Luettu: 29.3.2011
Alkuperäinen nimi: Die Klavierspielerin
Käännös: Jukka-Pekka Pajunen
Tämän kertainen kirjavinkki on lähtöisin Opuscolosta. "Karmiva" on erinomainen sanavalinta, jos haluaa kirjan päätyvän allekirjoittaneen lukulistalle. Kiitän ja kumarran!
Pianonsoittaja kuvaa nelikymppisen Erika Kohutin erittäin häiriintynyttä äitisuhdetta. Äiti on päättänyt Erikan syntyessä, että lapsi on musiikillinen nero ja pakottanut Erikan muun muassa pianon pariin. Koska leikkiminen käy skaalojen harjoittelun tielle, äiti opettaa lapselle ettei tämä tarvitse muita ihmisiä kuin äitinsä. Isänkin saa helposti kärrättyä pois tieltä kaukaiseen hoitokotiin heti, kun sosiaalinen keeping-up-the-appearances sen sallii. Ja mitä tapahtuu lapselle, kun dominoiva, aina paikalla oleva, aina oikeassa oleva äiti asuu samassa asunnossa tämän koko elämän? Juu, Freud olisi pähkinöissään.
En kuvaisi Jelinekin lopputulosta karmivaksi. Pikemminkin surulliseksi. Ja mielenkiintoiseksikin. On kiinnostavaa katsoa, miten Erika pyrkii ihan pienin keinoin itsenäisyyteen: vaateostoksiin, vaikka tietää äitin sen jokapäiväisessä "turvatarkastuksessaan" löytävänsä ja tuhoavansa, viiltelyllä, yöllisillä retkillään kaupungin "huonoihin" osiin... Surullista on Erikan vääjäämätön matka kohti viimeistä konfliktia, kun eräs hänen oppilaistaan alkaa ilmaista seksuaalista kiinnostusta opettajaansa kohtaan. Ja Erikan seksuaalisuutensa toteutus äitinsä aivopesun jälkeen: mies sai äidin raskaaksi Erikasta, joten tämän päähän on lapsesta asti taottu seksuaalisuuden synti, häpeä, vääryys. Lopputulos ei ole lähelläkään oppilas-Romeon ajatuksia.
Juuri kirjan vääjäämättömyys sai minut lukemaan sen nopeasti. En vain voinut ottaa taukoa; aina kirjan suljettua jäi miettimään, mitä Erika tekee seuraavaksi, mitä äiti, mitä oppilas. Ja jos ihan totta puhutaan, seurasin mielenkiinnolla Erikan kanssa muita ihmisiä, varsinkin auringon laskun jälkeen. Sitä paitsi Jelinek kirjoittaa aivan mahtavasti. En tiedä musiikista sen toteuttamisen puolelta juuri mitään, joten tekstin musiikilliset termit ja metaforat menivät ajoittain ohi, mutta tästä huolimatta tekstin sävy välittyy.
Minulle kirjan tärkein teema oli äiti-tytär-suhde. Omani on jonkin verran vääntynyt, joten samaistun kirjassa hyvin vahvasti Erikaan; no, ainakin olin tämän puolella. Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilaisilla äitisuhteilla varustetut naiset Pianonsoittajaa lukevat.
Post scriptum: Pianonsoittajasta on tehty myös elokuva. Se pitää nähdä.
-----
Pianonsoittaja muualla:
Helsingin Sanomat
Opuscolo-blogi
-----
Kirjallinen maailmanhaaste: Itävalta
-----
What's in a Name: Musical term
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nobel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nobel. Näytä kaikki tekstit
Aleksandr Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä
Luettu: 4.10.2009
Alkuperäinen nimi: Один день Ивана Денисовича/Odin den' Ivana Denisovicha
Käännös: Markku Lahtela
Maailmanvalloitus ja Nobel-haasteeseen vastaaminen jatkuvat. Tällä(kin) kertaa molempien lisääminen onnistuu yhdellä kirjalla. Huijaamisesta ei tosin voi syyttää: Venäjältä/Neuvostoliitosta/Venäjältä on aikojen saatossa tullut sen verran useita klassikoita, jotka tulee ennen pitkää joka tapauksessa lukea jo yleissivistyksen takia, mutta aloitinpas maahan tutustumisen Solženitsynilla.
Ivan Denisovitšin päivä kuvaa nimensä mukaisesti yhden päivän Siperian vankileirillä, gulagissa, maanpetostuomiotaan suorittavan Ivan Denisovitš šuhovin elämästä. Se alkaa -kuten kaikki muutkin aamut- kello viiden herätyksellä ja päättyy iltakymmenen tienoilla tupatarkastuksella tai kahdella. Näiden väliin jää loputtomia taisteluja ruoasta, työstä ja karsserin eli eristyssellin välttelemisestä. Kukin selviää leirissä omalla tavallaan tai on selviämättä.
Kirja kuvaa Denisovitšin ja muiden vankien elämää yllättävän neutraalisti. Lopussa päähenkilö jopa ajattelee päivän olleen "melkein onnellinen", kun onnistui saamaan kaksinkertaisen annoksen sekä aamulla että illalla ja vieläpä ylimääräistä leipää ja tupakkaa. Denisovitš vaikuttaa ihmiseltä, joka on tyytynyt kohtaloonsa: hän ei enää laske jäljellä olevaa tuomioaikaansa sillä systeemi saattaa iskeä kymmenen lisävuotta tuomioon jos siltä tuntuu vaikka Denisovitš olisikin ollut hyvä leiriläinen (puistattavaa, että tästäkin puhutaan kuin ammatissa kehittymisestä). Denisovitš on kehittänyt oman tapansa selvitä karuista leiriolosuhteista osin viekkaudella (eli ei liian läpinäkyvällä perseennuolennalla) ja reiluudella (kun jakaa omastaan, toinen jää kiitollisuuden velkaan). Toiset lahjovat leirin päällystöä päästäkseen vähemmällä, toiset ryhtyvät muiden ylenkatsomiksi "šakaaleiksi", kerjäläisiksi, jotka harrastavat täysin avointa perseennuolentaa ja selkäänpuukottamista. Leirin pääpaino on kuitenkin työssä: Denisovitšin leiri on nimenomaan työleiri ja vankien tulee olla työkunnossa. Tämä harmittanee eräitä leirin päällystömiehiä jotka luultavasti nauttisivat säännöllisistä kidutussessioista. Itse asiassa kuvittelin leirin olevan juuri kidutusleiri, mutta toisaalta vankien pitäminen elämän ja kuoleman, toivon ja epätoivon rajamailla on osin vielä pahempi kidutusmenetelmä kuin suoranainen kidutus; ainakin jälkimmäisessä tietää lopun tulevan ennemmin tai myöhemmin. Denisovitš ja kumppanit voivat kuitenkin joutua suorittamaan kymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden tuomiotaan useiden vuosikymmenien ajan. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten ihmisen elämänhalu kitkuttaa mitä karmeimmissa olosuhteissa. Itse olisi tapattanut itseni heti työmaan ulkopuolella tapahtuvassa tarkaksessa venkoilemalla jonosta (mikä katsotaan automaattisesti pakoyritykseksi ja siitä hyvästä saa automaattisesti olla luotisateen nollapisteessä).
Ivan Denisovitšin päivä oli aikanaan suuri tapaus. Kukaan ei ollut aiemmin kuvannut Neuvostoliiton gulageja, varsinkaan näin . Julkaisuun piti kysyä lupa itseltään puoluejohtaja Hruštšovilta. Mukaan kirjoitettiin saatteksi -esipuheen sijasta- varoituksenomainen tiedotus siitä, ettei kukaan ole aiemmin lukenut mitään tällaista. Pakko myöntää, että jos Ivan Denisovitšin päivä oli aika raskasta luettavaa kyyniselle kaksinkertaiselle lamakasvatille, ei se järin viihdyttävää kevyttä iltalukemista voinut olla tällaiseen kuvaukseen tottumattomallekaan. Yllätyin suuresti siitä, että kirja oli suomennettu ja julkaistu jo vuonna 1973. Romaanin perustuva elokuvahan oli Suomessa "ulkopoliittisista syistä" kielletty vuosikymmenien ajan Jörn Donnerin yrityksistä huolimatta, ja se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa vasta 1994 (!). Yksi sana: Kekkoslovakia.
