Luettu: 14.4.2010
Alkuperäinen nimi: Luftslottet som sprängdes
Käännös: Marja Kyrö
Hyvin pian ensimmäisen osan jälkeen piti lukea toinen osa. Viisi minuuttia siitä, kun laskin kakkososan pöydälle tartuin kolmanteen osaa, pettymyksestä huolimatta. Todella outoa, että haluaa lukea lisää vaikka on jo kertalleen suhtautunut juoneen nihkeästi.
Kaiketi odotin juonen paranevan. Pilvilinna joka romahti jatkuu suoraan siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella päättyi. Sairaalaan kärrätään Lisbeth Salander, jolla on kolmesta ampumahaavasta yksi päässä. Edeltä leikkauspöydälle meni Lisbethin isäpappa Zalatšenko, jonka kasvoja Lisbeth oli aiemmin illalla uudelleenmuotoillut kirveellä. Ruotsin suurimman vakoilusalaisuuden ja kolmoismurhasta etsintäkuulutetun saapuminen median tietoisuuteen saa aikaan täpinää valtiovallan sisimmässä sisäpiirissä, joiden tarkoin varjellut salaisuudet uhkaavat nousta pintaan Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden tutkiessa Lisbethin tapausta. Alkaa kissa ja hiiri -leikki jossa lankoja vedetään moneen täysin vastakkaiseen suuntaan, kun kaikki osapuolet pyrkivät setvimään asiaa omalta kannalta parhaalla tavalla.
Siinä missä olin vielä valmis nielemään juonen kuprut kakkososassa, kolmannen osan kuprut olivat jo liian isoja paloja, suurimpana niistä Lisbethin supersankarimainen kyky selvitä aivoihin ammutusta luodista muuttumattomana. Jossain määrin kyseenalaistaisin myös salaliiton realismia; todellako se olisi mahdollista? Edellisten osien opetusosatkin olivat tallella, tosin liian pitkinä, jolloin ne häiritsivät jopa allekirjoittanutta. Lopun oikeuskohtaus oli kuin suoraan amerikkalaisesta lakidraamasta, niin epärealistisen vettä valaen kokematon juristi selättää korruptoituneen pyrkyrisyyttäjän.
Ja kuitenkin. Kaiken tämän nipottamisen jälkeenkään en voinut laskea kirjaa käsistäni. Luin sitä jopa kadulla kävellessäni paikasta A paikkaan B (taito se tämäkin). Sivu sivulta luin kirjaa eteenpäin aina kun oli mahdollisuus ja luin vajaat 800-sivua reilussa kahdessa päivässä. Vaikka en pystykään osoittamaan, mikä kirjassa viehtätti, jokin siinä selvästikin oli. Luultavasti tämä sama jokin on saanut aikaan kaiken sen hypetyksen, pilvilinnan, joka tämän trilogian ympärillä on pyörinyt. Mahdollisesti kyseessä on oikeuden voitto vääryydestä, salailusta, oman perseen suojelusta. Nyt jäljellä on enää viimeisen elokuvan katsominen. Jää nähtäväksi, miten ohjaaja on pystynyt tiivistämään kirjan parin tunnin AV-dekkariksi.
Post scriptum: Toivottavasti Miriam ja Lisbeth löytävät toisensa kirjojen kuvaamien tapahtumien jälkeen. (Olen niin pehmo!)
-----
Pilvilinna joka romahti muualla:
Keskisuomalainen
Umami
Kirjavinkit.fi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Ville Niittysen blogi
-----
What's in a Name: Building
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stieg Larsson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stieg Larsson. Näytä kaikki tekstit
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Luettu: 11.4.2010
Alkuperäinen nimi: Flickan som lekte med elden
Käännös: Marja Kyrö
Millenium-trilogian toinen osa käsittelyyn, yllättävän nopeasti ensimmäisen osan jälkeen.
Tyttö joka leikki tulella alkaa kahden vuoden päästä siitä, mihin Miehet jotka vihaavat naisia jäi. Mikael Blomkvistilla on tuli hännän alla, sillä Milleniumin osa-aikatoimittaja Dag Svensson on kirjoittanut jutun -ja kirjan- ihmiskaupasta ja seksibisneksestä, jossa on mukana Ruotsin silmäätekeviä. Svensson ja avovaimonsa kuitenkin murhataan ennen tekstin ilmestymistä ja Mikaelin suureksi hämmästykseksi poliisin pääepäilty on Lisbeth Salander, salaisesti monimiljonääri IT-ammattilainen. Lisbeth hoitaa poliisin takaa-ajon varsin mallikkaasti ja päättää hoitaa todelliset syylliset pois tältä olemassaolon tasolta ja selvittää välit menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan sekä Lisbethin että todellisia syyllisiä etsivä Mikael saavat takuta poliisin, alamaailman ja monen naisia vihaaman miehen kanssa.
