Luettu: 9.7.2011
Alkuperäinen nimi: Il nome della rosa
Käännös: Aira Buffa
Ja lisää klassikoita!
Ruusun nimessä matkaamme 1300-luvun italialaiseen benediktiiniläisluostariin englantilaisen fransiskaanimunkki Fra William Baskervillen mukana. Williamia, ex-inkvisiittoria ja loogisista kyvyistään tunnettua munkkia, on pyydetty toimimaan paavin edustajien ja keisarin edustajien välisen neuvottelun neutraalina osapuolena, ja mukanaan tällä on benediktiiniläisnoviisi Adson Melkiläinen. Williamin tehtävälista kuitenkin kasvaa, sillä hieman ennen neuvotteluja eräs luostarin munkeista löydetään kuolleena luostarin alla sijaitsevalla kalliolla. Paavin ja keisarin välinen valtataistelu olisi jo itsessään luostarille hermoja kiristävä tapahtuma, mutta kun joka aamu luostari herää seuraavaan murhaan. Ja kun paavin possen päämiehenä on missä tahansa paholaisen palvelijoita näkevä inkvisiittori.. no, murhat on paras selvittää ennen tyypin saapumista, mikäli neuvotteluissa aiotaan saada jotain aikaiseksi.
Yksi asia, mikä minulle on Klassikkohaasteesta huomannut, on se, miten klassikkostatus tekee kirjasta jotenkin automaattisesti tylsän. Ja jos kirja on vielä tiiliskivi, kuten Ruusun nimi 550 sivullaan, kynnys tarttua kirjaan nousee vielä korkeammaksi. Ja kun laskin kirjan käsistäni, tajusin miten haitallinen tuo em. ilmiö on, sillä pidin Ruusun nimestä hyvin paljon! Moni (ks. alla oleva linkkilista muihin arvioihin) on pitänyt kirjan teologis-filosofisia osia jaaritteluina, mutta minusta ne vain sopivat kokonaisuuteen: kun lopussa saamme tietää murhaajan motiivin, sitä olisi vaikea ymmärtää ilman kirjan, nykymielestämme sangen triviaalien, riidanaiheiden läpikäymistä. Sitä paitsi katolinen kirkkohistoria on minulle ennestään tuntematon aihe (koulussa kun keskityttiin vain luterilaisen kirkon historiaan.. tunnukseton uskonnonopetus, my fat ass!).
Erityisiä ilon hetkiä sain kirjassa käytetyistä, tekstissä kääntämättömistä (mutta kirjan lopussa käännetyistä) latinalaislauseista, joiden aikana sain verestää lukion aikaisia latinan taitoja. Lisäksi Econ pilke silmäkulmassa kirjoitetut lukujen "selitykset" olivat mahtavia. Ajoittain jäin miettimään Williamin minusta outoa käytöstä; kenties Fra Williamin hahmo ei ole sieltä läpimietitymmästä päästä, mutta tämä 1300-luvun aikainen Sherlock Holmes on silti mielenkiintoinen hahmo. Adson käy joskus tosin hermoille, vaikka eihän hänen tapansa hypätä heti yliluonnolliseen selitykseen suoranaisesti hänen vikansa ole, pikemminkin koko senaikaisen kirkkomentaliteetin vika. Tästä erinomainen huomio tuleekin kirjan alkupuolella, kun Adsonin tapaan yliluonnollisia selityksiä preferoiva luostarin apotti yrittää kovasti saadan Williamin myöntämään, että inkvisitiossa noituudesta syytetyt ovat vanhan vihtahousun pauloissa. Ja miettikää, tämä oli tyypin esikoinen!
Kirja on uusintapainos ja osa WSOY:n klassikkosarjaa, ja se käyttää vuoden 1983 suomennosta. Sinänsä suomennos on ihan OK, mutta olisin suonut, että teksti olisi oikoluettu typojen ja pienten kielioppivirheiden takia. On nimittäin harmillista, että näin hyvän kirjan flow'ta häiritsee väärä sijamuoto tai sanan puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Ruusun nimi on kuitenkin hienosti erilainen dekkari ja historiallisesti mielenkiintoinen teos, ja se nousee myös painokkaasti suositeltavien kirjojen listalle.
-----
Ruusun nimi muualla:
Kirjavinkit.fi
Amman lukuhetki -blogi*
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjaurakka 2011 -blogi
Perkeleen periskooppi -blogi
* "Selibaatti sopii vain harvoille". AAMEN!
-----
What's in a Name: Plant, which thus concludes this challenge
Näytetään tekstit, joissa on tunniste WIAN. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste WIAN. Näytä kaikki tekstit
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Luettu: 29.3.2011
Alkuperäinen nimi: Die Klavierspielerin
Käännös: Jukka-Pekka Pajunen
Tämän kertainen kirjavinkki on lähtöisin Opuscolosta. "Karmiva" on erinomainen sanavalinta, jos haluaa kirjan päätyvän allekirjoittaneen lukulistalle. Kiitän ja kumarran!
Pianonsoittaja kuvaa nelikymppisen Erika Kohutin erittäin häiriintynyttä äitisuhdetta. Äiti on päättänyt Erikan syntyessä, että lapsi on musiikillinen nero ja pakottanut Erikan muun muassa pianon pariin. Koska leikkiminen käy skaalojen harjoittelun tielle, äiti opettaa lapselle ettei tämä tarvitse muita ihmisiä kuin äitinsä. Isänkin saa helposti kärrättyä pois tieltä kaukaiseen hoitokotiin heti, kun sosiaalinen keeping-up-the-appearances sen sallii. Ja mitä tapahtuu lapselle, kun dominoiva, aina paikalla oleva, aina oikeassa oleva äiti asuu samassa asunnossa tämän koko elämän? Juu, Freud olisi pähkinöissään.
En kuvaisi Jelinekin lopputulosta karmivaksi. Pikemminkin surulliseksi. Ja mielenkiintoiseksikin. On kiinnostavaa katsoa, miten Erika pyrkii ihan pienin keinoin itsenäisyyteen: vaateostoksiin, vaikka tietää äitin sen jokapäiväisessä "turvatarkastuksessaan" löytävänsä ja tuhoavansa, viiltelyllä, yöllisillä retkillään kaupungin "huonoihin" osiin... Surullista on Erikan vääjäämätön matka kohti viimeistä konfliktia, kun eräs hänen oppilaistaan alkaa ilmaista seksuaalista kiinnostusta opettajaansa kohtaan. Ja Erikan seksuaalisuutensa toteutus äitinsä aivopesun jälkeen: mies sai äidin raskaaksi Erikasta, joten tämän päähän on lapsesta asti taottu seksuaalisuuden synti, häpeä, vääryys. Lopputulos ei ole lähelläkään oppilas-Romeon ajatuksia.
Juuri kirjan vääjäämättömyys sai minut lukemaan sen nopeasti. En vain voinut ottaa taukoa; aina kirjan suljettua jäi miettimään, mitä Erika tekee seuraavaksi, mitä äiti, mitä oppilas. Ja jos ihan totta puhutaan, seurasin mielenkiinnolla Erikan kanssa muita ihmisiä, varsinkin auringon laskun jälkeen. Sitä paitsi Jelinek kirjoittaa aivan mahtavasti. En tiedä musiikista sen toteuttamisen puolelta juuri mitään, joten tekstin musiikilliset termit ja metaforat menivät ajoittain ohi, mutta tästä huolimatta tekstin sävy välittyy.
Minulle kirjan tärkein teema oli äiti-tytär-suhde. Omani on jonkin verran vääntynyt, joten samaistun kirjassa hyvin vahvasti Erikaan; no, ainakin olin tämän puolella. Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilaisilla äitisuhteilla varustetut naiset Pianonsoittajaa lukevat.
Post scriptum: Pianonsoittajasta on tehty myös elokuva. Se pitää nähdä.
-----
Pianonsoittaja muualla:
Helsingin Sanomat
Opuscolo-blogi
-----
Kirjallinen maailmanhaaste: Itävalta
-----
What's in a Name: Musical term
Alkuperäinen nimi: Die Klavierspielerin
Käännös: Jukka-Pekka Pajunen
Tämän kertainen kirjavinkki on lähtöisin Opuscolosta. "Karmiva" on erinomainen sanavalinta, jos haluaa kirjan päätyvän allekirjoittaneen lukulistalle. Kiitän ja kumarran!
Pianonsoittaja kuvaa nelikymppisen Erika Kohutin erittäin häiriintynyttä äitisuhdetta. Äiti on päättänyt Erikan syntyessä, että lapsi on musiikillinen nero ja pakottanut Erikan muun muassa pianon pariin. Koska leikkiminen käy skaalojen harjoittelun tielle, äiti opettaa lapselle ettei tämä tarvitse muita ihmisiä kuin äitinsä. Isänkin saa helposti kärrättyä pois tieltä kaukaiseen hoitokotiin heti, kun sosiaalinen keeping-up-the-appearances sen sallii. Ja mitä tapahtuu lapselle, kun dominoiva, aina paikalla oleva, aina oikeassa oleva äiti asuu samassa asunnossa tämän koko elämän? Juu, Freud olisi pähkinöissään.
En kuvaisi Jelinekin lopputulosta karmivaksi. Pikemminkin surulliseksi. Ja mielenkiintoiseksikin. On kiinnostavaa katsoa, miten Erika pyrkii ihan pienin keinoin itsenäisyyteen: vaateostoksiin, vaikka tietää äitin sen jokapäiväisessä "turvatarkastuksessaan" löytävänsä ja tuhoavansa, viiltelyllä, yöllisillä retkillään kaupungin "huonoihin" osiin... Surullista on Erikan vääjäämätön matka kohti viimeistä konfliktia, kun eräs hänen oppilaistaan alkaa ilmaista seksuaalista kiinnostusta opettajaansa kohtaan. Ja Erikan seksuaalisuutensa toteutus äitinsä aivopesun jälkeen: mies sai äidin raskaaksi Erikasta, joten tämän päähän on lapsesta asti taottu seksuaalisuuden synti, häpeä, vääryys. Lopputulos ei ole lähelläkään oppilas-Romeon ajatuksia.
Juuri kirjan vääjäämättömyys sai minut lukemaan sen nopeasti. En vain voinut ottaa taukoa; aina kirjan suljettua jäi miettimään, mitä Erika tekee seuraavaksi, mitä äiti, mitä oppilas. Ja jos ihan totta puhutaan, seurasin mielenkiinnolla Erikan kanssa muita ihmisiä, varsinkin auringon laskun jälkeen. Sitä paitsi Jelinek kirjoittaa aivan mahtavasti. En tiedä musiikista sen toteuttamisen puolelta juuri mitään, joten tekstin musiikilliset termit ja metaforat menivät ajoittain ohi, mutta tästä huolimatta tekstin sävy välittyy.
Minulle kirjan tärkein teema oli äiti-tytär-suhde. Omani on jonkin verran vääntynyt, joten samaistun kirjassa hyvin vahvasti Erikaan; no, ainakin olin tämän puolella. Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilaisilla äitisuhteilla varustetut naiset Pianonsoittajaa lukevat.
Post scriptum: Pianonsoittajasta on tehty myös elokuva. Se pitää nähdä.
-----
Pianonsoittaja muualla:
Helsingin Sanomat
Opuscolo-blogi
-----
Kirjallinen maailmanhaaste: Itävalta
-----
What's in a Name: Musical term
Bill Willingham: Fables 7 - Arabian Nights (and Days)
Luettu: 28.5.2010
Kuvitus: Mark Buckingham, Steve Leialoha, Jim Fern, Jimmy Palmiotti & Andrew Pepoy
Väitin kuudennen Fablesin saavan olla viimeinen Faabeli toukokuulle. Ei onnistunut, vaan Fables-saaga jatkuu vielä yhdellä ennen kesää.
Arabian Nights (and Days) -osassa saamme tietää, että Adversaryn takia taikamaailmastaan poispotkittuna on myös arabialaisten satujen hahmoja. Niinpä New Yorkiin putkahtaa Mowglin suostuttelemana arabiansatujen lähettiläs, Sinbad velhoineen ja orjineen. Muutenkin ylityöllistetylle pormestarille tämä kulttuurien, arvojen ja tapojen yhteentörmäys on liikaa ja hän delegoi Sinbadin kanssa neuvottelemisen entiselle pormestarille, King Colelle. Kaikilla arabeilla ei kuitenkaan ole puhtaita jauhoja pussissaan, sillä joukko on tuonut mukanaan joukkotuhotaikoja! Lopussa on mukana myös kovin epätraditionaalinen rakkaustarina eturintaman tuolta puolen, Adversaryn omista sotajoukoista.
Willingham päätti näköjään vetää mukaan myös selvempää politiikkaa. Joukkotuhoaseiden ja -taikojen löytyminen juuri arabeilta ei voine olla yhtään yksiselitteisempää. Ero todellisuuteen on kuitenkin se, että tällä porukalla niitä oikeasti on. Arabian Nights (and Days) on julkaistu joskus vuoden 2006 aikana; milloinkas Bushin hallinto totesikaan, ettei Irakissa ollutkaan joukkotuhoaseita, joiden perusteella se hyökkäys oikeutettiin? Kuten odottaa saattaa, Fabletown sekavine seurakuntineen voittaa kuitenkin ideologisen sodan "oikeauskoisten" ylempiensä kanssa (miten sopivaa, että Sinbad ja velho kutsuvat Fabletownin asukkeja jatkuvasti vääräuskoisiksi); länsimaalaistuupa Sinbadkin melkoisesti. En kuitenkaan näe tätä juonenkäännettä poliittisena kannanottona, sillä paino on suurimmaksi osaksi kulttuurisissa ja kielellisissä ristiriidoissa. Sammakkoprinssin jatko minua kuitenkin eniten kiinnostaa, sillä tyyppi on noussut varsin rivakasti lempihahmojeni joukkoon.
-----
Arabian Nights (and Days) muualla:
Collected Editions -blogi (englanniksi)
Fyrefly's Book Blog -blogi (englanniksi)
Amelia Hillin arvostelu (englanniksi)
-----
What's in a Name: Time of day
Kuvitus: Mark Buckingham, Steve Leialoha, Jim Fern, Jimmy Palmiotti & Andrew Pepoy
Väitin kuudennen Fablesin saavan olla viimeinen Faabeli toukokuulle. Ei onnistunut, vaan Fables-saaga jatkuu vielä yhdellä ennen kesää.
Arabian Nights (and Days) -osassa saamme tietää, että Adversaryn takia taikamaailmastaan poispotkittuna on myös arabialaisten satujen hahmoja. Niinpä New Yorkiin putkahtaa Mowglin suostuttelemana arabiansatujen lähettiläs, Sinbad velhoineen ja orjineen. Muutenkin ylityöllistetylle pormestarille tämä kulttuurien, arvojen ja tapojen yhteentörmäys on liikaa ja hän delegoi Sinbadin kanssa neuvottelemisen entiselle pormestarille, King Colelle. Kaikilla arabeilla ei kuitenkaan ole puhtaita jauhoja pussissaan, sillä joukko on tuonut mukanaan joukkotuhotaikoja! Lopussa on mukana myös kovin epätraditionaalinen rakkaustarina eturintaman tuolta puolen, Adversaryn omista sotajoukoista.
Willingham päätti näköjään vetää mukaan myös selvempää politiikkaa. Joukkotuhoaseiden ja -taikojen löytyminen juuri arabeilta ei voine olla yhtään yksiselitteisempää. Ero todellisuuteen on kuitenkin se, että tällä porukalla niitä oikeasti on. Arabian Nights (and Days) on julkaistu joskus vuoden 2006 aikana; milloinkas Bushin hallinto totesikaan, ettei Irakissa ollutkaan joukkotuhoaseita, joiden perusteella se hyökkäys oikeutettiin? Kuten odottaa saattaa, Fabletown sekavine seurakuntineen voittaa kuitenkin ideologisen sodan "oikeauskoisten" ylempiensä kanssa (miten sopivaa, että Sinbad ja velho kutsuvat Fabletownin asukkeja jatkuvasti vääräuskoisiksi); länsimaalaistuupa Sinbadkin melkoisesti. En kuitenkaan näe tätä juonenkäännettä poliittisena kannanottona, sillä paino on suurimmaksi osaksi kulttuurisissa ja kielellisissä ristiriidoissa. Sammakkoprinssin jatko minua kuitenkin eniten kiinnostaa, sillä tyyppi on noussut varsin rivakasti lempihahmojeni joukkoon.
-----
Arabian Nights (and Days) muualla:
Collected Editions -blogi (englanniksi)
Fyrefly's Book Blog -blogi (englanniksi)
Amelia Hillin arvostelu (englanniksi)
-----
What's in a Name: Time of day
Arja Alho: Kovan tuulen varoitus
Luettu: 4.5.2010
Tämänkertainen kirja on työpöydällä seilanneeseen epämääräiseen paperinpalaan hätäisesti kirjoitetusta muistiinpanosta.
