Luettu: 18.2.2012
Alkuperäinen nimi: Tintin au pays des Soviets
Käännös: Heikki ja Soile Kaukoranta
Aika saada taas Kirjalliseen maailmanvalloitukseen uusi kohde. Ikävä kyllä tiesin Belgiasta vain Tintin, joten tällä mennään. Sittemmin Luru tuli aloittaneeksi Belgia-projektin, joka muistutti että tiedänhän minä toisenkin belgialaisen: René Magritten! Paitsi että tyyppi oli taiteilija, ei kirjailija. Juu...
Tintti Neuvostojen maassa on Hergén ensimmäinen Tintti-sarjakuva, joka ilmestyi alunperin erään katolisen sanomalehden nuorten liitteessä vuonna 1930. Tarinassa Tintti, tuo punalettinen (tosin tässä mustavalkoinen) toimittaja lähtee tekemään reportaasia Neuvostoliittoon, jossa hän tutustuu paikalliseen virkavaltaan, propagandakoneistoon sekä taviksiin.
Tintti Neuvostojen maassa ilmestyi suomeksi vasta 1986, muun muassa ah! aina niin ihanan suomettumisen takia. Jopa tässä painoksessa (vuodelta 2006) suomentajat ovat kirjoittaneet jälkipuheen, jossa edelleen pahoitellaan sen neuvostovastaista asennetta. Ei olla tultu vielä kovin kauaksi Kouvostoliitosta, selvästikään.
Itse sarjan piirrosjälki on lähinnä hassu, sillä se on niin yksinkertainen. Tokihan mustavalkoisuus ja aikansa teknologia rajoittivat jonkin verran Hergén taiteellista kunnianhimoa, mutta silti. Takakannessa on kaikkien Tintti-albumien kannet, joten vedän johtopäätöksen että Hergé ei näin 22-vuotiaana ollut vielä saanut universuminsa perustuksia kokoon siinä määrin että ylimääräiselle olisi ollut energiaa.
Ja asenteesta viis, tarina on kovin kömpelö. Eri actionien väliltä puuttuu niitä yhdistävä juonne, joten yleiskuva on kovin töksähtelevä. Lisäksi uskottavuus ei ole ollut Hergéllä selvästikään päällimäisenä mielessä, kuten useassa kohdassa käy ilmi. Itse asiassa ilman jatko-osia olisin itse valmis luokittelemaan Tintti Neuvostojen maassa -albumin pikemminkin lännen propagandaksi kuin fiktioksi, vaikka tuo vihollisen yksinkertaistaminen viedäänkin niin pitkälle että se melkein fiktiota onkin. Hergé on tosin myöhemmin katunut teoksen ilmapiiriä ja tunnustanut käyttäneensä lähteenään vain erästä, samalla asenteella aiheeseensa suhtautuvaa teosta Neuvostoliitosta (ks. Helsingin Sanomien linkki alla). On tosin huomautettava, että ihan kaikki Tintin kritisoimat aiheet eivät olleet fiktiota tai venytettyä totuutta, eivätkä ole nyky-Venäjälläkään toisin, kuten männä viikon vaaleissa kävi ilmi.
Koko lukukokemuksen positiivisin aspekti oli Tintin koira Milou. Tuntui suuremman aikaa, kuin Milou olisi halunnut olla homman aivot ja Tintti muskelit/kameranjalka, mikä onkin suunta mihin jatko-osat menivätkin. Lisäksi haluan sanoa, että Tintti on paitsi ärsyttävä (teki useaan kohtaan mieli vetää tyyppiä pataan), myös rasittavan amerikkalainen: valkoinen, voimakas heteromies, proto-MacGyver joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta koska on vain niin saatanan nokkela ja ilkimykset vain niin tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Ehkäpä valikoin jatkossa Tintit aihepiirien, en niinkään kronologisen järjestyksen mukaan. Paitsi että kiitos viime aikojen lakimyrskyn sarjan kakkososan ympärillä, se pitänee kyllä lukea myös.
-----
Tintti Neuvostojen maassa muualla:
Helsingin Sanomat
Pois työpöydältä -blogi
Entressen kirjaston sananvapausjoulukalenterin 8. luukku
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Belgia
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maailmanvalloitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maailmanvalloitus. Näytä kaikki tekstit
Platon: Pidot
Luettu: 7.1.2012
Alkuperäinen nimi: Συμπόσιον/Symposion
Käännös: Niilo Lehmuskoski
Tässä kevään aikana on tiedossa 5 opintopisteen (siis sangen laaja) tentti länsimaisen filosofian historiasta. Luen juuri sen tenttikirjaa ja -kuinkas muutenkaan- päädyin listaamaan ylös ne filosofian keskeiset klassikot, jotka tarvitsisi jossain vaiheessa ihan vain yleissivistyksen vuoksi lukea läpi. Tällä hetkellä menen Descartes'ssa ja huomasin Hobbesin poissaolon, joten pitänee lukea myös Bertrand Russellin (pitää ja pitää...!) vastaavasta aiheesta hieman laajemmin kirjoitettu teos, että saadaan myös Saariselta leikkauspöydälle jääneet filosofit mukaan kekkereihin.
Mutta; em. lista alkaa tietysti Platonista ja teoksesta, joka kuvaa Sokrateen elämänlaatua sangen hienosti. Pidoissa kyseessä on siis erään ateenalaiskirjailijan järjestämät monipäiväiset bileet. Paikalla on isännän lisäksi muita kirjailijoita, lekuri, filosofeja ja tietysti Sokrates. Porukka on hieman jähmeänä vielä edellisillasta, joten he päättävät olla tänä iltana juomatta ja sen sijaan kukin esittää porukalle oman näkemyksensä rakkaudesta. Esitykset tosin keskeytyvät, kun isännän ystävä Alkibiades saapuu kännisenä ystävineen paikalle ja saa koko poppoon taas tarttumaan viiniin. Loppujen lopuksi pystyssä on enää Sokrates, näytelmäkirjailija Aristofanes ja isäntä Agathon. Aamu koittaessa Agathonkin sammahti, jonka jälkeen Sokrates peitteli ystävänsä ja lähti paikalliseen oppilaitokseensa Lykeioniin loppupäiväksi.
Ei ihan sellainen, mitä tekijän nimen mukanaan tuoma klassikkoleima antaa odottaa. Periaatteessa ihan vain juomingit. Mutta tästä saa sekä antiikin Kreikan yhteiskunnasta ja kulttuurista sekä Sokrateesta varsin mielenkiintoisen kuvan. Täytyy tosin ottaa huomioon, että teksti on Sokrateen tähtioppilas Platonin aivoista lähtöisin ja nämä aivoitukset väistämättä saavat supersankarimaisia ulottuvuuksia, Sokrates kun teloitettiin Platonin ollessa vielä teini. Platonin Sokrates on itsehillinnän mestari ja filosofian feudaalilordi, joka on kaikin puolin täydellinen. Olisi mielenkiintoista matkata Tohtorin mukana Kreikkaan ja tavata se oikea Sokrates; harmi ettei onnistu. No, ainakin Sokrates on mukana monissa Platonin dialogeissa ja niistä jatketaan.
Lopuksi vielä kirjan yleistuntumaan sopiva viisu: Monty Python ja Philosophers' Drinking Song.
------
Pidot muualla:
Epinions-arvio (englanniksi)
Pitojen ihan oma analyysisivu (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kreikka
Alkuperäinen nimi: Συμπόσιον/Symposion
Käännös: Niilo Lehmuskoski
Tässä kevään aikana on tiedossa 5 opintopisteen (siis sangen laaja) tentti länsimaisen filosofian historiasta. Luen juuri sen tenttikirjaa ja -kuinkas muutenkaan- päädyin listaamaan ylös ne filosofian keskeiset klassikot, jotka tarvitsisi jossain vaiheessa ihan vain yleissivistyksen vuoksi lukea läpi. Tällä hetkellä menen Descartes'ssa ja huomasin Hobbesin poissaolon, joten pitänee lukea myös Bertrand Russellin (pitää ja pitää...!) vastaavasta aiheesta hieman laajemmin kirjoitettu teos, että saadaan myös Saariselta leikkauspöydälle jääneet filosofit mukaan kekkereihin.
Mutta; em. lista alkaa tietysti Platonista ja teoksesta, joka kuvaa Sokrateen elämänlaatua sangen hienosti. Pidoissa kyseessä on siis erään ateenalaiskirjailijan järjestämät monipäiväiset bileet. Paikalla on isännän lisäksi muita kirjailijoita, lekuri, filosofeja ja tietysti Sokrates. Porukka on hieman jähmeänä vielä edellisillasta, joten he päättävät olla tänä iltana juomatta ja sen sijaan kukin esittää porukalle oman näkemyksensä rakkaudesta. Esitykset tosin keskeytyvät, kun isännän ystävä Alkibiades saapuu kännisenä ystävineen paikalle ja saa koko poppoon taas tarttumaan viiniin. Loppujen lopuksi pystyssä on enää Sokrates, näytelmäkirjailija Aristofanes ja isäntä Agathon. Aamu koittaessa Agathonkin sammahti, jonka jälkeen Sokrates peitteli ystävänsä ja lähti paikalliseen oppilaitokseensa Lykeioniin loppupäiväksi.
Ei ihan sellainen, mitä tekijän nimen mukanaan tuoma klassikkoleima antaa odottaa. Periaatteessa ihan vain juomingit. Mutta tästä saa sekä antiikin Kreikan yhteiskunnasta ja kulttuurista sekä Sokrateesta varsin mielenkiintoisen kuvan. Täytyy tosin ottaa huomioon, että teksti on Sokrateen tähtioppilas Platonin aivoista lähtöisin ja nämä aivoitukset väistämättä saavat supersankarimaisia ulottuvuuksia, Sokrates kun teloitettiin Platonin ollessa vielä teini. Platonin Sokrates on itsehillinnän mestari ja filosofian feudaalilordi, joka on kaikin puolin täydellinen. Olisi mielenkiintoista matkata Tohtorin mukana Kreikkaan ja tavata se oikea Sokrates; harmi ettei onnistu. No, ainakin Sokrates on mukana monissa Platonin dialogeissa ja niistä jatketaan.
Lopuksi vielä kirjan yleistuntumaan sopiva viisu: Monty Python ja Philosophers' Drinking Song.
------
Pidot muualla:
Epinions-arvio (englanniksi)
Pitojen ihan oma analyysisivu (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kreikka
Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Luettu: 7.11.2011
Ja edellisen opuksen yhteydessä mainittu kirjallisuuskurssi jatkaa lukusuunnitelmieni sekaamista. Ja tälläkin kertaa kyseessä kirja, jota ei ihan heti olisi ilman hikarointia tullut luettua.
Wide Sargasso Sea (suom. Siintää Sargassomeri) on vahvasti intertekstuaalinen teos, sillä sen lähtökohtana on Jane Eyressa mystisenä pysyvä varjo, ensimmäinen rouva Rochester. Tässä teoksessa tuosta naisesta tulee lihaa ja verta: lapsuudessaan äitinsä, köyhyytensä ja etnisen taustansa takia hyljeksitty tyttö, jonka isäpuoli sopii nuoren Edward Rochesterin isän kanssa naittaa nämä kaksi yhteen. Rochester saapuu Antoinette Cosway -morsiamensa kotiin Länsi-Intian saarille, jossa he viettävät yhteiselämänsä ensikuukaudet Coswayn suvun viktoriaanisessa kartanossa. Alkuun Rochester on hullaantunut hieman oudosta, mutta "sensuellista" Antoinettesta mutta alkaa pikku hiljaa hermostua, kun vihdoin saa tietää miksi appensa oli niin innokas järjestämään häät nopeasti: Antoinette on kartanon lisäksi perinyt äidiltään nuorena alkavan mielisairauden (kuulostaa paranoidilta skitsofrenialta). Kirja on jaettu kolmeen osaan: ensin on Antoinetten lapsuus, sitten naimisiin Rochesterin kanssa, ja Antoinette on se ullakolle suljettu nainen.
WSS:n perusajatus kuulostaa ihan hyvältä: avataan ullakolle suljetun naisen elämää. Ikävä kyllä Rhys keskittyy kovasti -kenties Jane Eyren muistoa kunnioittaen- Antoinetten ja Edwardin suhteeseen. Lapsuuskuvauksesta pidin, sillä se antoi viitteitä muuhunkin kuin (mahdollisesti) geneettiseen mielisairauteen. Antoinette kun joutui lapsena kärsimään monesta traumasta: hänen perheensä oli väliinputoaja rikkaiden valkoisten ja paikallisten asukkaiden joukossa ollessaan köyhiä kreoleja ja entisiä orjienomistajia, ja hänen äitinsä mielisairaus eristi heidät lopullisesti, johtaen viimein paikallisten taikauskon takia polttamaan heidän kartanonsa ja melkein tappamaan heidät kaikki sen mukana. Antoinetten pikkuveli kuolikin kyseisessä palossa, mikä ajoi äiti Coswayn kauemmas todellisuudesta. Jonkin verran mielenkiintoisia yhtymäkohtia on muutenkin: Antoinetten lapsuudenkodin tulipalo heijastuu Berthana tunnetun ullakkonaisen Thornfield-tulipaloon, ja Antoinetten yhtäläisyydet äitiinsä ovat lähes yksi yhteen. Ja nyt pidän Rochesterista vieläkin vähemmän.
Minusta tuntuu, etten osaa arvostaa tätä ollenkaa niin paljon kuin pitäisi. Tämä korostuu entisestään, kun luin muiden arvosteluja kirjasta (ks. alla). Mutta jos ei muuta, niin ainakin tämä: huomasin puolivälissä kirjaa kirjailijakuvausta tutkaillessani, että Rhys on kotoisin Dominikalta. Aivan vahingossa lisäystä kirjalliseen maailmanvalloitukseeni ja vieläpä maasta, jonka edustajaa en ollut edes miettinyt! Ja tulipa luettua nyt yksi lisää TIMEn Top 100 -listalta.
-----
Wide Sargasso Sea muualla:
Kirjamielellä-blogi
Saran Kirjat -blogi
Kirsin kirjanurkka -blogi
Booking it some more -blogi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Wide Sargasso Sea TIMEn Top 100:ssa (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Dominika
Ja edellisen opuksen yhteydessä mainittu kirjallisuuskurssi jatkaa lukusuunnitelmieni sekaamista. Ja tälläkin kertaa kyseessä kirja, jota ei ihan heti olisi ilman hikarointia tullut luettua.
Wide Sargasso Sea (suom. Siintää Sargassomeri) on vahvasti intertekstuaalinen teos, sillä sen lähtökohtana on Jane Eyressa mystisenä pysyvä varjo, ensimmäinen rouva Rochester. Tässä teoksessa tuosta naisesta tulee lihaa ja verta: lapsuudessaan äitinsä, köyhyytensä ja etnisen taustansa takia hyljeksitty tyttö, jonka isäpuoli sopii nuoren Edward Rochesterin isän kanssa naittaa nämä kaksi yhteen. Rochester saapuu Antoinette Cosway -morsiamensa kotiin Länsi-Intian saarille, jossa he viettävät yhteiselämänsä ensikuukaudet Coswayn suvun viktoriaanisessa kartanossa. Alkuun Rochester on hullaantunut hieman oudosta, mutta "sensuellista" Antoinettesta mutta alkaa pikku hiljaa hermostua, kun vihdoin saa tietää miksi appensa oli niin innokas järjestämään häät nopeasti: Antoinette on kartanon lisäksi perinyt äidiltään nuorena alkavan mielisairauden (kuulostaa paranoidilta skitsofrenialta). Kirja on jaettu kolmeen osaan: ensin on Antoinetten lapsuus, sitten naimisiin Rochesterin kanssa, ja Antoinette on se ullakolle suljettu nainen.
WSS:n perusajatus kuulostaa ihan hyvältä: avataan ullakolle suljetun naisen elämää. Ikävä kyllä Rhys keskittyy kovasti -kenties Jane Eyren muistoa kunnioittaen- Antoinetten ja Edwardin suhteeseen. Lapsuuskuvauksesta pidin, sillä se antoi viitteitä muuhunkin kuin (mahdollisesti) geneettiseen mielisairauteen. Antoinette kun joutui lapsena kärsimään monesta traumasta: hänen perheensä oli väliinputoaja rikkaiden valkoisten ja paikallisten asukkaiden joukossa ollessaan köyhiä kreoleja ja entisiä orjienomistajia, ja hänen äitinsä mielisairaus eristi heidät lopullisesti, johtaen viimein paikallisten taikauskon takia polttamaan heidän kartanonsa ja melkein tappamaan heidät kaikki sen mukana. Antoinetten pikkuveli kuolikin kyseisessä palossa, mikä ajoi äiti Coswayn kauemmas todellisuudesta. Jonkin verran mielenkiintoisia yhtymäkohtia on muutenkin: Antoinetten lapsuudenkodin tulipalo heijastuu Berthana tunnetun ullakkonaisen Thornfield-tulipaloon, ja Antoinetten yhtäläisyydet äitiinsä ovat lähes yksi yhteen. Ja nyt pidän Rochesterista vieläkin vähemmän.
Minusta tuntuu, etten osaa arvostaa tätä ollenkaa niin paljon kuin pitäisi. Tämä korostuu entisestään, kun luin muiden arvosteluja kirjasta (ks. alla). Mutta jos ei muuta, niin ainakin tämä: huomasin puolivälissä kirjaa kirjailijakuvausta tutkaillessani, että Rhys on kotoisin Dominikalta. Aivan vahingossa lisäystä kirjalliseen maailmanvalloitukseeni ja vieläpä maasta, jonka edustajaa en ollut edes miettinyt! Ja tulipa luettua nyt yksi lisää TIMEn Top 100 -listalta.
-----
Wide Sargasso Sea muualla:
Kirjamielellä-blogi
Saran Kirjat -blogi
Kirsin kirjanurkka -blogi
Booking it some more -blogi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Wide Sargasso Sea TIMEn Top 100:ssa (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Dominika
Witi Ihimaera: The Whale Rider
Luettu: 17.8.2011
Palasin välistä Kirjallisen maailmanvalloituksen pariin, tällä kertaa Oseanian puolelle.
The Whale Rider (suom. Valasratsastaja) vie lukijan nykypäivän Uuteen-Seelantiin, sen Pohjoissaaren itäosassa sijaitsevaan pieneen maalaiskylään, Whangaraan. Kylää asuttavan heimon taru kertoo Kahutia Te Rangista, Paikeasta, myyttisestä Valasratsastajasta joka osasi puhua valaille ja matkasi näiden mukana meren syvyyksissä, kunnes nousi maihin Whangarassa, rakastui naiseen ja perusti perheen, jonka jälkeläisiä nykyinen heimo on. Heimon johtaja, Koro Apirana, kouluttaa heimon poikia Paikean mukaan opettaen heille maorien kieltä, tapoja, uskontoa. Eniten hän kuitenkin odottaa poikansa tulevan lapsen olevan Paikean todellinen seuraaja ja seuraava Valasratsastaja. Hänen ikäväkseen lapsi onkin tyttö, jolle tämän isoäiti ja Koro Apiranan vaimo antaa pojan nimen, ja vieläpä pyhäinhäväistyksellisesti Paikean nimen. Tuo tyttö, Kahu, rakastaa isoisäänsä, mutta tämä on kiinni vanhoissa, patriarkaalisissa tavoissaan ja miehisessä ylimielisyydessään häneltä jää kokonaan huomaamatta Kahun outo yhteys mereen ja valaisiin. Kun kylän rantaan ajautuu valasparvi, Kahu näkee yhteyden valaiden elämisen ja hänen heimonsa elämisen välillä. Pelastaakseen heimonsa Kahu riskeeraa oman henkensä.
