taas lisää komisario Knutaksen perhe-elämästä ja sen kriiseistä (mm. vaimon paino-ongelma). Sarjan edellisessä osassa alkanut Johanin ja Emman salasuhde saa tässä osassa odottamattomia ja kauaskantoisia seurauksia. Emman ja Johanin tilanne jääkin lopussa tosi kutkuttavaan kohtaan, joten seuraava pokkari kehiin heti kiitos! ;) Jungstedt on täyttä dekkariviihdettä kera yhteiskunnallisen kritiikin. Suosittelen!

Gotlanti-sarja:

1. Kesän kylmyydessä (2006) - Den du inte ser (2003)
2. Meren hiljaisuudessa (2007) - I denna stilla natt (2004)
3. Saaren varjoissa (2008) - Den inre kretsen (2005)
4. Muurien kätköissä (2009) - Den döende dandyn (2006)
5. Aamun hämärissä (2010) - I denna ljuva sommartid (2007)
6. Kevään kalpeudessa (2011) - Den mörka ängeln (2008)
7. Hiljaisuuden hinta (2012) - Den dubbla tystnaden (2009)
8. Vaarallinen leikki (2013) - Den farliga leken (2010)
9. Neljäs uhri (2014) - Det fjärde offret (2011)
10. Den sista akten (2012)
11. Du går inte ensam (2013)

L. J. Smith: Pimeän piiri - Vampyyripäiväkirjat 4

 L. J. Smith: Pimeän piiri - Vampyyripäiväkirjat 4

Otava, 2011, 221 sivua

(The Vampire Diaries 4: The Dark Reunion, 1991)

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut puoli vuotta, Elena on poissa ja päiväkirjaa pitää Bonnie. Tässä alkuasetelma neljänteen VP-sarjan osaan. Aluksi oli vaikea suhtautua Bonnieen päähenkilönä, mutta hän paljastuikin ihan mukiinmeneväksi tyypiksi, kun hänen persoonaansa tutustui enemmän. Vielä mielenkiintoisempi on kuitenkin vampyyri Damon, joka on suorastaan ihanan valloittava tapaus! Lisäksi Damonin ja hänen veljensä Stefanin keskinäinen suhde on kiinnostavaa seurattavaa. Pimeän piiri oli kaiken kaikkiaan yllättävän hyvä kirja. Tarina jaksoi kiinnostaa alusta loppuun, tapahtumat seurasivat toisiaan vauhdilla ja mukana oli jo aikaisemmista kirjoista tuttua jännitystä ja kauhua (ei kannata lukea yöllä, sen totesin ;). Lopetus oli suorastaan hengästyttävä ja lukija sai kokea yllätystä yllätyksen perään! Todella hyvä fiilis jäi tästä kirjasta!

(Kirja luettu heinäkuussa 2012)

Helena Waris: Sudenlapset (Pohjankontu 2)

Helena Waris: Sudenlapset

(Otava, 2011, 437 sivua)

Helena Wariksen Sudenlapset-kirjassa tapahtumat alkavat noin 20 v. ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. Ajassa siirtyminen oli mielestäni raikas ratkaisu, vaikka aluksi harmittikin vanhojen suosikkihahmojeni poissaolo. Uudet hahmot alkoivat kuitenkin kiinnostaa nopeasti ja oli kiva arvailla keitä he ovat! Wariksella onkin taito tehdä hahmoistaan moniulotteisia, sympaattisia ja kiinnostavia. Ei ihme, että Waris tuntuu tällä hetkellä yhdeltä suosikkikirjailijoistani! Tämänkin osan tapahtumat sijoittuvat jonnekin Suomen historian alkuhämärään, jossa vanhat mahdit ja kohtalo taistelevat keskenään ihmisraukat pelinappuloinaan. Pohjankontu-sarjan aloitusosa Uniin piirretty polku ei olisi kaivannut mielestäni jatko-osaa, mutta tämä oli ihmeen hyvä sarjan toinen osa ja olen iloinen, että Waris sen kirjoitti! Oli ihanaa antaa tarinan vain viedä ja antautua "matkalle"! Kolmatta osaa odotellessa...

(Kirja luettu alkukesästä 2012)

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit - Kuolemattomat 1

Alkuasetelma Alyson Noëlin Punaisten tulppaanien lukemiselle oli hämmentävä. Olin saanut kirjasta (ja erityisesti sen jatko-osista) varsin keskinkertaisen kuvan luettuani muiden kirjabloggarien arvioita. Kuitenkin USA:ssa tämä kirja ja koko kirjasarja Kuolemattomat on ollut suosittu ja "valloittanut bestseller-listoja". Yritinkin ottaa lukiessa mahdollisimman objektiivisen näkökulman ilman ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen.

Kirjan päähenkilö Ever on eristäytynyt ja yksinäinen rääpäle, joka on menettänyt elämässään kaiken. Lisästressinä hän kantaa sisällään salaisuutta, nimittäin yliluonnollista kykyä kuulla muiden ajatuksia. Jo valitettavan tutuksi käyneen kaavan mukaisesti tämänkin kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun kouluun saapuu eräänä päivänä uusi salaperäinen poika. (Huokaus. Voisivatko tämän genren kirjailijat vähitellen keksiä jo jotain omaperäisempää aloitusta kuin tumman ja salaperäisen pojan ilmestyminen kouluun?)

Lukiessa empaattisuuteni nosti nopeasti päätään ja pystyin samaistumaan Everin sulkeutuneisuuteen, mutta toisaalta myöhemmin aloin ärsyyntymään. Ajattelin, että voi ei, taas tällainen säälittävä reppana, joka vertaa itseään täydellisen ylivertaiselta vaikuttavaan ihastuksenkohteeseen. Lisäksi minua alkoi kyllästyttämään Everin jatkuva puolustuskannallaolo ja mustavalkoinen suutahtaminen milloin mistäkin pikkuasiasta. Toisaalta mustavalkoisuus toki kuuluu olennaisesti teini-ikään ja teinien maailma olikin ihan uskottavasti kuvattu Punaisissa tulppaaneissa.

Juonipaljastusvaroitus! Kirjassa ainoa juonellinen yllätys oli kuolleen pikkusiskon aloittamat visiitit Everin luona. Nämä visiitit tuntuivat aluksi tarkoituksettomilta, mutta vähitellen aloin pitää ajatuksesta. Sisko toimi ikäänkuin Everin pienenä järjenäänenä, joka näki asiat paljon selvemmin kuin Ever itse. Sitten sisko teki sopivasti jotakin lapsellista välillä, jotta uskottavuus siskosten ikäerosta säilyi. Everin sisko toi tarinaan huumoria ja iloa kaiken negatiivisen märehdinnän keskelle. :) Varoitus päättyy.