Vaikka tämän osan päähenkilö onkin jotakuinkin selkeästi Lisbeth Salander, teksti ei oikein vedä. Pidän toki siitä, että useampikin naisia vihaava mies poistuu keskuudestamme, mutta jossain takkuaa. Juoni tuntuu hieman epäuskottavalta, vaikka hyvin argumentoitu onkin. Pidin kuitenkin Miriam Wun roolin lisäämisestä. Kirjoitustapa on edelleen koukuttava ja tekstiä lukee mielellään eteenpäin. Vetoan edelleen samaan seikkaan kuin ensimmäisen kohdalla; joitain ärsyttävät suunnattomasti Larssonin viihdeliioittelun ja opetusjaksojen sekaaminen ja näistä erityisesti jälkimmäinen, itse olen edelleen nippelitieto-junkie. Kirja oli selvästi käännetty kiireessä, mikä on varsin harmillista ottaen huomioon Larssonin tarkempaa tarkastelua kestämättömän kirjoitustavan. Sitä paitsi tekstissä oli paljon punakynän arvoisia pätkiä, jotka olisi voinut surutta jättää leikkauspöydälle.
Suurin ongelma teksissä on kaiketi sama kuin Pirates of the Carribbean -leffoilla: esimmäinen osa on selkeästi oma kokonaisuutensa, mutta seuraavat kaksi ovat selvästi yhden teeman kaksi osaa. Odotin melkein lopusta löytyvän merkintä To Be Continued. Juoni jää roikkumaan kielekkeen reunalle eikä romaani siis toimi itsenäisenä kokonaisuutena, vaikka tietynlainen tapahtumien kasaantuminen ja lopun kliimaksi tekstissä onkin. Kenties kolmas osa toimii paremmin. Toivottavasti, sillä Lisbethin särmäkkyys tuntui hieman tylsistyneen (mikä puolestaan johtunee menneisyyden mysteerisyyden karisemisesta). Blomkvist taas on yhtä arsyttävän hyvis kuin ensimmäisessäkin osassa. Tästä huolimatta minulle käy samoin kuin Sallalle: "Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti."
-----
Tyttö joka leikki tulella muualla:
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjatohtori-blogi
No life -blogi
Uusi kuu -blogi
The New York Times
The Guardian (englanniksi)
Eurocrime
Alkuperäinen nimi: Flickan som lekte med elden
Käännös: Marja Kyrö
Millenium-trilogian toinen osa käsittelyyn, yllättävän nopeasti ensimmäisen osan jälkeen.
Tyttö joka leikki tulella alkaa kahden vuoden päästä siitä, mihin Miehet jotka vihaavat naisia jäi. Mikael Blomkvistilla on tuli hännän alla, sillä Milleniumin osa-aikatoimittaja Dag Svensson on kirjoittanut jutun -ja kirjan- ihmiskaupasta ja seksibisneksestä, jossa on mukana Ruotsin silmäätekeviä. Svensson ja avovaimonsa kuitenkin murhataan ennen tekstin ilmestymistä ja Mikaelin suureksi hämmästykseksi poliisin pääepäilty on Lisbeth Salander, salaisesti monimiljonääri IT-ammattilainen. Lisbeth hoitaa poliisin takaa-ajon varsin mallikkaasti ja päättää hoitaa todelliset syylliset pois tältä olemassaolon tasolta ja selvittää välit menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan sekä Lisbethin että todellisia syyllisiä etsivä Mikael saavat takuta poliisin, alamaailman ja monen naisia vihaaman miehen kanssa.
Vaikka tämän osan päähenkilö onkin jotakuinkin selkeästi Lisbeth Salander, teksti ei oikein vedä. Pidän toki siitä, että useampikin naisia vihaava mies poistuu keskuudestamme, mutta jossain takkuaa. Juoni tuntuu hieman epäuskottavalta, vaikka hyvin argumentoitu onkin. Pidin kuitenkin Miriam Wun roolin lisäämisestä. Kirjoitustapa on edelleen koukuttava ja tekstiä lukee mielellään eteenpäin. Vetoan edelleen samaan seikkaan kuin ensimmäisen kohdalla; joitain ärsyttävät suunnattomasti Larssonin viihdeliioittelun ja opetusjaksojen sekaaminen ja näistä erityisesti jälkimmäinen, itse olen edelleen nippelitieto-junkie. Kirja oli selvästi käännetty kiireessä, mikä on varsin harmillista ottaen huomioon Larssonin tarkempaa tarkastelua kestämättömän kirjoitustavan. Sitä paitsi tekstissä oli paljon punakynän arvoisia pätkiä, jotka olisi voinut surutta jättää leikkauspöydälle.