Sangen hieno, pieni kirja. Minulle oli Kirjallisen maailmanvalloituksen alusta asti selvää, että Uuden-Seelannin edustaja tulee olla maori eikä eurooppalaisperäistä valtaväestöä. Tästä syystä tulen lukemaan Alan Duffin Once Were Warriors -kirjankin (maorit nyky-yhteiskunnassa) jossain vaiheessa.
Mutta takaisin Whale Rideriin. Pidin kirjassa eniten siihen, että valailla oli oma kertojan äänensä, ja juuri valaiden kuvaus oli kauneinta kirjassa. Ei perinteistä "meri kimmalsi kuin jalokivet" -kliseitä vaan (ainakin minulle) uusia sanayhdistelmiä:
Kolmas ilon aihe oli maorikielen käyttö tekstissä. Nyt tekisi kovasti mieli opiskella sitä kieltä edes alkeiden verran.
Haumi e, hui e, taiki e.
-----
The Whale Rider muualla:
Curled up with a Good Book -blogi (englanniksi)
50 Books Project -blogi (englanniksi)
Stella Matutina -blogi (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Uusi-Seelanti
Palasin välistä Kirjallisen maailmanvalloituksen pariin, tällä kertaa Oseanian puolelle.
The Whale Rider (suom. Valasratsastaja) vie lukijan nykypäivän Uuteen-Seelantiin, sen Pohjoissaaren itäosassa sijaitsevaan pieneen maalaiskylään, Whangaraan. Kylää asuttavan heimon taru kertoo Kahutia Te Rangista, Paikeasta, myyttisestä Valasratsastajasta joka osasi puhua valaille ja matkasi näiden mukana meren syvyyksissä, kunnes nousi maihin Whangarassa, rakastui naiseen ja perusti perheen, jonka jälkeläisiä nykyinen heimo on. Heimon johtaja, Koro Apirana, kouluttaa heimon poikia Paikean mukaan opettaen heille maorien kieltä, tapoja, uskontoa. Eniten hän kuitenkin odottaa poikansa tulevan lapsen olevan Paikean todellinen seuraaja ja seuraava Valasratsastaja. Hänen ikäväkseen lapsi onkin tyttö, jolle tämän isoäiti ja Koro Apiranan vaimo antaa pojan nimen, ja vieläpä pyhäinhäväistyksellisesti Paikean nimen. Tuo tyttö, Kahu, rakastaa isoisäänsä, mutta tämä on kiinni vanhoissa, patriarkaalisissa tavoissaan ja miehisessä ylimielisyydessään häneltä jää kokonaan huomaamatta Kahun outo yhteys mereen ja valaisiin. Kun kylän rantaan ajautuu valasparvi, Kahu näkee yhteyden valaiden elämisen ja hänen heimonsa elämisen välillä. Pelastaakseen heimonsa Kahu riskeeraa oman henkensä.
Sangen hieno, pieni kirja. Minulle oli Kirjallisen maailmanvalloituksen alusta asti selvää, että Uuden-Seelannin edustaja tulee olla maori eikä eurooppalaisperäistä valtaväestöä. Tästä syystä tulen lukemaan Alan Duffin Once Were Warriors -kirjankin (maorit nyky-yhteiskunnassa) jossain vaiheessa.
Mutta takaisin Whale Rideriin. Pidin kirjassa eniten siihen, että valailla oli oma kertojan äänensä, ja juuri valaiden kuvaus oli kauneinta kirjassa. Ei perinteistä "meri kimmalsi kuin jalokivet" -kliseitä vaan (ainakin minulle) uusia sanayhdistelmiä:
Antarctica. The Well of the World. Te Wai Ora o te Ao. Above, the frozen continent was swept with an inhuman, raging storm. Below, where the Furies could not reach, the sea was calm and unworldly. The light played gently on the frozen ice layer and bathed the undersea kingdom with an unearthly radiance. The giant roots of the ice extending down from the surface sparkled, glowed, twinkled and flashed prisms of light like strobes in a vast subterranean cathedral. The ice cracked, moaned, shivered and susurrated with rippling glissandi, a giant organ playing a titanic symphony. (s. 77)Toinen huomionarvoinen osa Whale Rideria on kuvaus maoriuden ja länsimaisen kulttuurin kohtaaminen, välillä toisilleen uutta energiaa antaen, välillä väkivaltaisesti toista alistaen ja tuhoten. Tämä kohtaaminen näkyy yllä olevassa lainauksessakin, josta löytyvät antiikin Kreikan mytologiasta tutut Raivottaret (The Furies). Toisaalta nuo raivottaret voi tulkita osaksi länsimaista kulttuuria, jonka "epäinhimillinen, raivoava myrsky" ei kuitenkaan ulotu valaisiin asti. Tämä jako näkyy myös valaiden rantauduttua, kun jotkut tappavat rantautuneet valaita ja raatelevat näitä hymy huulillaan; toiset yrittävät pelastaa valaita, valella niitä vuorotellen vedellä, yrittäen vetää niitä avomerelle ja vartioimalla rantaa pitämässä toisen ryhmittymän ahneet edustajat loitolla.
Kolmas ilon aihe oli maorikielen käyttö tekstissä. Nyt tekisi kovasti mieli opiskella sitä kieltä edes alkeiden verran.
Haumi e, hui e, taiki e.
-----
The Whale Rider muualla:
Curled up with a Good Book -blogi (englanniksi)
50 Books Project -blogi (englanniksi)
Stella Matutina -blogi (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Uusi-Seelanti
Marguerite Abouet: Aya - Elämää Yop Cityssä
Luettu: 18.5.2011
Kuvitus: Clément Oubrerie
Alkuperäinen nimi: Aya de Yopougon
Käännös: Kirsi Kinnunen
Kirjallinen maailmanvalloitukseni jatkuu sarjakuvan muodossa Afrikan mantereelle. Varsinainen vinkki tuli Sallalta.
Aya - Elämää Yop Cityssä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Aya ja hänen ystävä- ja perhepiiristään, jotka asuttavat Norsunluurannikon etelärannikolla sijaitsevaa Yopougonin kaupunkia eli Yop Cityä. Vanhoilliset perinteet kamppailevat uusien tuulien kanssa kuuman auringon alla, jossa eräät ovat ahneita, toiset hutiloita, jotkut kunnianhimoisia, jotkut ihan vain idiootteja. Eli jotakuinkin samaa kuin missä tahansa muuallakin maapallolla.
Kirja oli nopealukuinen, mutta jäi ainakin allekirjoittaneelle hyvin mieleen. Okei, kirjoittaja on saanut viestinsä perille: vaikka media kuvaakin Afrikkaa suurimman osan aikaa sotien, pakolaisten ja nälänhädän kautta, sielläkin eletään ihan tavallista elämää. Ikävä kyllä. Tämä nimittäin tarkoittaa, että avioton ja paksuksi pamahtanut nuori nainen miettii takakuja-aborttia á la henkari, muksun isä on hunttio, on perheväkivaltaa, bileisiin hiippailevaa nuorisoa, tekopyhää uskontoa ja ankaria vanhempia. Teemojen todentuminen on tosin suomalaisen näkökulmasta outoa: perheväkivalta on normi, naisten asema surkea ja ankarat vanhemmat tarkoittavat sitä, että hermostutaan kun tytär ilmoittaa haluavansa opiskella lääkäriksi; naimisiin sen pitäisi mennä äkkiä ja toimia poikatehtaana! Minusta tuntuu, että kirjan on tarkoitus olla kevytmielinen kuvaus afrikkalaisarjesta, mutta minua ei kauheasti naurata, tai edes hymyilytä. Mitä hauskaa on siinä, että isä hakkaa jälkikasvuaan?
Kirjassa on bileiden takia norsunluurannikkolaista musiikkia, jota voi kuunnella samalla kun miettii, miten masentavaa onkaan huomata, että Afrikka on kaikin negatiivisin tavoin juuri samanlainen kuin muukin maailma; yritä siinä nyt ajatella sitten positiivisesti. Jos kaipaa lisää kulttuuria, voi käyttää kirjan lopussa olevia reseptejä afrikkalaisen aterian valmistamisessa ja edistää tunnelmaa vielä oikein oikein kietaistulla pagnella ja tassabaa pyörittämällä.
-----
Aya muualla:
Helsingin Sanomat (vaatii maksullisen digilehtitilauksen; tsik, tsik, HS!)
Sallan lukupäiväkirja -blog
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Norsunluurannikko
Kuvitus: Clément Oubrerie
Alkuperäinen nimi: Aya de Yopougon
Käännös: Kirsi Kinnunen
Kirjallinen maailmanvalloitukseni jatkuu sarjakuvan muodossa Afrikan mantereelle. Varsinainen vinkki tuli Sallalta.
Aya - Elämää Yop Cityssä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Aya ja hänen ystävä- ja perhepiiristään, jotka asuttavat Norsunluurannikon etelärannikolla sijaitsevaa Yopougonin kaupunkia eli Yop Cityä. Vanhoilliset perinteet kamppailevat uusien tuulien kanssa kuuman auringon alla, jossa eräät ovat ahneita, toiset hutiloita, jotkut kunnianhimoisia, jotkut ihan vain idiootteja. Eli jotakuinkin samaa kuin missä tahansa muuallakin maapallolla.
Kirja oli nopealukuinen, mutta jäi ainakin allekirjoittaneelle hyvin mieleen. Okei, kirjoittaja on saanut viestinsä perille: vaikka media kuvaakin Afrikkaa suurimman osan aikaa sotien, pakolaisten ja nälänhädän kautta, sielläkin eletään ihan tavallista elämää. Ikävä kyllä. Tämä nimittäin tarkoittaa, että avioton ja paksuksi pamahtanut nuori nainen miettii takakuja-aborttia á la henkari, muksun isä on hunttio, on perheväkivaltaa, bileisiin hiippailevaa nuorisoa, tekopyhää uskontoa ja ankaria vanhempia. Teemojen todentuminen on tosin suomalaisen näkökulmasta outoa: perheväkivalta on normi, naisten asema surkea ja ankarat vanhemmat tarkoittavat sitä, että hermostutaan kun tytär ilmoittaa haluavansa opiskella lääkäriksi; naimisiin sen pitäisi mennä äkkiä ja toimia poikatehtaana! Minusta tuntuu, että kirjan on tarkoitus olla kevytmielinen kuvaus afrikkalaisarjesta, mutta minua ei kauheasti naurata, tai edes hymyilytä. Mitä hauskaa on siinä, että isä hakkaa jälkikasvuaan?
Kirjassa on bileiden takia norsunluurannikkolaista musiikkia, jota voi kuunnella samalla kun miettii, miten masentavaa onkaan huomata, että Afrikka on kaikin negatiivisin tavoin juuri samanlainen kuin muukin maailma; yritä siinä nyt ajatella sitten positiivisesti. Jos kaipaa lisää kulttuuria, voi käyttää kirjan lopussa olevia reseptejä afrikkalaisen aterian valmistamisessa ja edistää tunnelmaa vielä oikein oikein kietaistulla pagnella ja tassabaa pyörittämällä.
-----
Aya muualla:
Helsingin Sanomat (vaatii maksullisen digilehtitilauksen; tsik, tsik, HS!)
Sallan lukupäiväkirja -blog
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Norsunluurannikko
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Luettu: 29.3.2011
Alkuperäinen nimi: Die Klavierspielerin
Käännös: Jukka-Pekka Pajunen
Tämän kertainen kirjavinkki on lähtöisin Opuscolosta. "Karmiva" on erinomainen sanavalinta, jos haluaa kirjan päätyvän allekirjoittaneen lukulistalle. Kiitän ja kumarran!
Pianonsoittaja kuvaa nelikymppisen Erika Kohutin erittäin häiriintynyttä äitisuhdetta. Äiti on päättänyt Erikan syntyessä, että lapsi on musiikillinen nero ja pakottanut Erikan muun muassa pianon pariin. Koska leikkiminen käy skaalojen harjoittelun tielle, äiti opettaa lapselle ettei tämä tarvitse muita ihmisiä kuin äitinsä. Isänkin saa helposti kärrättyä pois tieltä kaukaiseen hoitokotiin heti, kun sosiaalinen keeping-up-the-appearances sen sallii. Ja mitä tapahtuu lapselle, kun dominoiva, aina paikalla oleva, aina oikeassa oleva äiti asuu samassa asunnossa tämän koko elämän? Juu, Freud olisi pähkinöissään.
En kuvaisi Jelinekin lopputulosta karmivaksi. Pikemminkin surulliseksi. Ja mielenkiintoiseksikin. On kiinnostavaa katsoa, miten Erika pyrkii ihan pienin keinoin itsenäisyyteen: vaateostoksiin, vaikka tietää äitin sen jokapäiväisessä "turvatarkastuksessaan" löytävänsä ja tuhoavansa, viiltelyllä, yöllisillä retkillään kaupungin "huonoihin" osiin... Surullista on Erikan vääjäämätön matka kohti viimeistä konfliktia, kun eräs hänen oppilaistaan alkaa ilmaista seksuaalista kiinnostusta opettajaansa kohtaan. Ja Erikan seksuaalisuutensa toteutus äitinsä aivopesun jälkeen: mies sai äidin raskaaksi Erikasta, joten tämän päähän on lapsesta asti taottu seksuaalisuuden synti, häpeä, vääryys. Lopputulos ei ole lähelläkään oppilas-Romeon ajatuksia.
Juuri kirjan vääjäämättömyys sai minut lukemaan sen nopeasti. En vain voinut ottaa taukoa; aina kirjan suljettua jäi miettimään, mitä Erika tekee seuraavaksi, mitä äiti, mitä oppilas. Ja jos ihan totta puhutaan, seurasin mielenkiinnolla Erikan kanssa muita ihmisiä, varsinkin auringon laskun jälkeen. Sitä paitsi Jelinek kirjoittaa aivan mahtavasti. En tiedä musiikista sen toteuttamisen puolelta juuri mitään, joten tekstin musiikilliset termit ja metaforat menivät ajoittain ohi, mutta tästä huolimatta tekstin sävy välittyy.
Minulle kirjan tärkein teema oli äiti-tytär-suhde. Omani on jonkin verran vääntynyt, joten samaistun kirjassa hyvin vahvasti Erikaan; no, ainakin olin tämän puolella. Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilaisilla äitisuhteilla varustetut naiset Pianonsoittajaa lukevat.
Post scriptum: Pianonsoittajasta on tehty myös elokuva. Se pitää nähdä.
-----
Pianonsoittaja muualla:
Helsingin Sanomat
Opuscolo-blogi
-----
Kirjallinen maailmanhaaste: Itävalta
-----
What's in a Name: Musical term
Alkuperäinen nimi: Die Klavierspielerin
Käännös: Jukka-Pekka Pajunen
Tämän kertainen kirjavinkki on lähtöisin Opuscolosta. "Karmiva" on erinomainen sanavalinta, jos haluaa kirjan päätyvän allekirjoittaneen lukulistalle. Kiitän ja kumarran!
Pianonsoittaja kuvaa nelikymppisen Erika Kohutin erittäin häiriintynyttä äitisuhdetta. Äiti on päättänyt Erikan syntyessä, että lapsi on musiikillinen nero ja pakottanut Erikan muun muassa pianon pariin. Koska leikkiminen käy skaalojen harjoittelun tielle, äiti opettaa lapselle ettei tämä tarvitse muita ihmisiä kuin äitinsä. Isänkin saa helposti kärrättyä pois tieltä kaukaiseen hoitokotiin heti, kun sosiaalinen keeping-up-the-appearances sen sallii. Ja mitä tapahtuu lapselle, kun dominoiva, aina paikalla oleva, aina oikeassa oleva äiti asuu samassa asunnossa tämän koko elämän? Juu, Freud olisi pähkinöissään.
En kuvaisi Jelinekin lopputulosta karmivaksi. Pikemminkin surulliseksi. Ja mielenkiintoiseksikin. On kiinnostavaa katsoa, miten Erika pyrkii ihan pienin keinoin itsenäisyyteen: vaateostoksiin, vaikka tietää äitin sen jokapäiväisessä "turvatarkastuksessaan" löytävänsä ja tuhoavansa, viiltelyllä, yöllisillä retkillään kaupungin "huonoihin" osiin... Surullista on Erikan vääjäämätön matka kohti viimeistä konfliktia, kun eräs hänen oppilaistaan alkaa ilmaista seksuaalista kiinnostusta opettajaansa kohtaan. Ja Erikan seksuaalisuutensa toteutus äitinsä aivopesun jälkeen: mies sai äidin raskaaksi Erikasta, joten tämän päähän on lapsesta asti taottu seksuaalisuuden synti, häpeä, vääryys. Lopputulos ei ole lähelläkään oppilas-Romeon ajatuksia.
Juuri kirjan vääjäämättömyys sai minut lukemaan sen nopeasti. En vain voinut ottaa taukoa; aina kirjan suljettua jäi miettimään, mitä Erika tekee seuraavaksi, mitä äiti, mitä oppilas. Ja jos ihan totta puhutaan, seurasin mielenkiinnolla Erikan kanssa muita ihmisiä, varsinkin auringon laskun jälkeen. Sitä paitsi Jelinek kirjoittaa aivan mahtavasti. En tiedä musiikista sen toteuttamisen puolelta juuri mitään, joten tekstin musiikilliset termit ja metaforat menivät ajoittain ohi, mutta tästä huolimatta tekstin sävy välittyy.
Minulle kirjan tärkein teema oli äiti-tytär-suhde. Omani on jonkin verran vääntynyt, joten samaistun kirjassa hyvin vahvasti Erikaan; no, ainakin olin tämän puolella. Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilaisilla äitisuhteilla varustetut naiset Pianonsoittajaa lukevat.
Post scriptum: Pianonsoittajasta on tehty myös elokuva. Se pitää nähdä.
-----
Pianonsoittaja muualla:
Helsingin Sanomat
Opuscolo-blogi
-----
Kirjallinen maailmanhaaste: Itävalta
-----
What's in a Name: Musical term
Eun-Ha Jo: Les Bijoux 1 - Ennustus
Luettu: 1.3.2011
Kuvitus: Sang-Sun Park
Alkuperäinen nimi: Re Bijyu Il/ 레비쥬일
Käännös: Antti Grönlund
Joskus vuosia sitten aloin kiinnostumaan mangasta. Aivan ensimmäinen ostokseni sillä saralla oli kuitenkin manhwaa (= korealaista, japanilaisittain piirrettyä sarjakuvaa), Eun-Ha Jon ja Sang-Sun Parkin Les Bijoux -sarja. Huvittava sivuhuomio: tietämättä kirjoittajien ja taiteilijoiden sukupuolia, kaikki ensimmäiset sattuivat olemaan naisten käsialaa.
Les Bijoux - Ennustus on sarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa on kaksitoista kaivosvaltiota ja ihmiset on jaettu kahteen täysin eriarvoiseen luokkaan: valtaa pitävä, rikas vähemmistöluokka habit sekä köyhä työläisluokka spar. Eräänä iltana vanha ennustus saa todellisuuspohjaa, kun eräs sparpariskunta -omiensakin joukossa hyljeksityt kääpiömies ja köyryselkäinen nainen- saavat kirotuksi uskotun lapsen nimeltä Lapis Lazuli, joka muuttuu ajoittain miehestä naiseksi ja toisinpäin. Lapis joutuu julma habitlordi Diamond murhaa tämän vanhemmat, Lapis vannoo kostoa ja päättää kumota myös sortavan luokkajärjestelmän ja tyrannimaisten hallitsijoiden vallan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Strömsössä, kun lordi Diamond rakastuu Lapikseen tämän ollessa naishahmossaan Lazulina.