Damen jäi minulle vähän etäiseksi ja epäselväksi hahmoksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. En millään saanut mieleeni miltä hän näyttää, mikä oli tavattoman ärsyttävää! (Syynä oli ne olkapäälle ulottuvat hiukset... ;) Yleensä pystyn kuvittelemaan mielessäni hyvin elävästi miltä kirjojen henkilöt, paikat ja tapahtumat näyttäisivät oikeassa elämässä (ikäänkuin katsoisin lukiessani elokuvaa), mutta en tämän kirjan kohdalla. Eikö kirjailija kuvaillut tarpeeksi elävästi asioita vai oliko oma keskittymiskykyni puutteellista? Mene ja tiedä. (Miten te muut koitte?)

Punaisissa tulppaaneissa oli ihan kiitettävästi imua ja varsinkin kirjan loppupuoli meni ahmimalla lukien. Kaikista em. ärsyttävyyksistä huolimatta pidin tarinasta (nolottaa myöntää ;) ja onkin sääli, jos/kun tämä kuusiosainen sarja tästä huononee edetessään, kuten olen ymmärtänyt käyvän. Tämän ekan osan loppuasetelmasta kun olisi ollut mahdollisuuksia edetä vaikka mihin!

Loppufiilis: ihan mukava kirja, vaikka ei erotukaan mitenkään erityisesti saman genren muista edustajista. Olisi todennäköisesti järkevää lopettaa lukeminen tähän ensimmäiseen osaan, mutta minun on usein vaikea jättää lukematta jatko-osat, jos sellaisia on. Eli katsotaan... ;)

Ps. Suomennoksessa oli muuten harvinaisen paljon kirjoitusvirheitä! Tämä otti minua suuresti päähän ja sai kaipaamaan alkuperäistä englanninkielistä teosta. Toivottavasti oikolukua ja huolellisuutta on lisätty sarjan myöhempien osien suomennoksissa.

Noël, Alyson: Punaiset tulppaanit

(Evermore, 2009)

Otava, 2011, 335 sivua, ISBN 978-951-1-24985-6

Suomentanut Sirpa Meripaasi

Kuolemattomat (Immortals) -sarja:

1. Punaiset tulppaanit (Evermore)
2. Sininen kuu (Blue Moon)
3. Varjojen maa (Shadowland)
4. Musta liekki (Dark Flame)
5. ? (Night Star)
6. ? (Everlasting)

Kirjasarjasta (+ kirjailijasta) englanniksi täällä ja täällä.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjasta sain ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi haastetta täyttyi samalla kertaa. Ensinnäkin se sopi scifi-haasteen kategoriaan "hullu tiedemies" ja toiseksi minulla on ollut menossa tällainen epävirallinen minihaaste vähän niin kuin taustalla jo pitemmän aikaa, nimittäin Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan kauhuklassikoiden lukeminen.

Lukukokemustani laimensi alusta alkaen ehkä se, että tiesin skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kirjan perusidean entuudestaan, vaikka lukukerta olikin ensimmäinen. (Ovathan Jekyll ja Hyde hyvän ja pahan käsitteinäkin jo itsessään muodostuneet klassikoksi!)

Kiltti ja hyvätapainen tiedemies, tohtori Jekyll, tekee laboratoriossaan kokeita ja herättää ystävissään kummastusta veljeilemällä ilkeän herra Hyden kanssa, joka kylvää kauhua Lontoon kaduilla. Odotin jostain syystä, että tarinan kertoisi Jekyll itse, mutta tapahtumia seurattiinkin ulkopuolisen silmin. Arvoitus ratkesi pala palalta sen mukaan, miten eräs tohtori Jekyllin ystävistä, lakimies herra Utterson, alkoi arvoitusta selvittämään.

Kirjan rakenne ei ollut oikein minun mieleeni. Lopussa oleva Jekyllin selonteko oli hieman raskasta ja suorastaan paatoksellista luettavaa. Se harmitti, että aluksi kirjassa annettiin lukijalle informaatiota varsin verkkaiseen tahtiin ja lopussa sitten kaadettiin kaikki kerralla niskaan. Kirjan tärkeimmän pointin (pahuus vs. hyvyys ihmisessä) käsittely kärsi em. asian takia hieman.

Itse olisin pitänyt enemmän siitä, jos koko tarina olisi kerrottu Jekyllin näkökulmasta. Siitä olisi voinut saada psykologisesti erittäin mielenkiintoisen jännitystarinan. Nyt lukukokemus jäi varsin pliisuksi ja yllätyksettömäksi. Harmi, sillä tuosta mielenkiintoisesta hyvyys/pahuus-teemasta olisi voinut saada niin paljon enemmän irti. Olisin odottanut myös pituuden puolesta "suurempaa" tarinaa, sillä nyt kirja oli harmittavan lyhyt.

Näiden vanhojen klassikoiden arvostelu on aina jotenkin turhauttavaa, koska pääsääntöisesti en ole pitänyt niistä ja ne ovat tuntuneet jääneen jo pahasti ajan jalkoihin. Samalla niitä kuitenkin myös väkisinkin kunnioittaa, sillä nämä kirjat ovat olleet kuitenkin eräänlaisia tienluojia omana aikanaan. 

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on muuten tähän asti lukemistani kauhuklassikoista jotenkin nykyaikaisimman tuntuinen eikä siinä ole samalla tavalla 1800-luvun "kankeutta" kuin esim. Draculassa tai Frankensteinissa paikoitellen on.

Näyte sivulta 24:

    Sopivasti herra Uttersonin asunnon lähettyvillä olevan kirkon kellot löivät kuudesti, ja yhä vain hän pohti ongelmaansa. Tähän saakka se oli koskettanut vain hänen älyllistä puoltaan, mutta nyt se oli temmannut mukaansa tai pikemminkin kahlinnut myös hänen mielikuvituksensa. Hänen maatessaan unettomana yön ja verhotun huoneen pimeydessä liukui herra Enfieldin kertomus hänen sielunsa silmien ohi valaistuna kuvanauhana. Hän näki nukkuvan kaupungin valtavan lamppumeren, nopeasti kävelevän mieshahmon, lääkärin luota juoksevan tyttösen. Sitten - törmäys, ja tuo ihmispaholainen polki tytön jalkoihinsa jatkaen matkaansa tämän huudoista välittämättä.

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

(The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1886)

Otava, 2007, 122 sivua, ISBN-13: 978-951-1-21604-9

Suomentanut Erkki Haglund

Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1911 nimellä Salaperäinen ovi.

Lisätietoa: Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjoja teehuoneessa  

Beth Revis: Matka alkaa - Across the Universe 1

Tätä yhdysvaltalaisen Beth Revisin kirjan ilmestymistä odotin ehkä kaikkein eniten tänä vuonna ilmestyvistä nuortenkirjoista. Kirjassa kiinnosti ja mieltäni kiehtoi erityisesti se, että tapahtumapaikkana olisi suljettu tila eli avaruusalus keskellä avaruutta. Odotin kirjaa kovasti myös siksi, että halusin siitä ensimmäisen kirjani tämänvuotiseen scifi-haasteeseen. Luin kirjan jo joskus tammi-helmikuussa, mutta arvio tulee vasta nyt!