Kovan tuulen varoitus on entisen toisen valtiovarainministerin ja SDP:n ex-kansanedustaja Arja Alhon kriittinen analyysi vasemmiston nykyisestä hiljaiselosta. Alho kuvaa, kuinka sekä SDP että Vasemmistoliitto vetivät rähmälleen uusliberalismin (= taloutta ei missään nimessä saa säädellä millään tavalla, talouden kasvu on kaiken muun ylittävä dogma, ihmisten tehtävä on tukea talouden kasvua ja pysyä poissa tieltä) edessä. SDP:n sisäisiä mustelmia jakoi ex-pääministeri, nykyinen kaasuputkilobbari Paavo Lipponen. Alho itse sai kenkää hallituksesta, kun Lipponen veti herneen nenäänsä Alhon julkisesta pohdiskelusta talouden eri poliittisista suuntautumisista; hallituksen linjaa tulee joka tilanteessa puolustaa ja kritiikkiä saa esittää ainoastaan puolueen sisällä valitun eliitin läsnäollessa. Tällöinkin eliitti eli Lipponen itse jyräsi diktaattorin lailla kaikki eriävät mielipiteet. Nyt kun kapitalismi kaatui mahdottomuuteensa, vasemmistolla on mahdollisuus ryhdistäytyä ja esittää uusliberalistille taloudelle muita vaihtoehtoja ja nostaa siinä sivussa vasemmistopuolueet takaisin oikealle paikalleen Kokoomuksen tilalle.
Mikä siinä on, että julkinen keskustelu, virheiden myöntäminen, vaihtoehtojen punnitseminen, kaikkien osapuolien kuunteleminen on niin vaikeaa? Onko valta tosiaan niin humalluttavaa, että poliitikot vieraantuvat äänestäjistään heti Arkadialle astuttuaan? Alhon kertomus SDP:n epädemokraattisesta vallanjaosta saa niskakarvat pystyyn: jos SDP ei pysty demokraattiseen toimintaan, kuka sitten? Toivon todella, että finanssikriisin lamauttama uusliberalismi jätetään talouspolitiikassa taka-alalle ja korvataan toimivammalla mallilla. Toivon myös, että kaikki tämän laman mahdollistaneet tahot Suomessa myöntävät virheensä ja oppivat niistä, ettei parinkymmenen vuoden päästä olla taas rähmällään ja maksamassa kriisin aiheuttajille verorahoista tukea samaan aikaan kun kyseiset kriisin aiheuttajat käärivät vain omiin taskuihinsa voitot riskaabelista toiminnastaan. Ennen kaikkea toivon, että tämä vaalirahakorruptiossakin näkynyt hyvä veli -kerhon sisäpiirikuiskuttelu painuu helvettiin ja Suomessa aletaan toimia todellisen julkisen keskustelun puolesta, sillä todellisessa demokratiassa valtaapitävät vastaavat äänestäjilleen tekemisistään koko ajan eikä vain vaalien alla, ja keskustelevat perustellen äänestäjien kanssa kaikesta päätettävästä eivätkä pidä läpipääsyään oikeutuksena tehdä ihan mitä vain.
No niin, vasemmisto, törinää pyttyyn!
-----
Kovan tuulen varoitus muualla:
Helsingin Sanomat
Vihreä Lanka
Erkki Tuomiojan blogi
-----
What's in a Name: Weather phenomenon
Tämänkertainen kirja on työpöydällä seilanneeseen epämääräiseen paperinpalaan hätäisesti kirjoitetusta muistiinpanosta.
Kovan tuulen varoitus on entisen toisen valtiovarainministerin ja SDP:n ex-kansanedustaja Arja Alhon kriittinen analyysi vasemmiston nykyisestä hiljaiselosta. Alho kuvaa, kuinka sekä SDP että Vasemmistoliitto vetivät rähmälleen uusliberalismin (= taloutta ei missään nimessä saa säädellä millään tavalla, talouden kasvu on kaiken muun ylittävä dogma, ihmisten tehtävä on tukea talouden kasvua ja pysyä poissa tieltä) edessä. SDP:n sisäisiä mustelmia jakoi ex-pääministeri, nykyinen kaasuputkilobbari Paavo Lipponen. Alho itse sai kenkää hallituksesta, kun Lipponen veti herneen nenäänsä Alhon julkisesta pohdiskelusta talouden eri poliittisista suuntautumisista; hallituksen linjaa tulee joka tilanteessa puolustaa ja kritiikkiä saa esittää ainoastaan puolueen sisällä valitun eliitin läsnäollessa. Tällöinkin eliitti eli Lipponen itse jyräsi diktaattorin lailla kaikki eriävät mielipiteet. Nyt kun kapitalismi kaatui mahdottomuuteensa, vasemmistolla on mahdollisuus ryhdistäytyä ja esittää uusliberalistille taloudelle muita vaihtoehtoja ja nostaa siinä sivussa vasemmistopuolueet takaisin oikealle paikalleen Kokoomuksen tilalle.
Mikä siinä on, että julkinen keskustelu, virheiden myöntäminen, vaihtoehtojen punnitseminen, kaikkien osapuolien kuunteleminen on niin vaikeaa? Onko valta tosiaan niin humalluttavaa, että poliitikot vieraantuvat äänestäjistään heti Arkadialle astuttuaan? Alhon kertomus SDP:n epädemokraattisesta vallanjaosta saa niskakarvat pystyyn: jos SDP ei pysty demokraattiseen toimintaan, kuka sitten? Toivon todella, että finanssikriisin lamauttama uusliberalismi jätetään talouspolitiikassa taka-alalle ja korvataan toimivammalla mallilla. Toivon myös, että kaikki tämän laman mahdollistaneet tahot Suomessa myöntävät virheensä ja oppivat niistä, ettei parinkymmenen vuoden päästä olla taas rähmällään ja maksamassa kriisin aiheuttajille verorahoista tukea samaan aikaan kun kyseiset kriisin aiheuttajat käärivät vain omiin taskuihinsa voitot riskaabelista toiminnastaan. Ennen kaikkea toivon, että tämä vaalirahakorruptiossakin näkynyt hyvä veli -kerhon sisäpiirikuiskuttelu painuu helvettiin ja Suomessa aletaan toimia todellisen julkisen keskustelun puolesta, sillä todellisessa demokratiassa valtaapitävät vastaavat äänestäjilleen tekemisistään koko ajan eikä vain vaalien alla, ja keskustelevat perustellen äänestäjien kanssa kaikesta päätettävästä eivätkä pidä läpipääsyään oikeutuksena tehdä ihan mitä vain.
No niin, vasemmisto, törinää pyttyyn!
-----
Kovan tuulen varoitus muualla:
Helsingin Sanomat
Vihreä Lanka
Erkki Tuomiojan blogi
-----
What's in a Name: Weather phenomenon
Guillermo del Toro & Chuck Hogan: The Strain
Luettu: 17.4.2010
Pan's Labyrith. Yksi parhaimmista elokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä sekunnilla kun sain tietää ohjaaja Guillermo del Toron olevan uudenlaisen kauhuromaanin isä.. noh, sanotaanko että tilaukseni saapumisen kesto kirjakaupan kautta oli turhan pitkä innokkaalle lukijalle.
Mutta kyllä kannatti odottaa. The Strain on aivan helvetin mahtava! Niin se juonen selostus.. The Strain (suom. Vitsaus) on ensimmäinen osa uudenlaisesta vampyyritrilogiasta. Tarina alkaa, kun New Yorkin JFK International -lentokentälle laskeutuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kone, joka heti laskeuduttuaan sammuu kokonaan. Ei viestintäyhteyksiä, ei hätäpuheluja, ei valoja, ei mitään. Ikkunoiden verhotkin ovat suljettuja. Kun CDC:n tutkija Ephraim Goodweather kollegoineen pääse vihdoin koneen sisälle, he löytävät koneellisen kuolleita ja vain neljä juuri ja juuri hengissä olevaa henkilöä. Homma mutkistuu, kun Ephin pomo haluaa politikoida ja ilmoittaa kaiken vaaran olevan ohi, vaikkei kukaan tiedä miksi parisataa matkustajaa on kuollut ja neljä selviytynyttä voivat huonosti. Ensimmäisenä yönä paljastuu pomon moka: sekä matkustajat että selviytyjät ovat saaneet virustartunnan, joka on kovin tarttuva, ja heistä jokainen on kadonnut. Eph löytää itsensä kollegansa, keskitysleiriselviytyjän ja tuholaistorjujan kanssa tappelemassa ihmiskunnan kohtalosta valtaatekeviä vastaan.
No niin, takaisin hehkutukseen! En koskaan ole erityisemmin innostunut paranormaaliin ja selittämättömään tukeutuvista tarinoista. Vaikka The Strain onkin vampyyritarina, se pureutuu (pun uninteded) aiheeseen tieteelliseltä kannalta; kirja pyrkii antamaan biologisia, antomisia ja kemiallisia selityksiä tapahtumille, muutoksille, kauhulle. Kaikkea ei kuitenkaan selitetä ja elän siinä toivossa, että seuraavat osat valottavat näitä osia tarkemmin. Osa henkilöhahmoista jäi vielä pimentoon; erityisesti toivon, että Ephin kollega Nora ei jää naisille tyypilliseen äidilliseen sidekick-koristeeseen jatkossa. Toivon mukaan myös lopussa esitellyt Uuden maailman vanhimmat pääsevät suurempaan rooliin jatkossa (mikä Gusin kuvauksen syystä on melko varmaa!). Jään odottamaan mielenkiinnolla, sillä The Strain oli 2000-luvulla kasvaneelle varsin pelottava mikrobiologisine uhkineen. Lopetus on toki ennalta-arvattava (sekä kliimaksi että epilogi) mutta olkoon.
Pidin kovasti kirjan toiseuden käsittelystä: ihmisten ja uusien vampyyrien vastakkaisasettelusta, joka rikotaan paljastamalla vampyyrien sisäinen hierarkia joka puolestaan ei sovi ollenkaan ihmisten ajatteluun. Toinen huomattava muutos on tietysti vmpyyrilegendan kohtelu: vampyyrit eivät ole kauniita, ikinuoria hahmoja romanttisissa goottiasuissa, joihin kauniit neitsyet heti ihastuvat, vaan todellisempi (siinä määrin missä sanaa voi fiktiivisten hahmojen kohdalla käyttää).
Kaiken kaikkiaan siis erinomainen ja jouheva avaus trilogialle. Osin toivon, ettei kirjoista tehdä leffoja, sillä minusta tuntuu kirjojen toimivan elokuvaa paremmin ja haluan mahdollisimman monen nauttivan trilogiasta kirjallisena. Käy myös trilogian kotisivuilla, jotka ovat todella hienosti tehty (esimerkiksi del Toron haastattelu ja etenkin kohta "The Stinger"... hrr!).
-----
The Strain muualla:
Savon Sanomat
Risingshadow.net
Lumikin luetut -blogi
The Guardian (englanniksi)
SCI FI Wire
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Meksiko
-----
What's in a Name: Medical condition
Pan's Labyrith. Yksi parhaimmista elokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä sekunnilla kun sain tietää ohjaaja Guillermo del Toron olevan uudenlaisen kauhuromaanin isä.. noh, sanotaanko että tilaukseni saapumisen kesto kirjakaupan kautta oli turhan pitkä innokkaalle lukijalle.
Mutta kyllä kannatti odottaa. The Strain on aivan helvetin mahtava! Niin se juonen selostus.. The Strain (suom. Vitsaus) on ensimmäinen osa uudenlaisesta vampyyritrilogiasta. Tarina alkaa, kun New Yorkin JFK International -lentokentälle laskeutuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kone, joka heti laskeuduttuaan sammuu kokonaan. Ei viestintäyhteyksiä, ei hätäpuheluja, ei valoja, ei mitään. Ikkunoiden verhotkin ovat suljettuja. Kun CDC:n tutkija Ephraim Goodweather kollegoineen pääse vihdoin koneen sisälle, he löytävät koneellisen kuolleita ja vain neljä juuri ja juuri hengissä olevaa henkilöä. Homma mutkistuu, kun Ephin pomo haluaa politikoida ja ilmoittaa kaiken vaaran olevan ohi, vaikkei kukaan tiedä miksi parisataa matkustajaa on kuollut ja neljä selviytynyttä voivat huonosti. Ensimmäisenä yönä paljastuu pomon moka: sekä matkustajat että selviytyjät ovat saaneet virustartunnan, joka on kovin tarttuva, ja heistä jokainen on kadonnut. Eph löytää itsensä kollegansa, keskitysleiriselviytyjän ja tuholaistorjujan kanssa tappelemassa ihmiskunnan kohtalosta valtaatekeviä vastaan.
No niin, takaisin hehkutukseen! En koskaan ole erityisemmin innostunut paranormaaliin ja selittämättömään tukeutuvista tarinoista. Vaikka The Strain onkin vampyyritarina, se pureutuu (pun uninteded) aiheeseen tieteelliseltä kannalta; kirja pyrkii antamaan biologisia, antomisia ja kemiallisia selityksiä tapahtumille, muutoksille, kauhulle. Kaikkea ei kuitenkaan selitetä ja elän siinä toivossa, että seuraavat osat valottavat näitä osia tarkemmin. Osa henkilöhahmoista jäi vielä pimentoon; erityisesti toivon, että Ephin kollega Nora ei jää naisille tyypilliseen äidilliseen sidekick-koristeeseen jatkossa. Toivon mukaan myös lopussa esitellyt Uuden maailman vanhimmat pääsevät suurempaan rooliin jatkossa (mikä Gusin kuvauksen syystä on melko varmaa!). Jään odottamaan mielenkiinnolla, sillä The Strain oli 2000-luvulla kasvaneelle varsin pelottava mikrobiologisine uhkineen. Lopetus on toki ennalta-arvattava (sekä kliimaksi että epilogi) mutta olkoon.
Pidin kovasti kirjan toiseuden käsittelystä: ihmisten ja uusien vampyyrien vastakkaisasettelusta, joka rikotaan paljastamalla vampyyrien sisäinen hierarkia joka puolestaan ei sovi ollenkaan ihmisten ajatteluun. Toinen huomattava muutos on tietysti vmpyyrilegendan kohtelu: vampyyrit eivät ole kauniita, ikinuoria hahmoja romanttisissa goottiasuissa, joihin kauniit neitsyet heti ihastuvat, vaan todellisempi (siinä määrin missä sanaa voi fiktiivisten hahmojen kohdalla käyttää).
Kaiken kaikkiaan siis erinomainen ja jouheva avaus trilogialle. Osin toivon, ettei kirjoista tehdä leffoja, sillä minusta tuntuu kirjojen toimivan elokuvaa paremmin ja haluan mahdollisimman monen nauttivan trilogiasta kirjallisena. Käy myös trilogian kotisivuilla, jotka ovat todella hienosti tehty (esimerkiksi del Toron haastattelu ja etenkin kohta "The Stinger"... hrr!).
-----
The Strain muualla:
Savon Sanomat
Risingshadow.net
Lumikin luetut -blogi
The Guardian (englanniksi)
SCI FI Wire
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Meksiko
-----
What's in a Name: Medical condition
Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti
Luettu: 14.4.2010
Alkuperäinen nimi: Luftslottet som sprängdes
Käännös: Marja Kyrö
Hyvin pian ensimmäisen osan jälkeen piti lukea toinen osa. Viisi minuuttia siitä, kun laskin kakkososan pöydälle tartuin kolmanteen osaa, pettymyksestä huolimatta. Todella outoa, että haluaa lukea lisää vaikka on jo kertalleen suhtautunut juoneen nihkeästi.
Kaiketi odotin juonen paranevan. Pilvilinna joka romahti jatkuu suoraan siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella päättyi. Sairaalaan kärrätään Lisbeth Salander, jolla on kolmesta ampumahaavasta yksi päässä. Edeltä leikkauspöydälle meni Lisbethin isäpappa Zalatšenko, jonka kasvoja Lisbeth oli aiemmin illalla uudelleenmuotoillut kirveellä. Ruotsin suurimman vakoilusalaisuuden ja kolmoismurhasta etsintäkuulutetun saapuminen median tietoisuuteen saa aikaan täpinää valtiovallan sisimmässä sisäpiirissä, joiden tarkoin varjellut salaisuudet uhkaavat nousta pintaan Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden tutkiessa Lisbethin tapausta. Alkaa kissa ja hiiri -leikki jossa lankoja vedetään moneen täysin vastakkaiseen suuntaan, kun kaikki osapuolet pyrkivät setvimään asiaa omalta kannalta parhaalla tavalla.
Siinä missä olin vielä valmis nielemään juonen kuprut kakkososassa, kolmannen osan kuprut olivat jo liian isoja paloja, suurimpana niistä Lisbethin supersankarimainen kyky selvitä aivoihin ammutusta luodista muuttumattomana. Jossain määrin kyseenalaistaisin myös salaliiton realismia; todellako se olisi mahdollista? Edellisten osien opetusosatkin olivat tallella, tosin liian pitkinä, jolloin ne häiritsivät jopa allekirjoittanutta. Lopun oikeuskohtaus oli kuin suoraan amerikkalaisesta lakidraamasta, niin epärealistisen vettä valaen kokematon juristi selättää korruptoituneen pyrkyrisyyttäjän.
Ja kuitenkin. Kaiken tämän nipottamisen jälkeenkään en voinut laskea kirjaa käsistäni. Luin sitä jopa kadulla kävellessäni paikasta A paikkaan B (taito se tämäkin). Sivu sivulta luin kirjaa eteenpäin aina kun oli mahdollisuus ja luin vajaat 800-sivua reilussa kahdessa päivässä. Vaikka en pystykään osoittamaan, mikä kirjassa viehtätti, jokin siinä selvästikin oli. Luultavasti tämä sama jokin on saanut aikaan kaiken sen hypetyksen, pilvilinnan, joka tämän trilogian ympärillä on pyörinyt. Mahdollisesti kyseessä on oikeuden voitto vääryydestä, salailusta, oman perseen suojelusta. Nyt jäljellä on enää viimeisen elokuvan katsominen. Jää nähtäväksi, miten ohjaaja on pystynyt tiivistämään kirjan parin tunnin AV-dekkariksi.
Post scriptum: Toivottavasti Miriam ja Lisbeth löytävät toisensa kirjojen kuvaamien tapahtumien jälkeen. (Olen niin pehmo!)