Les Bijoux'n juoni on melko perinteistä fantasiaa: hyvän ja pahan, julmuuden ja oikeudenmukaisuuden välistä taistelua, jonka keskellä on jollain tapaa erityinen päähahmo. Minulle sarjan viehätys on kuitenkin Parkin piirrostyylissä: kaikki päähahmot ovat ihanan androgyynejä, jotka sekoittavat kivasti myös seksuaalirooleja. Jopa Lapiksen pikku kyky sekoittaa tätä edelleen. Tai kuten omalaatuinen habit Cornelian asian ilmaisee: "Hauska tutustua! Sinusta saisi monipuolisen ystävän!" :) Tyyppi on ehdottomasti suosikkihahmoni: leikkimielinen soturi, joka näyttää mahtavalta ja jolla on asennetta riittämiin.
Toinen mielenkiintoinen piirrostrikki on Parkin tapa käyttää chibi-hahmoja; ehdottomasti hillittömän hauskaa! Lisäksi se antaa lukijalle mahdollisuuden taukoon sarjan muutoin sangen tummasta tunnelmasta.
Suosittelen sarjaa ihan kaikille. On muuten ollut aika hyvä munkki, kun olen sattunut törmäämään heti kerralla hyvään sarjakuvaan tällä saralla. Sarja jatkuu vielä neljän osan verran, joten suitsutusta Parkin taiteesta on tulossa vielä neljän postauksen verran.
Post scriptum: Kukas se tuo ylläoleva chibi on?
-----
Ennustus muualla:
Totta ja tarua -blogi
RisingShadow.net
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea
Kuvitus: Sang-Sun Park
Alkuperäinen nimi: Re Bijyu Il/ 레비쥬일
Käännös: Antti Grönlund
Joskus vuosia sitten aloin kiinnostumaan mangasta. Aivan ensimmäinen ostokseni sillä saralla oli kuitenkin manhwaa (= korealaista, japanilaisittain piirrettyä sarjakuvaa), Eun-Ha Jon ja Sang-Sun Parkin Les Bijoux -sarja. Huvittava sivuhuomio: tietämättä kirjoittajien ja taiteilijoiden sukupuolia, kaikki ensimmäiset sattuivat olemaan naisten käsialaa.
Les Bijoux - Ennustus on sarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa on kaksitoista kaivosvaltiota ja ihmiset on jaettu kahteen täysin eriarvoiseen luokkaan: valtaa pitävä, rikas vähemmistöluokka habit sekä köyhä työläisluokka spar. Eräänä iltana vanha ennustus saa todellisuuspohjaa, kun eräs sparpariskunta -omiensakin joukossa hyljeksityt kääpiömies ja köyryselkäinen nainen- saavat kirotuksi uskotun lapsen nimeltä Lapis Lazuli, joka muuttuu ajoittain miehestä naiseksi ja toisinpäin. Lapis joutuu julma habitlordi Diamond murhaa tämän vanhemmat, Lapis vannoo kostoa ja päättää kumota myös sortavan luokkajärjestelmän ja tyrannimaisten hallitsijoiden vallan. Suunnitelma ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Strömsössä, kun lordi Diamond rakastuu Lapikseen tämän ollessa naishahmossaan Lazulina.
Les Bijoux'n juoni on melko perinteistä fantasiaa: hyvän ja pahan, julmuuden ja oikeudenmukaisuuden välistä taistelua, jonka keskellä on jollain tapaa erityinen päähahmo. Minulle sarjan viehätys on kuitenkin Parkin piirrostyylissä: kaikki päähahmot ovat ihanan androgyynejä, jotka sekoittavat kivasti myös seksuaalirooleja. Jopa Lapiksen pikku kyky sekoittaa tätä edelleen. Tai kuten omalaatuinen habit Cornelian asian ilmaisee: "Hauska tutustua! Sinusta saisi monipuolisen ystävän!" :) Tyyppi on ehdottomasti suosikkihahmoni: leikkimielinen soturi, joka näyttää mahtavalta ja jolla on asennetta riittämiin.
Toinen mielenkiintoinen piirrostrikki on Parkin tapa käyttää chibi-hahmoja; ehdottomasti hillittömän hauskaa! Lisäksi se antaa lukijalle mahdollisuuden taukoon sarjan muutoin sangen tummasta tunnelmasta.
Suosittelen sarjaa ihan kaikille. On muuten ollut aika hyvä munkki, kun olen sattunut törmäämään heti kerralla hyvään sarjakuvaan tällä saralla. Sarja jatkuu vielä neljän osan verran, joten suitsutusta Parkin taiteesta on tulossa vielä neljän postauksen verran.
Post scriptum: Kukas se tuo ylläoleva chibi on?
-----
Ennustus muualla:
Totta ja tarua -blogi
RisingShadow.net
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Etelä-Korea
Inger Christensen: Butterfly Valley - A Requiem
Luettu: 3.10.2010
Alkuperäinen nimi: käännetty useasta lähteestä
Käännös: Susanna Nied
Kirjaston englanninkielisen kirjallisuuden hyllyjen välissä vaeltaessa käteen osui kirja nimeltä Butterfly Valley - A Requiem. Takakansi kuvailee nimirunoa perhosten kauneuden ja hehkuien värien ylistykseksi. Syy, miksi tämä "väite" ja siihen yhdistetty, morbidimpi sana requiem eli kuolinmessu, saivat tarttumaan kirjaan on itse asiassa varsin yksinkertainen: en pidä perhosista. Minulle on aina ollut täysi mysteeri, miksi perhoset ovat suurimman osan mielestä söpöjä ja kauniita ja hienoja ja upeita ja blaablaablaa, kun oma suhtautumiseni on tätä luokkaa:
Butterfly Valley - A Requiem (ei suomennettu) on neljän runon kokoelmateos. Kirja alkaa teoksen nimirunolla 'Butterfly Valley', joka kertoo edellä kuvatulla tavalla perhosista. Seuraava runo on Rooman neljää suihkulähdettö kuvaava 'Watersteps'. Kolmantena on 'Poem on Death', ja viimeisenä ihmissuhteita pohtiva 'Meeting'.
Eri runot aiheuttivat erilaisia reaktioita ja eri syistä. Siksi lieneekin syytä käydä kukin erikseen läpi. Kirjan nimiruno oli minulle kaikkein olennaisin jo em. näkökulmaeron takia. Mitä tulee runoihin yleensäkin, pidän tietystä rakenteellisesta kurista, siitä että runous ei ole vain sanoja toisensa perässä, vaan että niiden muotoa ja asettelua on täytynyt miettiä ja pohtia tarkasti runomuodon rajojen takia. 'Butterfly Valley' on kirjoitettu niin sanotulla sonettiseppeleellä, jossa kukin sonetti alkaa edellisen viimeisellä rivillä ja jossa kaikkien 14 sonetin viimeiset rivit muodostavat oman "pää"sonettinsa. Olen törmännyt siihen vain kerran aiemmin: lukiessani slovenialaisrunoilija France Prešerenistä, jonka pääteos Sonetni Venec on kirjoitettu samaan tapaan, mutta vielä yhtä askelta vaikeammin. Tällaista kurinalaisuutta on pakko ihailla, oli aiheena nainen tai perhoset. Lopputulos: 'Butterfly Valley' täydensi marginaalisten englanninkielisten adjektiivien sanastoa reilusti ja nyt minulla on lisäksi huomattavasti enemmän teknistä tietoa perhosista kuin aiemmin. En kuitenkaan pidä perhosista yhtään enempää kuin ennenkään ja naisten vertaaminen perhosiin ärsyttää edelleen.
Koska olen käynyt Roomassa itsekin, 'Watersteps' herätti tiettyä mielenkiintoa. Itse asiassa paikkatietous toikin runoon tiettyä samaistumisen tuntua. Edellisen tavoin 'Watersteps' on myös rakenteilla leikkivä sanailottelu. Runo koostuu kahdeksasta osasta, joissa kuvataan neljää runon suihkulähdettä. Osa osalta runojen näkökulma ja sanavalinnat muuttuvat ja tiivistyvät kussakin runossa samaan aikaan. Seuratessani Piazza Nicosian matkaa 67 sanan kuvauksesta lauseeseen "Dolphins masks and lions of marble" tuntuu kuin seuraisin tavallisten ajatusten muutosta stereotyyppiseksi runoksi, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Lopputulos: 'Watersteps' on kenties kokoelman kaikkein mielenkiintoisin runo rakenteen ja aiheen vuoksi.
Kolmannen runon, 'Poem on Death', nimi kertonee aiheen melko selvästi. Runo käsittelee kuolemaa, mutta ei ikävä kyllä pitämälläni makaaberilla tavalla. Itse asiassa kuolema tuntuu olevan kovinkin metaforinen koko runon ajan. Runon mielenkiintoisin aspekti onkin sen rakenteen metsästys, mikä kuitenkin jää piiloon. Runon koostuu asteriskien välisistä pätkistä, joissa kussakin stanzassa on neljä riviä. Ajattelin ensin stanzojen määrän mukailevan Fibonaccin lukujonoa, mutta 1-2-3-5-7-11-13 ei sitä tottele. Alkulukujakaan ne eivät ole. Itse asiassa, rakenteen etsimisen takia en muista runon sisällöstä juuri mitään.
Neljännen runon, 'Meeting', kanssa kävi sisällön kohdalla kolmannen tavoin. Ainut ero on siinä, ettei runossa ole varsinaista rakennetta, jota tutkia, joten omakin kiinnostukseni on vähäistä. Tämän runon lukeminen oli tervassa uintia: 20 sivun lukemiseen meni viikko aikaa, sillä yhden sivun jälkeen olin valmis nukahtamaan. Ei siis liene yllätys, että joka aamu kirjanmerkin kohtaa vilkaistuani totesin, etten muista edellisiltana lukemastani mitään. Tarvitsen rakennetta!
Huoh... pähkinänkuoressa sanoisin, että tämä lienee miellyttävämpi lukukokemus runojen ystäville, kun vain kaksi ensimmäistä viehättävät rakenteellaan minunlaista runoja kaihtavaa henkilöäkin. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä hdcaniksella olisi asiaan sanottavaa, kun väitän että 'Butterfly Valley' ja 'Watersteps' ovat jopa lukemisen arvoisia. :) Joka tapauksessa, mikäli Christensenin rakenteellisesti mielenkiintoinen Alphabet-teos tulee joskus vastaan, luen sen mielenkiinnolla.
-----
Butterfly Valley muualla:
Teosarvosteluja ei löydy.
Muistokirjoituksia Inger Christensenille:
The New York Times (englanniksi)
The Guardian (englanniksi)
Café Babel (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska
Alkuperäinen nimi: käännetty useasta lähteestä
Käännös: Susanna Nied
Kirjaston englanninkielisen kirjallisuuden hyllyjen välissä vaeltaessa käteen osui kirja nimeltä Butterfly Valley - A Requiem. Takakansi kuvailee nimirunoa perhosten kauneuden ja hehkuien värien ylistykseksi. Syy, miksi tämä "väite" ja siihen yhdistetty, morbidimpi sana requiem eli kuolinmessu, saivat tarttumaan kirjaan on itse asiassa varsin yksinkertainen: en pidä perhosista. Minulle on aina ollut täysi mysteeri, miksi perhoset ovat suurimman osan mielestä söpöjä ja kauniita ja hienoja ja upeita ja blaablaablaa, kun oma suhtautumiseni on tätä luokkaa:
Butterfly Valley - A Requiem (ei suomennettu) on neljän runon kokoelmateos. Kirja alkaa teoksen nimirunolla 'Butterfly Valley', joka kertoo edellä kuvatulla tavalla perhosista. Seuraava runo on Rooman neljää suihkulähdettö kuvaava 'Watersteps'. Kolmantena on 'Poem on Death', ja viimeisenä ihmissuhteita pohtiva 'Meeting'.
Eri runot aiheuttivat erilaisia reaktioita ja eri syistä. Siksi lieneekin syytä käydä kukin erikseen läpi. Kirjan nimiruno oli minulle kaikkein olennaisin jo em. näkökulmaeron takia. Mitä tulee runoihin yleensäkin, pidän tietystä rakenteellisesta kurista, siitä että runous ei ole vain sanoja toisensa perässä, vaan että niiden muotoa ja asettelua on täytynyt miettiä ja pohtia tarkasti runomuodon rajojen takia. 'Butterfly Valley' on kirjoitettu niin sanotulla sonettiseppeleellä, jossa kukin sonetti alkaa edellisen viimeisellä rivillä ja jossa kaikkien 14 sonetin viimeiset rivit muodostavat oman "pää"sonettinsa. Olen törmännyt siihen vain kerran aiemmin: lukiessani slovenialaisrunoilija France Prešerenistä, jonka pääteos Sonetni Venec on kirjoitettu samaan tapaan, mutta vielä yhtä askelta vaikeammin. Tällaista kurinalaisuutta on pakko ihailla, oli aiheena nainen tai perhoset. Lopputulos: 'Butterfly Valley' täydensi marginaalisten englanninkielisten adjektiivien sanastoa reilusti ja nyt minulla on lisäksi huomattavasti enemmän teknistä tietoa perhosista kuin aiemmin. En kuitenkaan pidä perhosista yhtään enempää kuin ennenkään ja naisten vertaaminen perhosiin ärsyttää edelleen.
Koska olen käynyt Roomassa itsekin, 'Watersteps' herätti tiettyä mielenkiintoa. Itse asiassa paikkatietous toikin runoon tiettyä samaistumisen tuntua. Edellisen tavoin 'Watersteps' on myös rakenteilla leikkivä sanailottelu. Runo koostuu kahdeksasta osasta, joissa kuvataan neljää runon suihkulähdettä. Osa osalta runojen näkökulma ja sanavalinnat muuttuvat ja tiivistyvät kussakin runossa samaan aikaan. Seuratessani Piazza Nicosian matkaa 67 sanan kuvauksesta lauseeseen "Dolphins masks and lions of marble" tuntuu kuin seuraisin tavallisten ajatusten muutosta stereotyyppiseksi runoksi, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä. Lopputulos: 'Watersteps' on kenties kokoelman kaikkein mielenkiintoisin runo rakenteen ja aiheen vuoksi.
Kolmannen runon, 'Poem on Death', nimi kertonee aiheen melko selvästi. Runo käsittelee kuolemaa, mutta ei ikävä kyllä pitämälläni makaaberilla tavalla. Itse asiassa kuolema tuntuu olevan kovinkin metaforinen koko runon ajan. Runon mielenkiintoisin aspekti onkin sen rakenteen metsästys, mikä kuitenkin jää piiloon. Runon koostuu asteriskien välisistä pätkistä, joissa kussakin stanzassa on neljä riviä. Ajattelin ensin stanzojen määrän mukailevan Fibonaccin lukujonoa, mutta 1-2-3-5-7-11-13 ei sitä tottele. Alkulukujakaan ne eivät ole. Itse asiassa, rakenteen etsimisen takia en muista runon sisällöstä juuri mitään.
Neljännen runon, 'Meeting', kanssa kävi sisällön kohdalla kolmannen tavoin. Ainut ero on siinä, ettei runossa ole varsinaista rakennetta, jota tutkia, joten omakin kiinnostukseni on vähäistä. Tämän runon lukeminen oli tervassa uintia: 20 sivun lukemiseen meni viikko aikaa, sillä yhden sivun jälkeen olin valmis nukahtamaan. Ei siis liene yllätys, että joka aamu kirjanmerkin kohtaa vilkaistuani totesin, etten muista edellisiltana lukemastani mitään. Tarvitsen rakennetta!
Huoh... pähkinänkuoressa sanoisin, että tämä lienee miellyttävämpi lukukokemus runojen ystäville, kun vain kaksi ensimmäistä viehättävät rakenteellaan minunlaista runoja kaihtavaa henkilöäkin. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä hdcaniksella olisi asiaan sanottavaa, kun väitän että 'Butterfly Valley' ja 'Watersteps' ovat jopa lukemisen arvoisia. :) Joka tapauksessa, mikäli Christensenin rakenteellisesti mielenkiintoinen Alphabet-teos tulee joskus vastaan, luen sen mielenkiinnolla.
-----
Butterfly Valley muualla:
Teosarvosteluja ei löydy.
Muistokirjoituksia Inger Christensenille:
The New York Times (englanniksi)
The Guardian (englanniksi)
Café Babel (englanniksi)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska
Dan Ariely: Predictably Irrational
Luettu: 20.7.2010
Mollaan silloin tällöin paikallisen Suomalaisen englanninkielisten kirjojen valikoimaa. Toisinaan sieltä löytyy kuitenkin yllättävän mielenkiintoisia kirjoja, joista en ole koskaan kuullutkaan (ja jotka EIVÄT kuulu kategorioihin "Hömppää" ja "Pokkarit joista on juuri valmistunut Hollywood-leffa"... tai molempiin yhtäaikaa). Tämä on vieläpä tietokirja eikä fiktiota!
Predictably Irrational - The Hidden Forces that Shape Our Decisions (ei suomennettu; taas yksi kirja, joka pitäisi suomentaa!) haastaa perinteisen talousajattelun. Siinä missä tavallisesti oletetaan ihmisten käyttäytyvän täysin rationaalisesti ja omaa etuaan tavoitellen, Dan Arielyn edustama käyttäytymiseen nojautuva taloustiede (emonomics on varsin osuva englanninnos tieteenalalle), joka tutkii miten ihmiset todella käyttäytyvät. Predictably Irrational kuvaa, miten tunteet, odotukset ja mielikuvat muuttavat valinnat täysin epäjärjellisiksi, mutta sitäkin enemmän ennustettaviksi. Kirja kertoo, miksi kallis särkylääke parantaa päänsäryn paremmin ja nopeammin kuin halpa; miksi kaikki ihmiset todella valehtelevat (House on oikeassa!); miksi kaikki on suhteellista; miten omistus muuttaa suhdetta omistettavaan; ja miksi se hyvännäköinen kaverisi todella haluaa juuri sinut mukaasi yökerhoihin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Ariely ei ainoastaan kirjoita hyvin, vaan kirjasta oppii todella paljon uutta niin maailmasta, taloudesta kuin itsestäänkin. Lisäksi jokainen luku keskittyy johonkin tiettyyn aspektiin ja sitä höystetään mielenkiintoisin esimerkein ja tarinoin kokeista, joilla Ariely kollegoineen on asian selvittänyt; kirjan rakenteessakaan ei siis ole valittamista. Itse asiassa.. minulla ei ole mitään valittamista! Luin kaiken lisäksi kirjan uudistetun version, jossa oli kaksi uutta lukua mukana, joista toisessa analysoidaan finanssikriisiämme ja tarjotaan sille jopa ratkaisuja! Varsin kunnianhimoista, etten sanoisi. Koska en voi valittaa mistään, tyydyn liputtamaa kirjan suomentamisen puolesta. Sainpas vieläpä lisäpuhtia kauppatieteiden opiskeluun, sillä se tuntuu olevan kovin perinteisen ajattelun linjalla. Uudella ajattelutavalla on hyvä jatkaa!
Tässä linkki ylläolevaan sivustoon, mikäli tuo ei toimi, ja tässä toinen linkki samaan puheeseen suomenkielisellä tekstityksellä. Vilkaise myös Arielyn kotisivuja.
-----
Predictably Irrational muualla:
The New York Times (englanniksi)
Kirjavinkit.fi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Israel
Mollaan silloin tällöin paikallisen Suomalaisen englanninkielisten kirjojen valikoimaa. Toisinaan sieltä löytyy kuitenkin yllättävän mielenkiintoisia kirjoja, joista en ole koskaan kuullutkaan (ja jotka EIVÄT kuulu kategorioihin "Hömppää" ja "Pokkarit joista on juuri valmistunut Hollywood-leffa"... tai molempiin yhtäaikaa). Tämä on vieläpä tietokirja eikä fiktiota!