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä/Neuvostoliitto
Alkuperäinen nimi: Один день Ивана Денисовича/Odin den' Ivana Denisovicha
Käännös: Markku Lahtela
Maailmanvalloitus ja Nobel-haasteeseen vastaaminen jatkuvat. Tällä(kin) kertaa molempien lisääminen onnistuu yhdellä kirjalla. Huijaamisesta ei tosin voi syyttää: Venäjältä/Neuvostoliitosta/Venäjältä on aikojen saatossa tullut sen verran useita klassikoita, jotka tulee ennen pitkää joka tapauksessa lukea jo yleissivistyksen takia, mutta aloitinpas maahan tutustumisen Solženitsynilla.
Ivan Denisovitšin päivä kuvaa nimensä mukaisesti yhden päivän Siperian vankileirillä, gulagissa, maanpetostuomiotaan suorittavan Ivan Denisovitš šuhovin elämästä. Se alkaa -kuten kaikki muutkin aamut- kello viiden herätyksellä ja päättyy iltakymmenen tienoilla tupatarkastuksella tai kahdella. Näiden väliin jää loputtomia taisteluja ruoasta, työstä ja karsserin eli eristyssellin välttelemisestä. Kukin selviää leirissä omalla tavallaan tai on selviämättä.
Kirja kuvaa Denisovitšin ja muiden vankien elämää yllättävän neutraalisti. Lopussa päähenkilö jopa ajattelee päivän olleen "melkein onnellinen", kun onnistui saamaan kaksinkertaisen annoksen sekä aamulla että illalla ja vieläpä ylimääräistä leipää ja tupakkaa. Denisovitš vaikuttaa ihmiseltä, joka on tyytynyt kohtaloonsa: hän ei enää laske jäljellä olevaa tuomioaikaansa sillä systeemi saattaa iskeä kymmenen lisävuotta tuomioon jos siltä tuntuu vaikka Denisovitš olisikin ollut hyvä leiriläinen (puistattavaa, että tästäkin puhutaan kuin ammatissa kehittymisestä). Denisovitš on kehittänyt oman tapansa selvitä karuista leiriolosuhteista osin viekkaudella (eli ei liian läpinäkyvällä perseennuolennalla) ja reiluudella (kun jakaa omastaan, toinen jää kiitollisuuden velkaan). Toiset lahjovat leirin päällystöä päästäkseen vähemmällä, toiset ryhtyvät muiden ylenkatsomiksi "šakaaleiksi", kerjäläisiksi, jotka harrastavat täysin avointa perseennuolentaa ja selkäänpuukottamista. Leirin pääpaino on kuitenkin työssä: Denisovitšin leiri on nimenomaan työleiri ja vankien tulee olla työkunnossa. Tämä harmittanee eräitä leirin päällystömiehiä jotka luultavasti nauttisivat säännöllisistä kidutussessioista. Itse asiassa kuvittelin leirin olevan juuri kidutusleiri, mutta toisaalta vankien pitäminen elämän ja kuoleman, toivon ja epätoivon rajamailla on osin vielä pahempi kidutusmenetelmä kuin suoranainen kidutus; ainakin jälkimmäisessä tietää lopun tulevan ennemmin tai myöhemmin. Denisovitš ja kumppanit voivat kuitenkin joutua suorittamaan kymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden tuomiotaan useiden vuosikymmenien ajan. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten ihmisen elämänhalu kitkuttaa mitä karmeimmissa olosuhteissa. Itse olisi tapattanut itseni heti työmaan ulkopuolella tapahtuvassa tarkaksessa venkoilemalla jonosta (mikä katsotaan automaattisesti pakoyritykseksi ja siitä hyvästä saa automaattisesti olla luotisateen nollapisteessä).
Ivan Denisovitšin päivä oli aikanaan suuri tapaus. Kukaan ei ollut aiemmin kuvannut Neuvostoliiton gulageja, varsinkaan näin . Julkaisuun piti kysyä lupa itseltään puoluejohtaja Hruštšovilta. Mukaan kirjoitettiin saatteksi -esipuheen sijasta- varoituksenomainen tiedotus siitä, ettei kukaan ole aiemmin lukenut mitään tällaista. Pakko myöntää, että jos Ivan Denisovitšin päivä oli aika raskasta luettavaa kyyniselle kaksinkertaiselle lamakasvatille, ei se järin viihdyttävää kevyttä iltalukemista voinut olla tällaiseen kuvaukseen tottumattomallekaan. Yllätyin suuresti siitä, että kirja oli suomennettu ja julkaistu jo vuonna 1973. Romaanin perustuva elokuvahan oli Suomessa "ulkopoliittisista syistä" kielletty vuosikymmenien ajan Jörn Donnerin yrityksistä huolimatta, ja se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa vasta 1994 (!). Yksi sana: Kekkoslovakia.
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä/Neuvostoliitto
Orhan Pamuk: Lumi
Luettu: 29.9.2009
Alkuperäinen nimi: Kar
Käännös: Tuula Kojo
Orhan Pamuk on erinomainen yhdistelmä: samaan aikaan osa kirjallista maailmanvalloitusta ja Nobel-haastetta sekä aiheeltaan juuri minua kiinnostava teos. Eikä Margaret Atwoodin suosituskaan asiaa yhtään haittaa.
Lumi kuvaa kuinka kirjailija Orhan kokoaa ystävänsä, runoilija Ka'n matkaa lapsuudenmaisemiin Karsiin, Turkin lounaisosien periferiaan. Ka lähtee sinne alunperin kirjoittamaan juttua nuorten naisten itsemurha-aallosta ja Karsin kunnallisvaaleista, mutta jää lumimyrskyn takia jumiin Karsiin aiottua pidemmäksi aikaa. Näinä muutamana päivänä Ka todistaa poliittisen murhan sekä kokee vallankumouksen ja vastavallankumouksen. Samalla Ka'n tyrehtynyt runosuoni sykkii ja hän joutuu kasvotusten monien perustavanlaatuisten kysymysten kanssa: rakkaus, usko, politiikka, kahden edellisen mutkikas suhde, onni sekä kirjallisuus.
Lumi on ekonomian vastalause monessakin mielessä. Se on 550-sivuinen järkäle, joten sen kääntäminen, painaminen ja julkaisu maksoivat maltaita. Lisäksi se vie lukijaltaan aikaa ja energiaa: samassa ajassa ehtisi lukea kolmekin muuta kirjaa. Mutta tästä huolimatta -tai ehkä juuri siksi- lukukokemukseni oli hyvin nautittava. Ikävä kyllä, vaikka Lumi on äärimmäisen tärkeä teos, juuri sen pituuden ja statuksen takia sitä ei lue niin moni kuin pitäisi, varsinkaan MEPit joille kirja olisi huomattava lähde Turkin EU-jäsenyyttä miettiessä. Pamuk on nimittäin luonut kaupungin, joka on nyky-Turkki pienoiskoossa: mukana ovat poliittiset islamistit, sekularistit, ateismia ja länsimaita vainoharhaisesti pelkäävät uskovaiset, naiset, miehet, islamin ja demokratian välillä riepoteltava valtio, poliittiset murhat. Tästä huolimatta, kuten kirjan kansi sanoo, Lumi on "poliittinen romaani mutta vailla tendenssiä: oikeaa ideologiaa ei löydy, absoluuttista totuutta ei ole tarjolla."
Lumi on yksi tämän ajan tärkeimmistä romaaneista. Suosittelen täydestä sydämestäni kaikille. Ja tämä on paljon sanottu allekirjoittaneelta mieskirjailijasta.
-----
Lumi muualla:
Helsingin Sanomat
Sivistys-lehti
Meten luetut 2006-2009 -blogi
Suomen Kuvalehden artikkeli Orhan Pamukin ja komissaari Olli Rehnin tapaamisesta(pdf)
YLE - haastattelu (Audio)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki
Alkuperäinen nimi: Kar
Käännös: Tuula Kojo
Orhan Pamuk on erinomainen yhdistelmä: samaan aikaan osa kirjallista maailmanvalloitusta ja Nobel-haastetta sekä aiheeltaan juuri minua kiinnostava teos. Eikä Margaret Atwoodin suosituskaan asiaa yhtään haittaa.
Lumi kuvaa kuinka kirjailija Orhan kokoaa ystävänsä, runoilija Ka'n matkaa lapsuudenmaisemiin Karsiin, Turkin lounaisosien periferiaan. Ka lähtee sinne alunperin kirjoittamaan juttua nuorten naisten itsemurha-aallosta ja Karsin kunnallisvaaleista, mutta jää lumimyrskyn takia jumiin Karsiin aiottua pidemmäksi aikaa. Näinä muutamana päivänä Ka todistaa poliittisen murhan sekä kokee vallankumouksen ja vastavallankumouksen. Samalla Ka'n tyrehtynyt runosuoni sykkii ja hän joutuu kasvotusten monien perustavanlaatuisten kysymysten kanssa: rakkaus, usko, politiikka, kahden edellisen mutkikas suhde, onni sekä kirjallisuus.