Across the Universe - Matka alkaa on siis tulevan nuorille suunnatun scifi-trilogian aloitusosa. Siinä teinityttö Amy ja hänen vanhempansa aloittavat 350 vuotta kestävän matkansa kohti uutta planeettaa avaruusalus Varjeluksella. Heidät sekä muut uudelle planeetalle kuljetettavat tiedemiehet ja asiantuntijat on syväjäädytetty matkan ajaksi kryonestelaatikoihin.

Seuraaja on 17-vuotias nuorukainen, joka on asunut koko elämänsä Varjeluksella ja josta on tuleva jonakin päivänä avaruusaluksen seuraava johtaja. Hänen päivänsä kuluvat harjoitellessa tulevaa tehtäväänsä varten aluksen nykyisen johtajan, Vanhimman, ankarassa ohjauksessa. Eräänä päivänä Seuraaja löytää kryolaatikot ja ihastuu eräässä laatikossa näkemäänsä punatukkaiseen tyttöön. Mutta sitten tapahtuu jotakin kamalaa: joku kytkee pois Amyn kryolaatikon virran 50 vuotta liian aikaisin! Amy ja muut syväjäädytetyt ovat hengenvaarassa...

Apua, mistä aloittaisin, kun oli niin mahtava kirja ja paljon sanottavaa! ;) Kirjassa seurataan tarinaa vuorotellen Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Ratkaisu on erittäin toimiva ja juonen kannalta oleellinen, sillä nämä nuoret kokevat todellisuutensa niin eri tavoin ja täysin eri lähtökohdista. Pidin molemmista päähenkilöistä, mutta Seuraajan persoona oli ehkä kiinnostavampi. Seuraaja on sympaattinen ja samalla jotenkin epätyypillinen sankari/päähenkilö. Hän ei ole todellakaan mikään Mr. Nice Guy, vaan sopivasti rosoinen tyyppi ja vähän "tuhma poika".

Tässä kirjassa ei ole sitten tippaakaan siirappista teiniromantiikkaa, vaan Amyn ja Seuraajan välinen ihmissuhde on jotenkin aikuismaisempi ja realistisempi ehkä? Kirjassa on ylipäätään vähän mitään romantiikkaa, mikä oli pienoinen yllätys kovin harhaanjohtavan kansikuvituksen (joka on superkaunis!) ja takakannen tekstin takia. Tämä toimikoon varoituksena kaikille romantiikannälkäisille. ;)

Varjelus-avaruusalus on varsin kutkuttava tapahtumien näyttämönä ja kovasti yritin kuvitella, miltä näyttävät sen maatilat, pellot ja kaupunki 2500 ha:n alueella (jonka kokoiseksi alus kuvataan). Pakko mainita, että mielestäni lehmien, lampaiden ja vuohien pitäminen avaruusaluksessa ei kuulosta realistiselta. (Jos oikeasti olisimme asuttamassa ihmiskuntaa toiselle planeetalle, eikö olisi paljon energiatehokkaampaa kuljettaa mukana vain kasvisruokaa?)

Varjeluksen asukkaat ovat varsin puistattavia... Heillä ei ole omaa ajattelua, kyseenalaistamista, mitään omaa tahtoa. Kuin robotteja tai muurahaisia. Ironista onkin, että Varjeluksen "sairasosastolla" pidettävät epänormaalit mielisairaat ovat Amyn näkökulmasta niitä normaaleja ihmisiä.

Kirjassa käsitellään aika vakavia teemoja esim. johtajuuteen ja yksilönvapauteen liittyen. Millainen on hyvä johtaja? Miten tasapainotellaan toisaalta johtajan vallankäytön ja toisaalta yksilön oman vapauden/ajattelun välillä?

Luin kirjaa tosi hitaasti ja nautiskellen, koska pidin siitä jo heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen! Kirja oli kiinnostava, vangitseva, jännittävä ja ajatuksia herättävä. En voinut olla miettimättä miten itse toimisin samassa tilanteessa, jos olisin Amy tai Seuraaja. Loppua kohden kirja kääntyi todella jännittäväksi ja se piti oikein ahmia yön pimeinä tunteina loppuun... Tämä olisi varmaan aika vangitseva leffakokemuksena! (Sitä odotellessa...) 

Näyte sivulta 63 (joka kuvaa hyvin kirjan kaunista kerrontaa):

    Tuijotan alas häneen. Hän on kauneinta mitä olen koskaan
nähnyt, mutta myös omituisinta. Hänen ihonsa on kalpea,
melkein läpinäkyvän valkoinen, enkä usko että se johtuu
pelkästään jäästä. Asetan käteni lasiarkun kannelle hänen
sydämensä yläpuolelle. Ihoni on kuin tumma varjo hänen
valkeutensa yllä.

Revis, Beth: Across the Universe - Matka alkaa

(Across the Universe, 2011)

Otava, 2012, 397 sivua, ISBN 978-951-1-25407-2

Suomentanut Outi Järvinen

Across the Universe -trilogia:


1. Matka alkaa
2. Miljoona aurinkoa
3. Shades of Earth (ei suomennettu)

Lisätietoa: kirjailijan kotisivut

Blogeissa: mm. Luettuja maailmoja, Aamuvirkku yksisarvinen, Yöpöydän kirjat, Jossun lukupäiväkirja

Helena Waris: Uniin piirretty polku - Pohjankontu 1

Paikalliskirjastossamme oli viime syksynä esillä lista kirjaston suosittelemista fantasiakirjoista. Listalla oli myös tämä, Uniin piirretty polku, jonka on kirjoittanut Helena Waris. Kirja vaikutti kiinnostavalta: muinaiseen Suomeen sijoittuva fantasia kera noituuden ja vanhojen ikiaikaisten mahtien... Lupaavaa!

Kirjassa on useampia päähenkilöitä, joiden kautta tarinaa kerrotaan. Niitonsalon kylän Aile on löytölapsi, joka ei muista mistä hän tulee. Noidaksikin haukuttu mustatukkainen Aile tapaa sepän poika Dain, jonka avustuksella hän alkaa selvittämään menneisyytensä arvoitusta.

Tuultensaarelaiset Kiet ja Troi ovat ukkosmiehiä, jotka saapuvat eräänä päivänä Taivaskallionkylään. Vaikka ukkosmiehet ovatkin ensisijaisesti kauppamiehiä, heitä pelätään hurjan maineensa ja herkän miekkakätensä takia. Kiet iskee silmänsä paimenpiika Neithaan ja lupaa palata myöhemmin kylään hakemaan tämän vaimokseen. Hänen veljensä Troi on puolestaan synkkäilmeinen soturi, jota kiinnostaa vain kartat ja tähdet.

Vaikka kirjassa seurataan pääasiassa näiden eri pikkukylien asukkaita, oman äänensä tarinassa saa myös Arni, maan vartija. Hän istuu kaamoksen ikuisessa pimeydessä tunturien juurella, mitään muistamatta ja jotakin odottaen. Arnin ajatuksia kuullaan kirjassa pieninä väliteksteinä, jotka mukavasti rytmittävät tarinan etenemistä. 