Predictably Irrational - The Hidden Forces that Shape Our Decisions (ei suomennettu; taas yksi kirja, joka pitäisi suomentaa!) haastaa perinteisen talousajattelun. Siinä missä tavallisesti oletetaan ihmisten käyttäytyvän täysin rationaalisesti ja omaa etuaan tavoitellen, Dan Arielyn edustama käyttäytymiseen nojautuva taloustiede (emonomics on varsin osuva englanninnos tieteenalalle), joka tutkii miten ihmiset todella käyttäytyvät. Predictably Irrational kuvaa, miten tunteet, odotukset ja mielikuvat muuttavat valinnat täysin epäjärjellisiksi, mutta sitäkin enemmän ennustettaviksi. Kirja kertoo, miksi kallis särkylääke parantaa päänsäryn paremmin ja nopeammin kuin halpa; miksi kaikki ihmiset todella valehtelevat (House on oikeassa!); miksi kaikki on suhteellista; miten omistus muuttaa suhdetta omistettavaan; ja miksi se hyvännäköinen kaverisi todella haluaa juuri sinut mukaasi yökerhoihin.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Ariely ei ainoastaan kirjoita hyvin, vaan kirjasta oppii todella paljon uutta niin maailmasta, taloudesta kuin itsestäänkin. Lisäksi jokainen luku keskittyy johonkin tiettyyn aspektiin ja sitä höystetään mielenkiintoisin esimerkein ja tarinoin kokeista, joilla Ariely kollegoineen on asian selvittänyt; kirjan rakenteessakaan ei siis ole valittamista. Itse asiassa.. minulla ei ole mitään valittamista! Luin kaiken lisäksi kirjan uudistetun version, jossa oli kaksi uutta lukua mukana, joista toisessa analysoidaan finanssikriisiämme ja tarjotaan sille jopa ratkaisuja! Varsin kunnianhimoista, etten sanoisi. Koska en voi valittaa mistään, tyydyn liputtamaa kirjan suomentamisen puolesta. Sainpas vieläpä lisäpuhtia kauppatieteiden opiskeluun, sillä se tuntuu olevan kovin perinteisen ajattelun linjalla. Uudella ajattelutavalla on hyvä jatkaa!
Tässä linkki ylläolevaan sivustoon, mikäli tuo ei toimi, ja tässä toinen linkki samaan puheeseen suomenkielisellä tekstityksellä. Vilkaise myös Arielyn kotisivuja.
-----
Predictably Irrational muualla:
The New York Times (englanniksi)
Kirjavinkit.fi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Israel
Yasmina Khadra: Attentaatti
Luettu: 10.5.2010
Alkuperäinen nimi: L'attentat
Käännös: Lotta Toivanen
Khadran teos Kabulin pääskyset tuli vastaan useammassakin kirjablogissa viime vuoden aikana ja kirjailijan nimi jäi pyörimään mieleen. Varsinaisen kimmokkeen kirjastoreissulle antoi kuitenkin erään professorini suositus Khadran kirjoille, nimenomaan Attentaatille.
Attentaatti kuvaa kuinka arabitaustaisen israelilaiskirurgin, Amin Ja'farin, elämä murtuu, kun hän saa kuulla normaalia elämää viettäneen vaimon tehneen 14 henkeä ja useita loukkaantuneita vaatineen itsemurhaiskun tekijä. Amin, joka on kuvitellut vaimonsa olleen onnellinen, joutuu kohtaamaan oman vaimonsa toisen minän, jota värittävät sanat "pyhä sota", "isänmaa", "attentaatti", "kuolema" ja "marttyyri". Amin vaeltaa Tel Avivin kodistaan Betlehemin fundamentalistimoskeijaan ja Palestiinan terroristisoluun etsien epätoivoisena syytä vaimonsa kaksoiselämälle keskellä israelilaisten ja palestiinalaisten sotatannerta.
Attentaatti on ilmeisesti toinen osa niin sanotussa terroristitrilogiassa. Olisi ehkä ollut järkevämpää pitäytyä perinteisessä, aritmeettisessa järjestyksessä, mutta minkäs teet. Jäljellä olevat kaksi osaa on kuitenkin luettava, sillä Khadran teksti on vahvaa. Kirjaa lukiessa ahdisti suunnattomasti, aivan kuin kaikki vaikuttamismahdollisuuteni oman elämäni suhteen olisivat kadonneet kasvottomien ja nimettömien varjojen käsiin. Toisaalta Attentaatti lietsoi vihaa: vihaa sodan molempia osapuolia kohtaa, vihaa niitä kohtaan jotka kurkku käheänä huutavat kunniaa ja kostavat vihollisen edellisen verisen koston vielä verisemmällä teolla, vihaa jopa niitä kohtaan jotka ovat niin typeriä ja voimattomia lampaita että ryhtyvät itsemurhapommittajiksi hurmoksellisesti saarnaavien imaamien ja sheikkien sijaan. All it takes for evil to triumph is for good people to do nothing. Mutta entä jos mitään ei ole tehtävissä?
-----
Attentaatti muualla:
Savon Sanomat
Kiiltomato.net
Kirjavinkit.fi
Hannu Marttilan blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Algeria
Alkuperäinen nimi: L'attentat
Käännös: Lotta Toivanen
Pienen pieni kimmoke oli herättänyt hänen sisällään uinuvan pedon. Milloin se kimmoke oli tullut? -- Yksi uusi väkivallanteko televisiossa, jokin väärinkäytös kadulla, ohimenne heitetty loukkaus, mitättömän pieni asia voi ajaa ihmisen peruuttamattomaan tekoon silloin, kun sisuksia kalvaa viha... (s. 77)
Khadran teos Kabulin pääskyset tuli vastaan useammassakin kirjablogissa viime vuoden aikana ja kirjailijan nimi jäi pyörimään mieleen. Varsinaisen kimmokkeen kirjastoreissulle antoi kuitenkin erään professorini suositus Khadran kirjoille, nimenomaan Attentaatille.
Attentaatti kuvaa kuinka arabitaustaisen israelilaiskirurgin, Amin Ja'farin, elämä murtuu, kun hän saa kuulla normaalia elämää viettäneen vaimon tehneen 14 henkeä ja useita loukkaantuneita vaatineen itsemurhaiskun tekijä. Amin, joka on kuvitellut vaimonsa olleen onnellinen, joutuu kohtaamaan oman vaimonsa toisen minän, jota värittävät sanat "pyhä sota", "isänmaa", "attentaatti", "kuolema" ja "marttyyri". Amin vaeltaa Tel Avivin kodistaan Betlehemin fundamentalistimoskeijaan ja Palestiinan terroristisoluun etsien epätoivoisena syytä vaimonsa kaksoiselämälle keskellä israelilaisten ja palestiinalaisten sotatannerta.
Attentaatti on ilmeisesti toinen osa niin sanotussa terroristitrilogiassa. Olisi ehkä ollut järkevämpää pitäytyä perinteisessä, aritmeettisessa järjestyksessä, mutta minkäs teet. Jäljellä olevat kaksi osaa on kuitenkin luettava, sillä Khadran teksti on vahvaa. Kirjaa lukiessa ahdisti suunnattomasti, aivan kuin kaikki vaikuttamismahdollisuuteni oman elämäni suhteen olisivat kadonneet kasvottomien ja nimettömien varjojen käsiin. Toisaalta Attentaatti lietsoi vihaa: vihaa sodan molempia osapuolia kohtaa, vihaa niitä kohtaan jotka kurkku käheänä huutavat kunniaa ja kostavat vihollisen edellisen verisen koston vielä verisemmällä teolla, vihaa jopa niitä kohtaan jotka ovat niin typeriä ja voimattomia lampaita että ryhtyvät itsemurhapommittajiksi hurmoksellisesti saarnaavien imaamien ja sheikkien sijaan. All it takes for evil to triumph is for good people to do nothing. Mutta entä jos mitään ei ole tehtävissä?
-----
Attentaatti muualla:
Savon Sanomat
Kiiltomato.net
Kirjavinkit.fi
Hannu Marttilan blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Algeria
Guillermo del Toro & Chuck Hogan: The Strain
Luettu: 17.4.2010
Pan's Labyrith. Yksi parhaimmista elokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä sekunnilla kun sain tietää ohjaaja Guillermo del Toron olevan uudenlaisen kauhuromaanin isä.. noh, sanotaanko että tilaukseni saapumisen kesto kirjakaupan kautta oli turhan pitkä innokkaalle lukijalle.
Mutta kyllä kannatti odottaa. The Strain on aivan helvetin mahtava! Niin se juonen selostus.. The Strain (suom. Vitsaus) on ensimmäinen osa uudenlaisesta vampyyritrilogiasta. Tarina alkaa, kun New Yorkin JFK International -lentokentälle laskeutuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kone, joka heti laskeuduttuaan sammuu kokonaan. Ei viestintäyhteyksiä, ei hätäpuheluja, ei valoja, ei mitään. Ikkunoiden verhotkin ovat suljettuja. Kun CDC:n tutkija Ephraim Goodweather kollegoineen pääse vihdoin koneen sisälle, he löytävät koneellisen kuolleita ja vain neljä juuri ja juuri hengissä olevaa henkilöä. Homma mutkistuu, kun Ephin pomo haluaa politikoida ja ilmoittaa kaiken vaaran olevan ohi, vaikkei kukaan tiedä miksi parisataa matkustajaa on kuollut ja neljä selviytynyttä voivat huonosti. Ensimmäisenä yönä paljastuu pomon moka: sekä matkustajat että selviytyjät ovat saaneet virustartunnan, joka on kovin tarttuva, ja heistä jokainen on kadonnut. Eph löytää itsensä kollegansa, keskitysleiriselviytyjän ja tuholaistorjujan kanssa tappelemassa ihmiskunnan kohtalosta valtaatekeviä vastaan.
No niin, takaisin hehkutukseen! En koskaan ole erityisemmin innostunut paranormaaliin ja selittämättömään tukeutuvista tarinoista. Vaikka The Strain onkin vampyyritarina, se pureutuu (pun uninteded) aiheeseen tieteelliseltä kannalta; kirja pyrkii antamaan biologisia, antomisia ja kemiallisia selityksiä tapahtumille, muutoksille, kauhulle. Kaikkea ei kuitenkaan selitetä ja elän siinä toivossa, että seuraavat osat valottavat näitä osia tarkemmin. Osa henkilöhahmoista jäi vielä pimentoon; erityisesti toivon, että Ephin kollega Nora ei jää naisille tyypilliseen äidilliseen sidekick-koristeeseen jatkossa. Toivon mukaan myös lopussa esitellyt Uuden maailman vanhimmat pääsevät suurempaan rooliin jatkossa (mikä Gusin kuvauksen syystä on melko varmaa!). Jään odottamaan mielenkiinnolla, sillä The Strain oli 2000-luvulla kasvaneelle varsin pelottava mikrobiologisine uhkineen. Lopetus on toki ennalta-arvattava (sekä kliimaksi että epilogi) mutta olkoon.
Pidin kovasti kirjan toiseuden käsittelystä: ihmisten ja uusien vampyyrien vastakkaisasettelusta, joka rikotaan paljastamalla vampyyrien sisäinen hierarkia joka puolestaan ei sovi ollenkaan ihmisten ajatteluun. Toinen huomattava muutos on tietysti vmpyyrilegendan kohtelu: vampyyrit eivät ole kauniita, ikinuoria hahmoja romanttisissa goottiasuissa, joihin kauniit neitsyet heti ihastuvat, vaan todellisempi (siinä määrin missä sanaa voi fiktiivisten hahmojen kohdalla käyttää).
Kaiken kaikkiaan siis erinomainen ja jouheva avaus trilogialle. Osin toivon, ettei kirjoista tehdä leffoja, sillä minusta tuntuu kirjojen toimivan elokuvaa paremmin ja haluan mahdollisimman monen nauttivan trilogiasta kirjallisena. Käy myös trilogian kotisivuilla, jotka ovat todella hienosti tehty (esimerkiksi del Toron haastattelu ja etenkin kohta "The Stinger"... hrr!).
-----
The Strain muualla:
Savon Sanomat
Risingshadow.net
Lumikin luetut -blogi
The Guardian (englanniksi)
SCI FI Wire
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Meksiko
-----
What's in a Name: Medical condition
Pan's Labyrith. Yksi parhaimmista elokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Sillä sekunnilla kun sain tietää ohjaaja Guillermo del Toron olevan uudenlaisen kauhuromaanin isä.. noh, sanotaanko että tilaukseni saapumisen kesto kirjakaupan kautta oli turhan pitkä innokkaalle lukijalle.
Mutta kyllä kannatti odottaa. The Strain on aivan helvetin mahtava! Niin se juonen selostus.. The Strain (suom. Vitsaus) on ensimmäinen osa uudenlaisesta vampyyritrilogiasta. Tarina alkaa, kun New Yorkin JFK International -lentokentälle laskeutuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kone, joka heti laskeuduttuaan sammuu kokonaan. Ei viestintäyhteyksiä, ei hätäpuheluja, ei valoja, ei mitään. Ikkunoiden verhotkin ovat suljettuja. Kun CDC:n tutkija Ephraim Goodweather kollegoineen pääse vihdoin koneen sisälle, he löytävät koneellisen kuolleita ja vain neljä juuri ja juuri hengissä olevaa henkilöä. Homma mutkistuu, kun Ephin pomo haluaa politikoida ja ilmoittaa kaiken vaaran olevan ohi, vaikkei kukaan tiedä miksi parisataa matkustajaa on kuollut ja neljä selviytynyttä voivat huonosti. Ensimmäisenä yönä paljastuu pomon moka: sekä matkustajat että selviytyjät ovat saaneet virustartunnan, joka on kovin tarttuva, ja heistä jokainen on kadonnut. Eph löytää itsensä kollegansa, keskitysleiriselviytyjän ja tuholaistorjujan kanssa tappelemassa ihmiskunnan kohtalosta valtaatekeviä vastaan.
No niin, takaisin hehkutukseen! En koskaan ole erityisemmin innostunut paranormaaliin ja selittämättömään tukeutuvista tarinoista. Vaikka The Strain onkin vampyyritarina, se pureutuu (pun uninteded) aiheeseen tieteelliseltä kannalta; kirja pyrkii antamaan biologisia, antomisia ja kemiallisia selityksiä tapahtumille, muutoksille, kauhulle. Kaikkea ei kuitenkaan selitetä ja elän siinä toivossa, että seuraavat osat valottavat näitä osia tarkemmin. Osa henkilöhahmoista jäi vielä pimentoon; erityisesti toivon, että Ephin kollega Nora ei jää naisille tyypilliseen äidilliseen sidekick-koristeeseen jatkossa. Toivon mukaan myös lopussa esitellyt Uuden maailman vanhimmat pääsevät suurempaan rooliin jatkossa (mikä Gusin kuvauksen syystä on melko varmaa!). Jään odottamaan mielenkiinnolla, sillä The Strain oli 2000-luvulla kasvaneelle varsin pelottava mikrobiologisine uhkineen. Lopetus on toki ennalta-arvattava (sekä kliimaksi että epilogi) mutta olkoon.
Pidin kovasti kirjan toiseuden käsittelystä: ihmisten ja uusien vampyyrien vastakkaisasettelusta, joka rikotaan paljastamalla vampyyrien sisäinen hierarkia joka puolestaan ei sovi ollenkaan ihmisten ajatteluun. Toinen huomattava muutos on tietysti vmpyyrilegendan kohtelu: vampyyrit eivät ole kauniita, ikinuoria hahmoja romanttisissa goottiasuissa, joihin kauniit neitsyet heti ihastuvat, vaan todellisempi (siinä määrin missä sanaa voi fiktiivisten hahmojen kohdalla käyttää).
Kaiken kaikkiaan siis erinomainen ja jouheva avaus trilogialle. Osin toivon, ettei kirjoista tehdä leffoja, sillä minusta tuntuu kirjojen toimivan elokuvaa paremmin ja haluan mahdollisimman monen nauttivan trilogiasta kirjallisena. Käy myös trilogian kotisivuilla, jotka ovat todella hienosti tehty (esimerkiksi del Toron haastattelu ja etenkin kohta "The Stinger"... hrr!).
-----
The Strain muualla:
Savon Sanomat
Risingshadow.net
Lumikin luetut -blogi
The Guardian (englanniksi)
SCI FI Wire
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Meksiko
-----
What's in a Name: Medical condition
Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa
Luettu: 18.2.2010
Alkuperäinen nimi: Les Aquariums de Pyongyang, dix ans au goulag nord-coréen
Käännös: Lotta Toivanen
Helsingin Sanomien viime syksyn uutuskirjojen listalta poimittu kirja saapui vihdoin kirjastoon varauksen kautta. Inalta taisi tulla viimeinen sysäys laittaa kirja varaukseen (ai niin, nämä eivät lukeneet vankilassa yhtään mitään, vanginvartijat keskittyivät lukemaan puoluelehden pääkirjoituksia ja Suuren Johtajan viimeisintä puhetta ääneen vangeille).
Pjongjangin akvaariot on kirjoittajansa Kang Chol-hwanin (kumpikohan näistä on sukunimi ja miksi kaikilla tuntuu olevan kaksiosaisia nimiä?) dokumentaarinen kuvaus kymmenestä vuodesta Pohjois-Korean paratiisissa. Kangin perhe asui Japanissa, mutta Pohjois-Korean johdon houkuttelu maansa kommunistisesta paratiisista sai perheen muuttamaan Pohjois-Koreaan. Ensin perhe antoi "vapaaehtoisesti" valtiolle autonsa ja omaisuutensa (sillä "demokraattisessa kansantasavallassa" ei ole omistusta), jonka jälkeen koko porukka heivataan "sopeuttamiseksi" Yodokin keskitysleirille määräämättömäksi ajaksi. Leirillä sekä lapset että aikuiset uuvutetaan mahdottomilla työtaakoilla henkihieveriin ja vain viekkaimmat, varastelevimmat selviävät hengissä paleltumien, nälänhädän ja sairauksien keskellä voitelemalla vartijoita. Kaiken keskellä vankeja yritetään aivopestä Kim Il-Sungin kommunismiaatteeseen. Leiriltä päästyään Kang pakenee Kiinan kautta Etelä-Koreaan paljastamaan pohjoisen Paratiisin todellisen laidan.
Aivan ensimmäiseksi jäin lukiessa miettimään Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Heti seuraavana hetkenä mietinkin, onko kovin järkevää edes vertailla näitä kahta gulagkokemusta ollenkaan. Vaikka Kang Chol-hwanin kokemus olikin Solženitsynin vankileiriä "pahempi", en pysty tosissani väittämään etteikö koko leirien olemassaolo ole jo itsessään niin suuri ihmisoikeudellinen rikos, että kaikki kokemukset ovat jotakuinkin samalla viivalla universaalista ajateltuna.