Lumi on ekonomian vastalause monessakin mielessä. Se on 550-sivuinen järkäle, joten sen kääntäminen, painaminen ja julkaisu maksoivat maltaita. Lisäksi se vie lukijaltaan aikaa ja energiaa: samassa ajassa ehtisi lukea kolmekin muuta kirjaa. Mutta tästä huolimatta -tai ehkä juuri siksi- lukukokemukseni oli hyvin nautittava. Ikävä kyllä, vaikka Lumi on äärimmäisen tärkeä teos, juuri sen pituuden ja statuksen takia sitä ei lue niin moni kuin pitäisi, varsinkaan MEPit joille kirja olisi huomattava lähde Turkin EU-jäsenyyttä miettiessä. Pamuk on nimittäin luonut kaupungin, joka on nyky-Turkki pienoiskoossa: mukana ovat poliittiset islamistit, sekularistit, ateismia ja länsimaita vainoharhaisesti pelkäävät uskovaiset, naiset, miehet, islamin ja demokratian välillä riepoteltava valtio, poliittiset murhat. Tästä huolimatta, kuten kirjan kansi sanoo, Lumi on "poliittinen romaani mutta vailla tendenssiä: oikeaa ideologiaa ei löydy, absoluuttista totuutta ei ole tarjolla."
Lumi on yksi tämän ajan tärkeimmistä romaaneista. Suosittelen täydestä sydämestäni kaikille. Ja tämä on paljon sanottu allekirjoittaneelta mieskirjailijasta.
-----
Lumi muualla:
Helsingin Sanomat
Sivistys-lehti
Meten luetut 2006-2009 -blogi
Suomen Kuvalehden artikkeli Orhan Pamukin ja komissaari Olli Rehnin tapaamisesta(pdf)
YLE - haastattelu (Audio)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki
Imre Kertész: Lopetus
Luettu: 8.9.2009
Alkuperäinen nimi: Felszámolás
Käännös: Outi Hassi
Lopetus kuvaa maansa kulttikirjailijoiden joukkoon kuuluvan B.:n tapauksesta. B. syntyy Auschwitzin keskitysleirillä, päätyy Kolmannen valtakunnan hajottua Neuvostoliiton kommunismivallan alle ja Neuvostoliiton hajottua vuonna 1990 B. tappaa itsensä. B.:n ystävä ja kustannustoimittaja on vakuuttunut, että B. kirjoitti ennen kuolemaansa romaanin, joka selittää kaiken tämän introvertin, lapsuudestaan puhumattoman kirjailijan elämässä ja kuolemassa. Etsintänsä lomassa kustannustoimittaja, Keserü (=katkera), ja moni muu B.:n elämässä mukana ollut päätyy pohtimaan omaa elämäänsä B.:n kautta.
Lopetus on ilmeisesti neljäs ja viimeinen osa Kertészin neliosaista sarjaa, mutta Lopetus toimii kyllä itsenäisestikin. Se on lyhyydestään huolimatta hieman raskaslukuinen. Aiheen lisäksi siihen vaikuttaa kirjailijan rakenneratkaisu: Keserün kertomuksen ja etsinnän lomassa on katkelmia B.:n itsemurhastaan kertovasta näytelmästä, joka tarkkanäköisyydessään on lähes identtinen Keserün kertomuksen kanssa. Lisäksi kertojan ääni vaihtelee odottamatta: on hän-kertojaa, minä-kertojaa ja sitten se näytelmä, lisänä vielä dialogi, jota ei välttämättä ole merkitty millään tavalla. Kuulostaa hankalalta, mutta itse asiassa pidin siitä. Lopetus sai miettimään holokaustia aivan uudesta näkökulmasta: lapsesta asti se on kuvattu faktojen ja historian oppikirjojen kautta; Lopetus tarjoaa siihen henkilökohtaisemman ja todentuntuisemman näkökulman, sillä Kertész itse joutui nuorena keskitysleirille. Ymmärrän, etten voi ei-juutalaisena koskaan sitä täysin ymmärtää. Yritän siitä huolimatta.
-----
Lopetus muualla:
Helsingin Sanomat
Pirkkalan kirjasto
Kertomus jatkuu -blogi
Kääntäjän kirjoitus Kertészin teosten kääntämisestä (pdf)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Unkari
Alkuperäinen nimi: Felszámolás
Käännös: Outi Hassi
Elämä on suuri keskitysleiri/ johon Jumala on kutsunut ihmiset, maan päälle/ ja josta ihminen, ihminen/ on kehittänyt tuhoamisleirin/ -- Täällä opin, että kapinallisinta on/ SÄILYÄ HENGISSÄSopivasti kirjallisen maailmanvalloituksen alla törmäsin unkarilaisen Nobel-voittajan kirjaan. Juonikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, joten laitoin kirjan nimen muistiin ja hain sen kirjastosta.
Lopetus kuvaa maansa kulttikirjailijoiden joukkoon kuuluvan B.:n tapauksesta. B. syntyy Auschwitzin keskitysleirillä, päätyy Kolmannen valtakunnan hajottua Neuvostoliiton kommunismivallan alle ja Neuvostoliiton hajottua vuonna 1990 B. tappaa itsensä. B.:n ystävä ja kustannustoimittaja on vakuuttunut, että B. kirjoitti ennen kuolemaansa romaanin, joka selittää kaiken tämän introvertin, lapsuudestaan puhumattoman kirjailijan elämässä ja kuolemassa. Etsintänsä lomassa kustannustoimittaja, Keserü (=katkera), ja moni muu B.:n elämässä mukana ollut päätyy pohtimaan omaa elämäänsä B.:n kautta.
Lopetus on ilmeisesti neljäs ja viimeinen osa Kertészin neliosaista sarjaa, mutta Lopetus toimii kyllä itsenäisestikin. Se on lyhyydestään huolimatta hieman raskaslukuinen. Aiheen lisäksi siihen vaikuttaa kirjailijan rakenneratkaisu: Keserün kertomuksen ja etsinnän lomassa on katkelmia B.:n itsemurhastaan kertovasta näytelmästä, joka tarkkanäköisyydessään on lähes identtinen Keserün kertomuksen kanssa. Lisäksi kertojan ääni vaihtelee odottamatta: on hän-kertojaa, minä-kertojaa ja sitten se näytelmä, lisänä vielä dialogi, jota ei välttämättä ole merkitty millään tavalla. Kuulostaa hankalalta, mutta itse asiassa pidin siitä. Lopetus sai miettimään holokaustia aivan uudesta näkökulmasta: lapsesta asti se on kuvattu faktojen ja historian oppikirjojen kautta; Lopetus tarjoaa siihen henkilökohtaisemman ja todentuntuisemman näkökulman, sillä Kertész itse joutui nuorena keskitysleirille. Ymmärrän, etten voi ei-juutalaisena koskaan sitä täysin ymmärtää. Yritän siitä huolimatta.
-----
Lopetus muualla:
Helsingin Sanomat
Pirkkalan kirjasto
Kertomus jatkuu -blogi
Kääntäjän kirjoitus Kertészin teosten kääntämisestä (pdf)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Unkari
Nobel-haaste
Sain täältä idean pyrkiä lukemaan edes yhden teoksen kaikilta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneilta. Tässä siis lista kaikista voittaneista tähän asti (lisäyksiä tarpeen mukaan, mikäli projektissa menee useampi vuosi), tähdellä ja lihavoituna ne, jotka olen jo lukenut (siis hurjat kuusi kappaletta!) sekä teos/teokset, jotka olen lukenut. Vastaisuudessa merkitsen kaikki haasteen kirjat tunnisteella "Nobel".