En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa, joka olisi ollut minulle näin suuri positiivinen yllätys! Tuli sellainen olo, että mitä ihmettä, kuka on tämä Helena Waris ja miksi en ole kuullut hänestä aikaisemmin? Pienellä googlatuksella selvisi, että kyseessä on Wariksen esikoisromaani, jolle Tolkien-seura antoi Kuvastaja-tunnustuksen vuoden 2009 parhaasta kotimaisesta fantasiakirjasta. Olen iloinen, etten tiennyt tätä ennen lukemista, joten se ei päässyt vaikuttamaan lukukokemukseeni. (Liian suuret odotukset kun voivat pilata hyvänkin kirjan.)

Ensinnäkin tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Vaikka tarina on näennäisen yksinkertainen, se veti minua puoleensa heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Teksti oli sujuvaa ja miellyttävää. (Esim. luontokuvaus oli kaunista olematta ylikuvailevaa.) Henkilöhahmot olivat aitoja, uskottavia ja sympaattisia! Tunsin todella eläväni mukana heidän tarinaansa. Kirja oli paikoitellen hyvin realistinen, mutta sitten välillä mentiin taas reilusti fantasian puolelle (esim. ihminen muuttui eläimeksi).

Minusta on aina kiva leikitellä ajatuksella, että vaikka tämäkin kirja oli "vain" fantasiaa, niin ehkä joskus kauan sitten on eletty näin Suomessa. Vanhat tavat ja uskomukset erilaisine jumalineen ja henkineen ovat jotenkin kiehtovia. Pidin kovasti myös kirjassa esiintyneistä tuultensaarelaisista eli ukkosmiehistä. Uisko-veneineen ja lehmänsarvikypärineen he vaikuttivat jonkinlaisilta viikinki-miehiltä, vaikkei heitä sillä nimellä kirjassa kutsuttukaan.

En olisi millään uskonut kirjaa esikoisromaaniksi, joten siinäkin mielessä se teki minuun vaikutuksen. Kirjailijan kotisivuilta selviää, että kirjoitustyö oli kestänyt yli 20 vuotta! Ei ihme, että kirja tuntui niin viimeisen päälle hiotulta ja valmiilta. Vaikka Uniin piirretty polku toimii näin yksittäin luettunakin, on silti ihana tietää, että jatkoa on luvassa ainakin kahden kirjan verran! Juoneen jäikin sellaisia pieniä kivoja arvoituksia, jotka ehkä saavat vastauksensa jatko-osissa. 

Näyte sivulta 13:

    Aile asteli hitaasti kostealla polulla. Hänen paljaat
varpaansa jättivät pieniä painaumia saviseen maahan,
ja sateen jäljiltä märät heinät kastelivat hänen hameen-
helmansa painavaksi. Tyttö tunsi tuomenkukkien imelän
tuoksun, joka leijui keväisen lehdon yllä, ja hän jatkoi
matkaansa yhä eteenpäin vaikka kuuli lehtokurpan
kiertävän  jo iltalennollaan. Vaaleankeltaista taivasta
kohti kohoavien koivujen takana häämötti jotakin.

Waris, Helena: Uniin piirretty polku

Otava, 2009, 461 sivua, ISBN 978-951-1-23483-8

Pohjankontu-sarja:

Uniin piirretty polku
Sudenlapset
Talviverinen

Lisätietoa: kirjailijan ja kirjasarjan kotisivut sekä kirjailijan blogi
Täällä mielenkiintoinen haastattelu liittyen kirjan pitkään kirjoitusprosessiin
Arvosteluja: Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen
Blogeissa: Morren maailma, Humisevalla harjulla, Ankin kirjablogi

Isabel Abedi: Lucian

Olen jäänyt koukkuun näihin nuorten fantasiakirjoihin, jotka sisältävät yliluonnollista romantiikkaa. Tästä Isabel Abedin Lucianista en ollut kuullut mitään erityisen mairittelevaa, mutta pakkohan se oli testata itse. Abedi esittelee meille taas uuden idean siitä, että minkälainen olento se yliluonnollisen romanttisen suhteen toinen osapuoli voikaan olla. (Idealtaan tämä muistutti ehkä eniten Fitzpatrickin Langennutta Enkeliä.)

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Rebecca, joka näkee eräänä yönä talonsa ulkopuolella salaperäisen muukalaisen tuijottamassa. Muukalainen on poika nimeltä Lucian, johon Rebecca tuntuu törmäävän jatkuvasti. Ihan kuin jokin voima vetäisi heitä toistensa läheisyyteen ja vastaavasti erossaolo tuntuu kummankin fyysisenä kipuna. Lucianilla on salaisuus: hän ei tiedä kuka on ja mistä tulee. Karmivammaksi asian tekee se, että Lucian näkee Rebeccaa koskevia todentuntuisia unia. Osa unista on paloja menneisyydestä, osa tapahtumia tulevaisuudesta.

Tämän kirjan ainoa huono puoli oli sen sivumäärä, joka oli aivan liian suuri. Paikoitellen tuntui lukiessa siltä, että tarinaa oli väkisin pitkitetty, jolloin juonen intensiteetti ja mielenkiinto kärsi. Lukeminen oli suoraan sanoen tylsää välillä. Kirjan parasta antia oli Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset, joten en ymmärrä miksi kirjailija oli käyttänyt niin paljon sivuja esim. Rebeccan perhe-elämän kuvaamiseen. Olisi vain keskittynyt siihen romanttiseen puoleen enemmän...

Vaikkakin kirja ei yltänyt romantiikan kuvailun kauneudessa ja herkkyydessä esim. Houkutuksen tai Väristyksen tasolle, niin se onnistui silti säväyttämään, kun kirja muuten oli vähän tylsä. Pienen huvittuneen hymähdyksen minussa aiheutti eräs kirjan kohtaus, joka oli kuin suoraan jostain romantiikan abc-opuksesta: pari selvittelee ensin välejään riitaisasti, kunnes he antavat tunteilleen vallan ja ajautuvat intohimoiseen suudelmaan... ;)

Minulle oli mielenkiintoinen yllätys se, kun tajusin, että alkuperäisteos onkin saksalainen eikä amerikkalainen, kuten olin automaattisesti olettanut. Koulussa pitkän saksan lukeneena en voinut olla kuvittelematta aina välillä, että miltä jokin kohtaus olisi kuulostanut saksankielisenä. (Jos kirja ei olisi ollut näin pitkä, olisin varmaankin lukenut sen uudelleen saksaksi harjoittelumielessä.)

Kirja parani loppua kohden huomattavasti ja muuttui jopa jännittäväksi. (Loppupuolella oli muuten yksi vaihe, jossa tarina eteni pelkästään sähköpostiviestittelyn muodossa, mikä oli oikein piristävä tehokeino.) Lucianin loppu jätti minuun ristiriitaisen olon: toisaalta se oli tarinallisesti juuri oikea lopetus kirjalle, mutta henkilökohtaisesti se jätti minut kamalan surulliseksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että ihan jees, mutta ei sen enempää. Vaikka yliluonnollisen romantiikan osalta sain mitä odotinkin, niin tuskin tulen tätä kirjaa enää uudestaan lukemaan. Ei voi kuin harmitella, että olisipa se ollut vähän tiivistetympi ja lyhyempi.