Mutta palatakseni Pohjois-Koreaan... itselleni kyseinen maa oli melko tuntematon ennen tätä kirjaa. Muistin lähinnä heidän viimeaikaiset ydinasekokeilut sekä Kim Jong-Ilin sairastelun. Klassikkona on tietysti henkilökultin klisee: Kim Jong-Il on kuulemma säveltänyt simfonioita, lyönyt aloittelijana golfkentällä useita holareita, on äärettömän viisas, paskaakin varmaan kultaharkkoja. Kansalta vaadittu jumalallisuuskohtelu on aivan käsittämätöntä länsimaalaisen silmin, mutta sitäkin oudompaa on kansalaisten sietokyky. Missä vaiheessa Pohjois-Korean paratiisi-illuusio selkenee myös pohjois-korealaisille? Sillä kapitalismin pahuudesta ei voi Pohjois-Koreassa tosissaan puhua; kansalaisten perustarpeidenkin täyttäminen edellyttää puolueen paikallisedustuksen ja viranomaisten lahjomista. Rahalla saa Pohjois-Koreassa mitä vain, tai kuten Kang itse asian ilmaisee:
Itse jäin kaipaamaan kolmen sivun jälkisanoja laajempaa käsittelyä siitä, mitä Pohjois-Korean tilalle voidaan käytännössä tehdä. Kansainvälisen ruoka-avun katkaiseminen voisi olla tehokas herätys Kimeille, mutta ongelma on siinä että iskun ottaa vastaan nälkää näkevä kansa, ei suinkaan Ranskasta tuotettua viiniä siemaileva johto. Täytynee tutustua Amnestyn raportteihin Pohjois-Koreasta. Pakko tälle jotain on tehdä, koska jos ulkopuoleset maat vain odottavat, että Pohjois-Korean tilanne kohenisi kuin taikaiskusta hieman paremmaksi, niin he voisivat tehdä jotain. Valitan, mutta siinä vaiheessa kansa on jo vainajia.Ei voi olla niin helvetin vaikeaa...On. Juuri siksi että, maailmassa on valtioita, joilta Pohjois-Korea saa uraania ydinpommeihinsa ja teknikkoja niitä rakentamaan. Maailmassa on valtioita, joiden johto on valmis kääntämään katseensa toisaalle ja vihellellä, kun kauppakumppanit rikkovat ihmisoikeuksia räikeästi. Maailmassa on aivan liian helvetin monta valtioita, joiden johdolle tärkeintä ei ole ihmisoikeudet, vaan raha.
Pjongjangin akvaariot muualla:
Warthog-verkkolehti
Jani Timosen arvostelu (PDF)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
-----
What's in a Name: Body of water
Alkuperäinen nimi: Les Aquariums de Pyongyang, dix ans au goulag nord-coréen
Käännös: Lotta Toivanen
Helsingin Sanomien viime syksyn uutuskirjojen listalta poimittu kirja saapui vihdoin kirjastoon varauksen kautta. Inalta taisi tulla viimeinen sysäys laittaa kirja varaukseen (ai niin, nämä eivät lukeneet vankilassa yhtään mitään, vanginvartijat keskittyivät lukemaan puoluelehden pääkirjoituksia ja Suuren Johtajan viimeisintä puhetta ääneen vangeille).
Pjongjangin akvaariot on kirjoittajansa Kang Chol-hwanin (kumpikohan näistä on sukunimi ja miksi kaikilla tuntuu olevan kaksiosaisia nimiä?) dokumentaarinen kuvaus kymmenestä vuodesta Pohjois-Korean paratiisissa. Kangin perhe asui Japanissa, mutta Pohjois-Korean johdon houkuttelu maansa kommunistisesta paratiisista sai perheen muuttamaan Pohjois-Koreaan. Ensin perhe antoi "vapaaehtoisesti" valtiolle autonsa ja omaisuutensa (sillä "demokraattisessa kansantasavallassa" ei ole omistusta), jonka jälkeen koko porukka heivataan "sopeuttamiseksi" Yodokin keskitysleirille määräämättömäksi ajaksi. Leirillä sekä lapset että aikuiset uuvutetaan mahdottomilla työtaakoilla henkihieveriin ja vain viekkaimmat, varastelevimmat selviävät hengissä paleltumien, nälänhädän ja sairauksien keskellä voitelemalla vartijoita. Kaiken keskellä vankeja yritetään aivopestä Kim Il-Sungin kommunismiaatteeseen. Leiriltä päästyään Kang pakenee Kiinan kautta Etelä-Koreaan paljastamaan pohjoisen Paratiisin todellisen laidan.
Aivan ensimmäiseksi jäin lukiessa miettimään Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Heti seuraavana hetkenä mietinkin, onko kovin järkevää edes vertailla näitä kahta gulagkokemusta ollenkaan. Vaikka Kang Chol-hwanin kokemus olikin Solženitsynin vankileiriä "pahempi", en pysty tosissani väittämään etteikö koko leirien olemassaolo ole jo itsessään niin suuri ihmisoikeudellinen rikos, että kaikki kokemukset ovat jotakuinkin samalla viivalla universaalista ajateltuna.
Mutta palatakseni Pohjois-Koreaan... itselleni kyseinen maa oli melko tuntematon ennen tätä kirjaa. Muistin lähinnä heidän viimeaikaiset ydinasekokeilut sekä Kim Jong-Ilin sairastelun. Klassikkona on tietysti henkilökultin klisee: Kim Jong-Il on kuulemma säveltänyt simfonioita, lyönyt aloittelijana golfkentällä useita holareita, on äärettömän viisas, paskaakin varmaan kultaharkkoja. Kansalta vaadittu jumalallisuuskohtelu on aivan käsittämätöntä länsimaalaisen silmin, mutta sitäkin oudompaa on kansalaisten sietokyky. Missä vaiheessa Pohjois-Korean paratiisi-illuusio selkenee myös pohjois-korealaisille? Sillä kapitalismin pahuudesta ei voi Pohjois-Koreassa tosissaan puhua; kansalaisten perustarpeidenkin täyttäminen edellyttää puolueen paikallisedustuksen ja viranomaisten lahjomista. Rahalla saa Pohjois-Koreassa mitä vain, tai kuten Kang itse asian ilmaisee:
Pohjois-Koreassa kaikki toimii usein juuri näin: väkivalta ja raha sanelevat. "Laki on kaukana, nyrkki lähellä", kuuluu sanonta. Kapitalismia lakkaamatta moittiva järjestelmä on kehittänyt yhteiskunnan, jossa raha ratkaisee vielä enemmän kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa. (s. 168))
Itse jäin kaipaamaan kolmen sivun jälkisanoja laajempaa käsittelyä siitä, mitä Pohjois-Korean tilalle voidaan käytännössä tehdä. Kansainvälisen ruoka-avun katkaiseminen voisi olla tehokas herätys Kimeille, mutta ongelma on siinä että iskun ottaa vastaan nälkää näkevä kansa, ei suinkaan Ranskasta tuotettua viiniä siemaileva johto. Täytynee tutustua Amnestyn raportteihin Pohjois-Koreasta. Pakko tälle jotain on tehdä, koska jos ulkopuoleset maat vain odottavat, että Pohjois-Korean tilanne kohenisi kuin taikaiskusta hieman paremmaksi, niin he voisivat tehdä jotain. Valitan, mutta siinä vaiheessa kansa on jo vainajia.
I've seen the life on this planet. That's why I'm looking elsewhere. (Fox Mulder)-----
Pjongjangin akvaariot muualla:
Warthog-verkkolehti
Jani Timosen arvostelu (PDF)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
-----
What's in a Name: Body of water
Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla
Luettu: 12.2.2010
Alkuperäinen nimi: They Would Never Hurt a Fly - War Criminals on Trial in The Hague
Käännös: Petri Stenman
Odotellessani Drakulićin toista, fiktiivistä Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa vapautuvaksi löysin yhteiskunta-osastolta toisen, tietokirjan.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla on kuvaus entisen Jugoslavian 1990-luvun hajoamisen aikaan tapahtuneiden sotien arkkitehdeistä. Drakulić käy läpi hajoamisen historiaa yleisesti, jonka jälkeen jokainen luku tarkastelee yhtä sotarikollista, heidän menneisyyttään, tekojaan, motiivejaan, käytöstään, oikeudenkäyntiään Haagin sotarikostuomioistuimessa. Drakulić pyrkii selvittämään, miten ennen hajoamista Jugoslavian kuusi kansaa, viisi kieltä ja neljä uskontoa elivät yhdessä rauhaisasti ja miten ystäväsi saattoi yhtäkkiä tulla kotiisi kiduttamaan sinut kuoliaaksi. Kirjassa luodataan historiasta tietämättömillekin tutuilla nimillä, kuten Slobodan Milošević ja kirjan julkaisun jälkeen vangitulla Radovan Karadžić, sekä muun muassa tuntemattomammat Biljana Plavšić, Radomir Kovać, Ratko Mladić ja Miloševićin vaimo Mirjana Marković.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään.. kuvittelin ensin kirjan nimen olevan joko sarkasmia tai jonkun sekopään Milošević-puolustajan lausahdus. Nyt ymmärrän sen olevan varsin osuva nimi: Drakulićin analyyseissa näistä hirviöiksi leimatuista miehistä ja naisista selviää, että he tosiaan eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, paitsi oikeissa olosuhteissa. Tämä vahvistaa käsitystäni ihmisen pahuudesta: suurin osa pystyy tappamaan ja kiduttamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat, kunhan ei ole yksin. Tulee väistämättä mieleen Philip Zimbardon The Lucifer Effect, jossa tämä psykologi kuvaa kuuluisaa vankilakoettaan opiskelijoillaan. Toisaalta Drakulić painottaa myös sotaa edeltävää aikaa, sitä miten tällainen oli mahdollista. Joidenkin tuomittujen näki käsittävän tekonsa ja katuvan, toiset pitivät koko oikeudenkäyntiä turhana, sillä "sehän oli vain leikkiä":
Ellei historianopetus ole parantunut sitten oman kouluaikani ja Jugoslavian, Euroopan viimeisin etninen puhdistus, sota ja joukkomurha, historia on edelleen toisen maailmansodan varjossa, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Ainakin kirjan alulla saa hyvän kokonaiskuvan tapahtuneesta, mutta kirjan kokonaan lukemalla saa selvemmän ja syvemmän kuvan historiasta. Ja ennen kaikkea oppii Drakulićin tärkeimmän sanoman: nämä sotarikolliset eivät ole hirviöitä. He eivät ole psykopaatteja jotka saivat toteuttaa luovuuttaan sodassa. He ovat tavallisia ihmisiä, opettajia, kalastajia, tarjoilijoita. He ovat niinkuin sinä ja minä. Vain historian muistamalla voi välttää tekemästä samoja virheitä uudestaan.
-----
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään muualla:
Guardian (englanniksi)
Mette Södermanin blogi
Kansankokonaisuus-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kroatia
-----
What's in a Name: Animal
Alkuperäinen nimi: They Would Never Hurt a Fly - War Criminals on Trial in The Hague
Käännös: Petri Stenman
Odotellessani Drakulićin toista, fiktiivistä Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa vapautuvaksi löysin yhteiskunta-osastolta toisen, tietokirjan.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla on kuvaus entisen Jugoslavian 1990-luvun hajoamisen aikaan tapahtuneiden sotien arkkitehdeistä. Drakulić käy läpi hajoamisen historiaa yleisesti, jonka jälkeen jokainen luku tarkastelee yhtä sotarikollista, heidän menneisyyttään, tekojaan, motiivejaan, käytöstään, oikeudenkäyntiään Haagin sotarikostuomioistuimessa. Drakulić pyrkii selvittämään, miten ennen hajoamista Jugoslavian kuusi kansaa, viisi kieltä ja neljä uskontoa elivät yhdessä rauhaisasti ja miten ystäväsi saattoi yhtäkkiä tulla kotiisi kiduttamaan sinut kuoliaaksi. Kirjassa luodataan historiasta tietämättömillekin tutuilla nimillä, kuten Slobodan Milošević ja kirjan julkaisun jälkeen vangitulla Radovan Karadžić, sekä muun muassa tuntemattomammat Biljana Plavšić, Radomir Kovać, Ratko Mladić ja Miloševićin vaimo Mirjana Marković.
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään.. kuvittelin ensin kirjan nimen olevan joko sarkasmia tai jonkun sekopään Milošević-puolustajan lausahdus. Nyt ymmärrän sen olevan varsin osuva nimi: Drakulićin analyyseissa näistä hirviöiksi leimatuista miehistä ja naisista selviää, että he tosiaan eivät tekisi pahaa kärpäsellekään, paitsi oikeissa olosuhteissa. Tämä vahvistaa käsitystäni ihmisen pahuudesta: suurin osa pystyy tappamaan ja kiduttamaan, kunhan olosuhteet ovat oikeat, kunhan ei ole yksin. Tulee väistämättä mieleen Philip Zimbardon The Lucifer Effect, jossa tämä psykologi kuvaa kuuluisaa vankilakoettaan opiskelijoillaan. Toisaalta Drakulić painottaa myös sotaa edeltävää aikaa, sitä miten tällainen oli mahdollista. Joidenkin tuomittujen näki käsittävän tekonsa ja katuvan, toiset pitivät koko oikeudenkäyntiä turhana, sillä "sehän oli vain leikkiä":
Kun todistaja FWS-50:ltä kysyttiin, miltä joukkoraiskauksen jälkeen tuntui, hän vastasi: "Tunsin itseni kuolleeksi." Mutta hän ei ollut kuollut, ja jos Kunaracilta, Kovaćilta ja Vukovićilta [syytetyt] kysytään, he todennäköisesti sanovat, että tytön pitäisi olla siitä kiitollinen heille. Heillä oli valta, he olisivat voineet tappaa tytöt. Tai jotkut muut olisivat voineet tappaa. Loppujen lopuksihan tytöt olivat heidän vankejaan. Kovać jopa väitti pelastaneensa tyttöjen hengen pitämällä heitä asunnossaan. Verrattuna ympäristön päivittäisiin joukkoteloituksiin raiskaus oli harmitonta pikku leikkiä. Miesten mielestä tytöt olivat onnekkaita saadessaan elää. (s. 55)Leave it to men to say something like that...
Ellei historianopetus ole parantunut sitten oman kouluaikani ja Jugoslavian, Euroopan viimeisin etninen puhdistus, sota ja joukkomurha, historia on edelleen toisen maailmansodan varjossa, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän kirjan. Ainakin kirjan alulla saa hyvän kokonaiskuvan tapahtuneesta, mutta kirjan kokonaan lukemalla saa selvemmän ja syvemmän kuvan historiasta. Ja ennen kaikkea oppii Drakulićin tärkeimmän sanoman: nämä sotarikolliset eivät ole hirviöitä. He eivät ole psykopaatteja jotka saivat toteuttaa luovuuttaan sodassa. He ovat tavallisia ihmisiä, opettajia, kalastajia, tarjoilijoita. He ovat niinkuin sinä ja minä. Vain historian muistamalla voi välttää tekemästä samoja virheitä uudestaan.
-----
Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään muualla:
Guardian (englanniksi)
Mette Södermanin blogi
Kansankokonaisuus-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kroatia
-----
What's in a Name: Animal
Ama Ata Aidoo: No Sweetness Here and Other Stories
Luettu: 3.2.2010
Kirjallinen maailmanvalloitus jatkuu. Toistaiseksi Eurooppaan, muutamia sivuhyppyjä lukuunottamatta, keskisttynyt maailmanvalloitukseni alkaa saada afrikkalaisia sävyjä näin postkoloniaalisen/post-postkoloniaalisen kirjallisuuden kurssin aikana. Seuraava ei tosin ole Afrikasta vaan Karabialta, mutta post-koloniaalista joka tapauksessa. En ole aivan varma, mistä poimin juuri Ama Ata Aidoon. En muistaakseni ole kuullut hänestä aiemmin, mutta koska kustantamon (Feminist Press) monet muut kirjat ovat tuttuja, niin veikkaan löytäneeni kirjailijan ja kirjan sen sivuja selaillessani.
No Sweetness Here and Other Stories on maassaan kuuluisan ghanalaiskirjailijan novellikokoelma. Jälkisanojen mukaan Aidoo keskittyy tuotannossaan hyvin paljon orjuuteen (Ghana oli aikanaan yksi orjakaupan keskuksista, Britannian siirtovaltio kun oli) ja sen vaikutuksiin nyky-Ghanassa. Tämän kaiken Aidoo, naiskirjailijana, tekee toki naisnäkökulmasta. Näin myös tässä novellikokoelmassa. Kaikki kokoelman 11 tarinaa käsittelevät joko valkoisten ja mustien välistä konfliktia tai miesten ja naisten välistä konfliktia (juuri Ghanan kulttuurikontekstissa ja traditioissa).
Heti ensimmäistä novellia, "Everything Counts", lukiessani mieleeni tuli Toni Morrison ja novellin teeman takia nimenomaan The Bluest Eye; tästä johtuu nykyinen vahva kiinnostukseni Aidoon tuotantoon. Molemmissa keskiössä on mustien romantisoitu ajatus valkoisten ylemmyydestä; The Bluest Eyessa Pecola tahtoo siniset silmät, novellissa päähenkilö lähtee Amerikasta keskelle Ghana, jossa kaikki naiset pitävät peruukkeja saadakseen valkoisten naisten suorat hiukset. Sama ylemmyyden ajatus tulee automaattisesti myös koulutuksen mukana: For Whom Things Did Not Change -tarinassa musta opettaja saa jatkuvasti kuulla "hotellin" kokilta olevansa valkoinen, ylempi, koulutuksensa takia. Muissa tarinoissa valkoisten ja mustien välinen konflikti on enemmän pinnan alla, vaikuttaen hiljaa mutta varmasti ghanalaisten arkeen teollistumisen ja kaupungistumisen myötä sekä urbaanien ja perinteisten arvojen vastakkaisasettelussa. Nämä kaikki tuntuvat ruumillistuvan naisissa: perinteisesti alistettu osapuoli saa koulutuksen myötä traditiot haastavaa valtaa. Vallan mukana tulee syrjäytyminen ja paheksunta. Minusta tämä on lähinnä sukupuolikysymys, ei niinkään kolonisaation tuotos, sillä näen tätä itsekin Suomessa (jota Conservapediaa lukuunottamatta ei ole ollut siirtomaana).
Ama Ata Aidoolla on selkeän feministinen ote. Monen hänet naishahmoistaan nostavat esiin feminismin keskeisiä kysymyksiä, muun muassa synnytyskoneen ja orjan aseman normista:
-----
No Sweetness Here muualla:
Aviisi-lehden haastattelu
Note bene! Ama Ata Aidoolta on tiettävästi suomennettu vain yksi romaani, Muutoksia, sekä yksi novelli Wayward Girls and Wicked Women -antologian suomennoksessa. Tästä syystä Aidoota ei löydy hädin tuskin miltään suomalaiselta sivulta, eikä juuri tämä novellikokoelma ollut niissä edustettuna. Siksi vain tämä yksi linkki tähän mielenkiintoiseen haastatteluun.
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Ghana
-----
Aakkoshaaste: A
Kirjallinen maailmanvalloitus jatkuu. Toistaiseksi Eurooppaan, muutamia sivuhyppyjä lukuunottamatta, keskisttynyt maailmanvalloitukseni alkaa saada afrikkalaisia sävyjä näin postkoloniaalisen/post-postkoloniaalisen kirjallisuuden kurssin aikana. Seuraava ei tosin ole Afrikasta vaan Karabialta, mutta post-koloniaalista joka tapauksessa. En ole aivan varma, mistä poimin juuri Ama Ata Aidoon. En muistaakseni ole kuullut hänestä aiemmin, mutta koska kustantamon (Feminist Press) monet muut kirjat ovat tuttuja, niin veikkaan löytäneeni kirjailijan ja kirjan sen sivuja selaillessani.
No Sweetness Here and Other Stories on maassaan kuuluisan ghanalaiskirjailijan novellikokoelma. Jälkisanojen mukaan Aidoo keskittyy tuotannossaan hyvin paljon orjuuteen (Ghana oli aikanaan yksi orjakaupan keskuksista, Britannian siirtovaltio kun oli) ja sen vaikutuksiin nyky-Ghanassa. Tämän kaiken Aidoo, naiskirjailijana, tekee toki naisnäkökulmasta. Näin myös tässä novellikokoelmassa. Kaikki kokoelman 11 tarinaa käsittelevät joko valkoisten ja mustien välistä konfliktia tai miesten ja naisten välistä konfliktia (juuri Ghanan kulttuurikontekstissa ja traditioissa).