2013 Alice Munro
2012 Mo Yan
2011 Tomas Tranströmer
2010 Mario Vargas Llosa
2009 Herta Müller
2008 Jean-Marie G. Le Clézio
2007 Doris Lessing
2006 Orhan Pamuk: Kar (Lumi)
2005 Harold Pinter
2004 Elfriede Jelinek
2003 J.M. Coetzee
2002 Imre Kertész: Felszámolás (Lopetus)
2001 V.S. Naipaul
2000 Gao Xingjian
1999 Günter Grass
*1998 José Saramago: O evangelko segundo Jesus Cristo (Jeesuksen Kristuksen evankeliumi)
1997 Dario Fo
1996 Wislawa Szymborska
1995 Seamus Heaney
1994 Kenzaburo Oe
*1993 Toni Morrison: The Bluest Eye/Sula/Song of Solomon/Tar Baby/Jazz
1992 Derek Walcott
*1991 Nadine Gordimer: The Burgher's Daughter
1990 Octavio Paz
1989 Camilo José Cela
1988 Naguib Mahfouz
1987 Joseph Brodsky
1986 Wole Soyinka
1985 Claude Simon
1984 Jaroslav Seifert
*1983 William Golding: The Lord of the Flies
1982 Gabriel García Márquez
1981 Elias Canetti
1980 Czeslaw Milosz
1979 Odysseus Elytis
1978 Isaac Bashevis Singer
1977 Vicente Aleixandre
1976 Saul Bellow
1975 Eugenio Montale
1974 Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 Patrick White
1972 Heinrich Böll
1971 Pablo Neruda
1970 Alexandr Solženitsyn: Один день Ивана Денисовича (Ivan Denisovitšin päivä)
1969 Samuel Beckett
1968 Yasunari Kawabata
1967 Miguel Angel Asturias
1966 Samuel Agnon, Nelly Sachs
1965 Mikhail Sholokhov
1964 Jean-Paul Sartre
1963 Giorgos Seferis
1962 John Steinbeck
1961 Ivo Andric
1960 Saint-John Perse
1959 Salvatore Quasimodo
1958 Boris Pasternak
1957 Albert Camus
1956 Juan Ramón Jiménez
1955 Halldór Laxness
*1954 Ernest Hemingway: The Old Man and the Sea
1953 Winston Churchill
1952 François Mauriac
1951 Pär Lagerkvist
1950 Bertrand Russell
1949 William Faulkner
*1948 T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
1947 André Gide
1946 Hermann Hesse
1945 Gabriela Mistral
1944 Johannes V. Jensen
(Ei palkintoa 1940-43)
1939 Frans Eemil Sillanpää
1938 Pearl Buck
1937 Roger Martin du Gard
1936 Eugene O'Neill
(Ei palkintoa 1935)
1934 Luigi Pirandello
1933 Ivan Bunin
1932 John Galsworthy
1931 Erik Axel Karlfeldt
1930 Sinclair Lewis
1929 Thomas Mann
1928 Sigrid Undset
1927 Henri Bergson
1926 Grazia Deledda
1925 George Bernard Shaw
1924 Wladyslaw Reymont
1923 William Butler Yeats
1922 Jacinto Benavente
1921 Anatole France
1920 Knut Hamsun
1919 Carl Spitteler
(Ei palkintoa 1918)
1917 Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 Verner von Heidenstam
1915 Romain Rolland
(Ei palkintoa 1914)
1913 Rabindranath Tagore
1912 Gerhart Hauptmann
1911 Maurice Maeterlinck
1910 Paul Heyse
1909 Selma Lagerlöf
1908 Rudolf Eucken
1907 Rudyard Kipling
1906 Giosuè Carducci
1905 Henryk Sienkiewicz
1904 Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 Bjørnstjerne Bjørnson
1902 Theodor Mommsen
1901 Sully Prudhomme
Lähtötilanne: 6/101 (nämä kuusi on merkitty lihavoimalla JA asteriskilla; loput lihavoitu, että pysyn itse mukana ketä on luettu)
2013 Alice Munro
2012 Mo Yan
2011 Tomas Tranströmer
2010 Mario Vargas Llosa
2009 Herta Müller
2008 Jean-Marie G. Le Clézio
2007 Doris Lessing
2006 Orhan Pamuk: Kar (Lumi)
2005 Harold Pinter
2004 Elfriede Jelinek
2003 J.M. Coetzee
2002 Imre Kertész: Felszámolás (Lopetus)
2001 V.S. Naipaul
2000 Gao Xingjian
1999 Günter Grass
*1998 José Saramago: O evangelko segundo Jesus Cristo (Jeesuksen Kristuksen evankeliumi)
1997 Dario Fo
1996 Wislawa Szymborska
1995 Seamus Heaney
1994 Kenzaburo Oe
*1993 Toni Morrison: The Bluest Eye/Sula/Song of Solomon/Tar Baby/Jazz
1992 Derek Walcott
*1991 Nadine Gordimer: The Burgher's Daughter
1990 Octavio Paz
1989 Camilo José Cela
1988 Naguib Mahfouz
1987 Joseph Brodsky
1986 Wole Soyinka
1985 Claude Simon
1984 Jaroslav Seifert
*1983 William Golding: The Lord of the Flies
1982 Gabriel García Márquez
1981 Elias Canetti
1980 Czeslaw Milosz
1979 Odysseus Elytis
1978 Isaac Bashevis Singer
1977 Vicente Aleixandre
1976 Saul Bellow
1975 Eugenio Montale
1974 Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 Patrick White
1972 Heinrich Böll
1971 Pablo Neruda
1970 Alexandr Solženitsyn: Один день Ивана Денисовича (Ivan Denisovitšin päivä)
1969 Samuel Beckett
1968 Yasunari Kawabata
1967 Miguel Angel Asturias
1966 Samuel Agnon, Nelly Sachs
1965 Mikhail Sholokhov
1964 Jean-Paul Sartre
1963 Giorgos Seferis
1962 John Steinbeck
1961 Ivo Andric
1960 Saint-John Perse
1959 Salvatore Quasimodo
1958 Boris Pasternak
1957 Albert Camus
1956 Juan Ramón Jiménez
1955 Halldór Laxness
*1954 Ernest Hemingway: The Old Man and the Sea
1953 Winston Churchill
1952 François Mauriac
1951 Pär Lagerkvist
1950 Bertrand Russell
1949 William Faulkner
*1948 T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
1947 André Gide
1946 Hermann Hesse
1945 Gabriela Mistral
1944 Johannes V. Jensen
(Ei palkintoa 1940-43)
1939 Frans Eemil Sillanpää
1938 Pearl Buck
1937 Roger Martin du Gard
1936 Eugene O'Neill
(Ei palkintoa 1935)
1934 Luigi Pirandello
1933 Ivan Bunin
1932 John Galsworthy
1931 Erik Axel Karlfeldt
1930 Sinclair Lewis
1929 Thomas Mann
1928 Sigrid Undset
1927 Henri Bergson
1926 Grazia Deledda
1925 George Bernard Shaw
1924 Wladyslaw Reymont
1923 William Butler Yeats
1922 Jacinto Benavente
1921 Anatole France
1920 Knut Hamsun
1919 Carl Spitteler
(Ei palkintoa 1918)
1917 Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 Verner von Heidenstam
1915 Romain Rolland
(Ei palkintoa 1914)
1913 Rabindranath Tagore
1912 Gerhart Hauptmann
1911 Maurice Maeterlinck
1910 Paul Heyse
1909 Selma Lagerlöf
1908 Rudolf Eucken
1907 Rudyard Kipling
1906 Giosuè Carducci
1905 Henryk Sienkiewicz
1904 Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 Bjørnstjerne Bjørnson
1902 Theodor Mommsen
1901 Sully Prudhomme
Lähtötilanne: 6/101 (nämä kuusi on merkitty lihavoimalla JA asteriskilla; loput lihavoitu, että pysyn itse mukana ketä on luettu)
Toni Morrison: Song of Solomon
Luettu: 11.3.2009
Song of Solomon jatkaa tavoitettani lukea kaikki Morrisonit (vaikkakin 'tavoite' kuulostaa aivan liian ekonomistiselta lopputuloshakuiselta ajattelulta; tarkoitus on lukea ne, koska nautin Morrisonin kirjoituksista suunnattomasti).
Song of Solomon (suom. Solomonin laulu) kertoo Milkman Deadin kasvutarinaa Morrisonille tyypilliseen rönsyilevään tapaan (muistaakseni Morrison on jossain haastattelussa ilmaissut juuriensa tietämisen tärkeyden olemassaololle ja identiteetille). Milkman, oikealta nimeltään Macon Dead Jr. mutta pitkään kestäneestä imettämisestä johtuvalla lempinimellä tunnettu, on iltatähti: kaksi vanhempaa siskoa ovat jo parinkymmenen tietämillä kun pikkuveli syntyy. Isä on musta, mutta rikkaana omistajana käyttäytyy kuin valkoinen, ja on siksi yhteisön hylkimä. Äiti hössöttää ja on muutenkin omistava. Milkmanin parhaaksi kaveriksi tulee Guitar, ja mielenkiinnon kohteena on Milkmanin isän vieraantunut siskon, Pilaten, tyttärentytär Hagar. Aikansa haahuiltuaan Milkman saa kuulla luolaan kätketystä aarteesta: sitä etsiessään Milkman tutustuu esi-isiinsä ja niin sanotusti löytää itsensä, vaikkakin hetkellisesti.