Näyte sivulta 43:

    "Kuka tuo on?" työtoverini kuiskasi. "Kutsuvieraalta hän ei aina-

kaan näytä. Onpa rähjäinen ilmestys." Tyttö tirskahti. "Mutta jol-

lain lailla seksikäs myös. Kuinkahan hän on päässyt tänne?"

    Aioin vastata jotakin, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.

    Poika oli hoikka, melkein laiha, mutta kissamaisella tavalla. Hä-

nen sysimustat hiuksensa olivat hieman pörrössä, kasvonpiirteet

kulmikkaat. Hänellä oli yllään musta villapusero, jossa oli reikä va-

semman kyynärpään kohdalla, ja kauhtuneet farkut, jotka yltivät

hädin tuskin lantiolle. Mutta rähjäinen hän ei kyllä ollut.

    Hän näytti vieraalta. Erilaiselta."

Abedi, Isabel: Lucian

(LUCIAN, 2009)

Otava, 2010, 573 sivua, ISBN 978-951-1-24545-2

Suomentanut Tiina Hakala

Lisätietoa: kirja Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa (saksaksi) ja kirjailijan kotisivut (saksaksi)

Blogeissa: mm. Vinttikamarissa, Yöpöydän kirjat, Jos vaikka lukisi...

L. J. Smith: Verivala - Vampyyripäiväkirjat 3

No niin, tämä L. J. Smithin kolmas Vampyyripäiväkirjojen osa Verivala tuli luettua jo ajat sitten, mutta vasta nyt ehdin tekemään arvion.

Kirjaa aloittaessa olin vielä järkyttynyt toisen osan tapahtumien saamasta yllätyskäänteestä ja sitä sitten tässä sulattelin edelleen. Juonesta en halua paljastaa enempää, kuin että Stefan syyttää Damonia paikallisista veriteoista ja kummallisuuksista. Elena (jonka viimeisetkin itsekkyyden rippeet karisee tässä osassa) taas tekee kaikkensa saadakseen veljekset puhaltamaan yhteen hiileen yhteistä uhkaa vastaan.

Tämä oli kirjojen tähän asti paras osa. Vauhtia ja jännitystä oli enemmän ja loppuunkin keksittiin taas järkyttävä loppuratkaisu. Vaikka loppu ei ollutkaan mieleeni, se oli varmaan ainoa oikea loppu tälle kolmen kirjan kokonaisuudelle, joka olisi itse asiassa toiminut paremmin yksissä kansissa yhtenä teoksena. Verivala sai minut myös tirauttamaan pari kyyneltäkin, mitä ei olisi uskonut näin "kevyttä kamaa" olevasta kirjasta.

Arvostin sitä, että nyt kolmen kirjan jälkeen voi sanoa henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan tapahtuneen selkeää kehitystä. Ekan kirjan perusteella pelkäämäni henkilöhahmojen yksipuolisuus oli siis ennenaikainen tuomio. Ihan kiva olo jäi näistä kolmesta kirjasta, vaikka ei ihan huippua minulle ollutkaan! Varmasti tulen lukemaan seuraavatkin osat.

Kirja-arvioni sarjan aikaisemmista osista:
Korpinmusta
Sielunkumppani

Näyte sivulta 13:

     "En ikinä olisi uskonut sinua valehtelijaksi", Stefan sanoi
Damonille edelleen katkeralla äänellä. "Kaiken muun olin val-
mis sinusta uskomaan, mutta että vielä valehtelijakin. En ole
koskaan aiemmin kuullut sinun yrittävän peitellä omia sotku-
jasi. "
     "Jos vielä jatkat tuota", Damon sanoi, "niin minulta palaa
pinna."
     Mitä tätä pahempaa voisit minulle muka tehdä? Stefan vas-
tasi. Tappamiseni olisi armeliasta.
     "Armeliaisuuteni sinua kohtaan loppui noin sata vuotta sit-
ten", Damon sanoi ääneen. Vihdoinkin hän päästi irti Elenan
leuasta. "Mitä muistat tästä päivästä?" hän kysyi Elenalta.

Smith, L. J.: Verivala - Vampyyripäiväkirjat 3

(The Vampire Diaries: The Fury, 1991)

Otava, 2011, 208 sivua, ISBN 978-951-25175-0

Suomentanut Joel Kontro

Lisätietoa: kirja Otavan sivuilla, sarja Risingshadow-sivustolla, kirjailijasta hänen sivustollaan
Blogeissa: ainakin Kirjamielellä ja Kirjapinot

L. J. Smith: Sielunkumppani - Vampyyripäiväkirjat 2

L.J. Smithin Vampyyripäiväkirjojen toinen osa, Sielunkumppani, jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä osassa (Korpinmusta) jäätiin. Vampyyri Stefan on vaikeuksissa ja Elena puolustaa tätä sielunkumppaniaan oman maineensakin uhalla. Stefanin veli Damon puolestaan aiheuttaa lisäharmia ahdistelemalla Elenaa vaatimuksillaan saada tämä omakseen.

Tosiaan Sielunkumppani jatkui kirjaimellisesti samasta kohtauksesta, johon edellisessä osassa jäätiin, joten tarina pääsi heti nopeasti käyntiin. Juoni eteni vauhdikkaammin ja kielikin tuntui jotenkin kummalla tavalla erilaiselta. (Huomasin, että suomentaja on eri kuin Korpinmustassa, joten ehkä tämä vaikutti lukukokemukseen ainakin osittain.)

Eipä tästä paljoa enempää halua paljastaa, muuta kuin että oli oikein koukuttava, viihdyttävä ja jännittävä. Loppu oli lisäksi todella yllättävä ainakin itselleni ja olikin heti pakko vilkaista seuraavan osan alusta, että tulkitsinko varmasti tapahtumat oikein...


Näyte sivulta 10:

     "Miksei?" poika kuiskasi. "Mikset kokeilisi, Elena? Ole re-
hellinen. Eikö jokin osa sinusta halua sitä?" Hänen tummat
silmänsä olivat täynnä kiihkeää hehkua, joka naulitsi Elenan
paikoilleen ja esti häntä kääntämästä katsettaan pois. "Minä
voin herättää sinussa jotain sellaista, mikä on uinunut koko
ikäsi. Olet tarpeeksi vahva elämään pimeydessä, nauttimaan
siitä. Sinusta voisi tulla varjojen kuningatar. Mikset ottaisi sitä
voimaa vastaan, Elena? Anna minun auttaa sinua ottamaan
se."
     "Ei", Elena sanoi ja irrotti väkisin katseensa Damonista.