Heti ensimmäistä novellia, "Everything Counts", lukiessani mieleeni tuli Toni Morrison ja novellin teeman takia nimenomaan The Bluest Eye; tästä johtuu nykyinen vahva kiinnostukseni Aidoon tuotantoon. Molemmissa keskiössä on mustien romantisoitu ajatus valkoisten ylemmyydestä; The Bluest Eyessa Pecola tahtoo siniset silmät, novellissa päähenkilö lähtee Amerikasta keskelle Ghana, jossa kaikki naiset pitävät peruukkeja saadakseen valkoisten naisten suorat hiukset. Sama ylemmyyden ajatus tulee automaattisesti myös koulutuksen mukana: For Whom Things Did Not Change -tarinassa musta opettaja saa jatkuvasti kuulla "hotellin" kokilta olevansa valkoinen, ylempi, koulutuksensa takia. Muissa tarinoissa valkoisten ja mustien välinen konflikti on enemmän pinnan alla, vaikuttaen hiljaa mutta varmasti ghanalaisten arkeen teollistumisen ja kaupungistumisen myötä sekä urbaanien ja perinteisten arvojen vastakkaisasettelussa. Nämä kaikki tuntuvat ruumillistuvan naisissa: perinteisesti alistettu osapuoli saa koulutuksen myötä traditiot haastavaa valtaa. Vallan mukana tulee syrjäytyminen ja paheksunta. Minusta tämä on lähinnä sukupuolikysymys, ei niinkään kolonisaation tuotos, sillä näen tätä itsekin Suomessa (jota Conservapediaa lukuunottamatta ei ole ollut siirtomaana).
Ama Ata Aidoolla on selkeän feministinen ote. Monen hänet naishahmoistaan nostavat esiin feminismin keskeisiä kysymyksiä, muun muassa synnytyskoneen ja orjan aseman normista:
I am behaving like one who has not lost a baby before, like a fresh bride who sees her first baby dying. Now all I must do is to try and prepare myself for another pregnancy, for it seems this is the reason why I was created... to be pregnant for nine of the twelve months of every year... Or is there a way out of it at all... (s. 81)Pidin kokoelmasta erittäin paljon. Aidoo on kirjoittanut paljon näytelmiä, ei niinkään proosaa joten saa nähdä saako niitä käsiin. Näytelmien painotus, samoin kuin dialogin lähes autoritäärinen asema No Sweetness Here -kokoelman novelleissa, johtuu muuten kirjoitetun sanan asemasta Afrikassa; ennen kolonisaatiota afrikkalainen kirjallisuus perustui vahvasti oraaliseen perinteeseen ja Aidoo pyrkii nostamaan sen kirjoitetun kirjallisuuden rinnalle yhtenä kirjallisuuden lajina: "She believes that 'the dynamism of orality' is what 'Africa can give the world'" (s. 141). Kuulostaa siltä, että meillä pinkeillä valkonaamoillakin on paljon opittavaa kirjallisuuden saralla.
-----
No Sweetness Here muualla:
Aviisi-lehden haastattelu
Note bene! Ama Ata Aidoolta on tiettävästi suomennettu vain yksi romaani, Muutoksia, sekä yksi novelli Wayward Girls and Wicked Women -antologian suomennoksessa. Tästä syystä Aidoota ei löydy hädin tuskin miltään suomalaiselta sivulta, eikä juuri tämä novellikokoelma ollut niissä edustettuna. Siksi vain tämä yksi linkki tähän mielenkiintoiseen haastatteluun.
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Ghana
-----
Aakkoshaaste: A
Hugleikur Dagsson: Onko tämä muka hauskaa?
Luettu: 14.1.2010
Alkuperäinen nimi: Jargið okkur
Käännös (englannista): Ville Lähteenmäki
En itse asiassa tiedä, missä törmäsin Dagssoniin ensimmäisen kerran, mutta missä olikin, tämän kirjan nimi on jäänyt päähään. Kaivoin sen sitten kirjastossa käydessäni esiin.
Onko tämä muka hauskaa? on jatkoa samanlaiselle edeltäjälleen, Saako tälle edes nauraa? Kirja on kokoelma sivun mittaisia kuvia, jotka venyttävät hyvän maun ja huumorin rajoja.
Alkuun heti vastaus kirjan kysymykseen: joskus, mutta suurimman osan aikaa ei. Dagsson nojaa huumorinsa aika pitkälti seksiin ja pissakakkahuumoriin. Valitan, mutta ensimmäinen tekee huvittavia huomiota harvoin, jälkimmäinen ei ollenkaan. Kuolemalle nauru on sentään hauskaa ja yhteiskuntahuomiot. Aika harvoin edes hymyilyttää, mutta silloin kun hymyilyttää on Dagsson onnistunut kuvaamaan mustalla huumorillaan jotain todella tärkeää; silloin osui ja upposi, ja niiden hetkien takia olen tyytyväinen että olen lukenut tämän.
Dagssonin edeltävä kirja Saako tälle edes nauraa? on kuulemma ollut myyntimenestys. Toivon mukaan sen huumorin taso on korkeammalla ja tämä kirjanen on sitten ollut sen menestyksellä ratsastava vesitetty ja pakolla kirjoitettu ja piirretty opus. Olisi aika masentavaa, jos myyntimenestykseksi pääsee peruskouluhuumorilla. En tosin taida metsästää sitä kirjastosta, mutta jos tulee vastaan niin voihan sen lukea, ei nämä palat kauheasti aikaa vie.
-----
Onko tämä muka hauskaa? muualla:
Kirjavinkit.fi
Vadelmapensaan takaa -blogi (mukana myös kuvamateriaalia!)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti
Alkuperäinen nimi: Jargið okkur
Käännös (englannista): Ville Lähteenmäki
En itse asiassa tiedä, missä törmäsin Dagssoniin ensimmäisen kerran, mutta missä olikin, tämän kirjan nimi on jäänyt päähään. Kaivoin sen sitten kirjastossa käydessäni esiin.
Onko tämä muka hauskaa? on jatkoa samanlaiselle edeltäjälleen, Saako tälle edes nauraa? Kirja on kokoelma sivun mittaisia kuvia, jotka venyttävät hyvän maun ja huumorin rajoja.
Alkuun heti vastaus kirjan kysymykseen: joskus, mutta suurimman osan aikaa ei. Dagsson nojaa huumorinsa aika pitkälti seksiin ja pissakakkahuumoriin. Valitan, mutta ensimmäinen tekee huvittavia huomiota harvoin, jälkimmäinen ei ollenkaan. Kuolemalle nauru on sentään hauskaa ja yhteiskuntahuomiot. Aika harvoin edes hymyilyttää, mutta silloin kun hymyilyttää on Dagsson onnistunut kuvaamaan mustalla huumorillaan jotain todella tärkeää; silloin osui ja upposi, ja niiden hetkien takia olen tyytyväinen että olen lukenut tämän.
Dagssonin edeltävä kirja Saako tälle edes nauraa? on kuulemma ollut myyntimenestys. Toivon mukaan sen huumorin taso on korkeammalla ja tämä kirjanen on sitten ollut sen menestyksellä ratsastava vesitetty ja pakolla kirjoitettu ja piirretty opus. Olisi aika masentavaa, jos myyntimenestykseksi pääsee peruskouluhuumorilla. En tosin taida metsästää sitä kirjastosta, mutta jos tulee vastaan niin voihan sen lukea, ei nämä palat kauheasti aikaa vie.
-----
Onko tämä muka hauskaa? muualla:
Kirjavinkit.fi
Vadelmapensaan takaa -blogi (mukana myös kuvamateriaalia!)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti
Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni
Luettu: 7.1.2010
Alkuperäinen nimi: Persepolis
Käännös: Taina Aarne
Olen useaan otteeseen tutkaillut useita graafisten romaanien (novellien? kirjojen? jotain muuta, mitä?) lukuhaasteita ja niiden kirjalistoja. Yhdessä jos toisessakin on tullut vastaan kaksiosainen Persepolis. Yksikään sivustoista ei kertonut, mistä kirja kertoo enkä itsekään sen paremmin ottanut asiasta selvää... mutta tänään kirjastossa sompaillessani Persepolis osui silmiini ja muistin sen niiltä kirjalistoilta. Kirjasta on muuten tehty samanniminen elokuvakin; jospa saisin senkin käsiini...
Persepolis - iranilainen lapsuuteni on tekijänsä Marjane Satrapin omaelämänkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa hänen lapsuudestaan Iranin islamilaisen vallankumouksen aikana. Vapaan kasvatuksen saaneen 10-vuotiaan tytön elämä muuttui täysin: aiemmin profeetaksi isona halunnut tyttö joutui nyt käyttämään huntua, sietämään ulkona ollessaan uskonnollisen poliisin häirintää, katsomaan miten hänen ystävänsä ja sukulaisensa joutuivat vankilaan kidutettaviksi ja teloitettaviksi. Tyttö osallistui äitinsä mukana myös huntujen vastaiseen mielenosoitukseen ja oli joutua miesjoukon pahoinpitelemäksi ja tappamaksi ("koska hunnuttamattomat naiset ovat lutkia"). 14-vuotiaana Marjanen vanhemmat lähettävät tyttärensä Itävaltaan opiskelemaan, pois Iranista joka oli nyt sodassa Irakia vastaan.
Satrapi kuvaa kaikki tapahtumat lapsen näkökulmasta, mikä saa ajoittain aikaan varsin absurdejakin sävyjä. Suurin osa huumorista irtoaa uskonnollisen fundamentalismin itse luomista solmuista. Juuri lapsenomaisuuden takia Persepolis onkin niin valloittava. Mustavalkoinen piirrostyyli sopii aiheeseen; uskonnollisen totalitarismin hallitsemaan maahan ei mahdu eri värejä vaan kaikki ovat joko meitä tai niitä. Samaan tapaan George W. Bushkin jakoi maailman maat Irakin sodan alussa: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Juuri tätä vaarallista yksinkertaistusta vastaan Persepolis puhuu. Totalitarismin, oli se oikeistolainen, vasemistolainen tai uskonnollinen, on aina vaarallinen, sillä sen takia on aina monia ihmisjoukkoja, jotka luokitellaan helposti vihollisiksi ja siksi epäihmisiksi ja siksi tapettaviksi.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!
------
Persepolis muualla:
Helsingin Sanomat
Kepan Kumppani-lehti
Alas taikavirtaa -blogi (PDF)
Vauhkon kirjat ja kirjaimet
Myrrysmies-blogi (29.5.2007-päiväyksellä)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Iran
Alkuperäinen nimi: Persepolis
Käännös: Taina Aarne
Olen useaan otteeseen tutkaillut useita graafisten romaanien (novellien? kirjojen? jotain muuta, mitä?) lukuhaasteita ja niiden kirjalistoja. Yhdessä jos toisessakin on tullut vastaan kaksiosainen Persepolis. Yksikään sivustoista ei kertonut, mistä kirja kertoo enkä itsekään sen paremmin ottanut asiasta selvää... mutta tänään kirjastossa sompaillessani Persepolis osui silmiini ja muistin sen niiltä kirjalistoilta. Kirjasta on muuten tehty samanniminen elokuvakin; jospa saisin senkin käsiini...
Persepolis - iranilainen lapsuuteni on tekijänsä Marjane Satrapin omaelämänkerrallisen teossarjan ensimmäinen osa hänen lapsuudestaan Iranin islamilaisen vallankumouksen aikana. Vapaan kasvatuksen saaneen 10-vuotiaan tytön elämä muuttui täysin: aiemmin profeetaksi isona halunnut tyttö joutui nyt käyttämään huntua, sietämään ulkona ollessaan uskonnollisen poliisin häirintää, katsomaan miten hänen ystävänsä ja sukulaisensa joutuivat vankilaan kidutettaviksi ja teloitettaviksi. Tyttö osallistui äitinsä mukana myös huntujen vastaiseen mielenosoitukseen ja oli joutua miesjoukon pahoinpitelemäksi ja tappamaksi ("koska hunnuttamattomat naiset ovat lutkia"). 14-vuotiaana Marjanen vanhemmat lähettävät tyttärensä Itävaltaan opiskelemaan, pois Iranista joka oli nyt sodassa Irakia vastaan.
Satrapi kuvaa kaikki tapahtumat lapsen näkökulmasta, mikä saa ajoittain aikaan varsin absurdejakin sävyjä. Suurin osa huumorista irtoaa uskonnollisen fundamentalismin itse luomista solmuista. Juuri lapsenomaisuuden takia Persepolis onkin niin valloittava. Mustavalkoinen piirrostyyli sopii aiheeseen; uskonnollisen totalitarismin hallitsemaan maahan ei mahdu eri värejä vaan kaikki ovat joko meitä tai niitä. Samaan tapaan George W. Bushkin jakoi maailman maat Irakin sodan alussa: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Juuri tätä vaarallista yksinkertaistusta vastaan Persepolis puhuu. Totalitarismin, oli se oikeistolainen, vasemistolainen tai uskonnollinen, on aina vaarallinen, sillä sen takia on aina monia ihmisjoukkoja, jotka luokitellaan helposti vihollisiksi ja siksi epäihmisiksi ja siksi tapettaviksi.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!
------
Persepolis muualla:
Helsingin Sanomat
Kepan Kumppani-lehti
Alas taikavirtaa -blogi (PDF)
Vauhkon kirjat ja kirjaimet
Myrrysmies-blogi (29.5.2007-päiväyksellä)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Iran
Mohamed Choukri: Paljas leipä
Luettu: 3.1.2010
Alkuperäinen nimi: Al Khubz al hafi
Käännös:Marko Juntunen
Paljas leipä tuli mukaan kirjastosta parin muun maailmanvalloituksen kirjan kanssa. En itse asiassa ollut juuri ajatellut Marokon valloitusta, mutta kun se nyt osui käteen niin päätinpä lainata sen.
Paljas leipä on kirjailijansa omaelämänkerran ensimmäinen osa. Mohamed kasvaa "Marokonkin mittapuun mukaan äärimmäisen niukissa olosuhteissa" (takakansi). Nälkä on vieraana jatkuvasti, hygieniasta ei voi edes puhua, isä on juoppo ja väkivaltainen kusipää. Äiti yrittää tehdä parhaansa elannon hankkimiseksi, lastensa kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi, ja toimii suurimman osan aikaa puskurina miehensä väkivaltaisuudelle, ottaa iskuja lastensa puolesta. Se ei kuitenkaan aina toimi: Mohamed saa turpaansa harva se päivä kunnes karkaa kotoa ja lapsena tulee nähneeksi kun isä raivopäissään hakkaa nuoremman poikansa kuoliaaksi. Mohamed kasvaa useiden marokkolaiskaupunkien ghetoissa, kerjäläisten, varkaiden, salakuljettajien, huijareiden ja prostituoitujen maailmassa, kunnes saa 20-vuotiaana varsin odottamattomassa paikassa kipinän oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Takakannessa seisoo seuraavasti: "Marokkolaisen Mohamed Choukrin (s. 1935) ei tarvitse turvautua mielikuvitukseensa tehdäkseen elämäntarinastaan kertomisen arvoisen." Melko usein kirjaa lukiessa mietin kyseistä virkettä ja toivoin sen olevan pelkkä markkinointikikka, sillä sen verran kyseenalaista tavaraa kirjassa on. Toisaalta, jos tämä kaikki on todella tapahtunut, on pakko nostaa Choukrille hattua, sillä omaelämänkerroissa on tapana joko "unohtaa" ikävät asiat tai esittää ne positiivisessa valossa. Choukri ei arvota tekemisiään suuntaan eikä toiseen, vain sanoo ne lakonisesti, matter-of-factly. Puun kaivertaisesta Pumpattavaksi Barbaraksi tai kanojen/koirien/vuohien/whatever naimisesta enimpien kiimojen purkamiseksi ei ehkä oleta kuulevan puhuttavan kuin kommentoisi säätä.
Toinen toistuva asia, joka sai toivomaan useaan otteeseen kirjan fiktiivisyyttä, oli Mohamedin seksuaalisuus. Jos teinipojat ovat tällaisia kaikkialla, ehdotan erittäin vakavissani heidän sulkemista erilliseen laitokseen omansa, mutta erityisesti meidän muiden turvallisuuden takaamiseksi. Eräiden muiden mieshahmojen perusteella kyseinen käytös jatkuu myös aikuisena, joten ehkäpä erilliset planeetat olisivat paras ratkaisu. Yleisesti tilanne kulkee näin: miestä panettaa jatkuvasti, hän menee joko bordelliin, etsii eläimen tai raiskaa, ja on hetken kuluttua taas kiimassa. Ei mitään itsekontrollia! Toki ihminen saa kiihottua mistä vaan, mutta on se nyt saatana jos ei pysty sitä kontrolloimaan! Poikakin menee vetämään käteen milloin missä. Säälittävää. Ja selvennyksenä: tämä koskee kaikkia miehiä, johon kirjan kuvaus osuu ja uppoaa, etnisyydestä riippumatta.
Kolmas ärsytyksen kohde on kirjan miesten misogynia. Me länsimaissa olemme saaneet kuulla naisten jaosta huoriin ja madonnoihin. Marokossa normi on se, että nainen on aina huora, kyse on vain siitä onko tämä ali-ihminen saastainen huora vai ei, ja koska ja kenelle. Tiivistäen voisi sanoa, että saastaisuus tulee siitä, jos ei tee mitä kukin mies sillä hetkellä sattuu häneltä haluamaan, tietysti ilman että mies sitä itse sanoo ääneen. Tämä asenne näkyy myös kielessä: koko kirjan läpi miehet toistensa kanssa riidellessä haukkuvat toisiaan poikkeuksetta huoranpenikaksi, huoranpennuksi tai vastaavaksi variaatioksi perusajatuksesta. Miettii vain, miksi miehet vihaavat itseään -ja naisia- noin paljon? Koko kirjan ainut naurattava kohta oli Mohamedin ensimmäinen reissu bordelliin, kun Mohamed kommentoi kokemustaan kaverilleen, joka on menossa saman naisen luo heti Mohamedin jälkeen:
Mistä helvetistä miehet saavat tämän vagina dentata -ajatuksensa? Naisen anatomiastakaan eivät mitään tiedä, mutta pukille pitää päästä. Ja raskaushan on tietysti naisen kontrolloitavissa eikä miehellä ole asiaan mitään osuutta. Kuukautiset ovat tietysti kauhea asia, kun asia vihdoin Mohamedille paljastuu. Rakkaus on miehille yhtä kuin naisen hakkaaminen. Jos ei hakkaa, niin mies kysyy toiselta, miksei? Unelmana on saada nainen, jota panna kun haluaa ja hakata kun haluaa. Sanoinko jo säälittävää? Sanon sen uudestaan: säälittävää. Ja jotkut tampiot haluavat vähentää koulutusta. Ei saatana...
Kirjaa on kuvattu koskettavaksi. En voi allekirjoittaa tätä, mutta pidin maailmanmuutosten ruohonjuuritason kuvauksesta: ranskalaisprotektioraatin hajoaminen ja Marokon ensiaskeleen itsenäisyyteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, mutta marokkolaisille kyseinen pikku tapahtuma on täysin irrelevantti eikä sillä ole heidän kanssaan mitään tekemistä. Ainut sota, joka heitä koskettaa on Espanjan sisällissota, jossa Mohamedin isäkin oli värväytyvinään. Kaiken kaikkiaan Paljas leipä jätti lähinnä epämääräisen ja kaukaisen inhon tunteen, ja kyseenalaistuksen tapahtumien todenmukaisuudesta (oppipäätös tuli aivan nurkan takaa, ei juurikaan motivaatiota ryhtyä stipendioppilaaksi) mutta tulipa luettua.
P.S. Paljas leipä on edelleen arabimaissa kiellettyjen kirjojen listalla; se kuulemma "turmelisi nuorisoa". Juu, koska tokihan tästä voidaan mennä vielä alemmas. Not.
-----
Paljas leipä muualla:
Sirpaleitä hyllyssä -blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko
-----
What's in a Name: Food
Alkuperäinen nimi: Al Khubz al hafi
Käännös:Marko Juntunen
Paljas leipä tuli mukaan kirjastosta parin muun maailmanvalloituksen kirjan kanssa. En itse asiassa ollut juuri ajatellut Marokon valloitusta, mutta kun se nyt osui käteen niin päätinpä lainata sen.