Suurin ongelma teksissä on kaiketi sama kuin Pirates of the Carribbean -leffoilla: esimmäinen osa on selkeästi oma kokonaisuutensa, mutta seuraavat kaksi ovat selvästi yhden teeman kaksi osaa. Odotin melkein lopusta löytyvän merkintä To Be Continued. Juoni jää roikkumaan kielekkeen reunalle eikä romaani siis toimi itsenäisenä kokonaisuutena, vaikka tietynlainen tapahtumien kasaantuminen ja lopun kliimaksi tekstissä onkin. Kenties kolmas osa toimii paremmin. Toivottavasti, sillä Lisbethin särmäkkyys tuntui hieman tylsistyneen (mikä puolestaan johtunee menneisyyden mysteerisyyden karisemisesta). Blomkvist taas on yhtä arsyttävän hyvis kuin ensimmäisessäkin osassa. Tästä huolimatta minulle käy samoin kuin Sallalle: "Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti."
-----
Tyttö joka leikki tulella muualla:
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjatohtori-blogi
No life -blogi
Uusi kuu -blogi
The New York Times
The Guardian (englanniksi)
Eurocrime
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Luettu: 25.3.2010
Alkuperäinen nimi: Män som hatar kvinnor
Käännös: Marja Kyrö
Larssonin Millenium-trilogian tuntemisen alkua on mahdoton selvittää. En tiedä, mikä tuli ensin: uutisotsikot siitä kuka todella on kirjat kirjoittanut, ilmoitus niiden leffoittamisesta, ilmoitus alkuperäisleffojen amerikkalaisversioiden tekemisestä vai mistä. Muistan ainakin ensimmäisen osan nimen, sillä se on varsin mielenkiintoinen. Useaan otteeseen verkossa on tullut vastaan varsin vastakkaisia mielipiteitä kirjoista. Tässä omani ensimmäisestä osasta.
Mikäli joku nyt ei parin vuoden hehkutuksen jälkeen vielä tiedä, Miehet jotka vihaavat naisia on edesmenneen ruotsalaisdekkaristin trilogian ensimmäinen osa. Kirja alkaa, kun toimittaja Mikael Blomkvistille heilahtaa häkkiä kunnianloukkauksesta talouskeisaria vastaan. Blomkvist päättää pitää sapattivapaata (ja käydä linnassa parin kuukauden visiitillä), mutta saakin yllättäen työtarjouksen: eläkkeellä oleva, viimeisiä vuosiaan viettävä entinen talouskeisari palkkaa Mikaelin kirjoittamaan sukukronikkaa ja siinä sivussa tonkimaan keisarin teini-ikäisen veljentyttären katoamista 40-vuotta aikaisemmin. Juttuun sotkeutuu ennen pitkää myös hieman sosiopaattisen oloinen IT-nero, Lisbeth Salander.
Taustoitetaanpas aluksi dekkariuttani: en juuri lue dekkareita, mutta katson senkin edestä elokuvia ja TV-sarjoja, jotka kuuluvat ehdottomasti tähän kategoriaan. En voisi vähempää olla kiinnostunut genren alalajeista: se onko kirja kovaksikeitettyä vai ei on allekirjoittaneelle periaatteessa aivan sama. Tältä pohjalta tartuin 600-sivuiseen järkäleeseen, josta joko pidetään tai jota inhotaan. Koska Larssonin trilogia on niin perkeleen suosittu, minun oli pakko lukea ainakin tämä ensimmäinen, että tietäisin mistä pirusta on kyse. Kirjan takakannen mainos "vetävästä jännityksestä" ja "karmivista paljastuksista" oli hieman kyseenalainen, etenkin jälkimmäinen jollaista yleensä näkee lähinnä Seiskan tapaisessa, niin kovin korkeatasoisessa julkaisussa. Onneksi olin väärässä.