Smith, L. J.: Sielunkumppani (The Vampire Diaries: The Struggle, 1991)

Otava, 2011, 191 sivua, ISBN 978-951-1-25174-3

Suomentanut Pirkko Biström

Lisätietoa: kirjasta Otavan sivuilla ja Adlibriksessä, Vampyyripäiväkirjat-sarja Risingshadow-sivustolla, kirjailijan sivusto

Blogeissa: mm. Kirjamielellä, Kirjapinot

L.J. Smith: Korpinmusta - Vampyyripäiväkirjat 1

L. J. Smithin nuorten kauhusarja Vampyyripäiväkirjat on tullut itselleni tutuksi tv-sarjan muodossa, joten nyt oli aika tutustua kirjasarjaan tv-sarjan takana. Taas tuli huomattua, että kirjoissa ja tv-sarjoissa eletään ihan omaa elämäänsä eli juonikuviot etenevät täysin eri linjoja ja henkilöhahmoja lisätään, poistetaan tai muutetaan. Yhteen tällaiseen muutokseen en millään tottunut: kirjassa päähenkilö Elena kuvataan vaaleana, sinisilmäisenä ja itserakkaana (ainakin aluksi), kun taas tv-sarjassa esiintyy sympaattinen ja suloinen tummaverikkö (Nina Dobrev).

Korpinmusta kertoo Elena Gilbertistä, koulun suosituimmasta tytöstä, joka on tottunut saamaan pojilta kaiken huomion. Eräänä päivänä kouluun saapuu uusi oppilas, salaperäinen muukalainen Stefan, joka suhtautuu Elenaan halveksuvan välinpitämättömästi. Sehän saa Elenan raivoihinsa ja yrittämään kaikkensa pojan huomion kiinnittämiseen. Stefan on saapunut Fell`s Churchin pikkukaupunkiin aloittaakseen elämänsä alusta monien pimeydessä ja yksinäisyydessä vietettyjen vuosien jälkeen. Hän haluaisi vain elää normaalia elämää ja sulautua joukkoon. Kaupungissa alkaa kuitenkin pian sattua verisiä hyökkäyksiä ja Stefan joutuu epäilyksen valoon. Samalla Elenan ahdistus kasvaa, kun outo varis tuntuu seuraavan häntä kaikkialle. Ja sitten kaupunkiin ilmestyy vielä yksi uusi muukalainen...

Kuuluakseen sarjaan nimeltä Vampyyripäiväkirjat, Korpinmustassa on yllättävän vähän varsinaisia päiväkirjaosuuksia. Pääasiassa kaikkitietävä kertoja kuvailee tapahtumia vuoroin Elenan ja vuoroin Stefanin näkökulmista. Onneksi näin, pelkkää Elenaa en olisi jaksanutkaan. Itselleni Stefanin näkökulmasta kirjoitetut pätkät olivat mielenkiintoisinta antia ja hänen menneisyydestään ja elämästään olisin mieluusti lukenut enemmänkin!

Elenan hahmo on ilmeisesti herättänyt ärtymystä useimmissa lukijoissa, mutta mielestäni hän ei ollutkaan niin yksiulotteinen ihminen kuin aluksi luulin. Kaikessa itsekkyydessään Elena toki ärsytti aluksi paljon, mutta ilmeisesti tämä itsekkyys liittyi pääasiassa hänen kouluminäänsä ja -rooliinsa. Kotioloissa perheen kesken Elena vaikuttaa suorastaan hyväsydämiseltä ja lämpimältä (esim. pikkusiskoaan kohtaan). Myöhemmin kirjassa ilmenee, että hän on kykenevä myös sääliin ja empatiaan. Ja rakastamiseen. Ei siis ihan läpimätä tyyppi kuitenkaan. ;)

Oli yllättävää huomata, että Korpinmusta on kirjoitettu jo vuonna 1991. Harmi, että elämme tällä hetkellä vampyyribuumin aikaa, sillä kirja olisi varmaan tehnyt suuremman vaikutuksen, jos se olisi ollut ensimmäinen lukemani vampyyrikirja. Tarina alkaa ehkä vähän hitaasti, mutta paranee loppua kohden. Kirja oli aika viihdyttävä ja onnistui jopa pelottamaan, kun esim. luki yksin yöllä hautausmaakohtausta. Se oli  helppolukuinen ja nopea eli mukavan kevyttä kamaa. :)...mutta loppui kuin seinään. Täytynee siis lukea myös seuraava osa eli Sielunkumppani. Kirjan kansi on muuten kaunis (nätti värimaailma) ja kuvan asetelma hauska, vaikka yleensä en pidäkään tällaisista kansista, joissa on näyttelijöiden kuvia. Tylsää. =p

Sarjaa on suomennettu nyt neljä osaa, viides tulossa ihan näillä hetkillä(?) ja seuraavat kaksi osaa keväällä 2012. Wikipedian mukaan sarja tulisi jatkumaan vielä osilla 8, 9 ja 10.

Näytteeksi pätkä Stefania: 
   
     "Stefan seisoi muinaisten tammien katveessa, ja lehtien läpi
kajastavat auringonsäteet valaisivat hänen kiharat hiuksensa.
Farkkuihin ja t-paitaan pukeutunut Stefan Salvatore näytti ai-
van tavalliselta lukiolaispojalta.
     Tavallinen hän ei kuitenkaan ollut.
     Stefan kävi ruokailemassa metsän siimeksessä, muiden
katseilta piilossa. Hän nuoli ikenensä ja huulensa huolellises-
ti, jotta niihin ei jäisi tahran tahraa. Hän ei halunnut ottaa
riskejä. Uskottavan peitetarinan ylläpitäminen olisi vaikeaa il-
man ylimääräisiä ongelmiakin." (s.12)

Tekijä: L. J. Smith
Teos: Korpinmusta
Alkuperäisteos: The Vampire Diaries: The Awakening (1991)
Sarja: Vampyyripäiväkirjat, 1. osa
Kustantaja: Otava
Painos: 1. painos, 2010
Suomennos: Joel Kontro (Poe-sitaatin s. 153 suomentanut Oskar Nousiainen)
Sivuja: 218
ISBN 978-951-1-25049-4

Lisätietoa: kirjailijasta Wikipediassa ja hänen virallisella sivustollaan, kirjasarjasta Risingshadow-sivustolla

Blogeissa mm. P. S. Rakastan kirjoja, Kirjamielellä, Kirjapinot

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa - Anders Knutas 6

Kevään kalpeudessa on ruotsalaisen Mari Jungstedtin kirjoittaman Gotlantiin sijoittuvan dekkarisarjan kuudes kirja. Löysin kirjan paikallisen kirjastomme Dekkaripiirin lukulistalta ja kiinnostuin heti. Olen kovasti tykännyt ruotsalaisista televisiossakin pyörivistä jännityssarjoista (Beck, Wallander) ja niiden tunnelmasta, joten positiiviset odotukset täyttivät mieleni myös tämän ruotsalaisteoksen kohdalla.

Kevään kalpeudessa -teoksen tapahtumat käynnistyvät, kun Visbyn kongressitalon avajaisjuhlien järjestäjä Viktor Algård löydetään murhattuna juhlapaikalta juhlien jälkeisenä aamuna. Tarinassa seurataan toisaalta komisario Knutasin murhatutkimuksia, mutta samalla myös paikallistelevision toimittajan Johan Bergin omia tutkimuksia, jotka tuovat tapaukseen lisäinformaatiota median näkökulmasta. Varsinaisen työnsä lisäksi kummankin miehen henkilökohtaista elämää ja sen ongelmia myös raotetaan lukijalle.