Paljas leipä on kirjailijansa omaelämänkerran ensimmäinen osa. Mohamed kasvaa "Marokonkin mittapuun mukaan äärimmäisen niukissa olosuhteissa" (takakansi). Nälkä on vieraana jatkuvasti, hygieniasta ei voi edes puhua, isä on juoppo ja väkivaltainen kusipää. Äiti yrittää tehdä parhaansa elannon hankkimiseksi, lastensa kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi, ja toimii suurimman osan aikaa puskurina miehensä väkivaltaisuudelle, ottaa iskuja lastensa puolesta. Se ei kuitenkaan aina toimi: Mohamed saa turpaansa harva se päivä kunnes karkaa kotoa ja lapsena tulee nähneeksi kun isä raivopäissään hakkaa nuoremman poikansa kuoliaaksi. Mohamed kasvaa useiden marokkolaiskaupunkien ghetoissa, kerjäläisten, varkaiden, salakuljettajien, huijareiden ja prostituoitujen maailmassa, kunnes saa 20-vuotiaana varsin odottamattomassa paikassa kipinän oppia lukemaan ja kirjoittamaan.
Takakannessa seisoo seuraavasti: "Marokkolaisen Mohamed Choukrin (s. 1935) ei tarvitse turvautua mielikuvitukseensa tehdäkseen elämäntarinastaan kertomisen arvoisen." Melko usein kirjaa lukiessa mietin kyseistä virkettä ja toivoin sen olevan pelkkä markkinointikikka, sillä sen verran kyseenalaista tavaraa kirjassa on. Toisaalta, jos tämä kaikki on todella tapahtunut, on pakko nostaa Choukrille hattua, sillä omaelämänkerroissa on tapana joko "unohtaa" ikävät asiat tai esittää ne positiivisessa valossa. Choukri ei arvota tekemisiään suuntaan eikä toiseen, vain sanoo ne lakonisesti, matter-of-factly. Puun kaivertaisesta Pumpattavaksi Barbaraksi tai kanojen/koirien/vuohien/whatever naimisesta enimpien kiimojen purkamiseksi ei ehkä oleta kuulevan puhuttavan kuin kommentoisi säätä.
Toinen toistuva asia, joka sai toivomaan useaan otteeseen kirjan fiktiivisyyttä, oli Mohamedin seksuaalisuus. Jos teinipojat ovat tällaisia kaikkialla, ehdotan erittäin vakavissani heidän sulkemista erilliseen laitokseen omansa, mutta erityisesti meidän muiden turvallisuuden takaamiseksi. Eräiden muiden mieshahmojen perusteella kyseinen käytös jatkuu myös aikuisena, joten ehkäpä erilliset planeetat olisivat paras ratkaisu. Yleisesti tilanne kulkee näin: miestä panettaa jatkuvasti, hän menee joko bordelliin, etsii eläimen tai raiskaa, ja on hetken kuluttua taas kiimassa. Ei mitään itsekontrollia! Toki ihminen saa kiihottua mistä vaan, mutta on se nyt saatana jos ei pysty sitä kontrolloimaan! Poikakin menee vetämään käteen milloin missä. Säälittävää. Ja selvennyksenä: tämä koskee kaikkia miehiä, johon kirjan kuvaus osuu ja uppoaa, etnisyydestä riippumatta.
Kolmas ärsytyksen kohde on kirjan miesten misogynia. Me länsimaissa olemme saaneet kuulla naisten jaosta huoriin ja madonnoihin. Marokossa normi on se, että nainen on aina huora, kyse on vain siitä onko tämä ali-ihminen saastainen huora vai ei, ja koska ja kenelle. Tiivistäen voisi sanoa, että saastaisuus tulee siitä, jos ei tee mitä kukin mies sillä hetkellä sattuu häneltä haluamaan, tietysti ilman että mies sitä itse sanoo ääneen. Tämä asenne näkyy myös kielessä: koko kirjan läpi miehet toistensa kanssa riidellessä haukkuvat toisiaan poikkeuksetta huoranpenikaksi, huoranpennuksi tai vastaavaksi variaatioksi perusajatuksesta. Miettii vain, miksi miehet vihaavat itseään -ja naisia- noin paljon? Koko kirjan ainut naurattava kohta oli Mohamedin ensimmäinen reissu bordelliin, kun Mohamed kommentoi kokemustaan kaverilleen, joka on menossa saman naisen luo heti Mohamedin jälkeen:
Kaverini Tfarsiti kysyy minulta:
- Millainen se oli?
- Mahtava. Ei hampaita.
Hän hämmästyy:
- Mitä, eikö sillä ole hampaita?
- Hölmä, en puhu suusta, vaan sen reiästä. Se ei pure, sulkee kyllä syliinsä ja imee sisäänsä mutta ei pure.
Mistä helvetistä miehet saavat tämän vagina dentata -ajatuksensa? Naisen anatomiastakaan eivät mitään tiedä, mutta pukille pitää päästä. Ja raskaushan on tietysti naisen kontrolloitavissa eikä miehellä ole asiaan mitään osuutta. Kuukautiset ovat tietysti kauhea asia, kun asia vihdoin Mohamedille paljastuu. Rakkaus on miehille yhtä kuin naisen hakkaaminen. Jos ei hakkaa, niin mies kysyy toiselta, miksei? Unelmana on saada nainen, jota panna kun haluaa ja hakata kun haluaa. Sanoinko jo säälittävää? Sanon sen uudestaan: säälittävää. Ja jotkut tampiot haluavat vähentää koulutusta. Ei saatana...
Kirjaa on kuvattu koskettavaksi. En voi allekirjoittaa tätä, mutta pidin maailmanmuutosten ruohonjuuritason kuvauksesta: ranskalaisprotektioraatin hajoaminen ja Marokon ensiaskeleen itsenäisyyteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, mutta marokkolaisille kyseinen pikku tapahtuma on täysin irrelevantti eikä sillä ole heidän kanssaan mitään tekemistä. Ainut sota, joka heitä koskettaa on Espanjan sisällissota, jossa Mohamedin isäkin oli värväytyvinään. Kaiken kaikkiaan Paljas leipä jätti lähinnä epämääräisen ja kaukaisen inhon tunteen, ja kyseenalaistuksen tapahtumien todenmukaisuudesta (oppipäätös tuli aivan nurkan takaa, ei juurikaan motivaatiota ryhtyä stipendioppilaaksi) mutta tulipa luettua.
P.S. Paljas leipä on edelleen arabimaissa kiellettyjen kirjojen listalla; se kuulemma "turmelisi nuorisoa". Juu, koska tokihan tästä voidaan mennä vielä alemmas. Not.
-----
Paljas leipä muualla:
Sirpaleitä hyllyssä -blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Marokko
-----
What's in a Name: Food
Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Luettu: 2.1.2010
Alkuperäinen nimi: Tri këngë zie për Kosovën
Käännös: Tuula Nevala
Ismail Kadaren kirja tarttui mukaan kirjastosta samalla reissulla, kuin Karel Čapekin Puutarhurin vuosi. Suurin meriitti kirjalle oli takakannen mainita Kadaren Nobel-ehdokkuudesta, mutta myös kirjan aihe sai sen tarttumaan mukaan.
Kolme surulaulua Kosovolle sisältää nimensä mukaisesti kolme toisiinsa nivoutuvaa kertomusta Kosovon sodista. Ensimmäinen tarina, "Ikuinen sota", kuvaa vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelua. Tällöin hajanaiset, tappelevat Balkanin kansat yhdistyvät yhteistä vihollista, turkkilaisten osmaaniarmeijaa vastaan. Kosovossa, Mustarasteiden kentällä, risti kuitenkin häviää puolikuulle ja Turkki alistaa jäljelle jääneet serbit, kroaatit, albaanit, sloveenit ja valakit. Toinen tarina, "Ylhäinen rouva", vaihtaa näkökulmaa. Taisteluun mukaan tuodut rapsodit, omaa kansaansa ylistävät sotalaulajat, näkevät kansojensa kuolevan ja pakenevat kauas pohjoiseen, jossa heidän laulunsa innoittavat visioihin yhteisestä Euroopasta. Viimeisessä tarinassa, "Kuninkaallinen rukous", alun taistelussa kaatunut/itsensä tappanut/murhattu osmaanien sulttaani on vangittu kiinni Kosovon maaperään ja hänen henkensä tutkailee vuosisatojen ajan, miten Kosovon kenttä on kerta toisensa jälkeen verenvuodatuksen paikka, myöhemmin Balkanin kansojen keskinäisen sodan tanner.
En pysty kuvaamaan, mikä pieni suuri kirja Kolme surulaulua Kosovolle mielestäni on. Kaikki adjektiivit tuntuvat vähäisiltä, liian ponnettomilta, liiallisen käytön johdosta arvonsa menettäneiltä. Kadare kirjoittaa tapahtumista ruohonjuuritasolta ja kauniisti. Hän ei ota puolia serbien, kroaattien tai albaanien välillä, vaan hän ottaa ihmisyyden puolen. Hänen surunsa tulvii tekstin lävitse lukijalle, sellaisellekin kuin minä, jolle Kosovo ja Balkanin kriisi ovat aiemmin olleet mystisiä historian tapahtumia, vaikka todellisuudessa vuosisatoja kestänyt kyräily, poliittinen oman navan ympärillä pyöriminen jatkuu edelleen. Kolme surulaulua Kosovolle on yksi harvoista kirjoista, joiden toivoisi jatkuvan, niin hyvin se on kirjoitettu. Sillä se tunne on niin harvinainen, ettei siitä haluaisi päästää irti.
-----
Kolme surulaulua Kosovolle mainitaan vain Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien kirjalistauksissa ulkomaisena uutuutena. Tämän lisäksi kirjaa käsitellään lähinnä kahdessa paikkaa: kirjan suomalaiskustantajan, Faroksen, sivuilla sekä albaniankielisellä uutissivustolla missä mainitaan myös Kosovon rauhansovittelijana toiminut Martti Ahtisaari. Ettäs lehdet kehtaavatkin olla lukematta pienempien kustantamojen kirjoja; sieltähän parhaimmat useimmiten löytyvät. Hävetkää!
EDIT 23.1.2010: No nyt!
Turun Sanomat
Hannu Salmen blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Albania
Alkuperäinen nimi: Tri këngë zie për Kosovën
Käännös: Tuula Nevala
Ismail Kadaren kirja tarttui mukaan kirjastosta samalla reissulla, kuin Karel Čapekin Puutarhurin vuosi. Suurin meriitti kirjalle oli takakannen mainita Kadaren Nobel-ehdokkuudesta, mutta myös kirjan aihe sai sen tarttumaan mukaan.
Kolme surulaulua Kosovolle sisältää nimensä mukaisesti kolme toisiinsa nivoutuvaa kertomusta Kosovon sodista. Ensimmäinen tarina, "Ikuinen sota", kuvaa vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelua. Tällöin hajanaiset, tappelevat Balkanin kansat yhdistyvät yhteistä vihollista, turkkilaisten osmaaniarmeijaa vastaan. Kosovossa, Mustarasteiden kentällä, risti kuitenkin häviää puolikuulle ja Turkki alistaa jäljelle jääneet serbit, kroaatit, albaanit, sloveenit ja valakit. Toinen tarina, "Ylhäinen rouva", vaihtaa näkökulmaa. Taisteluun mukaan tuodut rapsodit, omaa kansaansa ylistävät sotalaulajat, näkevät kansojensa kuolevan ja pakenevat kauas pohjoiseen, jossa heidän laulunsa innoittavat visioihin yhteisestä Euroopasta. Viimeisessä tarinassa, "Kuninkaallinen rukous", alun taistelussa kaatunut/itsensä tappanut/murhattu osmaanien sulttaani on vangittu kiinni Kosovon maaperään ja hänen henkensä tutkailee vuosisatojen ajan, miten Kosovon kenttä on kerta toisensa jälkeen verenvuodatuksen paikka, myöhemmin Balkanin kansojen keskinäisen sodan tanner.
En pysty kuvaamaan, mikä pieni suuri kirja Kolme surulaulua Kosovolle mielestäni on. Kaikki adjektiivit tuntuvat vähäisiltä, liian ponnettomilta, liiallisen käytön johdosta arvonsa menettäneiltä. Kadare kirjoittaa tapahtumista ruohonjuuritasolta ja kauniisti. Hän ei ota puolia serbien, kroaattien tai albaanien välillä, vaan hän ottaa ihmisyyden puolen. Hänen surunsa tulvii tekstin lävitse lukijalle, sellaisellekin kuin minä, jolle Kosovo ja Balkanin kriisi ovat aiemmin olleet mystisiä historian tapahtumia, vaikka todellisuudessa vuosisatoja kestänyt kyräily, poliittinen oman navan ympärillä pyöriminen jatkuu edelleen. Kolme surulaulua Kosovolle on yksi harvoista kirjoista, joiden toivoisi jatkuvan, niin hyvin se on kirjoitettu. Sillä se tunne on niin harvinainen, ettei siitä haluaisi päästää irti.
-----
Kolme surulaulua Kosovolle mainitaan vain Turun Sanomien ja Helsingin Sanomien kirjalistauksissa ulkomaisena uutuutena. Tämän lisäksi kirjaa käsitellään lähinnä kahdessa paikkaa: kirjan suomalaiskustantajan, Faroksen, sivuilla sekä albaniankielisellä uutissivustolla missä mainitaan myös Kosovon rauhansovittelijana toiminut Martti Ahtisaari. Ettäs lehdet kehtaavatkin olla lukematta pienempien kustantamojen kirjoja; sieltähän parhaimmat useimmiten löytyvät. Hävetkää!
EDIT 23.1.2010: No nyt!
Turun Sanomat
Hannu Salmen blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Albania
Karel Čapek: Puutarhurin vuosi
Luettu: 30.12.2009
Alkuperäinen nimi: Zahradníkův rok
Käännös: Toivo Kalervo
Čapek on yksi monista kirjaston hyllyiltä vahingossa löydetyistä kirjailijoista ja kirjoista. Kuuluisien kirjailijoiden vieressä on selvästikin hyvä hengata, jos sattuu olemaan oikea nimi.
Puutarhurin vuosi kuvaa teoksen nimen mukaisesti.. no, puutarhurin vuotta tammikuusta joulukuuhun. Eri luvuissa kuvataan vannoutuneen puutarhurin edesottamuksia ja antaumusta harrastukselleen kunkin kuukauden aikana. Lisäksi kuukausien välissä -ja joskus jopa kuukausilukujen sisällä- Čapek on kirjoittanut enemmän tai vähemmän vuodenaikasidonnaisia esseitä erinnäisistä huomioista ja ilmiöistä puutarhanhoidon eri osa-alueilta. Huomiota saa niin puutarhan aloittamisen vaikeus, tietyn lajikkeen puutarhurit (itse kuulun lievään kaktuspuutarhurin "lahkoon", josta myöhemmin lisää), sateesta ja siemenistä.
Čapek kirjoittaa varsin mielenkiintoisesti ja takakannen lupauksen mukaisesti humoristisesti. Ilmeisesti kyseessä on itseironinen ote, sillä sen verran selkeä botaniikan ja luonnon tieto kirjasta kuvastuu, jota tuskin vannoutuneita puutarhureita haastattelemalla voisi irrota. Čapek on mielestäni parhaimmillaan juuri luonnon kuvauksessa, ei niinkään puutarhurin sekoiluijen kuvauksessa. Puutarhurin vuodessa on useita kohtia, jolloin mieleni palaa lapsuuden matkoihin metsiin, järvelle ja pelloille, paikkoihin joihin ei nyt kaupungissa asuessani pääse käsiksi kuin ikkunasta katsomalla linja-auton mennessä lähiöiden laitamien ohi ja eteenpäin. Mieleen muistuu miltä multa tuoksuu, kivet tuntuvat paljaiden jalkojen alla, viljanjyvät tuntuvat kun upotan käteni viljavaraston aihioon, metsät näyttävät talvella kun lähekkäiset kuuset eivät ole päästäneet lunta lävitseen maahan asti... Lisäksi Čapekilla on monia oivalluksia luonnosta, joita ei todella ole tullut ajatelleeksi aiemmin:
Čapekin kirjasta tulin todella hyvälle mielelle. Se oli paitsi hauska myös oivaltava, ja kirjoitettu hyvin. Käännös toki tuntuu vanhahkolta, onhan julkaisusta viisitoista vuotta, mutta itse asiassa se sopii tekstiin muutenkin. Puutarhurin vuosi on nimittäin kirjoitettu ennen toista maailmansotaa kun Tšekki oli vielä Tšekkoslovakia ja kommunistinen valtio, mihin ajoittain sivulauseissa viitataankiin. Koska en ole vannoutunut puutarhuri, en tiedä missä määrin teksti kuvaa todellisuutta, mutta veikkaan ettei puutarhurin vuodenkierto ole muuttunut olennaisesti 80 vuodessa. Kirja sai miettimään äitini motivaatiota puutarhanhoitoon kun olin lapsi (oli kukkapenkkejä, vihanneksia, mansikkamaa ja kivikkopuutarha). Ehkäpä pitäisi suositella tätä kirjaa hänelle erityisesti. Saatte te muutkin sen lukea. :)
-----
Puutarhurin vuosi muualla:
Valvatintarha-puutarhablogi
Kirjava-puutarhablogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tšekki
Alkuperäinen nimi: Zahradníkův rok
Käännös: Toivo Kalervo
Čapek on yksi monista kirjaston hyllyiltä vahingossa löydetyistä kirjailijoista ja kirjoista. Kuuluisien kirjailijoiden vieressä on selvästikin hyvä hengata, jos sattuu olemaan oikea nimi.
Puutarhurin vuosi kuvaa teoksen nimen mukaisesti.. no, puutarhurin vuotta tammikuusta joulukuuhun. Eri luvuissa kuvataan vannoutuneen puutarhurin edesottamuksia ja antaumusta harrastukselleen kunkin kuukauden aikana. Lisäksi kuukausien välissä -ja joskus jopa kuukausilukujen sisällä- Čapek on kirjoittanut enemmän tai vähemmän vuodenaikasidonnaisia esseitä erinnäisistä huomioista ja ilmiöistä puutarhanhoidon eri osa-alueilta. Huomiota saa niin puutarhan aloittamisen vaikeus, tietyn lajikkeen puutarhurit (itse kuulun lievään kaktuspuutarhurin "lahkoon", josta myöhemmin lisää), sateesta ja siemenistä.