Kirja oli muutaman luvun jälkeen varsin mukaansa tempaavaa. Käännös on tosin väärällään painovirheistä, kirjoitusvirheistä ja puhtaista virheistä (ovat varmaan käyttäneet jonkin sortin käännösmuistia apuna), mutta itse teksti on ihan ok. Neljänneksen luettuani olin arvioinut kirjan ihan kelpo dekkariksi, mutta arvio kohosi loppua kohden. Myönnetään, osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia ja eräät Larssonin manerismit (oppikirjatekstiltä kuulostaminen, ylilyönnit) ärsyttivät, mutta eivät niin paljon etten olisi voinut keskittyä itse asiaan. Larsson antaa lukijalle jotakuinkin samat tiedot kuin Mikaelille tai Lisbethillekin, joten voin itse tehdä omaa tutkimustani ja omia päätelmiäni päähenkilöiden ohella. Ihan lopullisen ratkaisun tyyppistä kliimaksia en todellakaan odottanut, mutta toisaalta muistanemme vielä erään itävaltalaisperheenisän pikku kellariharrastuksineen. Tämän takia olen valmis antamaan seiskamaisen "karmivien paljastusten" -mainoksen anteeksi.
Miehet jotka vihaavat naisia on niin mahtavasti nimetty. Ei liene mikään yllätys, että englanninkielisen käännöksen otsake ei ole läheskään yhtä provosoiva -ja kiinnostava: The Girl with a Dragon Tattoo. Saattaa muuten olla, että jotkut pitävät kirjan "monipolveilevuutta" plussana, mutta minusta se tuntui lähinnä turhalta. Vangerin suvun sekoiluista sai aikaan varsin mielenkiintoisen dekkarin, joten mikä pakko lopetuksessa oli käyttää amerikkalaista unelmaa siitä, kuinka pieni ihminen tekee oikein ja onnistuu nokkeluudellaan tyrmäämään Ison Pahan Kapitalistin. Pidän suuresti siitä, että kusipää kapitalisti saa turpaansa, mutta mikä pakko on aina turvautua Daavid vs. Goljatti -metaforaan? Boooooring!
Kaiken kaikkiaan Miehet jotka vihaavat naisia oli kelpo dekkari. Kuten niin moni muukin minua ennen, pidin Salanderin hahmosta kaikkein eniten. Ja voi sitä katharista Lisbethin kostosta! Niinpä, miksi turhaa mennä poliisin puheille, kun oikeus -etenkin Suomessa!- on kaukana kohtuudesta. Mikaelin hahmo oli varmaankin tarkoitettu päähenkilöksi, mutta minusta tyyppi oli parhaimmillaankin vain lievästi kiinnostava, suurimman osan aikaa vain keino kertoa Vangerin suvun historiaa ja muita tapahtumia. Ilmeisesti painotus muuttuu jatko-osissa enemmän Lisbethin puoleen; erinomaista! Jatkan mielelläni seuraavaan osaan, jahka kerkeän (koska eihän siinäkään ole kuin vajaat 700-sivua...).
-----
Miehet jotka vihaavat naisia muualla:
Umami
Kirjavinkit.fi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Koko lailla kirjallisesti -blogi
INAhdus-blogi
Alkuperäinen nimi: Män som hatar kvinnor
Käännös: Marja Kyrö
Larssonin Millenium-trilogian tuntemisen alkua on mahdoton selvittää. En tiedä, mikä tuli ensin: uutisotsikot siitä kuka todella on kirjat kirjoittanut, ilmoitus niiden leffoittamisesta, ilmoitus alkuperäisleffojen amerikkalaisversioiden tekemisestä vai mistä. Muistan ainakin ensimmäisen osan nimen, sillä se on varsin mielenkiintoinen. Useaan otteeseen verkossa on tullut vastaan varsin vastakkaisia mielipiteitä kirjoista. Tässä omani ensimmäisestä osasta.
Mikäli joku nyt ei parin vuoden hehkutuksen jälkeen vielä tiedä, Miehet jotka vihaavat naisia on edesmenneen ruotsalaisdekkaristin trilogian ensimmäinen osa. Kirja alkaa, kun toimittaja Mikael Blomkvistille heilahtaa häkkiä kunnianloukkauksesta talouskeisaria vastaan. Blomkvist päättää pitää sapattivapaata (ja käydä linnassa parin kuukauden visiitillä), mutta saakin yllättäen työtarjouksen: eläkkeellä oleva, viimeisiä vuosiaan viettävä entinen talouskeisari palkkaa Mikaelin kirjoittamaan sukukronikkaa ja siinä sivussa tonkimaan keisarin teini-ikäisen veljentyttären katoamista 40-vuotta aikaisemmin. Juttuun sotkeutuu ennen pitkää myös hieman sosiopaattisen oloinen IT-nero, Lisbeth Salander.
