Luettu: 21.10.2012
Scifi-haasteen loppua vedellään, kolmanneksi viimeistä tarkalleen ottaen.
Dr Jekyll and Mr Hyde (suom. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde; julkaistu myös nimellä Salaperäinen ovi) on tarina kansanedustajan verisestä murhasta, jota päätyy tutkimaan lakimies Gabriel John Utterson. Jäljet johtavat sosiopaattiseen herra Edward Hydeen, ja hänen kauttaan ennen niin luotettavaan yhteiskunnan pilariin sekä Uttersonin parhaaseen ystävään, lääkäri Henry Jekylliin. Utterson epäilee Hyden kiristävän Jekyllilta rahaa, mutta joutuukin huomaamaan totuuden olevan kovin erilainen.
On aina yhtä outoa lukea klassikkoa, jonka punchlinen tietää etukäteen niinkin hyvin kuin Jekyll/Hyden. Onhan mielen kahtiajakautuminen sen verran tuttu ilmiö polulaarimediassa: pelisarja Crash Bandicootissa on
Dr N. Brio joka muuntaa itsensä hirviöksi sekoituksiaan juomalla, scifisarja Sanctuaryn kaanonissa Adam Worth on Jekyll/Hyden esikuva, Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvassa yksi liigan jäsenistä on tohtori Henry Jekyll, jopa Looney Tunesissa leikittiin tällä samalla teemalla muun muassa jaksossa 'Hyde and Go Tweet'. Lisää Dr Jekyll and Mr Hyde -tarinan kaiuista nykyisessä populaarikulttuurissa
voi lukea Young Jedi's Holocron -blogista (englanniksi).
Tämä lienee yksi syy siihen, ettei kirjan kategoriointi kauhuksi oikein saa minulta vastakaikua. Toinen syy on epäilemättä Stevensonin viktoriaanisessa monen tason kanssa kikkailevassa kirjoitustyylissä: alussa henkilö X selittää henkilö Y:lle, kuinka henkilö Z kertoi tapahtumasta Ö, ja loppuselitys tapahtuu sekin epäsuorasti kirjeen kautta. Ärsyttävää.
Tarina itsessään saisi minusta lisäpontta, jos sen kerronta olisi suorempaa (joskin epäilmättä jossain on tämä sama tarina itse Henry Jekyllin näkökulmasta kerrottuna) ja jos muutoksen tiedettä olisi jotenkin selitetty laajemmin. Ymmärrän kuitenkin, että Stevensonin teksti on aikakautensa tulos myös sisällöltään ja siten hänellä oli eri prioriteetit; tuona aikanahan oli suosittua käyttää kirjallisuutta opetusten jakamiseen, samaan tapaan kuin nykyäänkin satuja käytetään opettamaan lapsille millainen käytös palkitaan ja millaisesta saa satikutia. Jekyllin ja Hyden tapauksessa Stevenson teki hieman mustavalkoisen jaon Jekyllin hyvyyden ja Hyden pahuuden välillä, ja teki pahuudesta nimenomaan epäkristillistä käytöstä, vaikkapa murhan tuomitseminen ei todellakaan ole uskonnon yksinoikeus, saatika kristinuskon.
Pienoisromaanina tämä oli nopea lukukokemus, vaikka mitenkään yllättävä se ei ollut, kauheasta puhumattakaan (pikemminkin tarina etenee dekkarin tavoin). Mutta. Tulipa luettua tämäkin klassikko.
-----
Dr Jekyll and Mr Hyde muualla:
Savon Sanomat
Paloheinän lukupiiriblogi
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogi
Kirjaretket-blogi
Orfeuksen kääntöpiiri -blogi
-----
Scifi-haaste: 12. Hullu tiedemies/Geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit
-----
Klassikkohaaste
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SFH. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SFH. Näytä kaikki tekstit
Gary Gibson: Final Days
Luettu: 17.10.2012
Scifi-haasteen neljänneksi viimeisen kirjan aika.
Final Days (ei suomennettu) on ensimmäinen osa skottikirjailija Gibsonin tulevaa (sittemmin jo toisen osan saanutta) avaruussaagaa. On vuosi 2255 ja ihmiskunnalla on madonrei'illä toimiva teleportaatiosysteemi Maan ja sen lukuisten planeettainvälisten kolonioiden välillä. Hallitukset ovat pimittäneet tiedon toisten portaalien olemassaolosta, sillä ne siirtävät matkaajiaan ajassa ja ensimmäinen tutkimusmatka sai huonon käänteen kun eräs sen jäsenistä, Mitchell Stone, katoaa jälkiä jättämättä. Kun Saul Dupont pääsee pimityksen jäljille, matkaan lähetetään toinen tutkimusryhmä. He saapuvat tuhottuun Aurinkokuntaamme, jossa elossa on ainoastaan alienikammiossa "nukkunut" Mitchell Stone. Hän on ainut, joka edes teoriassa voi kertoa mikä koko galaksi tulevaisuudessa tuhoaa ja miten sen voi estää.
Kyllä, tiedän ettei tuo synopsis oikein ole aukoton. Koko juoni on välillä sen verran monihaarainen, etten itsekääb pysynyt kärryillä. Luulen, että se johtuu näin monen scifipalikan ymppäämisestä yhteen tarinaan: on salaliittoja, armeijapolitikointia, aikamatkustusta, avaruusmatkustusta, perheensä menettänyt mies ja kolonisaatiota. Kenties tämä on pakollista ottaen huomioon, että kyseessä on ilmeisesti suuremmankin saagan ensimmäinen osa, jonka pitäisi koukuttaa lukijat ja asettaa näyttämö jatkolle. Sinänsä ymmärrettävää, mutta minulle jää sama tunne kuin jouluaikana usean jouluaterian lyhyen ajan sisällä syöneenä. Stuffed like a Thanksgiving turkey.
Olihan tämä hyvin kirjoitettu. Teksti soljuu eikä mikään hahmoista hyppää silmille täysin pöljänä, joskaan eivät jää mieleen myöskään erityisen nerokkaana. Aika paljon Gibson tuntuu stereotypioilla pelaavan, etenkin mitä tulee armeijahahmoihin. Koska sivumäärä on vajaa neljäsataa, vähemmälläkin tapahtumamäärällä olisi voinut selvitä. Silloin olisi voinut saada hieman enemmän sivuja yhdistääkseen kirjan eri elementtejä toisiinsa vahvemmin.
Kyllä tämä scifin, ja varsinkin avaruusoopperoiden, ystäville käy. Jään kuitenkin vielä harkintavaiheeseen sen suhteen, haluanko antaa tälle sarjalle toisen mahdollisuuden sen toisen osan muodossa, vai siirrynkö suoraan Gibsonin muuhun tuotantoon antamaan hänelle kirjailijana toisen mahdollisuuden.
-----
Final Days muualla:
The Guardian (englanniksi)
Walker of Worlds -blogi (englanniksi)
For Winter Nights -blogi (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: 8. Avaruusalukset/Alienit
Scifi-haasteen neljänneksi viimeisen kirjan aika.
Final Days (ei suomennettu) on ensimmäinen osa skottikirjailija Gibsonin tulevaa (sittemmin jo toisen osan saanutta) avaruussaagaa. On vuosi 2255 ja ihmiskunnalla on madonrei'illä toimiva teleportaatiosysteemi Maan ja sen lukuisten planeettainvälisten kolonioiden välillä. Hallitukset ovat pimittäneet tiedon toisten portaalien olemassaolosta, sillä ne siirtävät matkaajiaan ajassa ja ensimmäinen tutkimusmatka sai huonon käänteen kun eräs sen jäsenistä, Mitchell Stone, katoaa jälkiä jättämättä. Kun Saul Dupont pääsee pimityksen jäljille, matkaan lähetetään toinen tutkimusryhmä. He saapuvat tuhottuun Aurinkokuntaamme, jossa elossa on ainoastaan alienikammiossa "nukkunut" Mitchell Stone. Hän on ainut, joka edes teoriassa voi kertoa mikä koko galaksi tulevaisuudessa tuhoaa ja miten sen voi estää.
Kyllä, tiedän ettei tuo synopsis oikein ole aukoton. Koko juoni on välillä sen verran monihaarainen, etten itsekääb pysynyt kärryillä. Luulen, että se johtuu näin monen scifipalikan ymppäämisestä yhteen tarinaan: on salaliittoja, armeijapolitikointia, aikamatkustusta, avaruusmatkustusta, perheensä menettänyt mies ja kolonisaatiota. Kenties tämä on pakollista ottaen huomioon, että kyseessä on ilmeisesti suuremmankin saagan ensimmäinen osa, jonka pitäisi koukuttaa lukijat ja asettaa näyttämö jatkolle. Sinänsä ymmärrettävää, mutta minulle jää sama tunne kuin jouluaikana usean jouluaterian lyhyen ajan sisällä syöneenä. Stuffed like a Thanksgiving turkey.
