Torey Hayden: Silent Boy

Luettu: 24.8.2010
Julkaistu aiemmin nimellä "Murphy's Boy"

Hieman vaihtelua Sookien seikkailuihin. Jossain blogissa tuli vastaan jonkin toisen Haydenin lukenut henkilö ja vetäisinpä toiseksi viimeisen Haydenin kirjapinosta, jota laitan eteenpäin jahka saan sitä kaiken muun ohella madallettua.

Silent Boy (suom. Häkkipoika) jatkaa lapsipsykologi-erityisopettaja Torey Haydenin tuotannon enemmistöä eli tositapahtumiin perustuvaa kerrontaa. Kirjassa Hayden on ottanut lomaa opetuksesta ja toimessaan psykologina hän saa käsiinsä Häkkipojan tapauksen: 15-vuotias poika Kevin, joka viettää kaiken aikansa pöytien alla tuolin jaloista tekemiensä kaltereiden takana. Vankilaa vahvistaa se, ettei Kevin ei puhu sanaakaan ja pelkää jotakuinkin kaikkea mahdollista. Toreyn tehtävänä on saada Kevin puhumaan, mutta hän jääkin auttamaan Keviniä myös muilla elämän osa-alueilla.


Haydeniä lukiessa jää aina miettimään samaa asiaa: miten voi olla, ettei vanhemmuuteen vaadita virallista lupaa, niin kuin vaikka auton ajamiseen? Se, miten paljon pahaa ja huonoja valintoja vanhemmat voivat tehdä, kuinka monessa kohtaa yhteiskunta voi lapsen pettää... Huoh. Pakko tosin tunnustaa, että pidän Haydenin koulukuvauksista paljon enemmän. Vaikka tässäkin kirjassa on kyllä useampikin tavalla tai toisella rikkinäinen lapsi, se ei ole ihan yhtä yhtenäistä kuin vaikkapa Toisten lapset. Silent Boy on muuten ensimmäinen Hayden, jonka olen lukenut englanniksi. Jotenkin olen ajatellut, että kieli on kovin teknistä, vaikka eihän se tietenkään ole. Jäljelle jää siis vielä yksi Hayden: englanniksi ja koulumaailmaan sijoittuva Just Another Kid.

Post scriptum: Takakannen sisäsivulla (sama kuin tuossa yllä täältä) on kuva Haydenistä, ainut jonka olen tähän mennessä nähnyt. Hän on juuri sen näköinen kuin kuvittelinkin. :)

-----

Silent Boy muualla:
Humisevalla harjulla -blogi
Lukupäiväkirja-blogi
Lukupaikka-blogi
Moiran lukuloki -blogi

Torey Hayden: Aavetyttö

Luettu: 13.6.2008
Alkuperäinen nimi: Ghost Girl
Käännös: Seppo Raudankoski

Ja taas. Tällä kertaa käsittelyssä siis Aavetyttö, joka edellistenkin tavoin sijoittuu Haydenin opettamalle erityisluokalle aikakehyksenään yksi lukuvuosi. Antaapa kirjan takakannen tekstin valottaa tarinan punaista lankaa:

Jadie ei koskaan puhunut, ei nauranut, ei itkenyt. Kun erityisopettaja Torey Hayden viimein sai taivuteltua tytön puhumaan, mikään hänen urallaan kokemansa ei valmistanut häntä siihen tuskalliseen painajaiseen, jonka Jadie hänelle paljasti. Pieni tyttö oli vankina hirvittävistä muistoista rakennetussa helvetissä, ja opettajalta vaadittiin paljon myötätuntoa, rakkautta ja suurta rohkeuttakin saada "aavetyttöä" riivaavat pahat henget karkotettua.

Jos on tutustunut Haydenin aiempaan tuotantoon, ei liene hankala kuvitella mikä Jadien taustalta löytyy. Haydenin kirjat alkavat toistaa itseään ja lukeminen alkaa muistuttaa teini-slasher -leffoja: minkä asteen kulmasta kirves heilahtaa ja kuka huonoista, "huorahtavista" tytöistä kilahtaa ensimmäisenä murhaajan koukun tielle. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tietysti aina hyvä pitää tapetilla ja toistokin on parempi kuin ei mitään: mutta missä vaiheessa aiheeseen pitäisi löytyä mahdollisesti muukin kulma kuin lasten raiskaamisella mässäilyllä? Missä vaiheessa lukijan saa iskeä seinää vasten ja kysyä mitä hän tekee asialle, jota aivan varmasti sattuu myös lähipiirissä? Miltähän muuten mieskääntäjästä tuntui tekstiä työstäessään?