Jälkimaku Song of Solomonista on positiivinen. Yleensähän lopputunne on jollain tapaa negatiivinen; ei itse kirjan takia vaan siksi, että tietää tällaista tapahtuneen ja tapahtuvan. Tarinan opetus on selvä: tunne juuresi ollaksesi terve ja kokonainen. En ole aivan varma, voinko allekirjoittaa tätä henkilökohtaisesti, mutta okei, perusteltu väittämä. Aloin lukemaan kirjaa hieman negatiivisella asenteella: yleensähän Morrisonin kirjoissa päähenkilö on nainen, nyt mies. En ollut ollenkaan mielissäni fokuksen muutoksesta, mutta koska se on Morrisonin kirjoittama... Yllätyin suuresti huomattuani sittenkin pitäväni Song of Solomonista. Ei se The Bluest Eyeta tai Sulaa kumoa, mutta kyllä se monet muut muiden kirjoittamat kirjat pesee mennen tullen.
Barack Obama (titteliä ei tarvita) on muuten sanonut Song of Solomonin olevan yksi häneen eniten vaikuttaneista kirjoista.
Song of Solomon jatkaa tavoitettani lukea kaikki Morrisonit (vaikkakin 'tavoite' kuulostaa aivan liian ekonomistiselta lopputuloshakuiselta ajattelulta; tarkoitus on lukea ne, koska nautin Morrisonin kirjoituksista suunnattomasti).
Song of Solomon (suom. Solomonin laulu) kertoo Milkman Deadin kasvutarinaa Morrisonille tyypilliseen rönsyilevään tapaan (muistaakseni Morrison on jossain haastattelussa ilmaissut juuriensa tietämisen tärkeyden olemassaololle ja identiteetille). Milkman, oikealta nimeltään Macon Dead Jr. mutta pitkään kestäneestä imettämisestä johtuvalla lempinimellä tunnettu, on iltatähti: kaksi vanhempaa siskoa ovat jo parinkymmenen tietämillä kun pikkuveli syntyy. Isä on musta, mutta rikkaana omistajana käyttäytyy kuin valkoinen, ja on siksi yhteisön hylkimä. Äiti hössöttää ja on muutenkin omistava. Milkmanin parhaaksi kaveriksi tulee Guitar, ja mielenkiinnon kohteena on Milkmanin isän vieraantunut siskon, Pilaten, tyttärentytär Hagar. Aikansa haahuiltuaan Milkman saa kuulla luolaan kätketystä aarteesta: sitä etsiessään Milkman tutustuu esi-isiinsä ja niin sanotusti löytää itsensä, vaikkakin hetkellisesti.
Jälkimaku Song of Solomonista on positiivinen. Yleensähän lopputunne on jollain tapaa negatiivinen; ei itse kirjan takia vaan siksi, että tietää tällaista tapahtuneen ja tapahtuvan. Tarinan opetus on selvä: tunne juuresi ollaksesi terve ja kokonainen. En ole aivan varma, voinko allekirjoittaa tätä henkilökohtaisesti, mutta okei, perusteltu väittämä. Aloin lukemaan kirjaa hieman negatiivisella asenteella: yleensähän Morrisonin kirjoissa päähenkilö on nainen, nyt mies. En ollut ollenkaan mielissäni fokuksen muutoksesta, mutta koska se on Morrisonin kirjoittama... Yllätyin suuresti huomattuani sittenkin pitäväni Song of Solomonista. Ei se The Bluest Eyeta tai Sulaa kumoa, mutta kyllä se monet muut muiden kirjoittamat kirjat pesee mennen tullen.
Barack Obama (titteliä ei tarvita) on muuten sanonut Song of Solomonin olevan yksi häneen eniten vaikuttaneista kirjoista.
Ernest Hemingway: The Old Man and the Sea
Luettu: 27.9.2008
Hemingwayn The Old Man and the Sea (suom. Vanhus ja meri) on vaihteeksi klassikkolistalta.
The Old Man and the Sea kuvaa nimensä mukaisesti vanhan kalastajan elämää. Syötti ei käy, toisin kuin nuoremmilla kalastajilla, eikä voimiakaan enää riitä. Koska kalaa ei tule, ei ole mitään millä maksaa nuorelle apulaiselle palkaa, ja elämän runtelema kalastaja päättää lähteä yksin kalaan. Päivän aikana vanhus päätyy tavallisen alueensa ulkopuolelle ja koukkuun iskee monien kalastajien tarvikkeita tuhonnut suuri kala. Kala on voimakas, mutta niin on koukku, laiva ja kapteenikin, joten alkaa päiviä kestävä väsytystaistelu. Päätös ei ole erityisen hohdokas kummallekaan osapuolelle.
The Old Man and the Sea on epävirallisesti syy Hemingwayn Nobel-voittoon vuonna 1954. Kriitikoiden mukaan teos pyyhki viimeisenkin epäilyksen Hemingway kirjallisesta suuruudesta, mutta henkilökohtaisesti -ilman sen syvempiä analyyseja kirjallisuuden historiaan ja Hemingwayn muuhun tuotantoon jne.- teos jätti sangen välinpitämättömäksi. Tarinan ja erityisesti päätöksen melankolia heijastellee Hemingwayn omia tuntemuksia ja tähän pessimismiin on helppo yhtyä, mutta sen tarkempaa valaistusta en kokenut, en lukiessa enkä sen jälkeen. Pitänee lukea muuta Hemingwayn tuotantoa, kenties aikaisempaa.
Hemingwayn The Old Man and the Sea (suom. Vanhus ja meri) on vaihteeksi klassikkolistalta.
The Old Man and the Sea kuvaa nimensä mukaisesti vanhan kalastajan elämää. Syötti ei käy, toisin kuin nuoremmilla kalastajilla, eikä voimiakaan enää riitä. Koska kalaa ei tule, ei ole mitään millä maksaa nuorelle apulaiselle palkaa, ja elämän runtelema kalastaja päättää lähteä yksin kalaan. Päivän aikana vanhus päätyy tavallisen alueensa ulkopuolelle ja koukkuun iskee monien kalastajien tarvikkeita tuhonnut suuri kala. Kala on voimakas, mutta niin on koukku, laiva ja kapteenikin, joten alkaa päiviä kestävä väsytystaistelu. Päätös ei ole erityisen hohdokas kummallekaan osapuolelle.
The Old Man and the Sea on epävirallisesti syy Hemingwayn Nobel-voittoon vuonna 1954. Kriitikoiden mukaan teos pyyhki viimeisenkin epäilyksen Hemingway kirjallisesta suuruudesta, mutta henkilökohtaisesti -ilman sen syvempiä analyyseja kirjallisuuden historiaan ja Hemingwayn muuhun tuotantoon jne.- teos jätti sangen välinpitämättömäksi. Tarinan ja erityisesti päätöksen melankolia heijastellee Hemingwayn omia tuntemuksia ja tähän pessimismiin on helppo yhtyä, mutta sen tarkempaa valaistusta en kokenut, en lukiessa enkä sen jälkeen. Pitänee lukea muuta Hemingwayn tuotantoa, kenties aikaisempaa.
T.S Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Luettu: 12.8.2008
Eliotin runokokoelmaan perustuva musikaali Cats on kenties yksi maailman kuuluisimmista musikaaleista. Niin kuuluisa, että myös ne jotka eivät ole sitä koskaan nähneet, kuten minä tietävät musikaalin. Catsin kuuluisimman kappaleen, Memoryn, ovat luultavasti kuulleet kaikki länsimaiden aikuisikään ehtineet ihmiset. Joten kun törmäsin Old Possum'siin kirjastossa vahingossa mennessäni sinne lukemaan Surkeiden sattumusten sarjaa (ulkona satoi, joten tavallinen lukupaikkani meren rannalla ei tullut kuuloonkaan), lukaisin sen läpi mielenkiinnolla.
Old Possum's Book of Practical Cats (ei ilmeisesti suomennettu) on melko ohukainen kokoelma erilaisiin kissapersoonallisuuksiin keskittyneistä runoista. En erityisemmin perusta runoista varsinaisista runoanalyyseista puhumattakaan, joten en lähde arvioimaan teoksen kirjallisia ansioita (vaikka maailmankuulun musikaalin perus nyt ei varsinainen huono meriitti olekaan). Kiinnostustaso on tosin korkea: kullakin kissalla on omanlainen taustansa ja sen muokkaama käyttäytyminen ja persoonallisuus, ja näitä on yhtä mielenkiintoista lukea kuin mitä tahansa muita persoonallisuuksia, oli kyseessä sitten oikea henkilö, fiktiivinen henkilö tai kissa.