Olihan tämä hyvin kirjoitettu. Teksti soljuu eikä mikään hahmoista hyppää silmille täysin pöljänä, joskaan eivät jää mieleen myöskään erityisen nerokkaana. Aika paljon Gibson tuntuu stereotypioilla pelaavan, etenkin mitä tulee armeijahahmoihin. Koska sivumäärä on vajaa neljäsataa, vähemmälläkin tapahtumamäärällä olisi voinut selvitä. Silloin olisi voinut saada hieman enemmän sivuja yhdistääkseen kirjan eri elementtejä toisiinsa vahvemmin.
Kyllä tämä scifin, ja varsinkin avaruusoopperoiden, ystäville käy. Jään kuitenkin vielä harkintavaiheeseen sen suhteen, haluanko antaa tälle sarjalle toisen mahdollisuuden sen toisen osan muodossa, vai siirrynkö suoraan Gibsonin muuhun tuotantoon antamaan hänelle kirjailijana toisen mahdollisuuden.
-----
Final Days muualla:
The Guardian (englanniksi)
Walker of Worlds -blogi (englanniksi)
For Winter Nights -blogi (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: 8. Avaruusalukset/Alienit
Connie Willis: Doomsday Book
Luettu: 6.9.2012
Scifi-haasteen yhdeksännen kategorian kirjavalinta. Hyppäsin taas yhden kategorian ylitse, tällä kertaa tosin fiiliksen takia, ei valitun kirjan puuttumisen takia.
Doomsday Book (suom. Tuomiopäivän kirja) sijoittuu lähitulevaisuuden Britteihin, tarkalleen ottaen Oxfordin yliopistoon. Teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen asti, että ihmiset voivat matkustaa ajassa. On joulun aika ja aikamatkustuksesta vastaavan laitoksen pomo on lähtenyt lomille. Tilalle on jäänyt arvostelukyvyltään sangen kyseenalainen professori, joka on päättänyt kirjoittaa turvallisuussäännöt uusiksi ja lähettää opiskelijan, Kivrinin, uudistusta enne mustalla listalla olleelle aikakaudelle eli keskelle pimeintä keskiaikaa. Kivrinin mentori ei ole asiasta ollenkaan innoistaan mutta Kivrin on päättänyt olla ensimmäinen historioitsija, joka on henkilökohtaisesti tutkinut keskiaikaisia elinoloja. Kunnianhimoinen projekti saa kuitenkin ensimmäiset kapulat rattaisiin heti Kivrinin lähdön aikana, kun aikamatkailuteknikko kaatuu näppäimistölle ja siitä sairaalaan eristykseen tuntemattoman tartunnan saaneena. Samainen tuntematon tartunta leviää Oxfordissa myös muihin; samaan aikaan keskiajalle saapunut Kivrin saa tuttuja oireita. Toivuttuaan Kivrin huomaa, että on ajallisesti muutama sata vuotta ohi ja paikallisestikin hukassa. Kaikkein pahinta on, että Kivrin on onnistunut tartuttamaan paikallisetkin, jotka alkavat tippua kuin kärpäset heidän alkeellisella ja hyvin uskontokeskeisellä lääketieteellisellä tietoudella. Nykyajassa Kivrinin mentori yrittää epätoivoisesti saada Kivrinin takaisin, mikä epidemiakriisin ja joulupyhien keskellä on lähes mahdotonta.
Ensiksi risuja kirjan takakannelle: voisiko yhtään epäselvemmin kuvata kirjan juonta? Aivan eri sisältö kuin mitä tuolla kuvauksella odotin. Ei tosin negatiivisesti, Doomsday Book kun oli oikein hyvä. Kivrinin keskiajan ja Oxfordin epidemia-ajan kuvaukset vaihtelevat suurin piirtein joka toinen luku, joten Willis on tätä kirjaa kirjoittaessa hionut selvästikin cliffhanger-taitojaan. Huomasin usein, että vaikka pidin epidemiakuvausta mielenkiintoisempana (ja odotin siten sitä käsitteleviä lukuja), jotenkin Willis onnistui Kivrinin keskiajantapahtumatkin kuvaamaan siten, että perspektiivin vaihtuessa harmistuin kun en saakaan heti tietää mitä tapahtui seuraavaksi.
Doomsday Book ei keskity kauheasti tekniseen kuvaukseen, siihen miten aikamatkustus tapahtuu. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista, mutta suon kirjailijoille heidän oman kiinnostuksenkohteensa. Itse asiassa pidin kirjasta kokonaisuutena hyvinkin paljon, vaikka pari kohtaa siinä minulle hyvin epärealistisina iskikin: tuskin kovin moni esiteini ihan tieten tahtoen tautikaranteenin alueelle hyppää, kun voisi mennä kotiin turvaan, ja pitää olla kyllä aika helvetin idiootti pomo, joka virkaa tekeväksi aikamatkapomoksi nimittää jonkun näin selkeästi vastuuttoman tapauksen, joka on tehnyt selväksi että turvallisuusmääräykset ruton ja noitavainojen aikakaudelle ovat turhia. Ja odottaisin Oxfordilta kyllä enemmän varokeinoja edellä mainittujen turvamääräysten varmistamiseksi, ettei joku yksittäinen vt voi niitä pomon poissaollessa heittää roskiin. Tyyppi oli minulle niin vastenmielinen, että olin loukkaantunut kun Willis ei kuvannutkaan tämän pitkää ja kivuliasta kuolinprosessia, vaan mainitsi sen dialogissa.
Kaiken kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen opus, joka jää mieleen. Ei mikään ihme, että voitti sekä Nebulan että Hugon. Pitäisiköhän pitää silmällä, jos Connie Willisiltä tulisi muita kirjoja vastaan?
-----
Doomsday Book muualla:
Aikakone.org
Kirjavinkit.fi
Taikakirjaimet-blogi
Satun luetut -blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
-----
Scifi-haaste: 9. Aikamatkustus/Vaihtoehtohistoria/Rinnakkaisuniversumi
Scifi-haasteen yhdeksännen kategorian kirjavalinta. Hyppäsin taas yhden kategorian ylitse, tällä kertaa tosin fiiliksen takia, ei valitun kirjan puuttumisen takia.
Doomsday Book (suom. Tuomiopäivän kirja) sijoittuu lähitulevaisuuden Britteihin, tarkalleen ottaen Oxfordin yliopistoon. Teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen asti, että ihmiset voivat matkustaa ajassa. On joulun aika ja aikamatkustuksesta vastaavan laitoksen pomo on lähtenyt lomille. Tilalle on jäänyt arvostelukyvyltään sangen kyseenalainen professori, joka on päättänyt kirjoittaa turvallisuussäännöt uusiksi ja lähettää opiskelijan, Kivrinin, uudistusta enne mustalla listalla olleelle aikakaudelle eli keskelle pimeintä keskiaikaa. Kivrinin mentori ei ole asiasta ollenkaan innoistaan mutta Kivrin on päättänyt olla ensimmäinen historioitsija, joka on henkilökohtaisesti tutkinut keskiaikaisia elinoloja. Kunnianhimoinen projekti saa kuitenkin ensimmäiset kapulat rattaisiin heti Kivrinin lähdön aikana, kun aikamatkailuteknikko kaatuu näppäimistölle ja siitä sairaalaan eristykseen tuntemattoman tartunnan saaneena. Samainen tuntematon tartunta leviää Oxfordissa myös muihin; samaan aikaan keskiajalle saapunut Kivrin saa tuttuja oireita. Toivuttuaan Kivrin huomaa, että on ajallisesti muutama sata vuotta ohi ja paikallisestikin hukassa. Kaikkein pahinta on, että Kivrin on onnistunut tartuttamaan paikallisetkin, jotka alkavat tippua kuin kärpäset heidän alkeellisella ja hyvin uskontokeskeisellä lääketieteellisellä tietoudella. Nykyajassa Kivrinin mentori yrittää epätoivoisesti saada Kivrinin takaisin, mikä epidemiakriisin ja joulupyhien keskellä on lähes mahdotonta.
Ensiksi risuja kirjan takakannelle: voisiko yhtään epäselvemmin kuvata kirjan juonta? Aivan eri sisältö kuin mitä tuolla kuvauksella odotin. Ei tosin negatiivisesti, Doomsday Book kun oli oikein hyvä. Kivrinin keskiajan ja Oxfordin epidemia-ajan kuvaukset vaihtelevat suurin piirtein joka toinen luku, joten Willis on tätä kirjaa kirjoittaessa hionut selvästikin cliffhanger-taitojaan. Huomasin usein, että vaikka pidin epidemiakuvausta mielenkiintoisempana (ja odotin siten sitä käsitteleviä lukuja), jotenkin Willis onnistui Kivrinin keskiajantapahtumatkin kuvaamaan siten, että perspektiivin vaihtuessa harmistuin kun en saakaan heti tietää mitä tapahtui seuraavaksi.