-----
Pilvilinna joka romahti muualla:
Keskisuomalainen
Umami
Kirjavinkit.fi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Ville Niittysen blogi
-----
What's in a Name: Building
Alkuperäinen nimi: Luftslottet som sprängdes
Käännös: Marja Kyrö
Hyvin pian ensimmäisen osan jälkeen piti lukea toinen osa. Viisi minuuttia siitä, kun laskin kakkososan pöydälle tartuin kolmanteen osaa, pettymyksestä huolimatta. Todella outoa, että haluaa lukea lisää vaikka on jo kertalleen suhtautunut juoneen nihkeästi.
Kaiketi odotin juonen paranevan. Pilvilinna joka romahti jatkuu suoraan siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella päättyi. Sairaalaan kärrätään Lisbeth Salander, jolla on kolmesta ampumahaavasta yksi päässä. Edeltä leikkauspöydälle meni Lisbethin isäpappa Zalatšenko, jonka kasvoja Lisbeth oli aiemmin illalla uudelleenmuotoillut kirveellä. Ruotsin suurimman vakoilusalaisuuden ja kolmoismurhasta etsintäkuulutetun saapuminen median tietoisuuteen saa aikaan täpinää valtiovallan sisimmässä sisäpiirissä, joiden tarkoin varjellut salaisuudet uhkaavat nousta pintaan Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden tutkiessa Lisbethin tapausta. Alkaa kissa ja hiiri -leikki jossa lankoja vedetään moneen täysin vastakkaiseen suuntaan, kun kaikki osapuolet pyrkivät setvimään asiaa omalta kannalta parhaalla tavalla.
Siinä missä olin vielä valmis nielemään juonen kuprut kakkososassa, kolmannen osan kuprut olivat jo liian isoja paloja, suurimpana niistä Lisbethin supersankarimainen kyky selvitä aivoihin ammutusta luodista muuttumattomana. Jossain määrin kyseenalaistaisin myös salaliiton realismia; todellako se olisi mahdollista? Edellisten osien opetusosatkin olivat tallella, tosin liian pitkinä, jolloin ne häiritsivät jopa allekirjoittanutta. Lopun oikeuskohtaus oli kuin suoraan amerikkalaisesta lakidraamasta, niin epärealistisen vettä valaen kokematon juristi selättää korruptoituneen pyrkyrisyyttäjän.
Ja kuitenkin. Kaiken tämän nipottamisen jälkeenkään en voinut laskea kirjaa käsistäni. Luin sitä jopa kadulla kävellessäni paikasta A paikkaan B (taito se tämäkin). Sivu sivulta luin kirjaa eteenpäin aina kun oli mahdollisuus ja luin vajaat 800-sivua reilussa kahdessa päivässä. Vaikka en pystykään osoittamaan, mikä kirjassa viehtätti, jokin siinä selvästikin oli. Luultavasti tämä sama jokin on saanut aikaan kaiken sen hypetyksen, pilvilinnan, joka tämän trilogian ympärillä on pyörinyt. Mahdollisesti kyseessä on oikeuden voitto vääryydestä, salailusta, oman perseen suojelusta. Nyt jäljellä on enää viimeisen elokuvan katsominen. Jää nähtäväksi, miten ohjaaja on pystynyt tiivistämään kirjan parin tunnin AV-dekkariksi.
Post scriptum: Toivottavasti Miriam ja Lisbeth löytävät toisensa kirjojen kuvaamien tapahtumien jälkeen. (Olen niin pehmo!)
-----
Pilvilinna joka romahti muualla:
Keskisuomalainen
Umami
Kirjavinkit.fi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Ville Niittysen blogi
-----
What's in a Name: Building
Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi
Luettu: 19.3.2010
Isomäen edellinen, Litium 6, oli varsin vaikuttava romaani. Tämän pohjalta halusin tutustua Isomäkeen tarkemmin, tällä kertaa miehen viimeisimmän romaanin pohjalta.
Jumalan pikkusormi on (semi-)itsenäinen jatko-osa Litium 6:lle. Lauri Nurmi, nelikymppisenä eläköitynyt CIA-agentti, ja edellisen jutun yhteydessä Nurmeen tutustunut ex-seuralainen Katherine Henshaw päätyvät Egyptin auringon alle, kun Nurmi palkataan aavikolle rakennettavan aurinkotuulivoimalan turvallisuusvastaavaksi. Ikävä kyllä voimalan sähköntuottokyky on turhan voimakasta ja halpaa länsimaisille öljyllä ja muilla ei-niin-ympäristöystävällisillä-ja-uusiutuvilla-energianlähteillä miljardinsa kääriville, jotka pyrkivät torpedoimaan projektin. Juttu pitää kuitenkin tehdä salassa, sillä kolmen kilometrin korkuisen tuulitunnelin räjäyttäminen ei ole kovin hyvää peeärrää. Tyypit palkkaavat muiden afrikkalaismaiden palkkamurhaajia hoitamaan homman, joka kuitenkin lipsahtaa lapasesta -kunnolla.
Dan Brown. Olen äärimmäisen pettynyt Isomäen Brown-manerismeihin, lyhyisiin kappaleisiin, usean eri tarinan yhtäaikaiseen pyöritykseen, epäuskottavaan dialogiin et cetera. Lisäksi moni muu inhonnee Brown-maisia opetusjaksoja. Ainut ero Browniin on se, että kun Isomäki kertoo tieteellisiä juttuja, sen tietää olevan täysin totta, toisin kuin totuutta sopivaksi muuntelevalla Brownilla. Ja totta kai tarinassa pitää olla joku pirun romanttinen soppa, kaksikin, että saadaan se osa kaavasta hoidettua. Lopetus on tietysti positiivinen ja pieni ihminen osoittautuu pystyvän nokkeluudellaan vaikka minkälaisiin tekoihin isoja pahoja susia vastaan, minkä aikana lauotaan sopivan keveitä huomautuksia. Päähenkilöillä on luonnollisesti traagisia taustoja, jotka tekevät hahmoista juuri sopivan haavoittuvia ja joista kirjan kliimaksi heidät lopulta vapauttaa ja "kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti". Alun ennusmaisten vilunväreiden, enneunien ja pahojen aavistusten käyttö oli jo ihan vain klisee, jolle ei ole minkäänlaisia puolusteluja.
En nyt halua kuitenkaan pelkästään valittaa. Pidin kirjan tieteellisyydestä, sen kantaaottavuudesta maailman energiapolitiikkaan, ilmastonmuutokseen ja kestävän energiantuotantoon. Isomäki luo maailman, jossa pyritään jopa tekemään jotain konkreettista viimeisen puolesta ja edellisten nykytilaa vastaan. Harvemmin tällaista kuulee ja kenties dekkari-/trillerirakenne ulottaa tämän kannan laajemmalle yleisölle.
Loppujen lopuksi kirja on jotakuinkin plussan puolella asteikolla, jolla mitataan kirjan hyötyarvoa sen lukemiseen käytettyyn aikaan verrattuna. Tähän päästiin kantaaottavuuden takia. Kenties Litium 6 oli aihepiiriltään tarpeeksi tärkeä voidakseni ohittaa tekstin Brownismit, mutta Jumalan pikkusormi ei siihen pysty. Se saattaa osin johtua myös toistosta; hollywood-toimintaleffamaisuuden voin ohittaa kerran, mutta toinen kerta on jo ärsyttävää. Saa nähdä, miten Sarasvatin hiekkaa -teoksen kanssa käy.
-----
Jumalan pikkusormi muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Keskisuomalainen
Kirjavinkit.fi
Risingshadow.net
Hezmaelin enerzy -blogi
Jumalan pikkusormi Aamun kirjassa (YLE)
-----
What's in a Name: Body part
Isomäen edellinen, Litium 6, oli varsin vaikuttava romaani. Tämän pohjalta halusin tutustua Isomäkeen tarkemmin, tällä kertaa miehen viimeisimmän romaanin pohjalta.
Jumalan pikkusormi on (semi-)itsenäinen jatko-osa Litium 6:lle. Lauri Nurmi, nelikymppisenä eläköitynyt CIA-agentti, ja edellisen jutun yhteydessä Nurmeen tutustunut ex-seuralainen Katherine Henshaw päätyvät Egyptin auringon alle, kun Nurmi palkataan aavikolle rakennettavan aurinkotuulivoimalan turvallisuusvastaavaksi. Ikävä kyllä voimalan sähköntuottokyky on turhan voimakasta ja halpaa länsimaisille öljyllä ja muilla ei-niin-ympäristöystävällisillä-ja-uusiutuvilla-energianlähteillä miljardinsa kääriville, jotka pyrkivät torpedoimaan projektin. Juttu pitää kuitenkin tehdä salassa, sillä kolmen kilometrin korkuisen tuulitunnelin räjäyttäminen ei ole kovin hyvää peeärrää. Tyypit palkkaavat muiden afrikkalaismaiden palkkamurhaajia hoitamaan homman, joka kuitenkin lipsahtaa lapasesta -kunnolla.
Dan Brown. Olen äärimmäisen pettynyt Isomäen Brown-manerismeihin, lyhyisiin kappaleisiin, usean eri tarinan yhtäaikaiseen pyöritykseen, epäuskottavaan dialogiin et cetera. Lisäksi moni muu inhonnee Brown-maisia opetusjaksoja. Ainut ero Browniin on se, että kun Isomäki kertoo tieteellisiä juttuja, sen tietää olevan täysin totta, toisin kuin totuutta sopivaksi muuntelevalla Brownilla. Ja totta kai tarinassa pitää olla joku pirun romanttinen soppa, kaksikin, että saadaan se osa kaavasta hoidettua. Lopetus on tietysti positiivinen ja pieni ihminen osoittautuu pystyvän nokkeluudellaan vaikka minkälaisiin tekoihin isoja pahoja susia vastaan, minkä aikana lauotaan sopivan keveitä huomautuksia. Päähenkilöillä on luonnollisesti traagisia taustoja, jotka tekevät hahmoista juuri sopivan haavoittuvia ja joista kirjan kliimaksi heidät lopulta vapauttaa ja "kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti". Alun ennusmaisten vilunväreiden, enneunien ja pahojen aavistusten käyttö oli jo ihan vain klisee, jolle ei ole minkäänlaisia puolusteluja.
En nyt halua kuitenkaan pelkästään valittaa. Pidin kirjan tieteellisyydestä, sen kantaaottavuudesta maailman energiapolitiikkaan, ilmastonmuutokseen ja kestävän energiantuotantoon. Isomäki luo maailman, jossa pyritään jopa tekemään jotain konkreettista viimeisen puolesta ja edellisten nykytilaa vastaan. Harvemmin tällaista kuulee ja kenties dekkari-/trillerirakenne ulottaa tämän kannan laajemmalle yleisölle.
Loppujen lopuksi kirja on jotakuinkin plussan puolella asteikolla, jolla mitataan kirjan hyötyarvoa sen lukemiseen käytettyyn aikaan verrattuna. Tähän päästiin kantaaottavuuden takia. Kenties Litium 6 oli aihepiiriltään tarpeeksi tärkeä voidakseni ohittaa tekstin Brownismit, mutta Jumalan pikkusormi ei siihen pysty. Se saattaa osin johtua myös toistosta; hollywood-toimintaleffamaisuuden voin ohittaa kerran, mutta toinen kerta on jo ärsyttävää. Saa nähdä, miten Sarasvatin hiekkaa -teoksen kanssa käy.
-----
Jumalan pikkusormi muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Keskisuomalainen
Kirjavinkit.fi
Risingshadow.net
Hezmaelin enerzy -blogi
Jumalan pikkusormi Aamun kirjassa (YLE)
-----
What's in a Name: Body part
Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa
Luettu: 18.2.2010
Alkuperäinen nimi: Les Aquariums de Pyongyang, dix ans au goulag nord-coréen
Käännös: Lotta Toivanen
Helsingin Sanomien viime syksyn uutuskirjojen listalta poimittu kirja saapui vihdoin kirjastoon varauksen kautta. Inalta taisi tulla viimeinen sysäys laittaa kirja varaukseen (ai niin, nämä eivät lukeneet vankilassa yhtään mitään, vanginvartijat keskittyivät lukemaan puoluelehden pääkirjoituksia ja Suuren Johtajan viimeisintä puhetta ääneen vangeille).
Pjongjangin akvaariot on kirjoittajansa Kang Chol-hwanin (kumpikohan näistä on sukunimi ja miksi kaikilla tuntuu olevan kaksiosaisia nimiä?) dokumentaarinen kuvaus kymmenestä vuodesta Pohjois-Korean paratiisissa. Kangin perhe asui Japanissa, mutta Pohjois-Korean johdon houkuttelu maansa kommunistisesta paratiisista sai perheen muuttamaan Pohjois-Koreaan. Ensin perhe antoi "vapaaehtoisesti" valtiolle autonsa ja omaisuutensa (sillä "demokraattisessa kansantasavallassa" ei ole omistusta), jonka jälkeen koko porukka heivataan "sopeuttamiseksi" Yodokin keskitysleirille määräämättömäksi ajaksi. Leirillä sekä lapset että aikuiset uuvutetaan mahdottomilla työtaakoilla henkihieveriin ja vain viekkaimmat, varastelevimmat selviävät hengissä paleltumien, nälänhädän ja sairauksien keskellä voitelemalla vartijoita. Kaiken keskellä vankeja yritetään aivopestä Kim Il-Sungin kommunismiaatteeseen. Leiriltä päästyään Kang pakenee Kiinan kautta Etelä-Koreaan paljastamaan pohjoisen Paratiisin todellisen laidan.
Aivan ensimmäiseksi jäin lukiessa miettimään Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Heti seuraavana hetkenä mietinkin, onko kovin järkevää edes vertailla näitä kahta gulagkokemusta ollenkaan. Vaikka Kang Chol-hwanin kokemus olikin Solženitsynin vankileiriä "pahempi", en pysty tosissani väittämään etteikö koko leirien olemassaolo ole jo itsessään niin suuri ihmisoikeudellinen rikos, että kaikki kokemukset ovat jotakuinkin samalla viivalla universaalista ajateltuna.
Mutta palatakseni Pohjois-Koreaan... itselleni kyseinen maa oli melko tuntematon ennen tätä kirjaa. Muistin lähinnä heidän viimeaikaiset ydinasekokeilut sekä Kim Jong-Ilin sairastelun. Klassikkona on tietysti henkilökultin klisee: Kim Jong-Il on kuulemma säveltänyt simfonioita, lyönyt aloittelijana golfkentällä useita holareita, on äärettömän viisas, paskaakin varmaan kultaharkkoja. Kansalta vaadittu jumalallisuuskohtelu on aivan käsittämätöntä länsimaalaisen silmin, mutta sitäkin oudompaa on kansalaisten sietokyky. Missä vaiheessa Pohjois-Korean paratiisi-illuusio selkenee myös pohjois-korealaisille? Sillä kapitalismin pahuudesta ei voi Pohjois-Koreassa tosissaan puhua; kansalaisten perustarpeidenkin täyttäminen edellyttää puolueen paikallisedustuksen ja viranomaisten lahjomista. Rahalla saa Pohjois-Koreassa mitä vain, tai kuten Kang itse asian ilmaisee:
Itse jäin kaipaamaan kolmen sivun jälkisanoja laajempaa käsittelyä siitä, mitä Pohjois-Korean tilalle voidaan käytännössä tehdä. Kansainvälisen ruoka-avun katkaiseminen voisi olla tehokas herätys Kimeille, mutta ongelma on siinä että iskun ottaa vastaan nälkää näkevä kansa, ei suinkaan Ranskasta tuotettua viiniä siemaileva johto. Täytynee tutustua Amnestyn raportteihin Pohjois-Koreasta. Pakko tälle jotain on tehdä, koska jos ulkopuoleset maat vain odottavat, että Pohjois-Korean tilanne kohenisi kuin taikaiskusta hieman paremmaksi, niin he voisivat tehdä jotain. Valitan, mutta siinä vaiheessa kansa on jo vainajia.Ei voi olla niin helvetin vaikeaa...On. Juuri siksi että, maailmassa on valtioita, joilta Pohjois-Korea saa uraania ydinpommeihinsa ja teknikkoja niitä rakentamaan. Maailmassa on valtioita, joiden johto on valmis kääntämään katseensa toisaalle ja vihellellä, kun kauppakumppanit rikkovat ihmisoikeuksia räikeästi. Maailmassa on aivan liian helvetin monta valtioita, joiden johdolle tärkeintä ei ole ihmisoikeudet, vaan raha.
Pjongjangin akvaariot muualla:
Warthog-verkkolehti
Jani Timosen arvostelu (PDF)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
-----
What's in a Name: Body of water
Alkuperäinen nimi: Les Aquariums de Pyongyang, dix ans au goulag nord-coréen
Käännös: Lotta Toivanen
Helsingin Sanomien viime syksyn uutuskirjojen listalta poimittu kirja saapui vihdoin kirjastoon varauksen kautta. Inalta taisi tulla viimeinen sysäys laittaa kirja varaukseen (ai niin, nämä eivät lukeneet vankilassa yhtään mitään, vanginvartijat keskittyivät lukemaan puoluelehden pääkirjoituksia ja Suuren Johtajan viimeisintä puhetta ääneen vangeille).