Tuskin Old Possum'sin lukeminen on välttämätöntä Catsin ymmärtämisen kannalta, mutta ei tästä haittaakaan ole, etenkään kun niitä runoja ei kauheasti tule luettua. Mutta jos nyt kumminkin seuraavalla kerralla lukisin The Waste Landin (suom. Autio maa), tai edes Four Quartets (Neljä kvartettoa). Koska huhtikuu on kuukausista julmin. Tai no itse asiassa toukokuu on, mutta olkoon. Makuasia.
Eliotin runokokoelmaan perustuva musikaali Cats on kenties yksi maailman kuuluisimmista musikaaleista. Niin kuuluisa, että myös ne jotka eivät ole sitä koskaan nähneet, kuten minä tietävät musikaalin. Catsin kuuluisimman kappaleen, Memoryn, ovat luultavasti kuulleet kaikki länsimaiden aikuisikään ehtineet ihmiset. Joten kun törmäsin Old Possum'siin kirjastossa vahingossa mennessäni sinne lukemaan Surkeiden sattumusten sarjaa (ulkona satoi, joten tavallinen lukupaikkani meren rannalla ei tullut kuuloonkaan), lukaisin sen läpi mielenkiinnolla.
Old Possum's Book of Practical Cats (ei ilmeisesti suomennettu) on melko ohukainen kokoelma erilaisiin kissapersoonallisuuksiin keskittyneistä runoista. En erityisemmin perusta runoista varsinaisista runoanalyyseista puhumattakaan, joten en lähde arvioimaan teoksen kirjallisia ansioita (vaikka maailmankuulun musikaalin perus nyt ei varsinainen huono meriitti olekaan). Kiinnostustaso on tosin korkea: kullakin kissalla on omanlainen taustansa ja sen muokkaama käyttäytyminen ja persoonallisuus, ja näitä on yhtä mielenkiintoista lukea kuin mitä tahansa muita persoonallisuuksia, oli kyseessä sitten oikea henkilö, fiktiivinen henkilö tai kissa.
Tuskin Old Possum'sin lukeminen on välttämätöntä Catsin ymmärtämisen kannalta, mutta ei tästä haittaakaan ole, etenkään kun niitä runoja ei kauheasti tule luettua. Mutta jos nyt kumminkin seuraavalla kerralla lukisin The Waste Landin (suom. Autio maa), tai edes Four Quartets (Neljä kvartettoa). Koska huhtikuu on kuukausista julmin. Tai no itse asiassa toukokuu on, mutta olkoon. Makuasia.
José Saramago: The Gospel According to Jesus Christ
Luettu: 3.7.2008
Alkuperäinen nimi: O evangelho segundo Jesus Cristo
Käännös: Giovanni Pontiero
Aivan ensimmäisenä: olisi ehkä pitänyt lukea tämä suomeksi, käännös sekin olisi ollut. Mutta luinpa nyt englanniksi. Raskaslukuista vieraskieliselle, mutta olipa ainakin enemmän aikaa pureskella tekstiä ja sen herättämiä ajatuksia sekä nautiskella Saramagon tekstin tasoista ja ihanaakin ihanammasta sarkasmista.
Mutta asiaan. Anti-uskonnolliselle agnostikolle kirjan nimi oli enemmän kuin provosoiva. The Gospel According to Jesus Christus (suom. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, Keltainen kirjasto) kuvaa Jeesuksen vaiheita Matteus & Co:n tavoin Jeesuksen itsensä kautta Saramagon silmin sillä erotuksella, että Raamatun narratologisesti kyseenalainen tekniikka jätetään sivuun ja myös Jeesuksen nuoruusvuodet ja pahimmat teiniangstivuodet katetaan sen sijaan, että hypätään suoraan 10-vuotiaasta mukulasta 30-vuotiaasee itsejulistettuun jumalan poikaan.
Raamatun perusjuoni katetaan, mutta paikoin hyvinkin erilaisin tulkinnoin kuin eräässä "hyvässä" kirjassa. Kaikkea ei toki Saramagokaan ehdi käydä läpi: Juudaksen kuolintapa on edelleen hirttämisen ja räjähtämisen välillä arvottavissa. Kaikkein parasta antia on ehdottomasti juuri erilainen tulkinta, joka antaa tilaa sarkasmille ja huumorille sekä erilaisiin pohdintoihin erilaisista tavoista ja ajattelutavoista. Saramagoa saattaa olla raskas lukea, mutta on se sen arvoista. Kokeilkaapa joskus.
Alkuperäinen nimi: O evangelho segundo Jesus Cristo
Käännös: Giovanni Pontiero
Aivan ensimmäisenä: olisi ehkä pitänyt lukea tämä suomeksi, käännös sekin olisi ollut. Mutta luinpa nyt englanniksi. Raskaslukuista vieraskieliselle, mutta olipa ainakin enemmän aikaa pureskella tekstiä ja sen herättämiä ajatuksia sekä nautiskella Saramagon tekstin tasoista ja ihanaakin ihanammasta sarkasmista.
Mutta asiaan. Anti-uskonnolliselle agnostikolle kirjan nimi oli enemmän kuin provosoiva. The Gospel According to Jesus Christus (suom. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, Keltainen kirjasto) kuvaa Jeesuksen vaiheita Matteus & Co:n tavoin Jeesuksen itsensä kautta Saramagon silmin sillä erotuksella, että Raamatun narratologisesti kyseenalainen tekniikka jätetään sivuun ja myös Jeesuksen nuoruusvuodet ja pahimmat teiniangstivuodet katetaan sen sijaan, että hypätään suoraan 10-vuotiaasta mukulasta 30-vuotiaasee itsejulistettuun jumalan poikaan.
Raamatun perusjuoni katetaan, mutta paikoin hyvinkin erilaisin tulkinnoin kuin eräässä "hyvässä" kirjassa. Kaikkea ei toki Saramagokaan ehdi käydä läpi: Juudaksen kuolintapa on edelleen hirttämisen ja räjähtämisen välillä arvottavissa. Kaikkein parasta antia on ehdottomasti juuri erilainen tulkinta, joka antaa tilaa sarkasmille ja huumorille sekä erilaisiin pohdintoihin erilaisista tavoista ja ajattelutavoista. Saramagoa saattaa olla raskas lukea, mutta on se sen arvoista. Kokeilkaapa joskus.
Toni Morrison: Tar Baby
Luettu: 8.6.2008
Oli pakko saada Toni Morrisonia tähän väliin. Tavoitteena on edelleen lukea kaikki Morrisonin romaanit (ja mahdollisesti ei-romaanikin). Morrison on vain niin hyvä kirjoittaja, etten tiedä olenko valmis siihen tyhjyyden tunteeseen kun on laskenut käsistään viimeisenkin Morrisonin. Toisaalta en ole myöskään valmis siihen, etten olisi lukenut yhtä Morrisonia tämän tyhjyyden välttämiseksi.
Tar Babyn teemana on isolaatio niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Sen keskustarina sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa musta pariskunta toimii valkoisen pariskunnan palveluskuntana. Mustan pariskunnan sukulaistyttö, menestyvä Jadine, tulee saarelle samaan aikaan kun villin afrikkalaisen kriteerit täyttävä Son huuhtoutuu saaren rantaan ja hurmaa vastakohdallaan Jadinen. Jadinen ja Sonin suhde vain on konflikteja täynnä, kuvaten yksilötasolla afrikkalais-amerikkalaisten yhteiskunnallisia konflikteja.
Tar Baby keskittyy yllättävän paljon tarinan valkoisen pariskunnan historiaan. Toisaalta kirjallisuuden historia on täynnä valkoisten kuvauksia mustien tuntemuksista, joten on -etenkin valkoisena (tai siis pinkkinä, lähinnä)- mielenkiintoista lukea mustan kuvausta valkoisten tuntemuksista. Lisäksi kerronta tapahtuu Morrisonille tyypillisen sukuhistorian kuvauksen kautta. Onkin omituista, ettei kukaan ole aiemmin hoksannut miten paljon henkilön sukuhistoria vaikuttaa myös jälkikasvuun. Morrison ei turhaan Nobeliaan saanut. Tar Baby ei ehkä ohita The Bluest Eyeta ykköspaikalta, mutta kyllä Tar Baby on paikkansa kirjallisuushistoriassa ja Morrisonin tuotannossa ehdottomasti ansainnut.