Doomsday Book ei keskity kauheasti tekniseen kuvaukseen, siihen miten aikamatkustus tapahtuu. Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista, mutta suon kirjailijoille heidän oman kiinnostuksenkohteensa. Itse asiassa pidin kirjasta kokonaisuutena hyvinkin paljon, vaikka pari kohtaa siinä minulle hyvin epärealistisina iskikin: tuskin kovin moni esiteini ihan tieten tahtoen tautikaranteenin alueelle hyppää, kun voisi mennä kotiin turvaan, ja pitää olla kyllä aika helvetin idiootti pomo, joka virkaa tekeväksi aikamatkapomoksi nimittää jonkun näin selkeästi vastuuttoman tapauksen, joka on tehnyt selväksi että turvallisuusmääräykset ruton ja noitavainojen aikakaudelle ovat turhia. Ja odottaisin Oxfordilta kyllä enemmän varokeinoja edellä mainittujen turvamääräysten varmistamiseksi, ettei joku yksittäinen vt voi niitä pomon poissaollessa heittää roskiin. Tyyppi oli minulle niin vastenmielinen, että olin loukkaantunut kun Willis ei kuvannutkaan tämän pitkää ja kivuliasta kuolinprosessia, vaan mainitsi sen dialogissa.
Kaiken kaikkiaan siis oikein mielenkiintoinen opus, joka jää mieleen. Ei mikään ihme, että voitti sekä Nebulan että Hugon. Pitäisiköhän pitää silmällä, jos Connie Willisiltä tulisi muita kirjoja vastaan?
-----
Doomsday Book muualla:
Aikakone.org
Kirjavinkit.fi
Taikakirjaimet-blogi
Satun luetut -blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
-----
Scifi-haaste: 9. Aikamatkustus/Vaihtoehtohistoria/Rinnakkaisuniversumi
Shirow Masamune: Ghost in the Shell
Luettu: 23.8.2012
Alkuperäinen nimi: Kookaku kidootai/攻殻機動隊
Käännös: Kodansha (julkaisija)
Scifi-haasteen steampunk-kategorian kirjan hankinta oli vielä vaiheessa, joten siirryin seuraavaan kategoriaan roboteista, kyborgeista ja androideista.
Ghost in the Shell (ei suomennettu) on kuvaus vuoden 2029 Japanista, maailmasta jossa ihmiskehoa parannetaan teknologialla ja alusta asti mekaanisesti kootut androidit ovat ulkoisesti täydellisen ihmismäisiä. Hallituksen alla toimii erityisjoukko, jonka erikoisalana on ottaa kiinni terroristeja ja virtuaalirikollisia. Majuri Motoko Kusanagi johtaa osastoa, kun tehtäväksi tulee napata kyberrikollisista pahin, "Nukkemestari", jonka henkilöllisyyskin on tuntematon. Motokon jahti vie hänet kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, jossa pelkkä ihmisyyden ja olevaisuuden käsitteet hajoavat palasiksi.
Aloitetaanpa kirjallisesta puolesta. Jos joskus tulee eteen kinastelu siitä, ovatko sarjakuvat vain lasten ja teinien juttuja, voitte vakain mielin kaivaa esiin Ghost in the Shellin. Tämä on nimittäin välillä erittäin vaativaa filosista pohdiskelua vaativaa tekstiä. Vaativaa teksti on ajoittain myös teknisesti, kuten voi huomata erään kyborgeja tekevän hahmon työn kuvauksesta:
Ghostin wikisivu lukee kirjan kyberpunkin edustajaksi. Luen juuri scifihaasteen kyberpunk-valintaani ja suhtautumiseni on siihen hyvin samankaltainen kuin tähän: tiedän että se on hienosti tehty, että tarinan taustamaailma on mielenkiintoinen, että kirjoittaja nostaa esiin tärkeitä pointteja elämän perimmäisistä kysymyksistä, ja silti en saa itseäni innostumaan ja tunnen siitä oloni pettyneeksi samanaikaisesti että kirjaan että itseeni. Hyvin paljon samaa oli myös Neuromancerin kanssa. Ehkä edes scifiys ei auta kirjoissa, jotka miehet ovat kirjoittaneet stereotyyppisen miehiselle lukijakunnalle. No, annan silti tämän kahdelle jatko-osalle mahdollisuudet ja voi olla, että jossain vaiheessa katson myös tähän perustuvan animen (tai siis, yhden monista, niitä piisaa, nimimerkillä Hollywood-versiota kauhulla odotellessa).
-----
Ghost in the Shell muualla:
Not So Sweet Manga Reviews -blogi (englanniksi)
Dancing with Skeletons -blogi (englanniksi)
The Cypress Trees Are Talking Now -blogi - GitS:n filosofiaa (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: 6. Robotit/kyborgit/androidit
Alkuperäinen nimi: Kookaku kidootai/攻殻機動隊
Käännös: Kodansha (julkaisija)
Scifi-haasteen steampunk-kategorian kirjan hankinta oli vielä vaiheessa, joten siirryin seuraavaan kategoriaan roboteista, kyborgeista ja androideista.
Ghost in the Shell (ei suomennettu) on kuvaus vuoden 2029 Japanista, maailmasta jossa ihmiskehoa parannetaan teknologialla ja alusta asti mekaanisesti kootut androidit ovat ulkoisesti täydellisen ihmismäisiä. Hallituksen alla toimii erityisjoukko, jonka erikoisalana on ottaa kiinni terroristeja ja virtuaalirikollisia. Majuri Motoko Kusanagi johtaa osastoa, kun tehtäväksi tulee napata kyberrikollisista pahin, "Nukkemestari", jonka henkilöllisyyskin on tuntematon. Motokon jahti vie hänet kuitenkin perimmäisten kysymysten äärelle, jossa pelkkä ihmisyyden ja olevaisuuden käsitteet hajoavat palasiksi.
Aloitetaanpa kirjallisesta puolesta. Jos joskus tulee eteen kinastelu siitä, ovatko sarjakuvat vain lasten ja teinien juttuja, voitte vakain mielin kaivaa esiin Ghost in the Shellin. Tämä on nimittäin välillä erittäin vaativaa filosista pohdiskelua vaativaa tekstiä. Vaativaa teksti on ajoittain myös teknisesti, kuten voi huomata erään kyborgeja tekevän hahmon työn kuvauksesta:
We handle the deeper sensations and also organ sensitivity with fiber-ops [fiber optics]. Filling cylinders with fluid and opening nanovalves... We soak limbs in sensory element-forming solution and a film forms in minutes. -- Then we soak it in this MM [micromachine] solution, remove the bubbles and appky a tiny electrical current to the electrodes. Then, led by the electricity, the micromachines -- attach themselves to the nerve net terminals. (s. 102-3)Pakko siis nostaa hattua tekijälle, hän on selvästi käyttänyt paljon aikaa taustatutkimukseen ja sen sisäistämiseen. Ja koska tekijä on mies ja julkaisun aikaan (eli 1991) eli vielä nykyistä selkeämpi stereotypia sarjakuvien lukijoista miehinä, kuvastokin on stereotypisesti maskuliininen. Vaikka sarjan päähenkilö onkin nainen, häntä kohdellaan pitkälti yhtenä jätkistä joka nyt vain sattuu olemaan hemaisevan hoikka isoilla rinnoilla ja pienellä vyötäröllä. Voisin kenties ohittaa tämän, ellei joka perkeleen naishahmo koko sarjassa olisi samaa kaliiberia, kyborgi tai ei. Okei, jos kyborgeja oikeasti voisi tehdä, on todennäköistä että ne tehtäisiin kaikkien noiden photoshopattujen mallien mittojen mukaan, mutta silti. Toinen perimiehinen piirre on aseiden palvonta. Tämä on minusta japanilaiskontekstissa mielenkiintoinen amerikkalaisvaikutuksen lopputulos, Japanissa kun tuliaseilla ei ole USA/Suomi-tyyppistä kansallispaloa vaan esimerkiksi käsiaseita kantavat vain poliisit. Tästä huolimatta Ghostin aseet on selitetty lukijalle hyvin tarkoin. Shirow käyttää varsinaisten laatikoiden väleissä ja marginaaleissa pikkupränttiä, jotka toimivat alaviitteiden tapaan, ja näitä näkyy. Otetaan esimerkki, jossa alaviite sekoitti minua enemmän kuin sen puute olisi häirinnyt:
Well, as being one being backed-up, I'm more interested in being protected than in what gun you like best... I'm the one in the line of fire, after all. Do me a favor, Togusa, and carry a 20-shot, 5mm Seburo*. *) Seburo C-25: Think of it as an FN P90 with a lower magazine! (s. 63)Jep, vakava "Say what????" -momentti. Piirrosjälki on välillä järkyttävän yksityiskohtaista. Edellämainittu taustatutkimus ei ole jäänyt Shirowilla abstraktille tasolle, vaan hän on ajatellut kaiken nanorobotteja ja mikropiirejä myöten loppuun asti. Yksi asia painatuksessa jäi mietityttämään. Suurimmaksi osaksi Ghost on painettu mustavalkoisena, mutta päälukujen alkusivut, joskus myös edeltävän luvun pari viimeistä sivua, on painettu värillisinä. En tiedä, onko kyseessä ollut jokin kustantamon juttu viestittää uskonsa tähän teokseen antamalla sen painatukseen värien kustannuksen, vai oliko tarkoitus vahvistaa luvun vaihtumista (koska koko sivun piirros yhdestä kirjan hahmosta poseeraamassa luvun numeron ja otsikkon allahan ei vielä riitä...). Minulle se oli kuitenkin hieman häiritsevä valinta, lähinnä siksi ettei siinä ollut sisäistä yhdenmukaisuutta: jos kaikissa luvuissa olisi ollut sama määrä sivuja värillisena, mutta ei. Edes hypoteesini siitä, että yhtäkkinen muutos mustavalkoisista ruuduista värillisiin ja toisinpäin olisi kuvannut symbolisesti päähenkilön maailmankuvan muuttumista tarinan edetessä selkeistä rajoista aina vain toisiinsa sekoittuviin rajoihin, ei pidä vettä.