Pjongjangin akvaariot on kirjoittajansa Kang Chol-hwanin (kumpikohan näistä on sukunimi ja miksi kaikilla tuntuu olevan kaksiosaisia nimiä?) dokumentaarinen kuvaus kymmenestä vuodesta Pohjois-Korean paratiisissa. Kangin perhe asui Japanissa, mutta Pohjois-Korean johdon houkuttelu maansa kommunistisesta paratiisista sai perheen muuttamaan Pohjois-Koreaan. Ensin perhe antoi "vapaaehtoisesti" valtiolle autonsa ja omaisuutensa (sillä "demokraattisessa kansantasavallassa" ei ole omistusta), jonka jälkeen koko porukka heivataan "sopeuttamiseksi" Yodokin keskitysleirille määräämättömäksi ajaksi. Leirillä sekä lapset että aikuiset uuvutetaan mahdottomilla työtaakoilla henkihieveriin ja vain viekkaimmat, varastelevimmat selviävät hengissä paleltumien, nälänhädän ja sairauksien keskellä voitelemalla vartijoita. Kaiken keskellä vankeja yritetään aivopestä Kim Il-Sungin kommunismiaatteeseen. Leiriltä päästyään Kang pakenee Kiinan kautta Etelä-Koreaan paljastamaan pohjoisen Paratiisin todellisen laidan.
Aivan ensimmäiseksi jäin lukiessa miettimään Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Heti seuraavana hetkenä mietinkin, onko kovin järkevää edes vertailla näitä kahta gulagkokemusta ollenkaan. Vaikka Kang Chol-hwanin kokemus olikin Solženitsynin vankileiriä "pahempi", en pysty tosissani väittämään etteikö koko leirien olemassaolo ole jo itsessään niin suuri ihmisoikeudellinen rikos, että kaikki kokemukset ovat jotakuinkin samalla viivalla universaalista ajateltuna.
Mutta palatakseni Pohjois-Koreaan... itselleni kyseinen maa oli melko tuntematon ennen tätä kirjaa. Muistin lähinnä heidän viimeaikaiset ydinasekokeilut sekä Kim Jong-Ilin sairastelun. Klassikkona on tietysti henkilökultin klisee: Kim Jong-Il on kuulemma säveltänyt simfonioita, lyönyt aloittelijana golfkentällä useita holareita, on äärettömän viisas, paskaakin varmaan kultaharkkoja. Kansalta vaadittu jumalallisuuskohtelu on aivan käsittämätöntä länsimaalaisen silmin, mutta sitäkin oudompaa on kansalaisten sietokyky. Missä vaiheessa Pohjois-Korean paratiisi-illuusio selkenee myös pohjois-korealaisille? Sillä kapitalismin pahuudesta ei voi Pohjois-Koreassa tosissaan puhua; kansalaisten perustarpeidenkin täyttäminen edellyttää puolueen paikallisedustuksen ja viranomaisten lahjomista. Rahalla saa Pohjois-Koreassa mitä vain, tai kuten Kang itse asian ilmaisee:
Pohjois-Koreassa kaikki toimii usein juuri näin: väkivalta ja raha sanelevat. "Laki on kaukana, nyrkki lähellä", kuuluu sanonta. Kapitalismia lakkaamatta moittiva järjestelmä on kehittänyt yhteiskunnan, jossa raha ratkaisee vielä enemmän kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa. (s. 168))
Itse jäin kaipaamaan kolmen sivun jälkisanoja laajempaa käsittelyä siitä, mitä Pohjois-Korean tilalle voidaan käytännössä tehdä. Kansainvälisen ruoka-avun katkaiseminen voisi olla tehokas herätys Kimeille, mutta ongelma on siinä että iskun ottaa vastaan nälkää näkevä kansa, ei suinkaan Ranskasta tuotettua viiniä siemaileva johto. Täytynee tutustua Amnestyn raportteihin Pohjois-Koreasta. Pakko tälle jotain on tehdä, koska jos ulkopuoleset maat vain odottavat, että Pohjois-Korean tilanne kohenisi kuin taikaiskusta hieman paremmaksi, niin he voisivat tehdä jotain. Valitan, mutta siinä vaiheessa kansa on jo vainajia.
I've seen the life on this planet. That's why I'm looking elsewhere. (Fox Mulder)-----
Pjongjangin akvaariot muualla:
Warthog-verkkolehti
Jani Timosen arvostelu (PDF)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
-----
What's in a Name: Body of water
Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla
Luettu: 12.2.2010
Alkuperäinen nimi: They Would Never Hurt a Fly - War Criminals on Trial in The Hague
Käännös: Petri Stenman
Odotellessani Drakulićin toista, fiktiivistä Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa vapautuvaksi löysin yhteiskunta-osastolta toisen, tietokirjan.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla on kuvaus entisen Jugoslavian 1990-luvun hajoamisen aikaan tapahtuneiden sotien arkkitehdeistä. Drakulić käy läpi hajoamisen historiaa yleisesti, jonka jälkeen jokainen luku tarkastelee yhtä sotarikollista, heidän menneisyyttään, tekojaan, motiivejaan, käytöstään, oikeudenkäyntiään Haagin sotarikostuomioistuimessa. Drakulić pyrkii selvittämään, miten ennen hajoamista Jugoslavian kuusi kansaa, viisi kieltä ja neljä uskontoa elivät yhdessä rauhaisasti ja miten ystäväsi saattoi yhtäkkiä tulla kotiisi kiduttamaan sinut kuoliaaksi. Kirjassa luodataan historiasta tietämättömillekin tutuilla nimillä, kuten Slobodan Milošević ja kirjan julkaisun jälkeen vangitulla Radovan Karadžić, sekä muun muassa tuntemattomammat Biljana Plavšić, Radomir Kovać, Ratko Mladić ja Miloševićin vaimo Mirjana Marković.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään.. kuvittelin ensin kirjan nimen olevan joko sarkasmia tai jonkun sekopään Milošević-puolustajan lausahdus. Nyt ymmärrän sen olevan varsin osuva nimi: Drakulićin analyyseissa näistä hirviöiksi leimatuista miehistä ja naisista selviää, että he tosiaan eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, paitsi oikeissa olosuhteissa. Tämä vahvistaa käsitystäni ihmisen pahuudesta: suurin osa pystyy tappamaan ja kiduttamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat, kunhan ei ole yksin. Tulee väistämättä mieleen Philip Zimbardon The Lucifer Effect, jossa tämä psykologi kuvaa kuuluisaa vankilakoettaan opiskelijoillaan. Toisaalta Drakulić painottaa myös sotaa edeltävää aikaa, sitä miten tällainen oli mahdollista. Joidenkin tuomittujen näki käsittävän tekonsa ja katuvan, toiset pitivät koko oikeudenkäyntiä turhana, sillä "sehän oli vain leikkiä":
Ellei historianopetus ole parantunut sitten oman kouluaikani ja Jugoslavian, Euroopan viimeisin etninen puhdistus, sota ja joukkomurha, historia on edelleen toisen maailmansodan varjossa, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Ainakin kirjan alulla saa hyvän kokonaiskuvan tapahtuneesta, mutta kirjan kokonaan lukemalla saa selvemmän ja syvemmän kuvan historiasta. Ja ennen kaikkea oppii Drakulićin tärkeimmän sanoman: nämä sotarikolliset eivät ole hirviöitä. He eivät ole psykopaatteja jotka saivat toteuttaa luovuuttaan sodassa. He ovat tavallisia ihmisiä, opettajia, kalastajia, tarjoilijoita. He ovat niinkuin sinä ja minä. Vain historian muistamalla voi välttää tekemästä samoja virheitä uudestaan.
-----
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään muualla:
Guardian (englanniksi)
Mette Södermanin blogi
Kansankokonaisuus-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kroatia
-----
What's in a Name: Animal
Alkuperäinen nimi: They Would Never Hurt a Fly - War Criminals on Trial in The Hague
Käännös: Petri Stenman
Odotellessani Drakulićin toista, fiktiivistä Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa vapautuvaksi löysin yhteiskunta-osastolta toisen, tietokirjan.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla on kuvaus entisen Jugoslavian 1990-luvun hajoamisen aikaan tapahtuneiden sotien arkkitehdeistä. Drakulić käy läpi hajoamisen historiaa yleisesti, jonka jälkeen jokainen luku tarkastelee yhtä sotarikollista, heidän menneisyyttään, tekojaan, motiivejaan, käytöstään, oikeudenkäyntiään Haagin sotarikostuomioistuimessa. Drakulić pyrkii selvittämään, miten ennen hajoamista Jugoslavian kuusi kansaa, viisi kieltä ja neljä uskontoa elivät yhdessä rauhaisasti ja miten ystäväsi saattoi yhtäkkiä tulla kotiisi kiduttamaan sinut kuoliaaksi. Kirjassa luodataan historiasta tietämättömillekin tutuilla nimillä, kuten Slobodan Milošević ja kirjan julkaisun jälkeen vangitulla Radovan Karadžić, sekä muun muassa tuntemattomammat Biljana Plavšić, Radomir Kovać, Ratko Mladić ja Miloševićin vaimo Mirjana Marković.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään.. kuvittelin ensin kirjan nimen olevan joko sarkasmia tai jonkun sekopään Milošević-puolustajan lausahdus. Nyt ymmärrän sen olevan varsin osuva nimi: Drakulićin analyyseissa näistä hirviöiksi leimatuista miehistä ja naisista selviää, että he tosiaan eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, paitsi oikeissa olosuhteissa. Tämä vahvistaa käsitystäni ihmisen pahuudesta: suurin osa pystyy tappamaan ja kiduttamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat, kunhan ei ole yksin. Tulee väistämättä mieleen Philip Zimbardon The Lucifer Effect, jossa tämä psykologi kuvaa kuuluisaa vankilakoettaan opiskelijoillaan. Toisaalta Drakulić painottaa myös sotaa edeltävää aikaa, sitä miten tällainen oli mahdollista. Joidenkin tuomittujen näki käsittävän tekonsa ja katuvan, toiset pitivät koko oikeudenkäyntiä turhana, sillä "sehän oli vain leikkiä":
Kun todistaja FWS-50:ltä kysyttiin, miltä joukkoraiskauksen jälkeen tuntui, hän vastasi: "Tunsin itseni kuolleeksi." Mutta hän ei ollut kuollut, ja jos Kunaracilta, Kovaćilta ja Vukovićilta [syytetyt] kysytään, he todennäköisesti sanovat, että tytön pitäisi olla siitä kiitollinen heille. Heillä oli valta, he olisivat voineet tappaa tytöt. Tai jotkut muut olisivat voineet tappaa. Loppujen lopuksihan tytöt olivat heidän vankejaan. Kovać jopa väitti pelastaneensa tyttöjen hengen pitämällä heitä asunnossaan. Verrattuna ympäristön päivittäisiin joukkoteloituksiin raiskaus oli harmitonta pikku leikkiä. Miesten mielestä tytöt olivat onnekkaita saadessaan elää. (s. 55)Leave it to men to say something like that...
Ellei historianopetus ole parantunut sitten oman kouluaikani ja Jugoslavian, Euroopan viimeisin etninen puhdistus, sota ja joukkomurha, historia on edelleen toisen maailmansodan varjossa, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Ainakin kirjan alulla saa hyvän kokonaiskuvan tapahtuneesta, mutta kirjan kokonaan lukemalla saa selvemmän ja syvemmän kuvan historiasta. Ja ennen kaikkea oppii Drakulićin tärkeimmän sanoman: nämä sotarikolliset eivät ole hirviöitä. He eivät ole psykopaatteja jotka saivat toteuttaa luovuuttaan sodassa. He ovat tavallisia ihmisiä, opettajia, kalastajia, tarjoilijoita. He ovat niinkuin sinä ja minä. Vain historian muistamalla voi välttää tekemästä samoja virheitä uudestaan.
-----
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään muualla:
Guardian (englanniksi)
Mette Södermanin blogi
Kansankokonaisuus-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kroatia
-----
What's in a Name: Animal
Ilmari Kianto: Punainen viiva
Luettu: 4.1.2010
Palaamme pitkästä aikaa suomalaisten klassikoiden pariin, tällä kertaa 1900-luvun alkuun.
Punaista viivaa kuvataan usein Ilmari Kiannon uran huipentumana. Se kuvaa erään periferiapitäjän torppariperhettä, Topia ja Riikaa sekä lapsikatrasta, pahan nälän ja köyhyyden kourissa. Perhe pyrkii tekemään kaikkensa tullakseen toimeen ja ollakseen jumalaapelkääviä, lainkuuliaisia kansalaisia Venäjän keisarille, vaikka joutuvatkin verojen, maksujen, kolehtien ja muiden rahareikien jälkeen kituuttamaan vähillä varoilla ja laimealla vesikeitolla. Kaikki muuttuu kun Topi päätyy kirkonkylän reissullaan vahingossa poliittiseen kokoukseen, jonka mukaan kaikilla -niin naisilla kuin miehillä- on oikeus vetää punainen viiva ja antaa äänensä puolueelle, jonka haluaa edustamaan itseään Suomen historian ensimmäiseen eduskuntaan. Laitamantujen köyhälistö on tuntenut porvariston lait luissa ja nahoissaan, ja nyt heille annetaan mahdollisuus muuttaa asioita tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalidemokraattisen puolueen kautta. Pikku hiljaa sekä Topi, Riika että moni muu pitäjän köyhälistöstä innostuu puolueen aatteesta ja päätyy uhmaamaan entistä järjestystä. Sosialismi kuitenkin uhkaa nakertaa papiston leveästä leivästä, ja se päätyykin tekemään uskonnosta välineen jolla pitää kansa kurissa. Tästä vastakkainasettelusta tuleekin lopulta kova isku monelle.
Punainen viiva on ehdottomasti klassikon paikkansa ansaitseva teos. Erityisesti pidin Kiannon luontokuvauksesta. Se toimiikin vielä Karel Čapekin luontokuvausta paremmin, sillä suomalaisena kuusimetsän, lumen ja saunan kuvaus herättää minussa vielä enemmän tuttuuden tunnetta. Punaisella viivalla on kuitenkin sanottavaa tänäkin päivänä, erityisesti nyt kun Kokoomus on saanut useita tavoitteitaan läpi muutaman viime vuoden aikana. Rahamiesten puolueen poliittiset "saavutukset" saavat minut tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta pitäjän torppareita kohtaan: eläkeleikkuri (tai siis "elinaikakerroin"...), veroalennusten kohdistuminen hyvätuloisiin pienituloisten kustannuksella, pätkätyöläisyyden lisääntyminen ilman lakiuudistuksia asian takia, valtionvelkataakan kasvu... Suomi kaipaa todella paljon tämäntyyppistä, joskaan ei näin tunteisiin vaan faktoihin perustuvaa sosialistista liikettä. Olisiko aika jättää taistolaisuus menneisyyteen ja saada yhtenäinen, uskottava ja asiapitoinen sosiaalidemokraattinen linja takaisin uudempana ja ehompana? Puolue, joka tekee muutakin kuin toimii äänienkeruukuppina? Hmm?
Punaisen viivan, Manillaköyden ja Seitsemän veljeksen jälkeen voin vain aprikoida, mistä tämä nuivuus suomalaisia klassikoita kohtaan oikein tulee. Nämä kirjathan ovat oikeasti hyviä, joten miksi niillä on niin negatiivisia konnotaatioita? Johtuuko tämä kenties peruskoulusta: äidinkielenopettaja kirjoituttaa monta sivua muistiinpanoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kaikki nimet, kirjat ja vuodet vain vilisevät silmissä ja mielissä, ja tällä asenteella lähdetään sitten kokeeseen, jossa nämä nimet, kirjat ja vuosiluvut sekä kirjallisuuden lajit ja -aikakaudet pitäisi osata ulkoa. Niin... ei varsinaisesti nostata mielenkiintoa tämä lähestyminen ainakaan minulla. Osin on syytä kuitenkin itsessäkin; henkilökohtaisesti veikkaisin olleen "vastaanottamaton" tälle tiedolle koulun aikaan. Paljon mukavampaa on kokea löytämisen tunne omasta tahdosta, ei siksi että joku on pakottanut jonkun kirjan lukemaan. Harmillista, mutta minkäs teet. No, jos sattuu olemaan lukutoukka niin ainakin näitä tulee luettua sitten myöhemmin. Parempi sekin kuin ei mitään.
-----
Punainen viiva muualla:
Helsingin Sanomat
Morren maailma -blogi
Keskiäkäinen mies -blogi
-----
What's in a Name: Colour
Palaamme pitkästä aikaa suomalaisten klassikoiden pariin, tällä kertaa 1900-luvun alkuun.
Punaista viivaa kuvataan usein Ilmari Kiannon uran huipentumana. Se kuvaa erään periferiapitäjän torppariperhettä, Topia ja Riikaa sekä lapsikatrasta, pahan nälän ja köyhyyden kourissa. Perhe pyrkii tekemään kaikkensa tullakseen toimeen ja ollakseen jumalaapelkääviä, lainkuuliaisia kansalaisia Venäjän keisarille, vaikka joutuvatkin verojen, maksujen, kolehtien ja muiden rahareikien jälkeen kituuttamaan vähillä varoilla ja laimealla vesikeitolla. Kaikki muuttuu kun Topi päätyy kirkonkylän reissullaan vahingossa poliittiseen kokoukseen, jonka mukaan kaikilla -niin naisilla kuin miehillä- on oikeus vetää punainen viiva ja antaa äänensä puolueelle, jonka haluaa edustamaan itseään Suomen historian ensimmäiseen eduskuntaan. Laitamantujen köyhälistö on tuntenut porvariston lait luissa ja nahoissaan, ja nyt heille annetaan mahdollisuus muuttaa asioita tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalidemokraattisen puolueen kautta. Pikku hiljaa sekä Topi, Riika että moni muu pitäjän köyhälistöstä innostuu puolueen aatteesta ja päätyy uhmaamaan entistä järjestystä. Sosialismi kuitenkin uhkaa nakertaa papiston leveästä leivästä, ja se päätyykin tekemään uskonnosta välineen jolla pitää kansa kurissa. Tästä vastakkainasettelusta tuleekin lopulta kova isku monelle.