Oli pakko saada Toni Morrisonia tähän väliin. Tavoitteena on edelleen lukea kaikki Morrisonin romaanit (ja mahdollisesti ei-romaanikin). Morrison on vain niin hyvä kirjoittaja, etten tiedä olenko valmis siihen tyhjyyden tunteeseen kun on laskenut käsistään viimeisenkin Morrisonin. Toisaalta en ole myöskään valmis siihen, etten olisi lukenut yhtä Morrisonia tämän tyhjyyden välttämiseksi.
Tar Babyn teemana on isolaatio niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Sen keskustarina sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa musta pariskunta toimii valkoisen pariskunnan palveluskuntana. Mustan pariskunnan sukulaistyttö, menestyvä Jadine, tulee saarelle samaan aikaan kun villin afrikkalaisen kriteerit täyttävä Son huuhtoutuu saaren rantaan ja hurmaa vastakohdallaan Jadinen. Jadinen ja Sonin suhde vain on konflikteja täynnä, kuvaten yksilötasolla afrikkalais-amerikkalaisten yhteiskunnallisia konflikteja.
Tar Baby keskittyy yllättävän paljon tarinan valkoisen pariskunnan historiaan. Toisaalta kirjallisuuden historia on täynnä valkoisten kuvauksia mustien tuntemuksista, joten on -etenkin valkoisena (tai siis pinkkinä, lähinnä)- mielenkiintoista lukea mustan kuvausta valkoisten tuntemuksista. Lisäksi kerronta tapahtuu Morrisonille tyypillisen sukuhistorian kuvauksen kautta. Onkin omituista, ettei kukaan ole aiemmin hoksannut miten paljon henkilön sukuhistoria vaikuttaa myös jälkikasvuun. Morrison ei turhaan Nobeliaan saanut. Tar Baby ei ehkä ohita The Bluest Eyeta ykköspaikalta, mutta kyllä Tar Baby on paikkansa kirjallisuushistoriassa ja Morrisonin tuotannossa ehdottomasti ansainnut.
Toni Morrison: The Bluest Eye
Luettu: 25.2.2008
Kuten Jazzin kohdalla tulin maininneeksi, The Bluest Eye on minulle se Morrisonin romaani. Tämä taisi olla kolmas kerta, kun kyseisen romaanin luin. Ensimmäisen kerran kirjan luin, koska sain Jazzin tavoin sen keskeiset teemat erään lehtorini Morrison-tutkielmasta.
The Bluest Eye kuvaa mielestäni hyvin afroamerikkalaisten naisten kohtaamia paineita ympäröivässä patriarkaalisessa ja valkoista (tai siis vaaleanpunaista) ihonväriä ja sinisiä silmiä ihannoivassa yhteiskunnassa. Kun soppaan lisätään saman kulttuurin paineista kärsivä perhe, päähenkilö Pecola Breedloven (tarinan kannalta mielenkiintoinen sukunimi, muuten) tapauksesta tulee muiden Morrisonin romaanien tapaan monisäkeinen vyyhti historiaa, mustien valkoista yhteiskuntaa, patriarkaalisuutta ja yksittäisten henkilöiden pahuutta, mikä kaikki johtaa siihen että Pecola saa lopussa todella ne siniset silmät, mistä hän on aina haaveillut ja jotka muuttavat hänen elämänsä kaiken pahuuden hyväksi. Hinta vaan on aivan liian korkea, mutta hinta jonka moni tyttö joutuu päivittäin maksamaan vain sukunsa takia.
Mielestäni tämä Morrisonin esikoisromaani on hyvä valinta Morrisonin tuotantoa lukemaan aloittaville. The Bluest Eye ei ole ollut koskaan ollut yhdenkään käymäni koulun kirjalistalla millään kurssilla, toisin kuin Sula ja Beloved. En tiedä miksi, mutta jos koskaan käy niin huonosti, että päädyn nykyisen opinahjoni palkkalistoille, tulevat yliopisto-opiskelijani saavat The Bluest Eyen kyllä lukea, ja jos ei kokonaan niin ainakin jonkun pätkän. Siinä missä Beloved valaisee meille kalkkilaivan kapteeneille orjuuden merkitystä, The Bluest Eye kertoo taidolla, millaista on elää meidän ihonväriämme ylistävässä kulttuurissa.
Kuten Jazzin kohdalla tulin maininneeksi, The Bluest Eye on minulle se Morrisonin romaani. Tämä taisi olla kolmas kerta, kun kyseisen romaanin luin. Ensimmäisen kerran kirjan luin, koska sain Jazzin tavoin sen keskeiset teemat erään lehtorini Morrison-tutkielmasta.
The Bluest Eye kuvaa mielestäni hyvin afroamerikkalaisten naisten kohtaamia paineita ympäröivässä patriarkaalisessa ja valkoista (tai siis vaaleanpunaista) ihonväriä ja sinisiä silmiä ihannoivassa yhteiskunnassa. Kun soppaan lisätään saman kulttuurin paineista kärsivä perhe, päähenkilö Pecola Breedloven (tarinan kannalta mielenkiintoinen sukunimi, muuten) tapauksesta tulee muiden Morrisonin romaanien tapaan monisäkeinen vyyhti historiaa, mustien valkoista yhteiskuntaa, patriarkaalisuutta ja yksittäisten henkilöiden pahuutta, mikä kaikki johtaa siihen että Pecola saa lopussa todella ne siniset silmät, mistä hän on aina haaveillut ja jotka muuttavat hänen elämänsä kaiken pahuuden hyväksi. Hinta vaan on aivan liian korkea, mutta hinta jonka moni tyttö joutuu päivittäin maksamaan vain sukunsa takia.
Mielestäni tämä Morrisonin esikoisromaani on hyvä valinta Morrisonin tuotantoa lukemaan aloittaville. The Bluest Eye ei ole ollut koskaan ollut yhdenkään käymäni koulun kirjalistalla millään kurssilla, toisin kuin Sula ja Beloved. En tiedä miksi, mutta jos koskaan käy niin huonosti, että päädyn nykyisen opinahjoni palkkalistoille, tulevat yliopisto-opiskelijani saavat The Bluest Eyen kyllä lukea, ja jos ei kokonaan niin ainakin jonkun pätkän. Siinä missä Beloved valaisee meille kalkkilaivan kapteeneille orjuuden merkitystä, The Bluest Eye kertoo taidolla, millaista on elää meidän ihonväriämme ylistävässä kulttuurissa.
Toni Morrison: Jazz
Luettu: 2.1.2008
Alkuperäinen nimi: Jazz
Käännös: Seppo Loponen
Jazz on osa tavoitettani lukea kaikki Toni Morrisonin teokset. Vaikka lukematta oli vielä muutama muukin kirja Morrisonilta, Jazz tarttui mukaani mielenkiintoisen juonikuvauksensa ansiosta (jota ei tosin Keltaisen Kirjaston takakansista löydy, vaan kalastin sen erään lehtorini Morrison-tutkielmasta).
Jazz kertoo miten ja miksi tapahtuu se, mistä kirja saa alkunsa: Violet (tai kuten hänet jälkikäteen yhteisössä tunnetaan, Violent) hyökkää miehensä rakastajattaren hautajaisissa tämän ruumiin kimppuun. Se kuvaa monisäkeisesti eri tapahtumien ja historian vaikutusta yksittäisiin tapahtumiin, aivan kuten muissakin Morrisonin romaaneissa, mikä onkin mielestäni yksi Morrisonin tavaramerkeistä. Näin myös osaa odottaa tietynlaista rakennetta, ja sitä, ettei juonen kuvausta ole ihan simppeli tehdä niille, jotka eivät Morrisonin rakennetta tunne.
Luin Jazzin suurimmaksi osaksi junassa matkalla Helsinkiin Nightwishin uuden vuoden konserttiin. Siitä olikin jokin aika, kun pystyin junassa (lue: vieraiden ihmisten ympäröimänä) näinkin hyvin keskittymään lukemaani, oli Jazz sen verran vangitseva. Sitä paitsi Morrisonin lukeminen vaatii aina enemmän kuin valmiiksi pureskeltu ja sulatettu Harlequin-romaani (joita, näin niin kuin sivuhuomautuksena, olen lukenut tasan yhden ihan vain saadakseni luvan niitä mollata). Vaikka The Bluest Eye (suom. Sinisimmät silmät) on ja pysyy sinä Morrison-romaanina, on pakko myöntää että Jazzilla on oikeutettu paikka sen, Sulan ja Belovedin (suom. Minun kansani, minun rakkaani) rinnalla.
Alkuperäinen nimi: Jazz
Käännös: Seppo Loponen
Jazz on osa tavoitettani lukea kaikki Toni Morrisonin teokset. Vaikka lukematta oli vielä muutama muukin kirja Morrisonilta, Jazz tarttui mukaani mielenkiintoisen juonikuvauksensa ansiosta (jota ei tosin Keltaisen Kirjaston takakansista löydy, vaan kalastin sen erään lehtorini Morrison-tutkielmasta).