Ghostin wikisivu lukee kirjan kyberpunkin edustajaksi. Luen juuri scifihaasteen kyberpunk-valintaani ja suhtautumiseni on siihen hyvin samankaltainen kuin tähän: tiedän että se on hienosti tehty, että tarinan taustamaailma on mielenkiintoinen, että kirjoittaja nostaa esiin tärkeitä pointteja elämän perimmäisistä kysymyksistä, ja silti en saa itseäni innostumaan ja tunnen siitä oloni pettyneeksi samanaikaisesti että kirjaan että itseeni. Hyvin paljon samaa oli myös Neuromancerin kanssa. Ehkä edes scifiys ei auta kirjoissa, jotka miehet ovat kirjoittaneet stereotyyppisen miehiselle lukijakunnalle. No, annan silti tämän kahdelle jatko-osalle mahdollisuudet ja voi olla, että jossain vaiheessa katson myös tähän perustuvan animen (tai siis, yhden monista, niitä piisaa, nimimerkillä Hollywood-versiota kauhulla odotellessa).
-----
Ghost in the Shell muualla:
Not So Sweet Manga Reviews -blogi (englanniksi)
Dancing with Skeletons -blogi (englanniksi)
The Cypress Trees Are Talking Now -blogi - GitS:n filosofiaa (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: 6. Robotit/kyborgit/androidit
Fred Hoyle: The Black Cloud
Luettu: 28.6.2012
Kerään mieluusti lukuvinkkejä erilaisista luennoista ja esitelmistä; tämän kertainen vinkki tuli itse Richard Dawkinsilta katsottuani hänen Royal Society of New Zealandille antamasta haastattelusta, jossa hän jakoi Societyn vuoden 2009 tiedekirjalle myöntämän palkinnon (voittaja oli muuten Rebecca Priestleyn toimittama The Awa Book of New Zealand Science). Tähän kyseiseen versioon Dawkins on kirjoittanut myös jälkipuheen.
The Black Cloud (suom. Musta pilvi) alkaa, kun peruskartoitusta tekevä astronomiopiskelija 1960-luvun yhdysvaltalaisessa observatoriossa huomaa teleskoopin kuvassa mustan läikän. Tarkempi tutkailu vie odottamattomaan johtopäätökseen: kyseessä ei ole tekninen vika, vaan jokin tähtien valon peittävä ilmiö. Samaan aikaan Britanniassa huomataan samainen musta läiskä ja niinpä nämä kaksi astronomiryhmää tapaavat Lontoossa selvittääkseen, mistä on kyse ja rauhoittaakseen kummankin hätääntynyttä hallitusta. Hätään on kuitenkin syytä, sillä Mustaksi Pilveksi nimetty ilmiö saapuu huomattavaa vauhtia suoraan kohti planeettaamme ja sen koostumuksen perusteella vaikutukset säähän ja ihmisten selviytymiseen ovat karut. Hallitusten ainut vastaus ihmisten pelkoon on ottaa asiaa omilla tahoillaan tutkineet tiimit Britanniasta, USAsta ja Neuvostoliitosta ja teljetä heidät eräälle valtion omistamalle syrjäiselle maatilalle Britannian periferiaan ja kontrolloida informaatiovirtaa -ja totuutta- Pilven todellisesta, älyllisestä luonnosta.
Kirjallisesti The Black Cloud ei ole ehkä ihan spefin parhaimmistoa, mutta pirun mielenkiintoinen se on. Juonihan on ihan perinteinen: outo asia -> vihollinen maailman johtajille-> pieni, äärimmäisen hyvä ihminen (eli tässä tapauksessa maatilan porukka) onnistuu älyllään kiertämään pahojen hallitusten yritykset salata asioita tai suoranaisesti valehdella niistä poliittisen vallan säilyttämiseksi -> loppujen lopuksi kaikki hyvin. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt loppupeleissä juuri ollenkaan, sillä toiminnan ja hyvä-paha -vastakkainasettelun sijaan paino on tieteessä. Se voikin olla joillekin matematiikkaa ja fysiikkaa kammoaville kynnyskysymys, vaikka juonen seuraaminen ei olekaan kaikkien kaavojen ymmärtämisestä kiinni. Mutta koska Hoyle oli itse astronomi, hän selittää tiedettä myös kaavoin. Pelkkä seuraavanlaisten alaviitteiden olemassaolokin voi silti olla joillekin negatiivinen asia:
Kaiken kaikkiaan: kyllä tämän oikein mielellään luki!
-----
The Black Cloud muualla:
LukeVille-blogi
The Guardian (englanniksi)
The Independent (englanniksi)
Universe-blogi (englanniksi)
Asylum-blogi (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
Kerään mieluusti lukuvinkkejä erilaisista luennoista ja esitelmistä; tämän kertainen vinkki tuli itse Richard Dawkinsilta katsottuani hänen Royal Society of New Zealandille antamasta haastattelusta, jossa hän jakoi Societyn vuoden 2009 tiedekirjalle myöntämän palkinnon (voittaja oli muuten Rebecca Priestleyn toimittama The Awa Book of New Zealand Science). Tähän kyseiseen versioon Dawkins on kirjoittanut myös jälkipuheen.
The Black Cloud (suom. Musta pilvi) alkaa, kun peruskartoitusta tekevä astronomiopiskelija 1960-luvun yhdysvaltalaisessa observatoriossa huomaa teleskoopin kuvassa mustan läikän. Tarkempi tutkailu vie odottamattomaan johtopäätökseen: kyseessä ei ole tekninen vika, vaan jokin tähtien valon peittävä ilmiö. Samaan aikaan Britanniassa huomataan samainen musta läiskä ja niinpä nämä kaksi astronomiryhmää tapaavat Lontoossa selvittääkseen, mistä on kyse ja rauhoittaakseen kummankin hätääntynyttä hallitusta. Hätään on kuitenkin syytä, sillä Mustaksi Pilveksi nimetty ilmiö saapuu huomattavaa vauhtia suoraan kohti planeettaamme ja sen koostumuksen perusteella vaikutukset säähän ja ihmisten selviytymiseen ovat karut. Hallitusten ainut vastaus ihmisten pelkoon on ottaa asiaa omilla tahoillaan tutkineet tiimit Britanniasta, USAsta ja Neuvostoliitosta ja teljetä heidät eräälle valtion omistamalle syrjäiselle maatilalle Britannian periferiaan ja kontrolloida informaatiovirtaa -ja totuutta- Pilven todellisesta, älyllisestä luonnosta.