Punainen viiva on ehdottomasti klassikon paikkansa ansaitseva teos. Erityisesti pidin Kiannon luontokuvauksesta. Se toimiikin vielä Karel Čapekin luontokuvausta paremmin, sillä suomalaisena kuusimetsän, lumen ja saunan kuvaus herättää minussa vielä enemmän tuttuuden tunnetta. Punaisella viivalla on kuitenkin sanottavaa tänäkin päivänä, erityisesti nyt kun Kokoomus on saanut useita tavoitteitaan läpi muutaman viime vuoden aikana. Rahamiesten puolueen poliittiset "saavutukset" saavat minut tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta pitäjän torppareita kohtaan: eläkeleikkuri (tai siis "elinaikakerroin"...), veroalennusten kohdistuminen hyvätuloisiin pienituloisten kustannuksella, pätkätyöläisyyden lisääntyminen ilman lakiuudistuksia asian takia, valtionvelkataakan kasvu... Suomi kaipaa todella paljon tämäntyyppistä, joskaan ei näin tunteisiin vaan faktoihin perustuvaa sosialistista liikettä. Olisiko aika jättää taistolaisuus menneisyyteen ja saada yhtenäinen, uskottava ja asiapitoinen sosiaalidemokraattinen linja takaisin uudempana ja ehompana? Puolue, joka tekee muutakin kuin toimii äänienkeruukuppina? Hmm?
Punaisen viivan, Manillaköyden ja Seitsemän veljeksen jälkeen voin vain aprikoida, mistä tämä nuivuus suomalaisia klassikoita kohtaan oikein tulee. Nämä kirjathan ovat oikeasti hyviä, joten miksi niillä on niin negatiivisia konnotaatioita? Johtuuko tämä kenties peruskoulusta: äidinkielenopettaja kirjoituttaa monta sivua muistiinpanoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kaikki nimet, kirjat ja vuodet vain vilisevät silmissä ja mielissä, ja tällä asenteella lähdetään sitten kokeeseen, jossa nämä nimet, kirjat ja vuosiluvut sekä kirjallisuuden lajit ja -aikakaudet pitäisi osata ulkoa. Niin... ei varsinaisesti nostata mielenkiintoa tämä lähestyminen ainakaan minulla. Osin on syytä kuitenkin itsessäkin; henkilökohtaisesti veikkaisin olleen "vastaanottamaton" tälle tiedolle koulun aikaan. Paljon mukavampaa on kokea löytämisen tunne omasta tahdosta, ei siksi että joku on pakottanut jonkun kirjan lukemaan. Harmillista, mutta minkäs teet. No, jos sattuu olemaan lukutoukka niin ainakin näitä tulee luettua sitten myöhemmin. Parempi sekin kuin ei mitään.
-----
Punainen viiva muualla:
Helsingin Sanomat
Morren maailma -blogi
Keskiäkäinen mies -blogi
-----
What's in a Name: Colour
Mohamed Choukri: Paljas leipä
Luettu: 3.1.2010
Alkuperäinen nimi: Al Khubz al hafi
Käännös:Marko Juntunen
Paljas leipä tuli mukaan kirjastosta parin muun maailmanvalloituksen kirjan kanssa. En itse asiassa ollut juuri ajatellut Marokon valloitusta, mutta kun se nyt osui käteen niin päätinpä lainata sen.
Paljas leipä on kirjailijansa omaelämänkerran ensimmäinen osa. Mohamed kasvaa "Marokonkin mittapuun mukaan äärimmäisen niukissa olosuhteissa" (takakansi). Nälkä on vieraana jatkuvasti, hygieniasta ei voi edes puhua, isä on juoppo ja väkivaltainen kusipää. Äiti yrittää tehdä parhaansa elannon hankkimiseksi, lastensa kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi, ja toimii suurimman osan aikaa puskurina miehensä väkivaltaisuudelle, ottaa iskuja lastensa puolesta. Se ei kuitenkaan aina toimi: Mohamed saa turpaansa harva se päivä kunnes karkaa kotoa ja lapsena tulee nähneeksi kun isä raivopäissään hakkaa nuoremman poikansa kuoliaaksi. Mohamed kasvaa useiden marokkolaiskaupunkien ghetoissa, kerjäläisten, varkaiden, salakuljettajien, huijareiden ja prostituoitujen maailmassa, kunnes saa 20-vuotiaana varsin odottamattomassa paikassa kipinän oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Takakannessa seisoo seuraavasti: "Marokkolaisen Mohamed Choukrin (s. 1935) ei tarvitse turvautua mielikuvitukseensa tehdäkseen elämäntarinastaan kertomisen arvoisen." Melko usein kirjaa lukiessa mietin kyseistä virkettä ja toivoin sen olevan pelkkä markkinointikikka, sillä sen verran kyseenalaista tavaraa kirjassa on. Toisaalta, jos tämä kaikki on todella tapahtunut, on pakko nostaa Choukrille hattua, sillä omaelämänkerroissa on tapana joko "unohtaa" ikävät asiat tai esittää ne positiivisessa valossa. Choukri ei arvota tekemisiään suuntaan eikä toiseen, vain sanoo ne lakonisesti, matter-of-factly. Puun kaivertaisesta Pumpattavaksi Barbaraksi tai kanojen/koirien/vuohien/whatever naimisesta enimpien kiimojen purkamiseksi ei ehkä oleta kuulevan puhuttavan kuin kommentoisi säätä.
Toinen toistuva asia, joka sai toivomaan useaan otteeseen kirjan fiktiivisyyttä, oli Mohamedin seksuaalisuus. Jos teinipojat ovat tällaisia kaikkialla, ehdotan erittäin vakavissani heidän sulkemista erilliseen laitokseen omansa, mutta erityisesti meidän muiden turvallisuuden takaamiseksi. Eräiden muiden mieshahmojen perusteella kyseinen käytös jatkuu myös aikuisena, joten ehkäpä erilliset planeetat olisivat paras ratkaisu. Yleisesti tilanne kulkee näin: miestä panettaa jatkuvasti, hän menee joko bordelliin, etsii eläimen tai raiskaa, ja on hetken kuluttua taas kiimassa. Ei mitään itsekontrollia! Toki ihminen saa kiihottua mistä vaan, mutta on se nyt saatana jos ei pysty sitä kontrolloimaan! Poikakin menee vetämään käteen milloin missä. Säälittävää. Ja selvennyksenä: tämä koskee kaikkia miehiä, johon kirjan kuvaus osuu ja uppoaa, etnisyydestä riippumatta.
Kolmas ärsytyksen kohde on kirjan miesten misogynia. Me länsimaissa olemme saaneet kuulla naisten jaosta huoriin ja madonnoihin. Marokossa normi on se, että nainen on aina huora, kyse on vain siitä onko tämä ali-ihminen saastainen huora vai ei, ja koska ja kenelle. Tiivistäen voisi sanoa, että saastaisuus tulee siitä, jos ei tee mitä kukin mies sillä hetkellä sattuu häneltä haluamaan, tietysti ilman että mies sitä itse sanoo ääneen. Tämä asenne näkyy myös kielessä: koko kirjan läpi miehet toistensa kanssa riidellessä haukkuvat toisiaan poikkeuksetta huoranpenikaksi, huoranpennuksi tai vastaavaksi variaatioksi perusajatuksesta. Miettii vain, miksi miehet vihaavat itseään -ja naisia- noin paljon? Koko kirjan ainut naurattava kohta oli Mohamedin ensimmäinen reissu bordelliin, kun Mohamed kommentoi kokemustaan kaverilleen, joka on menossa saman naisen luo heti Mohamedin jälkeen:
Mistä helvetistä miehet saavat tämän vagina dentata -ajatuksensa? Naisen anatomiastakaan eivät mitään tiedä, mutta pukille pitää päästä. Ja raskaushan on tietysti naisen kontrolloitavissa eikä miehellä ole asiaan mitään osuutta. Kuukautiset ovat tietysti kauhea asia, kun asia vihdoin Mohamedille paljastuu. Rakkaus on miehille yhtä kuin naisen hakkaaminen. Jos ei hakkaa, niin mies kysyy toiselta, miksei? Unelmana on saada nainen, jota panna kun haluaa ja hakata kun haluaa. Sanoinko jo säälittävää? Sanon sen uudestaan: säälittävää. Ja jotkut tampiot haluavat vähentää koulutusta. Ei saatana...
Kirjaa on kuvattu koskettavaksi. En voi allekirjoittaa tätä, mutta pidin maailmanmuutosten ruohonjuuritason kuvauksesta: ranskalaisprotektioraatin hajoaminen ja Marokon ensiaskeleen itsenäisyyteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, mutta marokkolaisille kyseinen pikku tapahtuma on täysin irrelevantti eikä sillä ole heidän kanssaan mitään tekemistä. Ainut sota, joka heitä koskettaa on Espanjan sisällissota, jossa Mohamedin isäkin oli värväytyvinään. Kaiken kaikkiaan Paljas leipä jätti lähinnä epämääräisen ja kaukaisen inhon tunteen, ja kyseenalaistuksen tapahtumien todenmukaisuudesta (oppipäätös tuli aivan nurkan takaa, ei juurikaan motivaatiota ryhtyä stipendioppilaaksi) mutta tulipa luettua.
P.S. Paljas leipä on edelleen arabimaissa kiellettyjen kirjojen listalla; se kuulemma "turmelisi nuorisoa". Juu, koska tokihan tästä voidaan mennä vielä alemmas. Not.
-----
Paljas leipä muualla:
Sirpaleitä hyllyssä -blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko
-----
What's in a Name: Food
Alkuperäinen nimi: Al Khubz al hafi
Käännös:Marko Juntunen
Paljas leipä tuli mukaan kirjastosta parin muun maailmanvalloituksen kirjan kanssa. En itse asiassa ollut juuri ajatellut Marokon valloitusta, mutta kun se nyt osui käteen niin päätinpä lainata sen.
Paljas leipä on kirjailijansa omaelämänkerran ensimmäinen osa. Mohamed kasvaa "Marokonkin mittapuun mukaan äärimmäisen niukissa olosuhteissa" (takakansi). Nälkä on vieraana jatkuvasti, hygieniasta ei voi edes puhua, isä on juoppo ja väkivaltainen kusipää. Äiti yrittää tehdä parhaansa elannon hankkimiseksi, lastensa kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi, ja toimii suurimman osan aikaa puskurina miehensä väkivaltaisuudelle, ottaa iskuja lastensa puolesta. Se ei kuitenkaan aina toimi: Mohamed saa turpaansa harva se päivä kunnes karkaa kotoa ja lapsena tulee nähneeksi kun isä raivopäissään hakkaa nuoremman poikansa kuoliaaksi. Mohamed kasvaa useiden marokkolaiskaupunkien ghetoissa, kerjäläisten, varkaiden, salakuljettajien, huijareiden ja prostituoitujen maailmassa, kunnes saa 20-vuotiaana varsin odottamattomassa paikassa kipinän oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Takakannessa seisoo seuraavasti: "Marokkolaisen Mohamed Choukrin (s. 1935) ei tarvitse turvautua mielikuvitukseensa tehdäkseen elämäntarinastaan kertomisen arvoisen." Melko usein kirjaa lukiessa mietin kyseistä virkettä ja toivoin sen olevan pelkkä markkinointikikka, sillä sen verran kyseenalaista tavaraa kirjassa on. Toisaalta, jos tämä kaikki on todella tapahtunut, on pakko nostaa Choukrille hattua, sillä omaelämänkerroissa on tapana joko "unohtaa" ikävät asiat tai esittää ne positiivisessa valossa. Choukri ei arvota tekemisiään suuntaan eikä toiseen, vain sanoo ne lakonisesti, matter-of-factly. Puun kaivertaisesta Pumpattavaksi Barbaraksi tai kanojen/koirien/vuohien/whatever naimisesta enimpien kiimojen purkamiseksi ei ehkä oleta kuulevan puhuttavan kuin kommentoisi säätä.
Toinen toistuva asia, joka sai toivomaan useaan otteeseen kirjan fiktiivisyyttä, oli Mohamedin seksuaalisuus. Jos teinipojat ovat tällaisia kaikkialla, ehdotan erittäin vakavissani heidän sulkemista erilliseen laitokseen omansa, mutta erityisesti meidän muiden turvallisuuden takaamiseksi. Eräiden muiden mieshahmojen perusteella kyseinen käytös jatkuu myös aikuisena, joten ehkäpä erilliset planeetat olisivat paras ratkaisu. Yleisesti tilanne kulkee näin: miestä panettaa jatkuvasti, hän menee joko bordelliin, etsii eläimen tai raiskaa, ja on hetken kuluttua taas kiimassa. Ei mitään itsekontrollia! Toki ihminen saa kiihottua mistä vaan, mutta on se nyt saatana jos ei pysty sitä kontrolloimaan! Poikakin menee vetämään käteen milloin missä. Säälittävää. Ja selvennyksenä: tämä koskee kaikkia miehiä, johon kirjan kuvaus osuu ja uppoaa, etnisyydestä riippumatta.
Kolmas ärsytyksen kohde on kirjan miesten misogynia. Me länsimaissa olemme saaneet kuulla naisten jaosta huoriin ja madonnoihin. Marokossa normi on se, että nainen on aina huora, kyse on vain siitä onko tämä ali-ihminen saastainen huora vai ei, ja koska ja kenelle. Tiivistäen voisi sanoa, että saastaisuus tulee siitä, jos ei tee mitä kukin mies sillä hetkellä sattuu häneltä haluamaan, tietysti ilman että mies sitä itse sanoo ääneen. Tämä asenne näkyy myös kielessä: koko kirjan läpi miehet toistensa kanssa riidellessä haukkuvat toisiaan poikkeuksetta huoranpenikaksi, huoranpennuksi tai vastaavaksi variaatioksi perusajatuksesta. Miettii vain, miksi miehet vihaavat itseään -ja naisia- noin paljon? Koko kirjan ainut naurattava kohta oli Mohamedin ensimmäinen reissu bordelliin, kun Mohamed kommentoi kokemustaan kaverilleen, joka on menossa saman naisen luo heti Mohamedin jälkeen:
Kaverini Tfarsiti kysyy minulta:
- Millainen se oli?
- Mahtava. Ei hampaita.
Hän hämmästyy:
- Mitä, eikö sillä ole hampaita?
- Hölmä, en puhu suusta, vaan sen reiästä. Se ei pure, sulkee kyllä syliinsä ja imee sisäänsä mutta ei pure.
Mistä helvetistä miehet saavat tämän vagina dentata -ajatuksensa? Naisen anatomiastakaan eivät mitään tiedä, mutta pukille pitää päästä. Ja raskaushan on tietysti naisen kontrolloitavissa eikä miehellä ole asiaan mitään osuutta. Kuukautiset ovat tietysti kauhea asia, kun asia vihdoin Mohamedille paljastuu. Rakkaus on miehille yhtä kuin naisen hakkaaminen. Jos ei hakkaa, niin mies kysyy toiselta, miksei? Unelmana on saada nainen, jota panna kun haluaa ja hakata kun haluaa. Sanoinko jo säälittävää? Sanon sen uudestaan: säälittävää. Ja jotkut tampiot haluavat vähentää koulutusta. Ei saatana...
Kirjaa on kuvattu koskettavaksi. En voi allekirjoittaa tätä, mutta pidin maailmanmuutosten ruohonjuuritason kuvauksesta: ranskalaisprotektioraatin hajoaminen ja Marokon ensiaskeleen itsenäisyyteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, mutta marokkolaisille kyseinen pikku tapahtuma on täysin irrelevantti eikä sillä ole heidän kanssaan mitään tekemistä. Ainut sota, joka heitä koskettaa on Espanjan sisällissota, jossa Mohamedin isäkin oli värväytyvinään. Kaiken kaikkiaan Paljas leipä jätti lähinnä epämääräisen ja kaukaisen inhon tunteen, ja kyseenalaistuksen tapahtumien todenmukaisuudesta (oppipäätös tuli aivan nurkan takaa, ei juurikaan motivaatiota ryhtyä stipendioppilaaksi) mutta tulipa luettua.
P.S. Paljas leipä on edelleen arabimaissa kiellettyjen kirjojen listalla; se kuulemma "turmelisi nuorisoa". Juu, koska tokihan tästä voidaan mennä vielä alemmas. Not.
-----
Paljas leipä muualla:
Sirpaleitä hyllyssä -blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko
-----
What's in a Name: Food
Timo Mäkelä & Jukka Parkkari: Manu, Mara, Tarja ja mä - Suomen poliittisen historian käännekohtia 1991-2009
Luettu: 31.12.2009
Vuoden päätteeksi historian poliittisten siipien havinaa. Jouluostoksilla silmiin osui poliittiseksi satiiriksi itseään nimittävä sarjakuvakirja, joka on nimetty -ei enempää eikä vähempää- alaotsikolla "Suomen poliittisen historian käännekohtia 1991-2009". Tokihan noin mahtipontinen sarjakuva on tutustumisen arvoinen.