Torey Hayden: The Very Worst Thing

Luettu: 2.6.2008

Okei, Haydeniä taas. The Very Worst Thing on vaihteeksi fiktiivinen, lapsille suunnattu kirja. Pääosassa on ujo, lastenkodissa ja sijaiskodeissa kasvanut poika, jonka koulunkäynti ei suju ihan suunnitelmien mukaan. Motivaatio takkuaa eikä kavereitakaan löydy. Luokan liian älykäs tyttö kuitenkin ystävystyy Davidin kanssa ja he jakavat salaisuuden: Davidin temperamentin johdosta hylätyn pöllönmunan hautominen ja linnun kasvattaminen hylätyssä mökissä.

Yleensä minulla ei ole ongelmia lastenkirjojen kanssa, mutta tämä oli kyllä aivan liian vaaleanpunaista höttöä. Nytpä nähtiin tämäkin: Hayden, josta en pidä.

Torey Hayden: Nukkelapsi

Luettu: 24.5.2008
Alkuperäinen nimi: Beautiful Child
Käännös: Eeva-Liisa Jaakkola

Ja taas yksi Hayden. Tälä kertaa päätin lukea Nukkelapsen, joka kertoo 7-vuotiaasta Venuksesta. Kuten moni edellinenkin kirja, tämäkin sijoittuu Haydenin opettamalle erityisluokalle yhden lukuvuoden ajalle, jonka aikana Hayden näkee jälleen osansa ihmisen pahuudesta. Venus ei ole kuuro, kuten alunperin kuviteltiin, vaan Haydenin tutustuttua Venuksen kotiin, selviää mistä outo käyttäytyminen mahdollisesti johtuu. Venuksen down-syndroomaa sairastava, paljon vanhempi Wanda-sisko seuraa Venusta joka päivä kouluun, ja totuus Wandasta selitää paljon.

Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta Nukkelapsi on perus-Haydeniä. En tarkoita sitä, että se olisi huono tai pitkästyttävä, ei. Tarkoitan sitä, että 'perus'-prefiksillä on vähän ikävä sointi. Nukkelapsi on perus-Haydeniä, mutta positiivisella tavalla. Melkein pelkää, että jossain vaiheessa törmään Haydeniin, joka ei sytytä. Ihmisen pahuudella ei tunnu olevan mitään rajaa ja sitä jääkin miettimään miten ihmiset antavat tällaista tapahtua. Materiaaliset rikokset ovat yhteiskunnassamme niin paljon vakavampia kuin ihmisiin kohdistuvat rikokset, paitsi jos kohteena on siis valkoinen heteroporvarismies. Toisaalta tuo lienee pahimpien pedofiliatapausten stereotyyppinen rikollisprofiili. Olisiko aika muuttaa tätä parempaan ja tehdä tälle heteronormatiiviselle ja patriarkaaliselle järjestelmälle jotain? Meillä on presidenttinä nainen, kai me nyt pystyisimme muuttamaan asioita jos kaikki naiset ja muutama oikea mieskin olisi mukana. Kaappi-idealistina haluan uskoa, kyynisenä realistina en.

P.S. Haydeneitä on vielä muutama.

Torey Hayden: Toisten lapset

Luettu: 14.3.2008
Alkuperäinen nimi: Somebody Else's Kids
Käännös: Seppo Raudaskoski

Torey Hayden -kimara jatkuu taas. Tällä kertaa käsiin sattui Toisten lapset. Kirja kuvaa Tiikerin lapsen, Aavetytön ja Nukkelapsen tavoin yhtä lukuvuotta Torey Haydenin erityisluokalla. Pääosassa ovat neljä ongelmalasta: Boothe Birney eli Boo on 7-vuotias, vaikeasti autistinen poika, joka pääasiassa toistelee muiden sanomisia ja radiosta kuulemiaan sääennusteita. Lori on myös 7-vuotias, joka vanhempien pahoinpitelyn seurauksena oli saanut aivovamman ja oli siitä johtuen oppimishäiriöinen lapsi. 10-vuotias Tomaso näki äitipuolensa murhaavan hänen isänsä ja oli hyvin, äkkipikainen, vihainen ja väkivaltainen. Claudia on 12-vuotias ja raskaana, minkä johdosta hänet oli erotettu katolisesta koulusta.