Kirjallisesti The Black Cloud ei ole ehkä ihan spefin parhaimmistoa, mutta pirun mielenkiintoinen se on. Juonihan on ihan perinteinen: outo asia -> vihollinen maailman johtajille-> pieni, äärimmäisen hyvä ihminen (eli tässä tapauksessa maatilan porukka) onnistuu älyllään kiertämään pahojen hallitusten yritykset salata asioita tai suoranaisesti valehdella niistä poliittisen vallan säilyttämiseksi -> loppujen lopuksi kaikki hyvin. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt loppupeleissä juuri ollenkaan, sillä toiminnan ja hyvä-paha -vastakkainasettelun sijaan paino on tieteessä. Se voikin olla joillekin matematiikkaa ja fysiikkaa kammoaville kynnyskysymys, vaikka juonen seuraaminen ei olekaan kaikkien kaavojen ymmärtämisestä kiinni. Mutta koska Hoyle oli itse astronomi, hän selittää tiedettä myös kaavoin. Pelkkä seuraavanlaisten alaviitteiden olemassaolokin voi silti olla joillekin negatiivinen asia:
Differentiate this equation with respect to time t and we get: dα/dt = -d/D2 * dD/dt. But V = -dD/dt, so that we can write dα/dt = d/D2 * V. Also we have D/V = T. Hence we can get rid of V, arriving at dα/dt = d/DT. This is turning out easier than I thought. Here's the answer already T = α * dt/dα. The last step is to approximate dt/dα by finite intervals, △t/△α, where △t = 1 month corresponding to the time difference between Dr Jensen's two plates; and from Dr Marlowe has estimated △α is about 5 per cent of α, i.e. α/△α = 20. Therefore T = 20△t = 20 months. - s.19Minulle yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista oli naiskuvaus. Tieteen maailmahan tunnetusti on varsin miehistä ja koska tarina on kirjoitettu 1950-luvulla ennen feminismin suurinta pyörrettä, se näkyy. Itse maatilan tutkijoista vain yksi on nainen ja hänkään ei juuri puhu. Muistan vain yhden kerran, jossa hän kommentoi itse tiedekeskustelua ja silloinkin suurin osa mieshahmoista piti hänen huomautustaan typeränä, vaikka se lopulta todeksi todistettiinkin. Lopun aikaa hän lähinnä keittää kahvia tai tekee ruokaa, ja itse tieteen tekemiseen hän osallistuu tekstin sivuhuomautuksen mukaan satunnaisena teknikkona. Ja tässä siis kyse naisastronomista. Onpa todella hyvin hyödynnettyä koulutusta. Toinen naishahmo maatilalla on sinne vangiksi jäänyt pianisti, joka hoitaa tutkijoiden viihdyttämisen konsertoinnilla. No, ainakaan Hoyle ei päädy luomaan neuvostovastaista ilmapiiriä, vaan tekee hiljaisesta venäläisastronomi Alexandrovista päähenkilön luottohenkilön. Kaikkiaan siis aikansa tuote, mutta vain sen verran kuin tiede antaa sille tilaa. Siitä Hoylelle hatunnosto. Nörteille kirja tarjoaa myös hihityksen paikan: Hoyle oli aikanaan kovasti sen teorian kannalla, että universumi on paikallaan pysyvä, ja hän antoi erään hahmonsa tölviä niitä tutkijoita, jotka olivat laajenevan universumin kannalla.
Kaiken kaikkiaan: kyllä tämän oikein mielellään luki!
-----
The Black Cloud muualla:
LukeVille-blogi
The Guardian (englanniksi)
The Independent (englanniksi)
Universe-blogi (englanniksi)
Asylum-blogi (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
Isaac Asimov: I, Robot
Luettu: 23.6.2012
Scifi-haasteen neljäs kirja kehiin!
I, Robot (suom. Robotit) on scifin patriarkka Isaac Asimovin novellikokoelma. Sen kehystarinana on toimittajan haastatteluartikkeli robotiikan edelläkävijä, robottipsykologi Susan Calvinista, joka käy läpi eräitä olennaisia kulmakiviä robottien käytöksessä. Näitä ovat muun muassa pienen Glorian kiintymys lastenhoitajarobottiinsa Robbieen, useasta robotista koostuvaan yksikköön joka näyttää suunnittelevan vallankumousta, oman uskonnon perustanut robotti sekä armeijan salaisten robottien itsetietoisuuden lakia rikkovan uutusmallin odottamaton käytös. Mukana useassa tarinassa ovat myös Asimovin muista tarinoista tutut prototyyppirobottien testaajakaksikko Powell ja Donovan.
En lukenut I, Robotia novellikokoelmana vaan pikemminkin paloista koostuvana romaanina, sen verran yhteinäinen sen tarinalinja oli. Novellien kantavana teemanahan on juuri tietoisuus: missä robottius loppuu ja ihmisyys alkaa? Lisäksi Asimov leikittelee hienosti scifi-troopilla, jossa robotit ovat aina viime kädessä pahoja. Itse näen robotit toiseuden edustajina, joten niiden automaattinen leimaaminen huonommiksi, moraalisesti pahoiksi ihmisyyden tuhoamista suunnitteleviksi mekaanisiksi Kronoksiksi hiertää minua kerta toisensa jälkeen. Varsin olennainen osa kaikkia kirjan novelleja on Asimovin luomat robotiikan kolme lakia: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai antaa ihmisen vahingoittua tekemättömyyden kautta; 2. Robotin tulee totella ihmisten käskyjä (kunhan ne eivät riko ensimmäistä lakia); 3. Robotin tulee taata oma olemassaolonsa, mutta niin kauan kun tämän toteuttaminen ei riko kahta ensimmäistä lakia. Muun muassa The Big Bang Theory (Rillit huurussa) on viitannut näihin kuuluisiin kolmeen lakiin, kun porukka teorisoi Sheldonin mahdollisuutta olla robotti:
I, Robotin pohjalta julkaistiin vuonna 2004 samanniminen, Will Smithin tähdittämä leffa. Käytän sanaa 'pohjalta' hyvin laajamittaisesti, sillä sen juoni ei ole yksyhteen yhdenkään novellin kanssa, vaikka samoja teemoja käsitteleekin ja jopa joitain palasia novelleista ottanutkin. Ajattelenkin näitä kahta mieluiten omina, erillisinä kokonaisuuksinaan: on elokuva jonka alkutilanteessa robottiskeptisen ihmisen tulee tutkia juttua jossa robotti on näyttänyt murhanneen luojansa; on kirja, jossa robottiuden ja ihmisille ominaisen itsetietoisuuden ja eksistentialismin raja häilyy.
Alla olevista linkeistä voi huomata, että suurin osa kirjan lukijoista ei ole erityisemmin innostunut tästä samoissa määrin kuin minä. Tästä huolimatta suosittelen tätä Asimov-alkajille, ja niille joita eksistentiaaliset "entä jos..." -skenaariot kiinnostavat.
-----
I, Robot muualla:
RisingShadow.net
Tahaton lueskelija -blogi
-----
Scifi-haaste: SF-klassikko (ennen vuotta 1950)
Scifi-haasteen neljäs kirja kehiin!
I, Robot (suom. Robotit) on scifin patriarkka Isaac Asimovin novellikokoelma. Sen kehystarinana on toimittajan haastatteluartikkeli robotiikan edelläkävijä, robottipsykologi Susan Calvinista, joka käy läpi eräitä olennaisia kulmakiviä robottien käytöksessä. Näitä ovat muun muassa pienen Glorian kiintymys lastenhoitajarobottiinsa Robbieen, useasta robotista koostuvaan yksikköön joka näyttää suunnittelevan vallankumousta, oman uskonnon perustanut robotti sekä armeijan salaisten robottien itsetietoisuuden lakia rikkovan uutusmallin odottamaton käytös. Mukana useassa tarinassa ovat myös Asimovin muista tarinoista tutut prototyyppirobottien testaajakaksikko Powell ja Donovan.
En lukenut I, Robotia novellikokoelmana vaan pikemminkin paloista koostuvana romaanina, sen verran yhteinäinen sen tarinalinja oli. Novellien kantavana teemanahan on juuri tietoisuus: missä robottius loppuu ja ihmisyys alkaa? Lisäksi Asimov leikittelee hienosti scifi-troopilla, jossa robotit ovat aina viime kädessä pahoja. Itse näen robotit toiseuden edustajina, joten niiden automaattinen leimaaminen huonommiksi, moraalisesti pahoiksi ihmisyyden tuhoamista suunnitteleviksi mekaanisiksi Kronoksiksi hiertää minua kerta toisensa jälkeen. Varsin olennainen osa kaikkia kirjan novelleja on Asimovin luomat robotiikan kolme lakia: 1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai antaa ihmisen vahingoittua tekemättömyyden kautta; 2. Robotin tulee totella ihmisten käskyjä (kunhan ne eivät riko ensimmäistä lakia); 3. Robotin tulee taata oma olemassaolonsa, mutta niin kauan kun tämän toteuttaminen ei riko kahta ensimmäistä lakia. Muun muassa The Big Bang Theory (Rillit huurussa) on viitannut näihin kuuluisiin kolmeen lakiin, kun porukka teorisoi Sheldonin mahdollisuutta olla robotti:
I, Robotin pohjalta julkaistiin vuonna 2004 samanniminen, Will Smithin tähdittämä leffa. Käytän sanaa 'pohjalta' hyvin laajamittaisesti, sillä sen juoni ei ole yksyhteen yhdenkään novellin kanssa, vaikka samoja teemoja käsitteleekin ja jopa joitain palasia novelleista ottanutkin. Ajattelenkin näitä kahta mieluiten omina, erillisinä kokonaisuuksinaan: on elokuva jonka alkutilanteessa robottiskeptisen ihmisen tulee tutkia juttua jossa robotti on näyttänyt murhanneen luojansa; on kirja, jossa robottiuden ja ihmisille ominaisen itsetietoisuuden ja eksistentialismin raja häilyy.