Manu, Mara, Tarja ja mä - Suomen poliittisen historian käännekohtia 1991-2009 on toimittaja Jukka Parkkarin ja piirtäjä Timo Mäkelän käsialaa, pohtien Halosen mahdollista seuraajaa. Runsaan sadan sivun aikana he tutustuttavat lukijan Mauno "Manu" Koiviston poistumisesta Mäntyniemestä antaakseen tilaa jatkajalleen, Martti "Mara" Ahtisaarelle. Säpinää Suomen poliittisiin piireihin tuovat myös Paavo Väyrysen maailmanvalloitussuunnitelma, Keskustan poliitikkojen kauhu Urkin satavuotispäivän lähestyessä (huhu kertoo Kekkosen nousevan haudasta kostamaan kaikille kepulaisille, jotka eivät ole kunnioittaneet hänen perintöään oikein), KGB:n salaisten suomalaisten informattien nimet sisältävien kansioiden lähettäminen Suomen medialle, sekä vaalirahoituksen lopullisesti ratkaiseva kultakuume. Kaiken keskellä sekaavat myös Tarja Halonen, Sauli "Mä" Niinistö, Paavo Lipponen, Suvi-Anne Siimes, Jyrki Katainen, Matti Vanhanen ja Mauri Pekkarinen.
Jälkituntemukset ovat kovin paradoksaaliset. Toisaalta lähes sadan sivun ajan olin miettinyt, missä se pureva satiiri on, toisaalta kahden viimeisen luvun ajan nauroin osuville huomioille. Mitä tapahtui välissä? Katsoin Amélien. Toisaalta osatekijänä saattoi olla myös aika: kokoelman muiden käännekohtien aikaan olin vielä mukula, joten vasta vaalirahakohu ja vastaavat ovat aiheita Suomen poliittisen historian käännekohdista, jotka minäkin tiedän. Lukukokemusta riipi kiitettävästi myös kokoelman fyysinen koko: yli A4-kokoinen albumi on hankala luettava sängyssä. Lisäksi mietin, miksei huumorinaiheita tursuavat Timo Soini ja Alexander Stubb olleet päässeet kokoelmaan yhtä ruutua enempää. Ja olisihan Vanhasen sekoiluista saanut vaikka mitä irti, Vihreiden oikeistovehkeilystä puhumattakaan. Ehkäpä fokus -poliittisen historian käännekohdat- oli tähän väärät. Toisaalta kävi ilmi, että sarjakuva on alunperin julkaistu suurimmilta osin Kansan Uutisten Viikkolehdessä 1991-2008 aikana (nytpä selvisi aikarajauksen syykin ja se, miksi Suvi-Anne oli niin paljon esillä.. mikä ei tosin ole miinus!).
Ehkäpä suomalainen poliittinen satiiri oli parhaimmillaan Iltalypsyssä ja Itsevaltiaissa. Harmillista.
-----
Manu, Mara, Tarja ja mä muualla:
Keskisuomalainen
YLE
-----
What's in a Name: First name
Vuoden päätteeksi historian poliittisten siipien havinaa. Jouluostoksilla silmiin osui poliittiseksi satiiriksi itseään nimittävä sarjakuvakirja, joka on nimetty -ei enempää eikä vähempää- alaotsikolla "Suomen poliittisen historian käännekohtia 1991-2009". Tokihan noin mahtipontinen sarjakuva on tutustumisen arvoinen.
Manu, Mara, Tarja ja mä - Suomen poliittisen historian käännekohtia 1991-2009 on toimittaja Jukka Parkkarin ja piirtäjä Timo Mäkelän käsialaa, pohtien Halosen mahdollista seuraajaa. Runsaan sadan sivun aikana he tutustuttavat lukijan Mauno "Manu" Koiviston poistumisesta Mäntyniemestä antaakseen tilaa jatkajalleen, Martti "Mara" Ahtisaarelle. Säpinää Suomen poliittisiin piireihin tuovat myös Paavo Väyrysen maailmanvalloitussuunnitelma, Keskustan poliitikkojen kauhu Urkin satavuotispäivän lähestyessä (huhu kertoo Kekkosen nousevan haudasta kostamaan kaikille kepulaisille, jotka eivät ole kunnioittaneet hänen perintöään oikein), KGB:n salaisten suomalaisten informattien nimet sisältävien kansioiden lähettäminen Suomen medialle, sekä vaalirahoituksen lopullisesti ratkaiseva kultakuume. Kaiken keskellä sekaavat myös Tarja Halonen, Sauli "Mä" Niinistö, Paavo Lipponen, Suvi-Anne Siimes, Jyrki Katainen, Matti Vanhanen ja Mauri Pekkarinen.
Jälkituntemukset ovat kovin paradoksaaliset. Toisaalta lähes sadan sivun ajan olin miettinyt, missä se pureva satiiri on, toisaalta kahden viimeisen luvun ajan nauroin osuville huomioille. Mitä tapahtui välissä? Katsoin Amélien. Toisaalta osatekijänä saattoi olla myös aika: kokoelman muiden käännekohtien aikaan olin vielä mukula, joten vasta vaalirahakohu ja vastaavat ovat aiheita Suomen poliittisen historian käännekohdista, jotka minäkin tiedän. Lukukokemusta riipi kiitettävästi myös kokoelman fyysinen koko: yli A4-kokoinen albumi on hankala luettava sängyssä. Lisäksi mietin, miksei huumorinaiheita tursuavat Timo Soini ja Alexander Stubb olleet päässeet kokoelmaan yhtä ruutua enempää. Ja olisihan Vanhasen sekoiluista saanut vaikka mitä irti, Vihreiden oikeistovehkeilystä puhumattakaan. Ehkäpä fokus -poliittisen historian käännekohdat- oli tähän väärät. Toisaalta kävi ilmi, että sarjakuva on alunperin julkaistu suurimmilta osin Kansan Uutisten Viikkolehdessä 1991-2008 aikana (nytpä selvisi aikarajauksen syykin ja se, miksi Suvi-Anne oli niin paljon esillä.. mikä ei tosin ole miinus!).
Ehkäpä suomalainen poliittinen satiiri oli parhaimmillaan Iltalypsyssä ja Itsevaltiaissa. Harmillista.
-----
Manu, Mara, Tarja ja mä muualla:
Keskisuomalainen
YLE
-----
What's in a Name: First name
Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?
Luettu: 19.12.2009
Alkuperäinen nimi: Où on va, papa?
Käännös: Ville Keynäs ja Anu Partanen
Minulla ei ole harmainta aavistusta, mistä tämän löysin. Jossain takaraivossa on hämärä mielikuva lukublogista, mutta siitä tarkempaa muistikuvaa ei vaan löydy. Mutta... pääasia onkin, että törmäsin kirjaan, sillä tällaista en ole koskaan aiemmin lukenut.
Isi, mihin mennään? on Fournierin omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo miehen elämästä kahden kehitysvammaisen lapsen kanssa. Ensin syntyy Mathieu, jonka vamma huomataan vasta paljon syntymän jälkeen. Thomas syntyy kaksi vuotta myöhemmin, mutta enkelinkasvoinen Thomaskaan ei ole miltä näyttää. Fournierin tarina ei etene kronologisesti vaan hyppien, esittäen elämästä pieniä pätkiä. Dioja.
Isi, mihin mennään? on ensimmäinen laatuaan: en ole aiemmin törmännyt omakohtaiseen kirjaan, jossa ei pyritä kultaamaan kokemusta, pitämään kaikkia vammaisia lapsia Taivaan lahjoina ("Eivätkä he tarkoita sitä vitsiksi. Heillä vain on harvemmin itsellään vammaisia lapsia."). Kuten Fournier itsekin kirjoittaa, ihmisten suhtautuminen vammaisiin on varsin outo: siinä missä normilapselle saa nauraa muksun ryvettäessä itsensä jauhoissa pipareita leipoessa, mutta vammaiselle lapselle ei saa nauraa, vaikka materiaalia olisi tavallistakin enemmän. Hyvä esimerkki tästä suhtautumisesta on Miitta-täti, jossa yksi Sorvalin hahmoista on kehitysvammainen pappi; pari on ainakin ottanut tästä nokkiinsa ja pitää sitä tahdittomana. Mutta miksi? Miksei vammaisista saisi laskea leikkiä siinä missä muistakin, ei ilkeästi vaan positiivisesti?
Täytyy tosin myöntää, että osa ehdollistetusta poliittisesta korrektiudestani on vielä jäljellä, sillä eräässä kohdassa pärskähdin nauramaan ja mietin heti perään saako tälle edes nauraa. Kyseessä oli yksi monista kohdista, joissa Fournierin selviytymisstrategia nimeltä Musta Huumori ei oikein saa vastakaikua poliittisesti korrektista lastenhoitajasta kun Fournier saapuu kotiin odotettua aiemmin ja löytää lastenhuoneesta vain avoimesta ikkunasta tuijottavan lastenhoitajan:
Tekisi mieli laittaa tänne lainauksina melkein koko kirja, sillä se on täynnä hyviä huomioita vammaisista, ihmisten asenteista ja erityisesti Fournierin omista ajatuksista. Kirjan perusteella Jean-Louis'ta ei niinkään häiritse lasten erityistarpeet, kommellukset tai muu ulkoinen sälä. Fournier on surullinen nimenomaan kaikesta menetetystä potentiaalista, jota hän ei saa koskaan kokea: kuulla lapsensa puhuvan muillekin kuin kädelleen, opettaa tätä lukemaan, viedä tätä jalkapalloharkkoihin, kysellä koulupäivistä, opettaa musiikin ja kirjallisuuden klassikoita, nähdä miten pojasta kasvaa insinööri lakimies matemaatikko Nobel-voittaja.
Isi, mihin mennään? on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja selvästikin anasaitsi voittamansa Prix Feminan. Koko kirjassa on vain yksi huono puoli: sen pituus. Olisin voinut lukea Fournierin ajatuksia vielä toiset sata sivua. Ehkäpä Fournierin kirjoja suomennetaan lisää.
-----
Isi, mihin mennään? muualla:
Anna-lehden lukupiiri
-----
What's in a Name: Relative
Alkuperäinen nimi: Où on va, papa?
Käännös: Ville Keynäs ja Anu Partanen
Minulla ei ole harmainta aavistusta, mistä tämän löysin. Jossain takaraivossa on hämärä mielikuva lukublogista, mutta siitä tarkempaa muistikuvaa ei vaan löydy. Mutta... pääasia onkin, että törmäsin kirjaan, sillä tällaista en ole koskaan aiemmin lukenut.
Isi, mihin mennään? on Fournierin omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo miehen elämästä kahden kehitysvammaisen lapsen kanssa. Ensin syntyy Mathieu, jonka vamma huomataan vasta paljon syntymän jälkeen. Thomas syntyy kaksi vuotta myöhemmin, mutta enkelinkasvoinen Thomaskaan ei ole miltä näyttää. Fournierin tarina ei etene kronologisesti vaan hyppien, esittäen elämästä pieniä pätkiä. Dioja.
Isi, mihin mennään? on ensimmäinen laatuaan: en ole aiemmin törmännyt omakohtaiseen kirjaan, jossa ei pyritä kultaamaan kokemusta, pitämään kaikkia vammaisia lapsia Taivaan lahjoina ("Eivätkä he tarkoita sitä vitsiksi. Heillä vain on harvemmin itsellään vammaisia lapsia."). Kuten Fournier itsekin kirjoittaa, ihmisten suhtautuminen vammaisiin on varsin outo: siinä missä normilapselle saa nauraa muksun ryvettäessä itsensä jauhoissa pipareita leipoessa, mutta vammaiselle lapselle ei saa nauraa, vaikka materiaalia olisi tavallistakin enemmän. Hyvä esimerkki tästä suhtautumisesta on Miitta-täti, jossa yksi Sorvalin hahmoista on kehitysvammainen pappi; pari on ainakin ottanut tästä nokkiinsa ja pitää sitä tahdittomana. Mutta miksi? Miksei vammaisista saisi laskea leikkiä siinä missä muistakin, ei ilkeästi vaan positiivisesti?
Täytyy tosin myöntää, että osa ehdollistetusta poliittisesta korrektiudestani on vielä jäljellä, sillä eräässä kohdassa pärskähdin nauramaan ja mietin heti perään saako tälle edes nauraa. Kyseessä oli yksi monista kohdista, joissa Fournierin selviytymisstrategia nimeltä Musta Huumori ei oikein saa vastakaikua poliittisesti korrektista lastenhoitajasta kun Fournier saapuu kotiin odotettua aiemmin ja löytää lastenhuoneesta vain avoimesta ikkunasta tuijottavan lastenhoitajan:
Asumme neljännessätoista kerroksessa. Missä lapset ovat? En kuule heidän ääniään. Josée on heittänyt heidät ulos ikkunasta. Hän on voinut yhtäkkiä tulla hulluksi, sellaisesta saa joskus lukea lehdistä. Kysyn häneltä vakavana: "Josée, miksi heitit lapset ulos ikkunasta?" Sanon sen vitsinä, häätääkseni ajatukset mielestäni. Hän ei vastaa, hän ei ymmärrä, hän on tyrmistynyt. Jatkan samaan sävyyn: "Josée, se ei ollut kiltisti tehty. Tiedän kyllä, että he ovat vammaisia, mutta se ei ole mikään syy heittää heitä menemään." (s. 52)
Tekisi mieli laittaa tänne lainauksina melkein koko kirja, sillä se on täynnä hyviä huomioita vammaisista, ihmisten asenteista ja erityisesti Fournierin omista ajatuksista. Kirjan perusteella Jean-Louis'ta ei niinkään häiritse lasten erityistarpeet, kommellukset tai muu ulkoinen sälä. Fournier on surullinen nimenomaan kaikesta menetetystä potentiaalista, jota hän ei saa koskaan kokea: kuulla lapsensa puhuvan muillekin kuin kädelleen, opettaa tätä lukemaan, viedä tätä jalkapalloharkkoihin, kysellä koulupäivistä, opettaa musiikin ja kirjallisuuden klassikoita, nähdä miten pojasta kasvaa insinööri lakimies matemaatikko Nobel-voittaja.
Isi, mihin mennään? on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja selvästikin anasaitsi voittamansa Prix Feminan. Koko kirjassa on vain yksi huono puoli: sen pituus. Olisin voinut lukea Fournierin ajatuksia vielä toiset sata sivua. Ehkäpä Fournierin kirjoja suomennetaan lisää.
-----
Isi, mihin mennään? muualla:
Anna-lehden lukupiiri
-----
What's in a Name: Relative
Alexander Stubb: Ei, herra ministeri - Ulkoministerin ensimmäinen vuosi
Luettu: 19.12.2009
Kahden blogimerkinnän käännös englannista: Tero Valkonen
Ulkoministerimme Teräsmiehen ties kuinka mones kirja sattui käteen kirjaston pikalainahyllystä. En itse asiassa edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta, mutta hyvä kun tuli vastaan näinkin nopeasti (sehän julkaistiin vasta kaksi kuukautta sitten).
Ei, herra ministeri - Ulkoministerin ensimmäinen vuosi on vaihteeksi osuvasti ja summaavasti nimetty kirja, joka koostuu Stubbin blogin merkinnöistä vuoden ajalta. Kirja alkaa maaliskuussa 2008, kun Stubb saa puolueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jyrki Kataiselta puhelun, jossa häntä pyydetään epäsuorasti (miksi epäsuorasti?) ulkoministeriksi turhan kiikerien peukaloidensa takia eroavan Ilkka Kanervan tilalle. Stubb suostuu ja siitä alkaa miehen pyöritys "huippareissa", "briiffeissä", troikissa, virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa eri puolilla maailmaa (Antarktikalle Stubbin seikkailut eivät tosin ulottuneet), tutustumisissa, yhden sun toisen laisissa juhlavuuksissa sekä kriisialueilla. Stubbin ensimmäisen vuoden aikana Suomi on Etyjin (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) puheenjohtajamaa ja ulkoministeri sen puheenjohtaja, ja lisäksi vuoteen mahtuu monia ulkopoliittisia kriisejä: Georgian sota, Ukrainan ja Venäjän välinen kaasukiista, Israelin ja Gazan välisen tilanteen kärjistyminen sotaan, finanssikuplan puhkeaminen, Lissabonin sopimuksen ratifiointi, terrori-iskut, Malagan bussiturma, Afganistanin ja Pakistanin konflikti, Darfur, Somalia sekä ikuisuuskysymys Nato.
Koska tiesin Stubbin olevan kokoomuslainen, tartuin kirjaan nimenomaan aikomuksena lukea ulkoministerin arjesta, sillä tähänhän kirja ja blogi tähtäävät:
Stubbin urheiluhulluus näkyy kirjassa selvästi, vaikka kirjan toimittanut Anu-Elina Lehti kertookin omassa tekstissään kirjan lopussa kirjan blogimerkintöjen valintaperusteena olleen nimenomaan ulkopolitiikka, ei kotimaan politiikka, vapaa-aika tai ne "lukemattomat tunnit ja kilometrit juoksua, uintia ja pyöräilyä". Lisäksi Stubb pani ulkoministeriön pikkujoulut uusiksi: ei kännäämistä ja kopiokoneen kiusaamista, vaan pippalot alkoivat spinning-tunnilla. Lisäksi Stubb harrastaa verkostoitumista ja diplomatiaa lenkkeilemällä milloin marathonin maailmanennätysjuoksijan kanssa, milloin toisen maan ulkoministerin kanssa. Surullisenkuuluisille hiihtopoluillekin poliitikko kollegoineen päätyy, turvamiehen tiputukseen juoksemisesta puhumattakaan.