Kuten kaikki Haydenin kirjat tähän mennessä, myös Toisten lapset saa allekirjoittaneen lukemaan sen yhdessä putkessa mahdollisimman vähin tauoin. Jotenkin sitä vain uppoutuu mukaan, haluaa seurata Haydenin mukana, miten lapset kasvavat oppien jotain itsestään, muista ihmisistä ja muusta maailmasta. Toisinaan kasvu on hyvinkin huomattavaa, toisinaan se on Hayden joka kasvaa ja oppii. Toki minun ja Haydenin taustaideologiat ovat jo lähtökohtaisesti erilaiset, minkä takia -vaikka samaa mieltä periaatteessa olemmekin- tekisimme jotkut asiat hyvin eri tavoin. Mutta toisaalta tämä erilainen maailmankatsomus avartaa omaakin mieltä, joten ei siitä oikein voi verottaa.

Hayden-kimara tulee jatkumaan.

Torey Hayden: Hiljaisuuden lapset

Luettu: 16.3.2008
Alkuperäinen nimi: Twilight Children - The Voices No One Heard Until a Therapist Listened
Käännös: Eeva-Liisa Jaakkola

Torey Hayden -kimara jatkuu. Hiljaisuuden lapsien perusrakenne on sama kuin monissa muissa Haydenin kirjoissa, joissa fokus on useammassa tapauksessa kerralla. Tällä kertaa Hayden kertoo kohtaamisestaan kolmen eri ihmisen kanssa: Cassandra on hyväksikäytetty yhdeksänvuotias, joka hyökkää kaikkien kimppuun; 4-vuotias Drake ei suostu puhumaan kenenkään muun kuin äitinsä kanssa; ja Gerda on vanhus, joka sairauskohtauksen saatuaan vaipui masennukseen ja hiljaisuuteen. Poikkeuksellista Hiljaisuuden lapsissa on se, miten hiljaisuus ja puhumattomuus yhdistävät nämä kolmen ihmistä, ei niinkään se, että he olisivat kaikki lapsia, kuten muissa Haydenin kirjoissa.

Hiljaisuuden lapset etenee Haydenin aiempien teosten tapaan jotakuinkin käänteisessä lineaarisessa järjestyksessä. Se kuvaa Haydenin matkaa menneisyyteen, tapahtumiin joiden takia nämä kolme ihmistä eivät kommunikoi ympäristönsä kanssa vaan ovat vaipuneet omaan sisäiseen maailmaansa. Joku sanoi joskus, että Haydenin kirjat mässäilevät lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä, kun aihetta käsitellään ajoin hyvinkin graafisesti useimmissa Haydenin kirjoissa. Olen tästä eri mieltä: Hayden ei "mässäile" pedofilialla vaan käyttää siitä sen oikeaa nimeä eikä pyri peittelemään ilmiötä, jota pidetään jollain lailla marginaalisena vaikka se on niin yleistä. Ehkäpä siitä juuri on kyse: ihmiset eivät uskalla kohdata ihmisen pahuutta vaan käyttävä apuna milloin uskontoa (tekojen takana on persoonallinen paha, ei ihminen itse), milloin itsepetosta ja katseen kääntämistä suuntaan, jossa vastuuta ei tarvitse ottaa, "se ei kuulu minulle".

Hiljaisuuden lapsien kohdalla kävi tasan samoin kuin kaikkien muidenkin Haydenin kirjojen kanssa: kun sitä alkaa lukemaan, sitä ei voi päästää käsistä ennen kuin sen on lukenut loppuun, selvittänyt Haydenin kanssa, miksi kirjojen lapset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Pidän edelleen erittäin tärkeänä, että jokainen lukisi jonkin Haydenin kertomuksen, jossa nähdään aikuisten pahuuden vaikutus lapsiin (Toisten lapset, Tiikerin lapsi, Nukkelapsi tai Hiljaisuuden lapset, tässä suositusjärjestyksessä). Muuttuisikohan maailma edes vähän paremmaksi, jos ihmiset tajuaisivat, että mieluummin väärä hälytys kuin uusi Sylvia Likens vastuunpakoilun seurauksena?