Alla olevista linkeistä voi huomata, että suurin osa kirjan lukijoista ei ole erityisemmin innostunut tästä samoissa määrin kuin minä. Tästä huolimatta suosittelen tätä Asimov-alkajille, ja niille joita eksistentiaaliset "entä jos..." -skenaariot kiinnostavat.
-----
I, Robot muualla:
RisingShadow.net
Tahaton lueskelija -blogi
-----
Scifi-haaste: SF-klassikko (ennen vuotta 1950)
William Gibson: Neuromancer
Luettu: 1.6.2012
Scifi-haasteella jatketaan, vuorossa Hugo-voittajien kategoria. Valintani on syntymävuodeltani 1985.
Neuromancerissa (suom. Neurovelho) eletään tietotekniikan nousukautta: ihmisruumis voidaan kirurgisesti muokata yhteensopivaksi tietokoneiden kanssa ja tekoälyt ovat niin normeja että niiden valvomiseksi on saatu aikaan jopa kansainvälisiä lakeja ja oma poliisijaostonsa. Tokion hämäremmissä osissa pyörii huumekoukussa entinen superhakkeri Case, joka sai hermostonsa paskaksi jäätyään kiinni yrityksestään varastaa sangen suuria summia megayhtiötyönantajiltaan. Eräs ilta hänet nappaa baarista mukaansa katusamurai Molly, joka tuo hänet ex-sotilas Armitagen palkkalistoille. Tehtävä: mysteeri; palkkio: hermoston täysi korjaus. Case ottaa tehtävän vastaan, jonka ensimmäisenä vaiheena on varastaa erään firman arkistoista Casen opettaja, sittemmin ROM-muistiin pakattuna tietoisuutena elävä Flatline Dixie. Sivussa Case ja Molly tutkivat Armitagea tarkemmin suojatakseen nahkaansa ja saavat selville sen kaikkein suurimman tekoäly-yhtiön Tessier-Ashpoolin salaisuuden: se on kiertänyt lakia joka antaa ylärajan koneiden älykkyydelle, ja rakentanut supertekoälynsä kahdessa osassa, joista toinen -Wintermute- ohjaa Armitagea poppoineen yhdistämään hänet toiseen puoliskoonsa Neuromanceriin.
Ei. Ei, ei ja vielä kerran ei. Luin Neuromancerin ensimmäisen kerran sellaiset kuusi vuotta sitten erästä kurssia varten enkä erityisemmin pitänyt siitä. Itse asiassa muistan laskeneeni kovin usein kuinka monta sivua oli vielä jäljellä. Tässä välissä englannin sanastoni on laajentunut ja luultavasti mieleni siinä sivussa, mutta en edelleenkään ymmärrä miksi tämä on niin mahtava. Okei, nostan epäröimättä hattua Gibsonin neologismeille, jotka meille ovat itsestäänselviä, kuten konseptit 'kyberavaruus', 'matrix' ja koodaukseen käytetty 'ICE', sekä suuresta kulttuuriteosta scifin genren uudistamisesta. Kirja on muuten muutenkin täynnä uudissanoja ja käsitteitä, joita ei sen kummemmin selitetä. Tämä saattaa olla hieman ärsyttävää ja antaa joillekin jopa syyn jättää kirja kokonaan kesken. Minua tämä ei sen kummemmin häirinnyt, ja pelkän juonen kuvauksella voisin helposti kuvitella pitäväni kirjasta. Mutta ei. Jossain kihtaa edelleen, enkä tiedä missä. Tämä vain lisää syitä miettiä, missä vikani on, kun muut ymmärtävät Neuromancerin mahtavuuden ja kirjoittaa siitä jopa akateemisia tutkimuksia, varsinkin kun kirjaa suitsuttavissa on paljon kunnioittamiani henkilöitä.
Neuromancer on ensimmäinen osa Gibsonin Sprawl-trilogiaa. Kahta jälkimmäistä osaa -Count Zero ja Mona Lisa Overdrive- on kuvattu "helpommiksi", mutta päällimmäinen motivaationi niitä kohtaan tulee pikemminkin siitä, että päähenkilönä niissä on Molly eikä Case. Ja olenhan yrittänyt pitää kiinni periaatteestani antaa kirjailijoille ainakin toisen mahdollisuuden, ellei ihan perseestä ole lukukokemus ollut. *kröhhmhmmIlmankröhkröähhömm* Katsotaan, katsotaan.
-----
Neuromancer muualla:
Aikakone (Jyrki J.J. Kasvi)
Taikakirjaimet-blogi
SF Reviews.net (englanniksi)
InfinityPlus (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: Hugo-voittaja
Scifi-haasteella jatketaan, vuorossa Hugo-voittajien kategoria. Valintani on syntymävuodeltani 1985.
Neuromancerissa (suom. Neurovelho) eletään tietotekniikan nousukautta: ihmisruumis voidaan kirurgisesti muokata yhteensopivaksi tietokoneiden kanssa ja tekoälyt ovat niin normeja että niiden valvomiseksi on saatu aikaan jopa kansainvälisiä lakeja ja oma poliisijaostonsa. Tokion hämäremmissä osissa pyörii huumekoukussa entinen superhakkeri Case, joka sai hermostonsa paskaksi jäätyään kiinni yrityksestään varastaa sangen suuria summia megayhtiötyönantajiltaan. Eräs ilta hänet nappaa baarista mukaansa katusamurai Molly, joka tuo hänet ex-sotilas Armitagen palkkalistoille. Tehtävä: mysteeri; palkkio: hermoston täysi korjaus. Case ottaa tehtävän vastaan, jonka ensimmäisenä vaiheena on varastaa erään firman arkistoista Casen opettaja, sittemmin ROM-muistiin pakattuna tietoisuutena elävä Flatline Dixie. Sivussa Case ja Molly tutkivat Armitagea tarkemmin suojatakseen nahkaansa ja saavat selville sen kaikkein suurimman tekoäly-yhtiön Tessier-Ashpoolin salaisuuden: se on kiertänyt lakia joka antaa ylärajan koneiden älykkyydelle, ja rakentanut supertekoälynsä kahdessa osassa, joista toinen -Wintermute- ohjaa Armitagea poppoineen yhdistämään hänet toiseen puoliskoonsa Neuromanceriin.
Ei. Ei, ei ja vielä kerran ei. Luin Neuromancerin ensimmäisen kerran sellaiset kuusi vuotta sitten erästä kurssia varten enkä erityisemmin pitänyt siitä. Itse asiassa muistan laskeneeni kovin usein kuinka monta sivua oli vielä jäljellä. Tässä välissä englannin sanastoni on laajentunut ja luultavasti mieleni siinä sivussa, mutta en edelleenkään ymmärrä miksi tämä on niin mahtava. Okei, nostan epäröimättä hattua Gibsonin neologismeille, jotka meille ovat itsestäänselviä, kuten konseptit 'kyberavaruus', 'matrix' ja koodaukseen käytetty 'ICE', sekä suuresta kulttuuriteosta scifin genren uudistamisesta. Kirja on muuten muutenkin täynnä uudissanoja ja käsitteitä, joita ei sen kummemmin selitetä. Tämä saattaa olla hieman ärsyttävää ja antaa joillekin jopa syyn jättää kirja kokonaan kesken. Minua tämä ei sen kummemmin häirinnyt, ja pelkän juonen kuvauksella voisin helposti kuvitella pitäväni kirjasta. Mutta ei. Jossain kihtaa edelleen, enkä tiedä missä. Tämä vain lisää syitä miettiä, missä vikani on, kun muut ymmärtävät Neuromancerin mahtavuuden ja kirjoittaa siitä jopa akateemisia tutkimuksia, varsinkin kun kirjaa suitsuttavissa on paljon kunnioittamiani henkilöitä.
Neuromancer on ensimmäinen osa Gibsonin Sprawl-trilogiaa. Kahta jälkimmäistä osaa -Count Zero ja Mona Lisa Overdrive- on kuvattu "helpommiksi", mutta päällimmäinen motivaationi niitä kohtaan tulee pikemminkin siitä, että päähenkilönä niissä on Molly eikä Case. Ja olenhan yrittänyt pitää kiinni periaatteestani antaa kirjailijoille ainakin toisen mahdollisuuden, ellei ihan perseestä ole lukukokemus ollut. *kröhhmhmmIlmankröhkröähhömm* Katsotaan, katsotaan.
-----
Neuromancer muualla:
Aikakone (Jyrki J.J. Kasvi)
Taikakirjaimet-blogi
SF Reviews.net (englanniksi)
InfinityPlus (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: Hugo-voittaja
Adam Roberts: Science Fiction
Luettu: 9.2.2012
Tässä scifi-haasteen alussa mieleen pulpahti parin vuoden takainen kurssi ja siellä osin katettu kirja kyseisestä genrestä. Milloinpa olisi parempi aika lukea mokoma kokonaan, kuin sinä vuonna kun on tarkoitus scifin eri aspekteihin tutustua vähintään tusinan kirjan kanssa?