Lukijana minulle jää kuva, että ulkoministerin työ on varsin kaksijakoista. Toisaalta päällisin puolin dominoivana aspektina on juokseminen milloin missäkin kokouksessa ja tapaamisessa. Etyjin takia Stubb päätyy myös monille kriisialueille. Tämän kaiken alla on kuitenkin ruohonjuuritason epäviralliset keskustelut, tapaamiset, juttelut käytävillä huippukokousten aikana, puhelinnumeroiden vaihto ja lenkkipolut, jotka toimivat suurten virallisuuksien yhteenkokoavana liimana, verkostona joka perustuu todellisiin ihmisiin, ei valtioihin. Stubbin matkailua seuratessa alkaa itseäkin heikottamaan. Itse hengästyin Stubbin tahtiin, tapaamisiin, ihmisiin marraskuun mennessä. Piti panna kirja alas ja keskittyä muuhun, sillä matkustusta vihaavalle, epäsosiaaliselle ihmiselle tuo työ on painajaismaista, siinä missä maailmanmies Alexille se on "unelmaduuni". Kenties osasyynä on myös työn suvantovaiheiden puuttuminen, sillä kirjaanhan on koottu nimenomaan ulkopoliittiset tekstit, varsinainen action.
Joitakin on kuulunut häiritsevän Stubbin epäministerimäinen käytös; se, että kouluvierailulla Stubb tervehtii muksuja "morjens"illa eikä virallisella "päivää"llä. En ymmärrä miksi tämä on ongelma, sillä en epäile etteikä ulkoministerillämme olisi rekisterit ja codeswitchingit erinomaisesti hallussaan: kontekstista riippuen sopivalla tavalla.
Kaiken kaikkiaan Ei, herra ministeri tekee tehtävänsä: ulkoministerin työ ja se, miten se käytännössä tapahtuu on nyt selvempi. Erityisesti pidän siitä, että Stubb on valmis asettamaan mielipiteensä ja toimensa suoraan kansalaisten kritisoitaviksi; on todellista demokratiaa, että valtionjohdon itsetunto ja auktoriteettu ei ole kiinni siitä, että kansalaiset ovat heidän kanssaan täydellisen samaa mielipidettä. En kuitenkaan edelleenkään saa selvää, miksi Stubb on ajamassa Suomea Natoon niin innokkaasti. Ei liittymistä voi perustella sillä, miten hän itse näkee Naton roolin olevan kymmenen vuoden päästä; mistä voi etukäteen tietää, että sotilasliittona profiloitunut, varsin USA-johtoinen poppoo todellakin ryhtyy painottamaan toiminnassaan lähes yksinomaan rauhanturvausta, siviilioperaatioita ja kriisinhallintaa? Toivon, että Stubb saa avoimuuden ideansa eteenpäin muuhunkin valtionjohtoon, jolloin lähes kokonaan tunteelle ja apinoinnille perustuviin kysymyksiin, kuten Natoon, saadaan kehitettyä vääristelemättömään informaatioon perustuva, asiallinen dialogi. Eikä olisi pahitteeksi saada selville muidenkaan ministerien, kansanedustajien, kunnallispoliitikkojen ja meppien arjesta. Sillä saralla Ei, herra ministeri on tärkeä kirja.
P.S. Stubb on täydellinen ja se häiritsee muitakin kuin minua. Osaa viittä kieltä sujuvasti, verkosto on aivan liian kattava, tyyppi vetelle maratoneja/triathloneja/whatever säännöllisesti, hän on erinomainen puhuja, akateemisessa historiassa ei ole juuri nokankoputtamista ja jopa minä pystyn näkemään miksi Stubbia sanotaan komeaksi. Tämä kirjoitus summaa tilanteen kivasti. Minusta tuntuu, että viiden vuoden päästä Suomessa on paljon Alexander-nimisiä muksuja.
-----
Ei, herra ministeri muualla:
Rauhanliiton Pax-lehti
-----
What's in a Name: Title
Kahden blogimerkinnän käännös englannista: Tero Valkonen
Ulkoministerimme Teräsmiehen ties kuinka mones kirja sattui käteen kirjaston pikalainahyllystä. En itse asiassa edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta, mutta hyvä kun tuli vastaan näinkin nopeasti (sehän julkaistiin vasta kaksi kuukautta sitten).
Ei, herra ministeri - Ulkoministerin ensimmäinen vuosi on vaihteeksi osuvasti ja summaavasti nimetty kirja, joka koostuu Stubbin blogin merkinnöistä vuoden ajalta. Kirja alkaa maaliskuussa 2008, kun Stubb saa puolueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jyrki Kataiselta puhelun, jossa häntä pyydetään epäsuorasti (miksi epäsuorasti?) ulkoministeriksi turhan kiikerien peukaloidensa takia eroavan Ilkka Kanervan tilalle. Stubb suostuu ja siitä alkaa miehen pyöritys "huippareissa", "briiffeissä", troikissa, virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa eri puolilla maailmaa (Antarktikalle Stubbin seikkailut eivät tosin ulottuneet), tutustumisissa, yhden sun toisen laisissa juhlavuuksissa sekä kriisialueilla. Stubbin ensimmäisen vuoden aikana Suomi on Etyjin (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) puheenjohtajamaa ja ulkoministeri sen puheenjohtaja, ja lisäksi vuoteen mahtuu monia ulkopoliittisia kriisejä: Georgian sota, Ukrainan ja Venäjän välinen kaasukiista, Israelin ja Gazan välisen tilanteen kärjistyminen sotaan, finanssikuplan puhkeaminen, Lissabonin sopimuksen ratifiointi, terrori-iskut, Malagan bussiturma, Afganistanin ja Pakistanin konflikti, Darfur, Somalia sekä ikuisuuskysymys Nato.
Koska tiesin Stubbin olevan kokoomuslainen, tartuin kirjaan nimenomaan aikomuksena lukea ulkoministerin arjesta, sillä tähänhän kirja ja blogi tähtäävät:
Olen itse lähes kyllästymiseen asti toistanut lukemattomissa haastatteluissa ja puheenvuoroissa, että ulkopoliittinen keskustelu ei ole pelkästään pienen eliitin yksinoikeus vaan se kuuluu kaikille. Ulkopolitiikka ei ole yhtään sen kummempaa salatiedettä kuin kunnallispolitiikkakaan. (s. 212)Oli siis jo etukäteen selvää, että Nato-promotointi ja talouspolitiikka eivät ole minun makuuni alkuunkaan, joten jätin ne suosiolla huomiotta. Kaikki eivät kuitenkaan jätä: kirjaan on nimittäin koottu myös Stubbin blogin lukijoiden jättämiä kommentteja, joista osa on samoilla linjoilla, osa kritisoi tiettyjä aspekteja Stubbin asenteessa (esimerkiksi EU:n laajentumisen suhteen) sekä niitä, jotka tarjoavat täysin vastakkaisen näkökulman. Itse olisin toivonut kenties enemmänkin kommentaattoreiden ääntä kuuluviin, sillä sehän blogosfääriin määritelmällisesti kuuluu.
Stubbin urheiluhulluus näkyy kirjassa selvästi, vaikka kirjan toimittanut Anu-Elina Lehti kertookin omassa tekstissään kirjan lopussa kirjan blogimerkintöjen valintaperusteena olleen nimenomaan ulkopolitiikka, ei kotimaan politiikka, vapaa-aika tai ne "lukemattomat tunnit ja kilometrit juoksua, uintia ja pyöräilyä". Lisäksi Stubb pani ulkoministeriön pikkujoulut uusiksi: ei kännäämistä ja kopiokoneen kiusaamista, vaan pippalot alkoivat spinning-tunnilla. Lisäksi Stubb harrastaa verkostoitumista ja diplomatiaa lenkkeilemällä milloin marathonin maailmanennätysjuoksijan kanssa, milloin toisen maan ulkoministerin kanssa. Surullisenkuuluisille hiihtopoluillekin poliitikko kollegoineen päätyy, turvamiehen tiputukseen juoksemisesta puhumattakaan.
Lukijana minulle jää kuva, että ulkoministerin työ on varsin kaksijakoista. Toisaalta päällisin puolin dominoivana aspektina on juokseminen milloin missäkin kokouksessa ja tapaamisessa. Etyjin takia Stubb päätyy myös monille kriisialueille. Tämän kaiken alla on kuitenkin ruohonjuuritason epäviralliset keskustelut, tapaamiset, juttelut käytävillä huippukokousten aikana, puhelinnumeroiden vaihto ja lenkkipolut, jotka toimivat suurten virallisuuksien yhteenkokoavana liimana, verkostona joka perustuu todellisiin ihmisiin, ei valtioihin. Stubbin matkailua seuratessa alkaa itseäkin heikottamaan. Itse hengästyin Stubbin tahtiin, tapaamisiin, ihmisiin marraskuun mennessä. Piti panna kirja alas ja keskittyä muuhun, sillä matkustusta vihaavalle, epäsosiaaliselle ihmiselle tuo työ on painajaismaista, siinä missä maailmanmies Alexille se on "unelmaduuni". Kenties osasyynä on myös työn suvantovaiheiden puuttuminen, sillä kirjaanhan on koottu nimenomaan ulkopoliittiset tekstit, varsinainen action.
Joitakin on kuulunut häiritsevän Stubbin epäministerimäinen käytös; se, että kouluvierailulla Stubb tervehtii muksuja "morjens"illa eikä virallisella "päivää"llä. En ymmärrä miksi tämä on ongelma, sillä en epäile etteikä ulkoministerillämme olisi rekisterit ja codeswitchingit erinomaisesti hallussaan: kontekstista riippuen sopivalla tavalla.
Kaiken kaikkiaan Ei, herra ministeri tekee tehtävänsä: ulkoministerin työ ja se, miten se käytännössä tapahtuu on nyt selvempi. Erityisesti pidän siitä, että Stubb on valmis asettamaan mielipiteensä ja toimensa suoraan kansalaisten kritisoitaviksi; on todellista demokratiaa, että valtionjohdon itsetunto ja auktoriteettu ei ole kiinni siitä, että kansalaiset ovat heidän kanssaan täydellisen samaa mielipidettä. En kuitenkaan edelleenkään saa selvää, miksi Stubb on ajamassa Suomea Natoon niin innokkaasti. Ei liittymistä voi perustella sillä, miten hän itse näkee Naton roolin olevan kymmenen vuoden päästä; mistä voi etukäteen tietää, että sotilasliittona profiloitunut, varsin USA-johtoinen poppoo todellakin ryhtyy painottamaan toiminnassaan lähes yksinomaan rauhanturvausta, siviilioperaatioita ja kriisinhallintaa? Toivon, että Stubb saa avoimuuden ideansa eteenpäin muuhunkin valtionjohtoon, jolloin lähes kokonaan tunteelle ja apinoinnille perustuviin kysymyksiin, kuten Natoon, saadaan kehitettyä vääristelemättömään informaatioon perustuva, asiallinen dialogi. Eikä olisi pahitteeksi saada selville muidenkaan ministerien, kansanedustajien, kunnallispoliitikkojen ja meppien arjesta. Sillä saralla Ei, herra ministeri on tärkeä kirja.
P.S. Stubb on täydellinen ja se häiritsee muitakin kuin minua. Osaa viittä kieltä sujuvasti, verkosto on aivan liian kattava, tyyppi vetelle maratoneja/triathloneja/whatever säännöllisesti, hän on erinomainen puhuja, akateemisessa historiassa ei ole juuri nokankoputtamista ja jopa minä pystyn näkemään miksi Stubbia sanotaan komeaksi. Tämä kirjoitus summaa tilanteen kivasti. Minusta tuntuu, että viiden vuoden päästä Suomessa on paljon Alexander-nimisiä muksuja.
-----
Ei, herra ministeri muualla:
Rauhanliiton Pax-lehti
-----
What's in a Name: Title
Marie Korpe (toim.): Ampukaa artisti! - Musiikkisensuuri nykypäivänä
Luettu: 11.12.2009
Alkuperäinen nimi: Shoot the Singer! Music Censorship Today
Käännös: Hanna Sola
Huomasin kirjan erään musiikkikaupan sivuja selatessani. Kirjallisuuden sensuuri on minulle melko tuttua, mutta musiikin sensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle musiikkituntienkin aikana, joten taas oli aika tehdä jotain yleistiedon tälle kuopalle.
Ampukaa artisti! - Musiikkisensuuri nykypäivänä kuvaa nykypäivän aikana tapahtuvaa ja lähihistorian aikana tapahtunutta sensuuria musiikin alalla. Teos on artikkelikokoelma yhteensä 24 eri kirjoittajalta eri puolilta maailmaa, ja sen on koonnut musiikin sensuuria vastustavan globaalin järjestön Freemusen toiminnanjohtaja Marie Korpe. Aikakehys artikkeleissa vaihtelee 1950-luvun ja nykypäivän väliä, ja maantieteellisesti artikkelit kattavat lähes kaikki mantereet. Näkökulmina ovat politiikka, uskonto ja kaupallisuus.
Onko kaikki sensuuri pahasta? Mitä sensuuri oikeastaan tarkoittaa? Miten sensuuria voidaan harjoittaa paikassa, jossa paikallisen lain mukaan on täydellinen ilmaisun- ja sananvapaus? Miksi sensorit tekevät mitä tekevät? Muun muassa näihin kysymyksiin paneutuu Ampukaa artisti! Lukija saa varsin selvän katsauksen musiikin sensurointiin, mutta siinä sivussa moni kirjoittaja on puhunut myös kyseisen maan historiasta, joka vaikuttaa sen toimintaan ja motivaatioihin tänäkin päivänä. Erityisellä mielenkiinnolla luin kaikkein tuntemattomimmista paikoista: Afganistan, Pohjois-Korea, Myanmar, Uiguristan, Zimbabwe, Algeria, Palestiina ja Israel. Kaikkein mielenkiintoisin sensuuriosa olivat kuitenkin Yhdysvaltoja ja Ranskaa käsittelevät artikkelit: nämä maathan vievät eteenpäin demokratiaa, miten heillä voi olla musiikinsensuuria? Selvästikin voi.
Artikkelit käyvät läpi erilaisia sensuurin muotoja. Eräissä maissa on/on ollut selviä lakipykälöitä (esim. monet muslimimaat), joiden perusteella joko poliisi, poliittinen johto tai erillinen sensuurikomitea on saanut tietynlaisen musiikin ja sen esittäjät vedettyä markkinoilta, estettyä live-esiintymisiä, ahdisteltua muuttamaan pois maasta tai jopa tapettua. Kirja ei kuitenkaan esitä asiaa yksipuolisesti vaan oman näkemyksensä asiaan esittävät myös sensorit ja sensuurin toimeenpanon toteuttaneet lainvalvojat. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin yksi selvä punainen lanka: valtaapitävät eivät halua tehdä mitään, mikä riskeeraa heidän valtansa. Sen pitämiseksi ei ole varaa (lue: itsetuntoa) tapella reilusti eri mieltä olevien kanssa, vaan pelolla pääsee pidemmälle. Juuri pelkoon sensuuri joissain maissa perustuukin: vaikka olisi lakipykäliä, kukaan ei enää uhmaa niitä pelon takia (esim. Meksiko).
Olen tullut siihen tulokseen, että kun yksikään valtiomuoto nojaa liikaa kumpaankaan laitaan, lopputulos on sama. Tämä näkyy myös musiikin sensuurissa: kylmän sodan aikana sekä kommunistit että kapitalistit sensuroivat samoja kappaleita, vain eri syistä. Kirja on niin hyvä, etten pysty millään saamaan aikaiseksi siitä itselleni kelpaavaa tekstiä. Ampukaa artisti! tarjoaa onneksi monia herkullisia sitaatteja asian tiimoilta, jotka saattavat auttaa valottamaan asiaa; näistä jälkimmäinen kiteyttää koko patriarkaalisen kulttuurin:
Lopuksi haluaisin vielä kiittää suuresti koko Liken porukkaa. En tiedä, mitä tekisin ilman Liken kirjoja. Vaikka Tammi ja Otava ja WSOY olisivat taloudellisesti siinä asemassa, joka voisi julkaista myös ei-isoäidin-joululahjaksi tarkoitettuja kirjoja, ne eivät sitä tee. Tämän takia olen iloinen, että Suomessa on Like ja pari muuta pienempää kustantamoa, joilla on munaa julkaista myös mainstreamin ulkopuolista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta anglo-amerikkalaisen kulttuurin ulkopuolelta ja tietokirjoja -kuten tämä- mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Kiitos! (Sivuhuomautus: yllä olevaa tekstiä ei ostettu rahalla eikä luonnossa! ;D)
-----
Ampukaa artisti! -kirjaa ei löytynyt muualta. Hävetkää Hesari ja kumppanit!
-----
What's in a Name: Profession
Alkuperäinen nimi: Shoot the Singer! Music Censorship Today
Käännös: Hanna Sola
Huomasin kirjan erään musiikkikaupan sivuja selatessani. Kirjallisuuden sensuuri on minulle melko tuttua, mutta musiikin sensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle musiikkituntienkin aikana, joten taas oli aika tehdä jotain yleistiedon tälle kuopalle.
Ampukaa artisti! - Musiikkisensuuri nykypäivänä kuvaa nykypäivän aikana tapahtuvaa ja lähihistorian aikana tapahtunutta sensuuria musiikin alalla. Teos on artikkelikokoelma yhteensä 24 eri kirjoittajalta eri puolilta maailmaa, ja sen on koonnut musiikin sensuuria vastustavan globaalin järjestön Freemusen toiminnanjohtaja Marie Korpe. Aikakehys artikkeleissa vaihtelee 1950-luvun ja nykypäivän väliä, ja maantieteellisesti artikkelit kattavat lähes kaikki mantereet. Näkökulmina ovat politiikka, uskonto ja kaupallisuus.