Torey Hayden: Sähkökissa

Luettu: 20.2.2008
Alkuperäinen nimi: The Mechanical Cat
Käännös: Satu Leveelahti

Sähkökissa on osa pitkää ja edelleen jatkuvaa "luenpas kaikki Haydenin kirjat" -jatkumoa, joka alkoi Tiikerin lapsi -romaanilla. Kyseinen tositapahtumiin perustuva teos oli niin vakuuttava, etenkin ensimmäinen osa, että jäin Haydenin tositarinoihin koukkuun. Sähkökissa on tietääkseni Haydenin toinen fiktioteos The Very Worst Thingin lisäksi. Niille, jotka eivät Torey Haydenin taustaa tunne, kerrottakoon, että suurin osa Haydenin kirjoista perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin henkilöihin, joihin Hayden on työssään terapeuttina ja erityisopettajana kohdannut. Hayden kuvaa yksilön kautta tapahtumia, jotka ovat lasten maailmassa yleisiä, vaikkei niistä juuri puhutakaan.

Perheterapeutin Jamesin vastaanotolle saapuu ydinperheen mallikuva: perhettään rakastava mies, menestyvä kirjailijavaimo, täydelliseltä vaikuttava 7-vuotias tytär sekä 9-vuotias poika, Conor, joka pitää vyötäröllään tasan kahtatoista foliopaperilla peitettyä narua, kuljettaa edellään pehmokissaa kuin läpäisemätöntä ja kaikkitietävää estettä ja joka kommunikoin pelkin örähdyksin ja äänntelyin; pisin lause on mysteerinen "Kissa tietää!". Poika on leimattu aiempien lekureiden toimesta autistiseksi, mutta James alkaa istuntojen myötä epäillä muuta. Samaan aikaan James keskustelee myös muun perheen kanssa: Conorin sisko Morganan kanssa sekä eriyisesti Conorin äidin, Lauran, kanssa.

Sähkökissa muistuttaa minusta rakenteeltaan Margaret Atwoodin The Blind Assassin -romaania, sillä myös Hayden kokoaa romaaninsa eri tasoista osista: on istunnot Conorin kanssa, Morganan kanssa, Lauran kanssa, ja Lauran kertoma, keskeisen aseman saanut mielikuvitusmaailma. Juuri tämä mielikuvitusmaailma, fantasia Torgonista, on samanlainen kuin The Blind Assassinin romaanin sisäinen fantasiakertomus. Erona on se, että Sähkökissa on alussa ahdistava, muuttuu loppua kohden vieläkin karmivammaksi, kunnes lopulta romaani päättyy mielestäni antikliimaksiin. Oikean loppuratkaisun päättelin siis jo alkupuolella, mutta sivuutin sen aivan liian yksinkertaisena näin hienosti, mahtavasti ja koukuttavasti kirjoitettua romaania varten. En ilmeisesti ole siis oikein sisäistänyt Occam's Razor -periaatetta. Jos unohdetaan lopun suunnaton pettymys, nautin suuresti juuri siitä koukuttavuudesta: en yleensä jätä menemättä lempitunneilleni salilla lukeakseni kirjaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, rakastan lukemista, mutta haluan myös tyhjentää pääni tasaisin väliajoin. Mutta kun se oli niin lähellä loppua ja koko edeltävä Balance-tunti meni kahtiajakaantuneesti, kun toisaalta yritin keskittyä tekemään oikeat liikkeet oikeaan aikaan oikein, mutta toisaalta mieleni palasi takaisin Sähkökissan pariin.

Lopputuloksena on se, että nyt, kohta vuosi kirjan lukemisen jälkeen, tietyt muistikuvat kirjan tapahtumista saavat vereni kiehumaan ja ahdistuksen nousemaan. Sama tapahtuu pelkän kirjan kädessä pitelemisestä, kun tietää mitä se sisältää. Haluaisin lukea sen uudelleen (etenkin sitten kun olen lukenut kaikki Haydenin kirjat), mutta en tiedä, kestänkö lukea sitä toiste. Hittoon Hiidenkivet, tämä on oikeaa kauhua, koska se tapahtuu joka päivä jollekin.