Science Fiction (ei suomennettu) on kirjallisuus- ja kulttuuritieteellinen katsaus tähän osaan spekulatiivisen fiktion genreä. Alussa Roberts pureutuu perimmäiseen kysymykseen: mitä on scifi sekä miten se määritellään ja miksi. Seuraavaksi hän käy läpi genren kaksi pääasiallista historiaa (eroavat ajankohdista), kunnes seuraavat kolme lukua keskitytään tutkailemaan scifiä kolmen yleisen teeman (sukupuoli, rotu ja teknologia) kautta ennen päätöslukua.
Jos unohdetaan viimeinen luku, tämä kirja on aivan mahtava! Minusta se ei vaadi ihan kauheasti aiempaa tuntemusta kirjallisuudentutkimuksesta, ellei etsi täyttä ymmärrystä Robertsin sanomisista. Mutta koska minulla tätä taustaa on, sain varmaankin kirjasta erityisen paljon irti. Siinä nimittäin tulee esiin hienosti koko genren monimuotoisuus: scifiys ei välttämättä, eikä jopa suuressa osassa, tarkoita avaruusaluksia ja robotteja vaan paljon muutakin. Siinä mielessä 'spekulatiivinen fiktio' lienee ihan toimiva nimike, scifiä kun on niin vaikea määritellä ja vielä vaikeampi erottaa esimerkiksi fantasiasta. Samoin em. kurssilla läpikäydyt luvut sukupuolesta, rodusta ja teknologiasta ovat erittäin valaisevia: en ole koskaan huomannut, miten teknologia kuvataan ennemmin tai myöhemmin scifissä negatiiviseen sävyyn sangen kliseisiksi käynein juonikääntein. Ja rotu on vielä mielenkiintoisempi osio, sillä näin kaukaasialaisena ei tule sitä aina ajateltua sen kummemmin. Sukupuolisuutta kyllä sitten senkin edestä.
Ja koska valitin tuossa alussa kirjan päätösluvusta, kerrottakoon hieman miksi. Siinä missä koko muu kirja on täysin ymmärrettävissä ja hyvin kirjoitettu, viimeisen luvun metaforajutut menevät aivan ohi. Ensinnäkin odotan akateemisesti, ettei viimeisessä luvussa tule enää lisäinfoa vaan sen tarkoitus antaa kirjoittajalle tila jossa vetää muun kirjan teemat yhteen. Ja minua kiinnostava teema, eli uskonnon esitys scifissä, jätetään sekin lopetukseen ja käydään vieläpä sangen ylimalkaisesti läpi. Takakannen mukaan tämän painoksen päätösluku on uudistettu; tekisi mieli kovasti piipahtaa Tritoniassa tutkailemassa sitä alkuperäistä päätöstä.
Pidän muuten tavasta, jolla Roberts kerää materiaalia ja esimerkkejä eri medioista. Hän esittelee niin scifin kirjallisuuden klassikoita että hieman tuntemattomampia teoksia, että AV-esimerkkejä elokuvista ja televisiosta (pidän tästä hyvästä Alien-leffoista vieläkin enemmän!). Itse olisin halunnut lisätä mukaan vielä musiikin: hollantilaismuusikko Arjen Lucassenin avaruusooppera Ayreon on jotain erittäin huomionarvoista, sillä se on mahtava niin musiikillisesti, kulttuurisesti kuin scifistisestikin. On toki huomattava, että vaikka kyseessä on kirjan toinen, uusittu painos, se on silti vuodelta 2006. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ellei jopa edistystä. Esimerkkinä toimikoon Battlestar Galactican uusioversio, joka on kerta toisensa jälkeen -ja helvetin hyvästä syystä!- rankattu parhaimmaksi scifi-sarjaksi ikinä.
Erittäin olennaista lukemistoa siis muillekin scifihaasteeseen osallistuville ja aiheesta kiinnostuneille, jos suinkin englanninkielen taito ja into riittää. Loppuun vielä aiheeseen sopivaa musiikkia, eli Bear McCrearyn säveltämä 'Passacaglia' BSG:stä.
-----
Science Fiction muualla:
Fantastic Reviews (englanniksi)
Tässä scifi-haasteen alussa mieleen pulpahti parin vuoden takainen kurssi ja siellä osin katettu kirja kyseisestä genrestä. Milloinpa olisi parempi aika lukea mokoma kokonaan, kuin sinä vuonna kun on tarkoitus scifin eri aspekteihin tutustua vähintään tusinan kirjan kanssa?
Science Fiction (ei suomennettu) on kirjallisuus- ja kulttuuritieteellinen katsaus tähän osaan spekulatiivisen fiktion genreä. Alussa Roberts pureutuu perimmäiseen kysymykseen: mitä on scifi sekä miten se määritellään ja miksi. Seuraavaksi hän käy läpi genren kaksi pääasiallista historiaa (eroavat ajankohdista), kunnes seuraavat kolme lukua keskitytään tutkailemaan scifiä kolmen yleisen teeman (sukupuoli, rotu ja teknologia) kautta ennen päätöslukua.
Jos unohdetaan viimeinen luku, tämä kirja on aivan mahtava! Minusta se ei vaadi ihan kauheasti aiempaa tuntemusta kirjallisuudentutkimuksesta, ellei etsi täyttä ymmärrystä Robertsin sanomisista. Mutta koska minulla tätä taustaa on, sain varmaankin kirjasta erityisen paljon irti. Siinä nimittäin tulee esiin hienosti koko genren monimuotoisuus: scifiys ei välttämättä, eikä jopa suuressa osassa, tarkoita avaruusaluksia ja robotteja vaan paljon muutakin. Siinä mielessä 'spekulatiivinen fiktio' lienee ihan toimiva nimike, scifiä kun on niin vaikea määritellä ja vielä vaikeampi erottaa esimerkiksi fantasiasta. Samoin em. kurssilla läpikäydyt luvut sukupuolesta, rodusta ja teknologiasta ovat erittäin valaisevia: en ole koskaan huomannut, miten teknologia kuvataan ennemmin tai myöhemmin scifissä negatiiviseen sävyyn sangen kliseisiksi käynein juonikääntein. Ja rotu on vielä mielenkiintoisempi osio, sillä näin kaukaasialaisena ei tule sitä aina ajateltua sen kummemmin. Sukupuolisuutta kyllä sitten senkin edestä.
Ja koska valitin tuossa alussa kirjan päätösluvusta, kerrottakoon hieman miksi. Siinä missä koko muu kirja on täysin ymmärrettävissä ja hyvin kirjoitettu, viimeisen luvun metaforajutut menevät aivan ohi. Ensinnäkin odotan akateemisesti, ettei viimeisessä luvussa tule enää lisäinfoa vaan sen tarkoitus antaa kirjoittajalle tila jossa vetää muun kirjan teemat yhteen. Ja minua kiinnostava teema, eli uskonnon esitys scifissä, jätetään sekin lopetukseen ja käydään vieläpä sangen ylimalkaisesti läpi. Takakannen mukaan tämän painoksen päätösluku on uudistettu; tekisi mieli kovasti piipahtaa Tritoniassa tutkailemassa sitä alkuperäistä päätöstä.
Pidän muuten tavasta, jolla Roberts kerää materiaalia ja esimerkkejä eri medioista. Hän esittelee niin scifin kirjallisuuden klassikoita että hieman tuntemattomampia teoksia, että AV-esimerkkejä elokuvista ja televisiosta (pidän tästä hyvästä Alien-leffoista vieläkin enemmän!). Itse olisin halunnut lisätä mukaan vielä musiikin: hollantilaismuusikko Arjen Lucassenin avaruusooppera Ayreon on jotain erittäin huomionarvoista, sillä se on mahtava niin musiikillisesti, kulttuurisesti kuin scifistisestikin. On toki huomattava, että vaikka kyseessä on kirjan toinen, uusittu painos, se on silti vuodelta 2006. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, ellei jopa edistystä. Esimerkkinä toimikoon Battlestar Galactican uusioversio, joka on kerta toisensa jälkeen -ja helvetin hyvästä syystä!- rankattu parhaimmaksi scifi-sarjaksi ikinä.
Erittäin olennaista lukemistoa siis muillekin scifihaasteeseen osallistuville ja aiheesta kiinnostuneille, jos suinkin englanninkielen taito ja into riittää. Loppuun vielä aiheeseen sopivaa musiikkia, eli Bear McCrearyn säveltämä 'Passacaglia' BSG:stä.