Čapek kirjoittaa varsin mielenkiintoisesti ja takakannen lupauksen mukaisesti humoristisesti. Ilmeisesti kyseessä on itseironinen ote, sillä sen verran selkeä botaniikan ja luonnon tieto kirjasta kuvastuu, jota tuskin vannoutuneita puutarhureita haastattelemalla voisi irrota. Čapek on mielestäni parhaimmillaan juuri luonnon kuvauksessa, ei niinkään puutarhurin sekoiluijen kuvauksessa. Puutarhurin vuodessa on useita kohtia, jolloin mieleni palaa lapsuuden matkoihin metsiin, järvelle ja pelloille, paikkoihin joihin ei nyt kaupungissa asuessani pääse käsiksi kuin ikkunasta katsomalla linja-auton mennessä lähiöiden laitamien ohi ja eteenpäin. Mieleen muistuu miltä multa tuoksuu, kivet tuntuvat paljaiden jalkojen alla, viljanjyvät tuntuvat kun upotan käteni viljavaraston aihioon, metsät näyttävät talvella kun lähekkäiset kuuset eivät ole päästäneet lunta lävitseen maahan asti... Lisäksi Čapekilla on monia oivalluksia luonnosta, joita ei todella ole tullut ajatelleeksi aiemmin:
Tätä te sanotte uneksi! -- Täällä maan alla on vasta todellinen työmaa! Täällä ja tuolla ja tässä kasvaa uusia juuren päitä esille. Täältä ja marraskuun rajalinjoilta saakka kasvaa maaliskuun elämä esiin. Täällä maan alla on kevään suurenmoinen ohjelma jo suunniteltu. (s. 143)Sitten se kaktuslahkolaisten kuvaus, joka osui ja upposi, sekä kaktuksiin että kasvattajaansa:
[N]e ovat kovia kuin kivi, hampaisiin saakka aseistettuja ja tiukasti ovat päättäneet olla antautumatta. Väistykää, valkonaamat, taikka minä ammun! Tuommoinen pieni kaktuskokoelma on kuin linnoitetussa leirissä oleva paholaisten sotajoukko. Jos leikkaa pään tai käden tuollaiselta urholta, kasvaa sen tilalle kohta uusi, ja täysin varustettuna se heiluttelee kalpaa ja tikaria. Elämä on taistelua! Mutta tulee salaperäsiä hetkiä, jolloin tämä kärtyisä ja niskoitteleva härkäpää ikään kuin unohtaa itsensä ja alkaa uneksia. Se loihtii itsestään esille kukan, suuren, loistavan kukan, ruhtinaallisen kukan paljastettujen aseiden keskelle. (s. 108-9)
Čapekin kirjasta tulin todella hyvälle mielelle. Se oli paitsi hauska myös oivaltava, ja kirjoitettu hyvin. Käännös toki tuntuu vanhahkolta, onhan julkaisusta viisitoista vuotta, mutta itse asiassa se sopii tekstiin muutenkin. Puutarhurin vuosi on nimittäin kirjoitettu ennen toista maailmansotaa kun Tšekki oli vielä Tšekkoslovakia ja kommunistinen valtio, mihin ajoittain sivulauseissa viitataankiin. Koska en ole vannoutunut puutarhuri, en tiedä missä määrin teksti kuvaa todellisuutta, mutta veikkaan ettei puutarhurin vuodenkierto ole muuttunut olennaisesti 80 vuodessa. Kirja sai miettimään äitini motivaatiota puutarhanhoitoon kun olin lapsi (oli kukkapenkkejä, vihanneksia, mansikkamaa ja kivikkopuutarha). Ehkäpä pitäisi suositella tätä kirjaa hänelle erityisesti. Saatte te muutkin sen lukea. :)
-----
Puutarhurin vuosi muualla:
Valvatintarha-puutarhablogi
Kirjava-puutarhablogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tšekki
Ayaan Hirsi Ali: The Caged Virgin - An Emancipation Proclamation for Women and Islam
Luettu: 13.12.2009
Alkuperäinen nimi: De Maagdenkooi
Käännös: Jane Brown
Palaamme pitkästä aikaa takaisin feminismin nykyklassikoiden pariin.
The Caged Virgin - An Emancipation Proclamation for Women and Islam (suom. Neitsythäkki: Islam, nainen ja fundamentalismi) on somalialaissyntyisen hollantilaisaktivistin esseekokoelma islamin kipeästi kaipaamista uudistuksista, musliminaisten ongelmista ja heidän tärkeästä roolistaan näissä uudistuksissa, sekä tarkkaa analyysia islamista ja maahanmuuttajamuslimeista. Lisäksi kirja on osin biografinenkin, sillä monet teksteistä käsittelevät nimenomaan Hirsi Alin elämää ja kokemuksia, erityisesti dokumenttiohjaaja Theo van Goghin murhan jälkeen.
Koko ajan kirjaa lukiessa koin valaistumisen lekaniskun toisensa jälkeen: "Näinhän se on, miten en ole koskaan kuullut tästä aiemmin?!" Ayaan Hirsi Ali aloittaa siitä, miksi juuri muslimit ovat ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ja osoittaa, miten islamin rakenne on tähän syynä. Uskonto on hyvin olennainen osa muslimien elämää ja se dominoi elämän jokaista aspektia; tämä dominointi perustuu pelolle ja rangaistukselle. Tämä on saanut aikaan sen, että muslimien kulttuuri rakentuu tälle samalle hierarkiselle ajattelulle, mikä ei todellakaan sovi länsimaiseen kulttuuriin. Toinen ongelma on meillekin tutun ensimmäisen käskyn valta. Muslimeille moraalin, lain ja ohjeiden ainut lähde on Muhammad; islamia ei saa missään nimessä kritisoida koskaan, joten minkäänlaista sisäistä muutosta ei islamissa ole koskaan tapahtunut toisin kuin esimerkiksi kristinuskossa. Lisäksi länsimaisten filosofien ajatusten reflektointi on jumalan pettämistä ja sitä kautta koko yhteisön (eli kaikkien muslimien, heimon, klaanin) ja perheen häpäisemistä. Tästä päästäänkin jouhevasti kolmanteen myrkkypesäkkeeseen: häpeän, kunnian ja rangaistusten paine, joka pohjautuu kokonaan seksuaalisuuteen, erityisesti naisten seksuaalisuuteen. Hirsi Ali pureutuu näihin aiheisiin seuraavissa luvuissa tarkemmin, selvittää miksi islam on edelleen sama kuin 600-luvulla ja peräänkuuluttaa tervettä kyseenalaistamista kaikille alueille, myös uskontoon. Lisäksi Hirsi Ali tutustuu muslimimaahanmuuttajien ongelmiin Alankomaissa ja osoittaa, miksi nämä ovat selitettävissä islamin rakenteella; Hirsi Ali käy läpi myös neljä integroimisen mallia, joista parhaiten toimivaa sosiokulttuurista mallia ei vain käytetä. Monet luvuista pureutuvat myös musliminaisten kokemaan väkivaltaan.
Kirjan keskeisin sanoma on meidän länsimaisten asenne muslimeja kohtaan. Sen sijaan, että tekisimme sen mitä kaikkien muiden kohdalla tekisimme eli kritisoisimme avoimesti tiettyjä ongelmia, teemme karhunpalveluksen käärimällä muslimit pumpuliin. Kuten joku sen on joskus hyvin kiteyttänyt "demokratiassa ei ole oikeutta olla loukkaantumatta", sillä demokratia perustuu konfliktille, erilaisten ajattelutapojen yhdessä elämiseen. Ikävä kyllä länsimaiset johtajat jatkavat muslimien paapomista eikä heille kehity toleranssia eri mielipiteille, eli demokratialle! Tämä näkyi erittäin hyvin Jyllands-Postenin kuvakohussa (kyseessä ei itse asiassa ollut pilakuva; lieneekö kyseessä freudilainen lipsahdus paapomisasenteesta...), kun Muhammadin kuvien julkaisu sai aikaan helvetillisen kohun muslimien joukossa. Sen sijaan, että muslimeille olisi yksinkertaisesti huomautettu, että "tämä kuuluu demokratiaan, nielkää se", monien maiden poliittiset johtajat päätyivät pyytelemään anteeksi muslimeilta ja muslimimailta. Tämä on niin raivostuttavaa! Saman asenteen takia koulukiusattu joutuu vaihtamaan koulua, ei kiusaaja; siksi kotiväkivaltaa kokenut joutuu muuttamaan pois, ei hakkaaja; sen takia raiskattuja syyllistetään, aivan kuin rikos olisi heidän syytään. Samalla metodilla muuten käännetään sokea silmä muslimiperheissä tapahtuvalle insestille, väkivallalle, raiskauksille ja jopa murhille. Sokea ymmärtäminen on kaikkein pahinta rasismia.
Lisäksi jään miettimään, miten Hirsi Alia uhanneet muslimit ovatkin niin kuuroja: he käyttäytyvät juuri sillä tavalla, mitä Hirsi Ali kritisoi ja pyrkii muuttamaan, sillä se ei sovi länsimaiseen yhteiskuntaan. Eivätkä ainoastaan muslimit; monet länsimaisetkaan eivät ole tajunneet kirjan jujua -vaikka sitä ei enää yhtään selvemmin voi sanoa- ja jatkavat samaan malliin, puolustellen Hirsi Alin henkeä uhkaavia muslimeja sanoen kuinka tämä on heidän kulttuuriaan. Alussa mainittu dokumenttiohjaaja Theo van Gogh'han murhattiin vuonna 2004, kun hänen ja Hirsi Alin yhteistyössä syntynyt islamkriittinen lyhytelokuva Submission (suom. alistuminen) esitettiin Alankomaissa. Nykyään Hirsi Ali joutuu olemaan vuorokauden ympäri henkivartijoiden seurassa, sillä juuri ne ihmiset, joiden elämää hän haluaa parantaa, haluavat tappaa hänet.
On varsin kuvaavaa, että suomennoksen kustantaja Otavalta jäi "teknisen virheen" vuoksi kaikkein provosoivin kohta kirjasta painamatta; sama kohta, jolle Hirsi Ali ei antanut hyväksyntää sensuroida kirjasta. Lisäksi Otava jätti suomentajan nimen pois "turvallisuussyistä", niin kuin on käynyt kaikissa muissakin maissa. (Helsingin Sanomat 2005) Lisäksi Otava mainosti kirjaa kuvaten sitä sanoin "kriittinen pamfletti, joka ravistelee pohtimaan kulttuurien kohtaamisen ongelmia mutta ei esitä totuutta muslimeista". Mistä lähtien kustantaja ottaa kantaa sisältöön muutoin kuin päättämällä julkaistaanko joku kirja vai ei? Tätä kritisoi myös Vapaa-ajattelijoiden liitto. Niin. Miksiköhän muutokselle molemmissa leireissä on kipeä tarve?
Tietenkään The Caged Virgin ei ole täydellinen. Hirsi Ali yleistää, kärjistää ja keskittyy näkökulmaansa sopivaan ainekseen. En kuitenkaan pidä tätä suurenakaan ongelmana, sillä osaan ajatella myös itse, enkä kokonaan häikäistyä Hirsi Alin älykkyydestä ja häränsilmään osuvista iskuista. Kirjan varsinaninen punainen lanka on liian tärkeä tällaiseen hiustenhalkomiseen.
Loppuun vielä kiteytettynä Ayaan Hirsi Alin keskeisimmät pointit:
* Uskonnolla ja/tai kulttuurilla ei oikeuteta ihmisoikeusrikkomuskia, sillä ihmisoikeudet ovat demokratian koko perusta!
* Demokratiassa ei ole oikeutta olla loukkaantumatta!
* Kaikkia ihmisiä tulee kohdella samoin perustein niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, myös muslimeja!
* Kenenkään ei tulisi joutua olemaan hiljaa vain siksi, että kritisoitavat pystyvät vastaamaan kritiikkiin vain väkivallalla!
* Islamin uudistuminen lepää länsimaissa asuvien muslimien käsissä, joten heitä tulisi rohkaista muutokseen; loppujen lopuksi koko Euroopan kohtalo riippuu tästä!
LUKEKAA TÄMÄ TÄRKEÄ KIRJA; JOS EI ITSENNE, NIIN TULEVIEN EUROOPPALAISTEN TAKIA!
-----
The Caged Virgin muualla:
Helsingin Sanomat
Agricola -historiaverkko
Meten Luetut -blogi
Jussi K. Niemelän blogi
Kattona taivas -blogi
Lukupaikka-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Somalia
Alkuperäinen nimi: De Maagdenkooi
Käännös: Jane Brown
Palaamme pitkästä aikaa takaisin feminismin nykyklassikoiden pariin.
The Caged Virgin - An Emancipation Proclamation for Women and Islam (suom. Neitsythäkki: Islam, nainen ja fundamentalismi) on somalialaissyntyisen hollantilaisaktivistin esseekokoelma islamin kipeästi kaipaamista uudistuksista, musliminaisten ongelmista ja heidän tärkeästä roolistaan näissä uudistuksissa, sekä tarkkaa analyysia islamista ja maahanmuuttajamuslimeista. Lisäksi kirja on osin biografinenkin, sillä monet teksteistä käsittelevät nimenomaan Hirsi Alin elämää ja kokemuksia, erityisesti dokumenttiohjaaja Theo van Goghin murhan jälkeen.
Koko ajan kirjaa lukiessa koin valaistumisen lekaniskun toisensa jälkeen: "Näinhän se on, miten en ole koskaan kuullut tästä aiemmin?!" Ayaan Hirsi Ali aloittaa siitä, miksi juuri muslimit ovat ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ja osoittaa, miten islamin rakenne on tähän syynä. Uskonto on hyvin olennainen osa muslimien elämää ja se dominoi elämän jokaista aspektia; tämä dominointi perustuu pelolle ja rangaistukselle. Tämä on saanut aikaan sen, että muslimien kulttuuri rakentuu tälle samalle hierarkiselle ajattelulle, mikä ei todellakaan sovi länsimaiseen kulttuuriin. Toinen ongelma on meillekin tutun ensimmäisen käskyn valta. Muslimeille moraalin, lain ja ohjeiden ainut lähde on Muhammad; islamia ei saa missään nimessä kritisoida koskaan, joten minkäänlaista sisäistä muutosta ei islamissa ole koskaan tapahtunut toisin kuin esimerkiksi kristinuskossa. Lisäksi länsimaisten filosofien ajatusten reflektointi on jumalan pettämistä ja sitä kautta koko yhteisön (eli kaikkien muslimien, heimon, klaanin) ja perheen häpäisemistä. Tästä päästäänkin jouhevasti kolmanteen myrkkypesäkkeeseen: häpeän, kunnian ja rangaistusten paine, joka pohjautuu kokonaan seksuaalisuuteen, erityisesti naisten seksuaalisuuteen. Hirsi Ali pureutuu näihin aiheisiin seuraavissa luvuissa tarkemmin, selvittää miksi islam on edelleen sama kuin 600-luvulla ja peräänkuuluttaa tervettä kyseenalaistamista kaikille alueille, myös uskontoon. Lisäksi Hirsi Ali tutustuu muslimimaahanmuuttajien ongelmiin Alankomaissa ja osoittaa, miksi nämä ovat selitettävissä islamin rakenteella; Hirsi Ali käy läpi myös neljä integroimisen mallia, joista parhaiten toimivaa sosiokulttuurista mallia ei vain käytetä. Monet luvuista pureutuvat myös musliminaisten kokemaan väkivaltaan.
Kirjan keskeisin sanoma on meidän länsimaisten asenne muslimeja kohtaan. Sen sijaan, että tekisimme sen mitä kaikkien muiden kohdalla tekisimme eli kritisoisimme avoimesti tiettyjä ongelmia, teemme karhunpalveluksen käärimällä muslimit pumpuliin. Kuten joku sen on joskus hyvin kiteyttänyt "demokratiassa ei ole oikeutta olla loukkaantumatta", sillä demokratia perustuu konfliktille, erilaisten ajattelutapojen yhdessä elämiseen. Ikävä kyllä länsimaiset johtajat jatkavat muslimien paapomista eikä heille kehity toleranssia eri mielipiteille, eli demokratialle! Tämä näkyi erittäin hyvin Jyllands-Postenin kuvakohussa (kyseessä ei itse asiassa ollut pilakuva; lieneekö kyseessä freudilainen lipsahdus paapomisasenteesta...), kun Muhammadin kuvien julkaisu sai aikaan helvetillisen kohun muslimien joukossa. Sen sijaan, että muslimeille olisi yksinkertaisesti huomautettu, että "tämä kuuluu demokratiaan, nielkää se", monien maiden poliittiset johtajat päätyivät pyytelemään anteeksi muslimeilta ja muslimimailta. Tämä on niin raivostuttavaa! Saman asenteen takia koulukiusattu joutuu vaihtamaan koulua, ei kiusaaja; siksi kotiväkivaltaa kokenut joutuu muuttamaan pois, ei hakkaaja; sen takia raiskattuja syyllistetään, aivan kuin rikos olisi heidän syytään. Samalla metodilla muuten käännetään sokea silmä muslimiperheissä tapahtuvalle insestille, väkivallalle, raiskauksille ja jopa murhille. Sokea ymmärtäminen on kaikkein pahinta rasismia.
Lisäksi jään miettimään, miten Hirsi Alia uhanneet muslimit ovatkin niin kuuroja: he käyttäytyvät juuri sillä tavalla, mitä Hirsi Ali kritisoi ja pyrkii muuttamaan, sillä se ei sovi länsimaiseen yhteiskuntaan. Eivätkä ainoastaan muslimit; monet länsimaisetkaan eivät ole tajunneet kirjan jujua -vaikka sitä ei enää yhtään selvemmin voi sanoa- ja jatkavat samaan malliin, puolustellen Hirsi Alin henkeä uhkaavia muslimeja sanoen kuinka tämä on heidän kulttuuriaan. Alussa mainittu dokumenttiohjaaja Theo van Gogh'han murhattiin vuonna 2004, kun hänen ja Hirsi Alin yhteistyössä syntynyt islamkriittinen lyhytelokuva Submission (suom. alistuminen) esitettiin Alankomaissa. Nykyään Hirsi Ali joutuu olemaan vuorokauden ympäri henkivartijoiden seurassa, sillä juuri ne ihmiset, joiden elämää hän haluaa parantaa, haluavat tappaa hänet.
On varsin kuvaavaa, että suomennoksen kustantaja Otavalta jäi "teknisen virheen" vuoksi kaikkein provosoivin kohta kirjasta painamatta; sama kohta, jolle Hirsi Ali ei antanut hyväksyntää sensuroida kirjasta. Lisäksi Otava jätti suomentajan nimen pois "turvallisuussyistä", niin kuin on käynyt kaikissa muissakin maissa. (Helsingin Sanomat 2005) Lisäksi Otava mainosti kirjaa kuvaten sitä sanoin "kriittinen pamfletti, joka ravistelee pohtimaan kulttuurien kohtaamisen ongelmia mutta ei esitä totuutta muslimeista". Mistä lähtien kustantaja ottaa kantaa sisältöön muutoin kuin päättämällä julkaistaanko joku kirja vai ei? Tätä kritisoi myös Vapaa-ajattelijoiden liitto. Niin. Miksiköhän muutokselle molemmissa leireissä on kipeä tarve?
Tietenkään The Caged Virgin ei ole täydellinen. Hirsi Ali yleistää, kärjistää ja keskittyy näkökulmaansa sopivaan ainekseen. En kuitenkaan pidä tätä suurenakaan ongelmana, sillä osaan ajatella myös itse, enkä kokonaan häikäistyä Hirsi Alin älykkyydestä ja häränsilmään osuvista iskuista. Kirjan varsinaninen punainen lanka on liian tärkeä tällaiseen hiustenhalkomiseen.
Loppuun vielä kiteytettynä Ayaan Hirsi Alin keskeisimmät pointit:
* Uskonnolla ja/tai kulttuurilla ei oikeuteta ihmisoikeusrikkomuskia, sillä ihmisoikeudet ovat demokratian koko perusta!
* Demokratiassa ei ole oikeutta olla loukkaantumatta!
* Kaikkia ihmisiä tulee kohdella samoin perustein niin positiivisesti kuin negatiivisestikin, myös muslimeja!
* Kenenkään ei tulisi joutua olemaan hiljaa vain siksi, että kritisoitavat pystyvät vastaamaan kritiikkiin vain väkivallalla!
* Islamin uudistuminen lepää länsimaissa asuvien muslimien käsissä, joten heitä tulisi rohkaista muutokseen; loppujen lopuksi koko Euroopan kohtalo riippuu tästä!
LUKEKAA TÄMÄ TÄRKEÄ KIRJA; JOS EI ITSENNE, NIIN TULEVIEN EUROOPPALAISTEN TAKIA!
-----
The Caged Virgin muualla:
Helsingin Sanomat
Agricola -historiaverkko
Meten Luetut -blogi
Jussi K. Niemelän blogi
Kattona taivas -blogi
Lukupaikka-blogi
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Somalia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)