Lukukokemus oli yllättävän rankka dekkariksi. Ihmettelin, miten kirja voikin olla samaan aikaan äärimmäisen viihdyttävä ja koukuttava perusdekkari, kun siinä samalla käsitellään vaikeita ja raskaita tosielämän ongelmia: nuorisoväkivaltaa, vanhemmuuden vaikeutta ja traumaattisia lapsuuden kokemuksia. Oli jotenkin hämmentävää esim. siirtyä viihteellisestä puolesta koskettaviin ja traagisiin kuvauksiin, joita kirjan ainoa minäkertoja jakaa. Muutama kyynelkin tuli tirautettua, kun kohtaukset tuntuivat niin aidoilta ja uskottavilta kaikessa kauheudessaan.

Komisario Knutas ja toimittaja Berg työpareineen ovat mielenkiintoisia hahmoja. Vaikka tämä sarjan kuudes kirja tuntuu toimivan näin yksinäänkin, niin jonkin verran kirjassa viitattiin myös em. henkilöiden kokemiin menneisiin tapahtumiin. (Minulle, jolle on tärkeää lukea kaikki sarjat oikeassa järjestyksessä, tämä aiheutti pientä harmistusta!)

Selkeästi nostaisin tämän Kevään kalpeudessa -kirjan perusdekkarien yläpuolelle, koska se tarjosi ainakin itselleni tavallista vahvemman lukukokemuksen! Lisäksi se aiheutti suuren kiinostuksen sarjassa aiemmin ilmestyneitä kirjoja kohtaan, joten Jungstedtin nimi saattaa hyvinkin ilmestyä blogiini vielä uudestaan...

"Knutas kiukustui. Hän oli sietänyt happamia naamoja aamusta saakka, mutta nyt hänen mittansa tuli täyteen.
    - Lopeta! Rikoit hienon golfbägisi, jonka sait joululahjaksi. Kuukausirahaa ei tipu ennen kuin olet maksanut takaisin joka ikisen kruunun!
    Hän keräili vihaisena tavaroitaan ja jatkoi torumista.
    - Tässä sitä yrittää järjestää mukavaa yhteistä puuhaa ja saa palkaksi vain nyrpeitä ilmeitä. Kyllä, tämä koskee myös sinua, Petra! Tämä ei käy. Käyttäydytte kumpikin kuin pilalle hemmotellut kakarat!
    - Paskat siitä! Nils huusi hänen peräänsä. - En halua mitään uutta golfbägiä, en halua enää pelata golfia! Vihaan golfia!
    - Älä minulle huuda, en minä ole tehnyt mitään, Petra sanoi närkästyneenä.
    Knutas tarpoi autolle.
    Hän oli vihainen, surullinen ja pettynyt. Joskus hän totisesti tunsi olevansa riittämätön vanhempana. Hän ei enää ymmärtänyt lapsiaan." (s. 30)

Kirjailija: Mari Jungstedt
Teos: Kevään kalpeudessa
Alkuperäisteos: Den mörka ängeln (2008)
Sarja: Dekkarisarjan 6. osa
Kustantaja: Otava
Painos: 1. painos, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Sivuja: 320
ISBN 978-951-1-24513-1

Lisätietoa: Otavan sivuilla kirjailijasta ja kirjasta

Laila Hietamies: Siellä jossakin - Lehmusten kaupunki 6

" - Taas myö ollaan viimisii, Tukeva kuiskasi Sulottarelle, joka ei edes luimistellut, astui vaan sitkeästi rekijonossa. Hännillä, viimeisenä, aivan viimeisenä. Niin oli kulkenut rakuuna Tauno Tukeva siihenastisen sotansa, aina hännillä ja viimeisenä, halusi sitä tai ei. Joskus olisi halunnut olla eturintamassa, kokea miesten pelot ja kauhut. Saivatko miehet tyydytyksen tunteen saadessaan vihollisen ammuttua, Tukeva mietti. Se oli raakaa peliä, ei oikein hänen peliään. Hän oli hellämielinen mies, mutta sota oli sotaa. Parempi sittenkin olla huoltoporukoissa ja pysyä hengissä." (s. 17)

Hietamies, Laila: Siellä jossakin (2003). Otava 2008. 522 s. ISBN 978-951-1-23148-6.

Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, kirjoitti Lehmusten kaupunki -sarjan ensimmäiset kolme romaania 1970-luvulla ja jatkoi sarjaa sittemmin 2000-luvulla vielä neljän kirjan verran. Tämä Siellä jossakin on vuonna 2003 ilmestynyt, sarjan kuudes osa.

Kirjassa eletään kevättä 1943 keskellä jatkosotaa. Rakuuna Tauno Tukeva on juuri edellisenä vuonna menettänyt vaimonsa ja hänen lapsistaan kaksi ovat sotalapsina Tanskassa, kolmas tuttavan luona "Lehmusten kaupungissa" Lappeenrannassa. Eräänä päivänä Tukevan ystävä rakuuna Vartiainen paljastaa aikovansa lähteä karkuun raskaaksi saattamansa venäläisen naisen kanssa. Ja sitten tulee vielä tieto, että lapset Tanskassa ovat vaarassa...

Parasta Hirvisaaren Lehmusten kaupunki -sarjassa on se, että kirjoissa annetaan kuin välipaloina siellä täällä tietoa Suomen historian vaiheista korostamatta kuitenkaan liikaa itse sotaa ja taisteluita. Pääasiassa keskitytään siis ihmisiin, jotka sodan jaloissa elävät ja selviytyvät rintaman ulkopuolella, ja näiden ihmissuhteisiin. Vaikka tämän teoksen pääosassa onkin sotilas, rakuuna Tukeva, on itse sodankäynti sivuosassa verrattuna hänen siviilielämänsä tapahtumiin ja ongelmiin.

Olen niitä, jotka inhosivat peruskoulussa ja lukiossa Suomen historiaa. Se oli varmasti tylsintä, mitä tiesin. Nyt kuitenkin Hirvisaaren kirjojen myötä olen löytänyt kiinnostukseni Suomen historiaa kohtaan. Onkin annettava kirjailijalle kiitosta, että hänen tarinoidensa kautta on myös tietämykseni Suomen historiasta kasvanut! On kumma, että heti kun tällaisten "tylsien" ja kaukaiselta tuntuvien sotajuttujen rinnalle tuodaan inhimillisiä kohtaloita ja aidoilta tuntuvia ihmisiä, myös itse sotajutut tulevat mielenkiintoisemmiksi.

Lehmusten kaupunki -sarjassa on ollut mielestäni jotkut osat vähemmän kiinnostavia ja tunnelmaltaan liian alakuloisia ja synkkiä. Siellä jossakin sen sijaan suorastaan huokuu lämminhenkisyyttä, huumoria, toivoa ja elämäniloa vaikeista ajoista huolimatta. Siinä on lisäksi lähes jännityskirjamaisia kohtauksia (joita ahmin keskellä yötä pystymättä laskemaan kirjaa kädestäni) liittyen esim. lasten vaiheisiin Tanskassa. Yksi ihana ja mielenkiintoinen lisä koko kirjasarjassa on se, että siinä osa henkilöhahmoista (kuten rakuuna Tukeva) puhuvat murteella. Tukevan juttelut hevoselleen Sulottarelle ovatkin kirjan herkullisimpia paloja!