Jazz kertoo miten ja miksi tapahtuu se, mistä kirja saa alkunsa: Violet (tai kuten hänet jälkikäteen yhteisössä tunnetaan, Violent) hyökkää miehensä rakastajattaren hautajaisissa tämän ruumiin kimppuun. Se kuvaa monisäkeisesti eri tapahtumien ja historian vaikutusta yksittäisiin tapahtumiin, aivan kuten muissakin Morrisonin romaaneissa, mikä onkin mielestäni yksi Morrisonin tavaramerkeistä. Näin myös osaa odottaa tietynlaista rakennetta, ja sitä, ettei juonen kuvausta ole ihan simppeli tehdä niille, jotka eivät Morrisonin rakennetta tunne.
Luin Jazzin suurimmaksi osaksi junassa matkalla Helsinkiin Nightwishin uuden vuoden konserttiin. Siitä olikin jokin aika, kun pystyin junassa (lue: vieraiden ihmisten ympäröimänä) näinkin hyvin keskittymään lukemaani, oli Jazz sen verran vangitseva. Sitä paitsi Morrisonin lukeminen vaatii aina enemmän kuin valmiiksi pureskeltu ja sulatettu Harlequin-romaani (joita, näin niin kuin sivuhuomautuksena, olen lukenut tasan yhden ihan vain saadakseni luvan niitä mollata). Vaikka The Bluest Eye (suom. Sinisimmät silmät) on ja pysyy sinä Morrison-romaanina, on pakko myöntää että Jazzilla on oikeutettu paikka sen, Sulan ja Belovedin (suom. Minun kansani, minun rakkaani) rinnalla.
Toni Morrison: Sula
Luettu: 30.3.2007
Luin tämän kirjan osana erästä suorittamaani yliopiston kurssia. Ensimmäinen Morrisoni se ei kuitenkaan ollut. Olisin sitä paitsi kuitenkin lukenut Sulan ennemmin tai myöhemmin itse, joten sinänsä onnekas sattuma, että päädyin juuri tämän lehtorin ryhmään (opettaja itse on tehnyt tutkimusta Morrisonista, joten kirjavalinta ei tullut kurssin alussa varsinaisesti yllätyksenä). Ennen Sulaa luin Sinisimmät silmät (org. The Bluest Eye) ja Minun rakkaani, minun kansani (org. Beloved), joka sekin oli erästä toista kurssia varten pöydän kulmalla. Minulla oli siis suurimpaan osaan opiskelijatovereistani nähden etulyöntiasema kirjasta kirjoitettavaa esseetä ja siitä käytävää keskustelua varten.
Mutta Sula. Kirja keskittyy kuvaamaan kahden tytön, Nelin ja Sulan, kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Nelillä ja Sulalla on perinteinen kahden pikkutytön muodostama tiivis suhde, jossa kaikki on yhteistä ja kaikki jaetaan. Nelin mentyä naimisiin Sula perinteitä rikkoen lähtee pikkukaupunki Bottomista etsimään tulevaisuuttaan muualta. Tarinan toisessa osassa Sula palaa takaisin Bottomiin maailmaa nähneenä naisena, joka ei mukaudu pikkukaupungissa vallitsemaan naiskuvaan. Tarina seuraa, miten Nelin ja Sulan ystävyydelle tapahtuu paluun jälkeen ja miten sanonta "my enemy's enemy is my friend" toteutuu käytännössä.
Tarina polveilee kokemukseni mukaan Morrisonille tyypillisellä tavalla: juurien merkitystä korostetaan valottamalla myös muiden yhteisön ja/tai perheen jäsenten menneisyyttä. Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin Sulan mielenliikkeet epäkonventionaalisena kaupungin luopiona on kansallisen itsemurhapäivän (National Suicide Day tammikuun kolmas päivä) perustamisen vaiheet. Kielellisesti Morrison jatkaa tutulla linjalla. Pitkiä virkkeitä ja dialogi on puhekieltä, jonka lukemisen sisäistämiseen menee aina jokin aika ennen kuin siitä tulee luonnollista minun, kirjakielistä ylimystöenglantia opetetun suomalaisen, korvaan. Kiilusilmä feministille (Utriota lainatakseni) Sulan naishahmot ovat hyvin kiehtovia, jotka omalla tavallaan vastustavat vallitsevaa naiskuvaa. Määrällisesti ajateltuna hahmot ovat entistä kiinnostavia, sillä vaikka Sulassa on kyllä mieshahmojakin, ne näyttäytyvät joko väistyvinä tai poissaolevina (niin psyykkisesti kuin fyysisestikin). Tämä onkin yksi syy, miksi olen niin kovin viehättynyt Toni Morrisoniin: kaikki tähän asti lukemani kirjat ovat keskittyneet naisiin, vaikka juurissa miehiäkin on käsitelty. Huolimatta siitä, että Morrison kuvaa amerikanafrikkalaisten naisten elämää viime vuosisadalla, käsitellyt aiheet kolahtavat jopa 2000-luvulla elävälle valkolaiselle. Sen pohjimmainen teema nyt kun kuitenkin on naiseus.
Luin tämän kirjan osana erästä suorittamaani yliopiston kurssia. Ensimmäinen Morrisoni se ei kuitenkaan ollut. Olisin sitä paitsi kuitenkin lukenut Sulan ennemmin tai myöhemmin itse, joten sinänsä onnekas sattuma, että päädyin juuri tämän lehtorin ryhmään (opettaja itse on tehnyt tutkimusta Morrisonista, joten kirjavalinta ei tullut kurssin alussa varsinaisesti yllätyksenä). Ennen Sulaa luin Sinisimmät silmät (org. The Bluest Eye) ja Minun rakkaani, minun kansani (org. Beloved), joka sekin oli erästä toista kurssia varten pöydän kulmalla. Minulla oli siis suurimpaan osaan opiskelijatovereistani nähden etulyöntiasema kirjasta kirjoitettavaa esseetä ja siitä käytävää keskustelua varten.
Mutta Sula. Kirja keskittyy kuvaamaan kahden tytön, Nelin ja Sulan, kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Nelillä ja Sulalla on perinteinen kahden pikkutytön muodostama tiivis suhde, jossa kaikki on yhteistä ja kaikki jaetaan. Nelin mentyä naimisiin Sula perinteitä rikkoen lähtee pikkukaupunki Bottomista etsimään tulevaisuuttaan muualta. Tarinan toisessa osassa Sula palaa takaisin Bottomiin maailmaa nähneenä naisena, joka ei mukaudu pikkukaupungissa vallitsemaan naiskuvaan. Tarina seuraa, miten Nelin ja Sulan ystävyydelle tapahtuu paluun jälkeen ja miten sanonta "my enemy's enemy is my friend" toteutuu käytännössä.
Tarina polveilee kokemukseni mukaan Morrisonille tyypillisellä tavalla: juurien merkitystä korostetaan valottamalla myös muiden yhteisön ja/tai perheen jäsenten menneisyyttä. Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin Sulan mielenliikkeet epäkonventionaalisena kaupungin luopiona on kansallisen itsemurhapäivän (National Suicide Day tammikuun kolmas päivä) perustamisen vaiheet. Kielellisesti Morrison jatkaa tutulla linjalla. Pitkiä virkkeitä ja dialogi on puhekieltä, jonka lukemisen sisäistämiseen menee aina jokin aika ennen kuin siitä tulee luonnollista minun, kirjakielistä ylimystöenglantia opetetun suomalaisen, korvaan. Kiilusilmä feministille (Utriota lainatakseni) Sulan naishahmot ovat hyvin kiehtovia, jotka omalla tavallaan vastustavat vallitsevaa naiskuvaa. Määrällisesti ajateltuna hahmot ovat entistä kiinnostavia, sillä vaikka Sulassa on kyllä mieshahmojakin, ne näyttäytyvät joko väistyvinä tai poissaolevina (niin psyykkisesti kuin fyysisestikin). Tämä onkin yksi syy, miksi olen niin kovin viehättynyt Toni Morrisoniin: kaikki tähän asti lukemani kirjat ovat keskittyneet naisiin, vaikka juurissa miehiäkin on käsitelty. Huolimatta siitä, että Morrison kuvaa amerikanafrikkalaisten naisten elämää viime vuosisadalla, käsitellyt aiheet kolahtavat jopa 2000-luvulla elävälle valkolaiselle. Sen pohjimmainen teema nyt kun kuitenkin on naiseus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)