Onko kaikki sensuuri pahasta? Mitä sensuuri oikeastaan tarkoittaa? Miten sensuuria voidaan harjoittaa paikassa, jossa paikallisen lain mukaan on täydellinen ilmaisun- ja sananvapaus? Miksi sensorit tekevät mitä tekevät? Muun muassa näihin kysymyksiin paneutuu Ampukaa artisti! Lukija saa varsin selvän katsauksen musiikin sensurointiin, mutta siinä sivussa moni kirjoittaja on puhunut myös kyseisen maan historiasta, joka vaikuttaa sen toimintaan ja motivaatioihin tänäkin päivänä. Erityisellä mielenkiinnolla luin kaikkein tuntemattomimmista paikoista: Afganistan, Pohjois-Korea, Myanmar, Uiguristan, Zimbabwe, Algeria, Palestiina ja Israel. Kaikkein mielenkiintoisin sensuuriosa olivat kuitenkin Yhdysvaltoja ja Ranskaa käsittelevät artikkelit: nämä maathan vievät eteenpäin demokratiaa, miten heillä voi olla musiikinsensuuria? Selvästikin voi.
Artikkelit käyvät läpi erilaisia sensuurin muotoja. Eräissä maissa on/on ollut selviä lakipykälöitä (esim. monet muslimimaat), joiden perusteella joko poliisi, poliittinen johto tai erillinen sensuurikomitea on saanut tietynlaisen musiikin ja sen esittäjät vedettyä markkinoilta, estettyä live-esiintymisiä, ahdisteltua muuttamaan pois maasta tai jopa tapettua. Kirja ei kuitenkaan esitä asiaa yksipuolisesti vaan oman näkemyksensä asiaan esittävät myös sensorit ja sensuurin toimeenpanon toteuttaneet lainvalvojat. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin yksi selvä punainen lanka: valtaapitävät eivät halua tehdä mitään, mikä riskeeraa heidän valtansa. Sen pitämiseksi ei ole varaa (lue: itsetuntoa) tapella reilusti eri mieltä olevien kanssa, vaan pelolla pääsee pidemmälle. Juuri pelkoon sensuuri joissain maissa perustuukin: vaikka olisi lakipykäliä, kukaan ei enää uhmaa niitä pelon takia (esim. Meksiko).
Olen tullut siihen tulokseen, että kun yksikään valtiomuoto nojaa liikaa kumpaankaan laitaan, lopputulos on sama. Tämä näkyy myös musiikin sensuurissa: kylmän sodan aikana sekä kommunistit että kapitalistit sensuroivat samoja kappaleita, vain eri syistä. Kirja on niin hyvä, etten pysty millään saamaan aikaiseksi siitä itselleni kelpaavaa tekstiä. Ampukaa artisti! tarjoaa onneksi monia herkullisia sitaatteja asian tiimoilta, jotka saattavat auttaa valottamaan asiaa; näistä jälkimmäinen kiteyttää koko patriarkaalisen kulttuurin:
Esimerkiksi lehdet saivat vuosikausia julkaista mitä halusivat, mutta valtiolla oli monopoli sanomalehtipainoihin. Lehdet saivat toki painaa mitä halusivat, jos niillä oli paperia, mutta paperia oli saatavilla vain siinä tapauksessa, että hallitus oli tyytyväinen lehden uutislinjaan. (s. 213; artikkelin kirjoittaja Meksikon teknisesti täydellisestä ilmaisunvapaudesta narcocorridojen, eli huumeballadien, vastaisessa taistelussa.)
Velvollisuutemme on tallentaa ja rikastuttaa hienoa kansantaisetta tänä puolueemme aikakautena, jolloin kulttuuri kukoistaa ja rikastuu. (s. 53; Kim Il Sungin käytännön metodi sanomalleen oli laatia lista kielletyistä aiheista, musiikkityyleistä ja soittimista ja lähettää gulagiin ne, jotka eivät tätä käskyä noudattaneet eli siis jotakuinkin suurin osa ammattilaismuusikoista.)
Ongelma ei ole naisten äänissä, vaan miehissä. (s. 170; kirjoittajan haastattelema Iranin Kulttuurin ja islamilaisen neuvonannon ministeriön musiikillinen johtaja laista, jonka mukaan naiset eivät saa laulaa kuin yksityisesti ja vain muiden naisten läsnäollessa.)
Lopuksi haluaisin vielä kiittää suuresti koko Liken porukkaa. En tiedä, mitä tekisin ilman Liken kirjoja. Vaikka Tammi ja Otava ja WSOY olisivat taloudellisesti siinä asemassa, joka voisi julkaista myös ei-isoäidin-joululahjaksi tarkoitettuja kirjoja, ne eivät sitä tee. Tämän takia olen iloinen, että Suomessa on Like ja pari muuta pienempää kustantamoa, joilla on munaa julkaista myös mainstreamin ulkopuolista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta anglo-amerikkalaisen kulttuurin ulkopuolelta ja tietokirjoja -kuten tämä- mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Kiitos! (Sivuhuomautus: yllä olevaa tekstiä ei ostettu rahalla eikä luonnossa! ;D)
-----
Ampukaa artisti! -kirjaa ei löytynyt muualta. Hävetkää Hesari ja kumppanit!
-----
What's in a Name: Profession
Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki - Kummitustarinoita Vaasasta
Luettu: 11.12.2009
Törmäsin kirjaan aivan puhtaasti vahingossa: se oli kirjastossa tyrkkyhyllyllä. En yleensä lue kovin paljon geografiseen historiaan, mutta toki sitä tulisi jotain paikallishistoriasta ja kansallisperinteestäkin tietää. Kummitustarinat vaikuttivat varsin mielenkiintoiselta mediumilta Vaasan historiaan ja vaasalaiseen mielenmaisemaan, jota eittämättä -ja paikasta riippumatta- aavetarinat heijastavat.
Aaveiden kaupunki - kummitustarinoita Vaasasta on nimensä mukaisesti kokoelma kymmenestä tunnetusta Vaasaan sijoittuvasta kummitustarinasta. Suurin osa tarinoista linkittyy edesmenneeseen henkilöön tai henkilöihin, jotka ovat jollain tapaa linkittyneitä kyseiseen rakennukseen tai paikkaan. Suurin osa jää niin ikään ilman maallista selitystä. Paikallisesti tarinat sijoittuvat eri puolille Vaasaa, mutta itselleni kirjassa useat läpikäyyt paikat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja: mukana on Pohjanmaan museo, Loftet, hautausmaa (tietysti) sekä tietty metsäalue. Naapurissakin kuulemma kummittelee.
Kirja on varsin kompakti esitys aihealueestaan, mutta toisaalta ehkä -kuten kirjoittaja itsekin arvelee- me pohjoismaalaiset tapaamme pitää tiukasti kiinni järjen dominoinnista, että oraalisessa perinteessä säilyneet ovat lähinnä illanistujaisten täytettä, ei niinkään osa paikallishistoriaa, ja ovat siksi niin harvat. Kaikissa tietämissäni kulttuureissa kummitustarinat ovat kuitenkin osa historiaa yhdessä tai toisessa muodossa, mikä viittaisi tavan olevan melko universaali. Näin ollen pidän kummitustarinoita osana paikallishistoriaa, vaikka itse tarinoiden juoni ja ainekset ovatkin kliseiset. Ehkäpä kummitustarinat ovat ihmismieltä kiinnostavampia tapoja jakaa paikallishistoriaa jälkikasvulle, sillä tästähän näissä tarinoissa on useimmiten kyse: ne liittyvät jollain tapaa tiettyyn rakennukseen tai esineeseen tai henkilöön. Aaveiden kaupungissa kuvataan useita kaupungin kehityshistoriallisesti merkittäviä henkilöitä, kuten Pohjanmaan museota vahvasti kehittänyt Hedmanin pariskunta. Heidän kummitustarinansa mysteeriä pönkittää vielä sekin seikka, että heidän tuhkansa -aikanaan harvinainen tapa, mikä edelleen vahvistaa mysteeriä- on haudattu museon seinään heidän toiveidensa mukaisesti. Mukana on myös muiden muassa Vaasan seurapiirien kermaan kuulunut konsulinna Tulla Moe, lauma hotellin palveluista hieman liikaa nauttivat vieraat, äveriäs kauppias Lennart Backman sekä hautausmaalle haudatut vaasalaiset historialliset kuuluisuudet.
Haluan erityisesti kiinnittää huomiota kirjan mahtavaan ulkoasuun. Kansi sopii aiheeseen erinomaisesti, ja sen teeman jatkuminen myös kirjan sivuilla tekee kokonaisuudesta.. no, yhtenäisen. Lisäplussaa vielä kunkin tarinan alussa oleville kuville ja esittelyille. En tiedä, onko fontin värin valinta sattumaa vai tahallista, mutta se ei näy epäsuorassa valossa mustaa vasten kovin hyvin. Aluksi pidin sitä hieman häiritsevänä, kunnes mielessäni kävi sen olevan kuten aaveiden sanotaan olevan: näkyviä vain tietyissä tilanteissa.
Tämän lyhyen, mutta ytimekkään kirjan jälkeen en pidä kummitusten oloa yhtään todennäköisempänä, mutta tiedänpä Vaasan historiasta hieman enemmän. Naapurikirjastoni on edelleen naapurikirjastoni ja hautausmaan vanhalla puolella kuulleen Mozartin Requiemia jatkossakin - iPodistani, niin kuin ennenkin.
-----
Aaveiden kaupunki muualla:
Pohjalainen
-----
What's in a Name: Place
Törmäsin kirjaan aivan puhtaasti vahingossa: se oli kirjastossa tyrkkyhyllyllä. En yleensä lue kovin paljon geografiseen historiaan, mutta toki sitä tulisi jotain paikallishistoriasta ja kansallisperinteestäkin tietää. Kummitustarinat vaikuttivat varsin mielenkiintoiselta mediumilta Vaasan historiaan ja vaasalaiseen mielenmaisemaan, jota eittämättä -ja paikasta riippumatta- aavetarinat heijastavat.
Aaveiden kaupunki - kummitustarinoita Vaasasta on nimensä mukaisesti kokoelma kymmenestä tunnetusta Vaasaan sijoittuvasta kummitustarinasta. Suurin osa tarinoista linkittyy edesmenneeseen henkilöön tai henkilöihin, jotka ovat jollain tapaa linkittyneitä kyseiseen rakennukseen tai paikkaan. Suurin osa jää niin ikään ilman maallista selitystä. Paikallisesti tarinat sijoittuvat eri puolille Vaasaa, mutta itselleni kirjassa useat läpikäyyt paikat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja: mukana on Pohjanmaan museo, Loftet, hautausmaa (tietysti) sekä tietty metsäalue. Naapurissakin kuulemma kummittelee.
Kirja on varsin kompakti esitys aihealueestaan, mutta toisaalta ehkä -kuten kirjoittaja itsekin arvelee- me pohjoismaalaiset tapaamme pitää tiukasti kiinni järjen dominoinnista, että oraalisessa perinteessä säilyneet ovat lähinnä illanistujaisten täytettä, ei niinkään osa paikallishistoriaa, ja ovat siksi niin harvat. Kaikissa tietämissäni kulttuureissa kummitustarinat ovat kuitenkin osa historiaa yhdessä tai toisessa muodossa, mikä viittaisi tavan olevan melko universaali. Näin ollen pidän kummitustarinoita osana paikallishistoriaa, vaikka itse tarinoiden juoni ja ainekset ovatkin kliseiset. Ehkäpä kummitustarinat ovat ihmismieltä kiinnostavampia tapoja jakaa paikallishistoriaa jälkikasvulle, sillä tästähän näissä tarinoissa on useimmiten kyse: ne liittyvät jollain tapaa tiettyyn rakennukseen tai esineeseen tai henkilöön. Aaveiden kaupungissa kuvataan useita kaupungin kehityshistoriallisesti merkittäviä henkilöitä, kuten Pohjanmaan museota vahvasti kehittänyt Hedmanin pariskunta. Heidän kummitustarinansa mysteeriä pönkittää vielä sekin seikka, että heidän tuhkansa -aikanaan harvinainen tapa, mikä edelleen vahvistaa mysteeriä- on haudattu museon seinään heidän toiveidensa mukaisesti. Mukana on myös muiden muassa Vaasan seurapiirien kermaan kuulunut konsulinna Tulla Moe, lauma hotellin palveluista hieman liikaa nauttivat vieraat, äveriäs kauppias Lennart Backman sekä hautausmaalle haudatut vaasalaiset historialliset kuuluisuudet.
Haluan erityisesti kiinnittää huomiota kirjan mahtavaan ulkoasuun. Kansi sopii aiheeseen erinomaisesti, ja sen teeman jatkuminen myös kirjan sivuilla tekee kokonaisuudesta.. no, yhtenäisen. Lisäplussaa vielä kunkin tarinan alussa oleville kuville ja esittelyille. En tiedä, onko fontin värin valinta sattumaa vai tahallista, mutta se ei näy epäsuorassa valossa mustaa vasten kovin hyvin. Aluksi pidin sitä hieman häiritsevänä, kunnes mielessäni kävi sen olevan kuten aaveiden sanotaan olevan: näkyviä vain tietyissä tilanteissa.
Tämän lyhyen, mutta ytimekkään kirjan jälkeen en pidä kummitusten oloa yhtään todennäköisempänä, mutta tiedänpä Vaasan historiasta hieman enemmän. Naapurikirjastoni on edelleen naapurikirjastoni ja hautausmaan vanhalla puolella kuulleen Mozartin Requiemia jatkossakin - iPodistani, niin kuin ennenkin.
-----
Aaveiden kaupunki muualla:
Pohjalainen
-----
What's in a Name: Place
What's in a Name -lukuhaaste
Kolmen päällä olevan haasteen takia olen välttänyt kaikkia kirjahaasteita. Ei Finlandia-voittajia, ei Booker-voittajia, ei mitään. Joudun kuitenkin pyörtämään päätökseni; törmäsin puolivahingossa mitä mielenkiintoisimpaan haasteeseen. Tällä kertaa tarkoituksena ei ole tankata tiettyä genreä, tai kirjailijaa, tai palkintovoittajaa, vaan kyse on satunnaisin metodein valituista satunnaisista kirjoista.
What's in a Name -nimi kertoo olennaisen: kirjat valitaan niiden nimien perusteella. Perusteena voi olla, että nimessä tulee olla kasvi/paikka/sääilmiö/titteli/vesistö tms. Koska kilpailuja on ollut tähän mennessä jo kaksi ja kolmas on juuri alkamassa, päätin yhdistää kaikki yhteen listaan. Säännöissä sanotaan, että tämä haaste saa mennä päällekkäin muiden haasteiden kanssa, mutta kutakin kategoriaa varten on oma kirjansa. En ole virallisesti osana haastetta, mutta pidättäydyn säännössä kuitenkin, sillä se mutkistanee (lue: tekee mielenkiintoisemmaksi) haastetta. Yksi lisäsyy kolmen listan yhdistämiseen on haasteen aika; kuutta kirjaa varten on varattu kokonainen vuosi. Huomautettakoon vielä, että 1 ja 2 listoissa oli kaksi samaa kategoriaa, joten yhteensä kategorioita on 16, ei 18. Mutta, alla listat ja lopussa vielä viittaus alkuperäisen haasteen blogiin.
Olen laiska, enkä viitsi kääntää mitään. Suomessa englanti on kuitenkin kolmas kieli, joten kaikki kyllä ymmärtävät, mitä teksteissä sanotaan. Alkuperäislähteissä on myös mahdollisia romaaniehdotuksia kaikkiin kategorioihin.
1.A book with a color in its title
2.A book with an animal in its title
3.A book with a first name in its title
4.A book with a place in its title
5.A book with a weather event in its title
6.A book with a plant in its title
7.A book with a profession in its title
8.A book with a time of day in its title
9.A book with a relative in its title
10.A book with a body part in its title
11.A book with a building in its title
12.A book with a medical condition in its title
13.A book with a food in the title
14.A book with a body of water in the title
15.A book with a title (queen, president) in the title
16.A book with a music term in the title
Lähteet:
* What's in a Name I
* What's in a Name II
* What's in a Name III
-----
Tunniste: WIAN
What's in a Name -nimi kertoo olennaisen: kirjat valitaan niiden nimien perusteella. Perusteena voi olla, että nimessä tulee olla kasvi/paikka/sääilmiö/titteli/vesistö tms. Koska kilpailuja on ollut tähän mennessä jo kaksi ja kolmas on juuri alkamassa, päätin yhdistää kaikki yhteen listaan. Säännöissä sanotaan, että tämä haaste saa mennä päällekkäin muiden haasteiden kanssa, mutta kutakin kategoriaa varten on oma kirjansa. En ole virallisesti osana haastetta, mutta pidättäydyn säännössä kuitenkin, sillä se mutkistanee (lue: tekee mielenkiintoisemmaksi) haastetta. Yksi lisäsyy kolmen listan yhdistämiseen on haasteen aika; kuutta kirjaa varten on varattu kokonainen vuosi. Huomautettakoon vielä, että 1 ja 2 listoissa oli kaksi samaa kategoriaa, joten yhteensä kategorioita on 16, ei 18. Mutta, alla listat ja lopussa vielä viittaus alkuperäisen haasteen blogiin.
Olen laiska, enkä viitsi kääntää mitään. Suomessa englanti on kuitenkin kolmas kieli, joten kaikki kyllä ymmärtävät, mitä teksteissä sanotaan. Alkuperäislähteissä on myös mahdollisia romaaniehdotuksia kaikkiin kategorioihin.
1.
2.
3.
4.
5.
6.
7.
8.
9.
10.
11.
12.
13.
14.
15.
16.
Lähteet:
* What's in a Name I
* What's in a Name II
* What's in a Name III
-----
Tunniste: WIAN
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)