-----
Science Fiction muualla:
Fantastic Reviews (englanniksi)
Jules Verne: Journey to the Centre of the Earth
Luettu: 26.1.2012
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre
Käännös: kääntäjä X, jota Wordsworth-kustantamo ei selvästikään osaa arvostaa
Pyydystin vuoden alussa uuden haasteen, koska edellisissä ei ole vielä läheskään tarpeeksi: scifi-haasteen, jonka peruspostaus löytyy täältä. Tarkoituksena on lukea yksi/kuukausi, ei ehdi tulla kovin kiire. Tammikuun teemana nuorten SF:ksi kategorisoitu.
Journey to the Centre of the Earth (suom. Matka maan keskipisteeseen) on nimensä mukainen kirja. Saksalaisproffa löytää erään vanhan kirjan välistä koodatun viestin, joka auki kirjoitettuna antaa ohjeet paikkaan, jota kautta pääsee luolistoon maapallomme sisässä. Hieman sekä porkkanaa että keppiä käyttämällä professori Liedenbrock saa mukaansa samassa taloudessa asuvan oppipoikansa Axelin ja lähtee matkalle tuntemattomaan. Ensimmäinen pysäkki on Islannissa, jossa tämä vain tiettyyn aikaan sekä päivässä että vuodessa näkyvä luolan suu sijaitsee. Mukaan he palkkaavat myös erään paikallisen oppaan, Hansin. Ja matka alkaa.
Tätä lukiessa sivu sivulta enemmän tuli mieleen Jeff Longin The Descent. Tämä on sen viktoriaaninen kevyt seikkailuversio, tai The Descent tämän realistisempi ja aivan helvetin parempi (pun uninteded) versio. Ymmärrän kyllä kirjan ansiot: aikanaan eli 1874 se oli varmasti varsin jännittävä ja Vernen senaikaisen tieteen rajoissa pysyminen hatunnoston jos toisenkin arvoinen suoritus. Se ei kuitenkaan riitä minulle, sama asia mitä useiden klassikoiden joudun toteamaan. "I don't like you, but it doesn't mean I don't respect you", ja silleen. Ei tämä kuitenkaan Austinin kaltainen ole: tätä oli ihan kiva lukea, vaikka välillä jäikin miettimään, onko Hansilla ollenkaan itsesuojeluvaistoa mitä proffan päätöksiin tulee.
Mutta -ja tärkeä mutta-: Tämäntyyppistähän kokemus suurin piirtein oli niillä, jotka vuosisatoja sitten purjehtivat Uuteen maahan, tai esi-äideilläni jotka jostain keskempää Eurooppaa tänne kylmään Pohjolaan tulivat, tai niillä jotka vuosituhansia sitten ylittivät sen pienen mutta vaarallisen merenkaistaleen ja valloittivat pikku hiljaa koko maailman. Se lienee ollut tämänkin tarinan inspiraationa, laajeneva maailma.
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava lukupätkä, joskaan ei sieltä yllättävimmästä ja nykytiedon mukaan realistisimmasta päästä. Kyllä se kuitenkin klassikkostatuksensa ansaitsee. Tästähän joku vuosi sitten tehtiin 3D-filkka (traileri täällä; ovat näköjään ottaneet muutamia vapauksia). Nyt voisi katsoa senkin. Ja helmikuussa sitten mennään hieman uudemmalla SF-klassikolla.
-----
Journey to the Centre of the Earth muualla:
LukeVille-blogi
5555 luettua kirjaa -blogi
-----
Scifi-haaste: Nuorten SF
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre
Käännös: kääntäjä X, jota Wordsworth-kustantamo ei selvästikään osaa arvostaa
Pyydystin vuoden alussa uuden haasteen, koska edellisissä ei ole vielä läheskään tarpeeksi: scifi-haasteen, jonka peruspostaus löytyy täältä. Tarkoituksena on lukea yksi/kuukausi, ei ehdi tulla kovin kiire. Tammikuun teemana nuorten SF:ksi kategorisoitu.
Journey to the Centre of the Earth (suom. Matka maan keskipisteeseen) on nimensä mukainen kirja. Saksalaisproffa löytää erään vanhan kirjan välistä koodatun viestin, joka auki kirjoitettuna antaa ohjeet paikkaan, jota kautta pääsee luolistoon maapallomme sisässä. Hieman sekä porkkanaa että keppiä käyttämällä professori Liedenbrock saa mukaansa samassa taloudessa asuvan oppipoikansa Axelin ja lähtee matkalle tuntemattomaan. Ensimmäinen pysäkki on Islannissa, jossa tämä vain tiettyyn aikaan sekä päivässä että vuodessa näkyvä luolan suu sijaitsee. Mukaan he palkkaavat myös erään paikallisen oppaan, Hansin. Ja matka alkaa.
Tätä lukiessa sivu sivulta enemmän tuli mieleen Jeff Longin The Descent. Tämä on sen viktoriaaninen kevyt seikkailuversio, tai The Descent tämän realistisempi ja aivan helvetin parempi (pun uninteded) versio. Ymmärrän kyllä kirjan ansiot: aikanaan eli 1874 se oli varmasti varsin jännittävä ja Vernen senaikaisen tieteen rajoissa pysyminen hatunnoston jos toisenkin arvoinen suoritus. Se ei kuitenkaan riitä minulle, sama asia mitä useiden klassikoiden joudun toteamaan. "I don't like you, but it doesn't mean I don't respect you", ja silleen. Ei tämä kuitenkaan Austinin kaltainen ole: tätä oli ihan kiva lukea, vaikka välillä jäikin miettimään, onko Hansilla ollenkaan itsesuojeluvaistoa mitä proffan päätöksiin tulee.
Mutta -ja tärkeä mutta-: Tämäntyyppistähän kokemus suurin piirtein oli niillä, jotka vuosisatoja sitten purjehtivat Uuteen maahan, tai esi-äideilläni jotka jostain keskempää Eurooppaa tänne kylmään Pohjolaan tulivat, tai niillä jotka vuosituhansia sitten ylittivät sen pienen mutta vaarallisen merenkaistaleen ja valloittivat pikku hiljaa koko maailman. Se lienee ollut tämänkin tarinan inspiraationa, laajeneva maailma.
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava lukupätkä, joskaan ei sieltä yllättävimmästä ja nykytiedon mukaan realistisimmasta päästä. Kyllä se kuitenkin klassikkostatuksensa ansaitsee. Tästähän joku vuosi sitten tehtiin 3D-filkka (traileri täällä; ovat näköjään ottaneet muutamia vapauksia). Nyt voisi katsoa senkin. Ja helmikuussa sitten mennään hieman uudemmalla SF-klassikolla.
-----
Journey to the Centre of the Earth muualla:
LukeVille-blogi
5555 luettua kirjaa -blogi
-----
Scifi-haaste: Nuorten SF
Science Fiction -haaste vuodelle 2012!
Oi, scifiä ihan luvan kanssa! Science Fiction -haastetta luotsaa Raija Pietilä Taikakirjaimet-blogissaan, joten jos on vähänkin kiinnostusta, osallistu heti. Kategoriat ovat seuraavat ja mukana myös omat valintani tähän haasteeseen. Vain Steampunkin kohdalla joudun sijoittamaan muutaman euron, muuten mennään oman hyllyn antimilla. Lisää ehdotuksia löytää Taikakirjaimista ja Wikipediasta. :)
1. Nuorten SF: Journey to the Centre of the Earth
2. Aikuisten SF: Childhood's End
3. Hugo-voittaja: Neuromancer*
4. SF-klassikko pre-1950: I, Robot
5. SF-klassikko 1951-1992: The Black Cloud
6. Steampunk: Leviathan
7. Robotit/Kyborgit/Androidit: The Ghost in the Shell
8. Avaruusalukset/Alienit: Final Days**
9. Aikamatkustus/Vaihtoehtohistoria/Rinnakkaisuniversumi: Doomsday Book
10. Apokalyptinen/Dystopia/Utopia: Do Androids Dream of Electric Sheep?
11. Kyberpunk: Altered Carbon
12. Hullu tiedemies/Geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit: Dr Jekyll and Mr Hyde
Muuta:
- Adam Roberts: Science Fiction
Haasteen tagi on SFH ja sen yleistilanne on muiden haasteiden viekussa tuossa vasemmassa palkissa.
*) Vaihdan LeGuinin The Left Hand of Darknessin (William) Gibsoniin
**) Vaihdan Adamsin Hitchhiker's Guide to the Galaxyn (Gary) Gibsoniin
6. Steampunk: Leviathan
11. Kyberpunk: Altered Carbon
Muuta:
- Adam Roberts: Science Fiction
Haasteen tagi on SFH ja sen yleistilanne on muiden haasteiden viekussa tuossa vasemmassa palkissa.
*) Vaihdan LeGuinin The Left Hand of Darknessin (William) Gibsoniin
**) Vaihdan Adamsin Hitchhiker's Guide to the Galaxyn (Gary) Gibsoniin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)