Taustoitetaanpas aluksi dekkariuttani: en juuri lue dekkareita, mutta katson senkin edestä elokuvia ja TV-sarjoja, jotka kuuluvat ehdottomasti tähän kategoriaan. En voisi vähempää olla kiinnostunut genren alalajeista: se onko kirja kovaksikeitettyä vai ei on allekirjoittaneelle periaatteessa aivan sama. Tältä pohjalta tartuin 600-sivuiseen järkäleeseen, josta joko pidetään tai jota inhotaan. Koska Larssonin trilogia on niin perkeleen suosittu, minun oli pakko lukea ainakin tämä ensimmäinen, että tietäisin mistä pirusta on kyse. Kirjan takakannen mainos "vetävästä jännityksestä" ja "karmivista paljastuksista" oli hieman kyseenalainen, etenkin jälkimmäinen jollaista yleensä näkee lähinnä Seiskan tapaisessa, niin kovin korkeatasoisessa julkaisussa. Onneksi olin väärässä.
Kirja oli muutaman luvun jälkeen varsin mukaansa tempaavaa. Käännös on tosin väärällään painovirheistä, kirjoitusvirheistä ja puhtaista virheistä (ovat varmaan käyttäneet jonkin sortin käännösmuistia apuna), mutta itse teksti on ihan ok. Neljänneksen luettuani olin arvioinut kirjan ihan kelpo dekkariksi, mutta arvio kohosi loppua kohden. Myönnetään, osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia ja eräät Larssonin manerismit (oppikirjatekstiltä kuulostaminen, ylilyönnit) ärsyttivät, mutta eivät niin paljon etten olisi voinut keskittyä itse asiaan. Larsson antaa lukijalle jotakuinkin samat tiedot kuin Mikaelille tai Lisbethillekin, joten voin itse tehdä omaa tutkimustani ja omia päätelmiäni päähenkilöiden ohella. Ihan lopullisen ratkaisun tyyppistä kliimaksia en todellakaan odottanut, mutta toisaalta muistanemme vielä erään itävaltalaisperheenisän pikku kellariharrastuksineen. Tämän takia olen valmis antamaan seiskamaisen "karmivien paljastusten" -mainoksen anteeksi.
Miehet jotka vihaavat naisia on niin mahtavasti nimetty. Ei liene mikään yllätys, että englanninkielisen käännöksen otsake ei ole läheskään yhtä provosoiva -ja kiinnostava: The Girl with a Dragon Tattoo. Saattaa muuten olla, että jotkut pitävät kirjan "monipolveilevuutta" plussana, mutta minusta se tuntui lähinnä turhalta. Vangerin suvun sekoiluista sai aikaan varsin mielenkiintoisen dekkarin, joten mikä pakko lopetuksessa oli käyttää amerikkalaista unelmaa siitä, kuinka pieni ihminen tekee oikein ja onnistuu nokkeluudellaan tyrmäämään Ison Pahan Kapitalistin. Pidän suuresti siitä, että kusipää kapitalisti saa turpaansa, mutta mikä pakko on aina turvautua Daavid vs. Goljatti -metaforaan? Boooooring!
Kaiken kaikkiaan Miehet jotka vihaavat naisia oli kelpo dekkari. Kuten niin moni muukin minua ennen, pidin Salanderin hahmosta kaikkein eniten. Ja voi sitä katharista Lisbethin kostosta! Niinpä, miksi turhaa mennä poliisin puheille, kun oikeus -etenkin Suomessa!- on kaukana kohtuudesta. Mikaelin hahmo oli varmaankin tarkoitettu päähenkilöksi, mutta minusta tyyppi oli parhaimmillaankin vain lievästi kiinnostava, suurimman osan aikaa vain keino kertoa Vangerin suvun historiaa ja muita tapahtumia. Ilmeisesti painotus muuttuu jatko-osissa enemmän Lisbethin puoleen; erinomaista! Jatkan mielelläni seuraavaan osaan, jahka kerkeän (koska eihän siinäkään ole kuin vajaat 700-sivua...).
-----
Miehet jotka vihaavat naisia muualla:
Umami
Kirjavinkit.fi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Koko lailla kirjallisesti -blogi
INAhdus-blogi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)