Lisätietoa: kirjailijan omat kotisivut ja Siellä jossakin Otavan sivuilla

Kesän muita luettuja (Rafaelin enkeli, Mies taskussa, Kylmäveristen klubi ja H. P. ja liekehtivä pikari)

En tehnyt kaikista kesän aikana lukemistani kirjoista kirja-arvioita, vaan julkaisen niistä nyt tällaiset pienet miniarviot.

Tuija Lehtinen

Teini-iässä tuli luettua paljon Lehtisen kirjoja ja erityisesti hänen 80-luvun aikuistenromaaninsa ovat jääneet mieleen mukavina romantiikkaa sisältävinä kirjoina. Nyt kesällä tartuin monen vuoden tauon jälkeen kahteen kirjaan, jotka edustavat Lehtisen tuoreempaa (2000-luvun) tuotantoa, sillä ajattelin niiden sopivan hyvin kevyeksi kesälukemiseksi.

Rafaelin enkeli, Otava 2003

Tämä oli pettymys. Kirja keskittyi lähinnä nuoren naisen itsenäistymis- ja elämänmuutostarinaan (ärsyttävän tuttu kaava), eikä romantiikkaa, sutinasta puhumattakaan, ollut juuri nimeksikään. Positiivisia puolia olivat keveys, helppolukuisuus ja huumori eli melkein onnistui viihteellisenä kesäkirjana.

Mies taskussa, Otava 2007

Tämä kirja täytti odotukseni paremmin. Juonikuvio tempaisi heti mukaansa kaikessa älyttömyydessään (päähenkilö joutuu sukulaistensa vedonlyönnin kohteeksi ja hänen on löydettävä itselleen mies tiettyyn ajankohtaan mennessä). Tämä kirja tarjosi huumorin lisäksi myös romantiikkaa ja sutinaa ihan mukavasti. Tosin juoni oli valitettavan arvattava.

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Gummerus 2010, suomentanut Sari Kumpulainen

Tässä kesäkirjassa oli menoa ja meininkiä ehkä vähän liikaakin ainakin väkivallan ja Sookie-paran verenvuodatuksen osalta. Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa seurata Ericin ja Sookien välistä eroottista jännitettä, joka tv-sarjassa on paljon laimeampana. Tämä Sookie Stackhouse -sarjan kolmas osa loppui mielestäni oudosti ja vähän töksähtäen.

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi 2001, suomentanut Jaana Kapari

Olen Pottereiden suhteen tällainen ns. myöhäisherännäinen eli vasta näin 30 ikävuoden kynnyksellä aloitin sarjan lukemisen. (Joskus supersuosittu sarja saa minussa aikaan vastareaktion, jolloin ei huvitakaan tutustua siihen.) Olen tykännyt kovasti Pottereista tähän asti ja mielestäni ne sopivat aikuisellekin lukijalle. Tämä sarjan neljäs kirja Liekehtivä pikari oli kuitenkin ensimmäinen, jonka kohdalla ajattelin, että vähempikin sivumäärä olisi riittänyt ja paljon olisi voitu jättää pois tarinan siitä pahemmin kärsimättä. Potter-kirjojen (kuten tämänkin osan) vahvuutena on kuitenkin hyvä tarina, hullunkuriset otukset, huumori, jännitys ja koko se kiehtova taikamaailma.

Eppu Nuotio: Musta - Pii Marin 1

"Hän sulki oven. Hansikaskäsi ei jättänyt sormenjälkiä. Hän vaelsi kiirehtimättä läpi talon keittiön ovelle. Tiesi olevansa siellä viimeistä kertaa. Painoi mieleensä näkymän olohuoneen ikkunasta. Suuret vanhat puut, nyt jo paljaina talvea odottamassa. Leikkimökin pihan perällä. Hänen kenkänsä jättivät verisen puumerkkinsä jokaiseen huoneeseen. Hän meni ulos, suunnisti autotallille. Sai automaattioven auki ensi yrittämällä. Vastikään hankitun perheauton takaa hän löysi etsimänsä. Kärcher, kuten useimmilla. Painepesurilla hän viimeistelisi tekonsa, pesisi kaiken pois. Ei jättäisi tahraakaan." (s. 8-9)

Nuotio, Eppu: Musta. Otava 2006. 268 s. ISBN 951-1-20963-9.

Olen lukenut ihan liian vähän suomalaisia dekkarikirjailijoita ja Eppu Nuotion nimi on pyörinyt aika ajoin mielessä. Kiinnostustani on lisännyt myös se, että Nuotio ohjasi aikoinaan koulumme musikaalin Kirkkonummella joskus 90-luvulla.

Musta kertoo tummahipiäisestä toimittajasta nimeltä Pii Marin, joka on 3 kk aikaisemmin aloittanut työt Yleisradion Lounais-Suomen paikallistoimituksessa, eikä ole vielä oikein kotiutunut uuteen kotikaupunkiinsa. Pian Pii saa muuta ajateltavaa, kun paikallinen raskaana ollut naispappi murhataan, eikä hän ole lopulta turvassa itsekään.

Musta oli erittäin positiivinen yllätys! Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirja tuntui todella ajankohtaiselta esimerkiksi siksi, että päähenkilönä oli musta suomalainen reipas nainen. Päähenkilöstä oli rakennettu todella kiinnostava persoona ja mikä parasta hänestä ei paljastettu heti kaikkea vaan lukija oppi uutta ihan kirjan loppuun saakka. Värittömiksi eivät jääneet myöskään kirjan sivuhenkilöt.

Annan Nuotiolle kiitosta kirjan lyhyen ytimekkäästä tyylistä. Lyhyehköjä lauseita oli helppo seurata (tuntui, ettei niihin oltu jätetty mitään ylimääräistä) ja myös luvut olivat kiitettävän lyhyitä, mikä auttoi kirjan lukemista useissa pikkuerissä, jos aikaa oli vain pieneen lukuhetkeen. Entisenä kirkkonummelaisena oli myös hauska löytää kirjasta viittauksia Kirkkonummeen.

Ainoan pienen miinuksen annan ärsyttävistä englanninkielisistä lausahduksista, joita oli tungettu sinne tänne ja vielä eri ihmisten sanomina. Yhden ihmisen sanomana asia olisi ollut luontevana osana henkilön persoonaa, mutta ei ole realistista, että useampi henkilö käyttäisi englanninkielisiä sanontoja noin paljon.

Kaiken kaikkiaan kirja oli oikein viihdyttävä ja haluan ehdottomasti lukea lisää Pii Marinin elämästä! Onneksi tälle kirjailijan esikoisjännärille onkin luvassa jatkoa vielä viiden kirjan verran.

Lisätietoa: Musta esiteltynä Adlibriksessä ja Eppu Nuotio Wikipediassa