Luettu: 10.4.2012
Alkuperäinen nimi: Människohamn
Käännös: Jaana Nikula
Lupasin Kuinka kuolleita käsitellään -teoksen jälkeen antaa Ajvide Lindqvistille ainakin toisen mahdollisuuden. Tähän vaa'ankielitehtävään valitsin suositellun tyypin toiseksi viimeisimmän, vuonna 2008 julkaistun 500+ -sivuisen romaanin.
Ihmissatama sijoittuu fiktiiviselle ruotsalaissaarelle, Domarölle, Andersin isoäidin ja tämän partnerin Simonin kotimaisemiin. Eräänä kauniina talvipäivänä nuoripari Cecilia ja Anders lähtevät hiihtoretkelle läheiselle majakalle 6-vuotiaan tyttärensä Majan kanssa. Maja katoaa kesken retken jälkiä juuri sataneeseen lumeen jättämättä. Tyttären katoaminen hajottaa Andersin ja Cecilian liiton, ja Anders päätyy juomaan suruunsa. Pari vuotta myöhemmin Anders palaa takaisin Domarölle, jossa hän kuulee oveen kolkutettavan, huomaa lelujen siirtyvän ja näkee pöytään kaiverretun "Kanna minua" -viestin Majan käsialalla. Samaan aikaan myös muualla saarella tapahtuu: vandalismia, tuhopolttoja ja mopon pärinää yössä. Myös saaren historiassa on mystisiä tapahtumia, joita saaren ikieläjät, eli saarella ympäri vuoden asuvat pitävät salassa. Andersin epätoivolla saada unelmiensa tytär takaisin ei ole kuitenkaan rajoja, ja hän kaivautuu pikku hiljaa syvemmälle saaren vetiseen menneisyyteen, jossa häilyy saaren asukkaiden ja heitä ympäröivän meren maaginen viha-rakkaus-suhde.
Kyllä kannatti yrittää uudelleen. Tämä toimi minulle paljon paremmin kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Edelleen Ajvide Lindqvist leikkii paranormaalein teemoin, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Loppu tosin menee erittäin selkeästi fantasian puolelle, mutta sen voi myös halutessa tulkita Andersin mielen hajoamiseksi todellisuuden edessä. Kaikkein eniten nautin tavasta, jolla sama tapahtuma kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta. Esimerkiksi Anders, päähenkilö, maalaa Majasta täydellisen lapsen kuvan, kun taas Cecilia näki lapsen aivan toisin -ja ilmeisesti ihan hyvin syin. Toinen mielenkiintoinen seikka oli eri hekilöiden kasvu: moni saarella kasvanut henkilö on aikuisena mukana tarinassa, ja jokaisessa heistä näkyy saaren historian leima sekä eräiden tiettyjen nuoruudentapahtumien jälki.
Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Nyt mietin hieman epäilevästi tarttumista Ajvide Lindqvistin muihin kirjoihin, mutta katsoo nyt. Pituudestaan huolimatta varsin nopealukuinen kirja, sillä sitä ei kovin usein malta sulkea. Erikoismaininnan kaipaa kirjan kansi, joka sopii kirjan tunnelmaan aivan täysin. Varsinkin kirjan ja kirjailijan nimissä käytetty fontti kiinnittää huomion kirjan näkymättömään päähenkilöön, Majaan. Suosittelen monitulkintaisen ja syvälle menevien ja hieman mysteeristen kirjojen lukijoille.
-----
Ihmissatama muualla:
Helsingin Sanomat
Keskisuomalainen
Kirjavinkit.fi
Kuuttaren lukupäiväkirja -blogi
Kirjamielellä-blogi
Ofelia Outolintu -blogi
Täydellisyys on ihmisen luomaa -blogi
Kirjoitusvirneitä-blogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Ajvide Lindqvist. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Ajvide Lindqvist. Näytä kaikki tekstit
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Luettu: 11.9.2011
Alkuperäinen nimi: Hanteringen av odöda
Käännös: Jaana Nikula
Kuten alla olevasta linkkilistasta huomaa, tämä kirja on tullut meidän pienessä blogosfäärissä sen verran usein vastaan, että jopa minä muistin kirjan ihan ilman muistilappua, kun sen kirjaston tyrkkyhyllyllä näin.
Kuinka kuolleita käsitellään alkaa, kun länsinaapurimme pääkaupungissa on helle ja erittäin painostava ilma. Kaiken lisäksi sähkölaitteet temppuilevat, kun eivät suostu menemään pois päältä ja eräillä on varsin vakavia ongelmia muun muassa sydämentahdistinten kanssa. Karmiva päänsärkykin vaivaa kaikkia tukholmalaisia. Sitten se yhtäkkiä loppuu, mutta abstraktimpaa päänsärkyä on luvassa vielä pitkään sillä tukholmalaiskalmot heräävät henkiin. Näiden joukossa on vaimonsa noin tuntia ennen heräämistä hirvikolarissa menettänyt David, toimittaja Gustav Mahler joka kaivaa järkytyksekseen pari kuukautta sitten onnettomuudessa kuolleen 8-v. pojanpoikansa haudan ja löytää sieltä mädänneen zombin, eläkeläis-Elvy saa keskellä yötä vieraakseen kuukausi sitten kuolleen aviomiehensä. Seuraa kaaosta ja paniikkia.
En selvästikään ollut lukenut muiden blogistien kirjoituksia tarpeeksi tarkkaan, että olisin saanut painettua mieleeni tämän kirjan tyylilajin. Siis sikäli kun sillä nyt varsinaisesti tyylilajia on, sen verran monitulkintaista on meno. Itse ajattelin viimeiseen viidennekseen asti, että voi kun kiva, zombiaiheesta kirjoitettu draama! Sitten eräs kuolleista lurkkii erään ikkunan takana ja jään miettimään, että kas, olipas kauhugenren tyylinen kohtaus. Ja sitten päästää loppuun ja kirjailijan kiitoksiin, jossa arvostetaan kustantamon riskiä lähteä julkaisemaan kauhua.
Jep, ei oikein tuntunut kauhulta, ei. Ihmissuhdevatvominen, myös kuolleiden muistojen kanssa näiden haahuillessa ympäriinsä zombeina, on silti ihmissuhdevatvomista ja se vaan ei minulle toimi. Sinänsähän lähtöasetelma on filosofisesti mielenkiintoinen, mutta jotenkin kuoleman ja kuolevaisuuden pohdinnan sijaan mietitäänkin surua ja irtipäästämisen tuskaa (tai tuskattomuutta). Ja teiniangstia. Lisäksi kirjan fantasiaelementti tuntui hieman irralleen jääneeltä langanpätkältä: miten kuolleet heräsivät henkiin, miksi siinä oli kahden kuukauden aikaraja, miksi Elvy ja Flora kuulevat kuolleiden ajatuksia, miten kuolleiden telepatiapiiri toimii, miksi ne toimivat kuten toimivat. Jokin selityskin olisi varmaan ollut parempi tämän selittämättömyyden sijaan.
Kenties olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin voinut asennoitua siihen alusta asti kauhuna enkä draamana. Toisaalta eipä se hyvän kauhunkaan mittapuulle mene. Harmittaa, sillä useimmat ovat siitä pitäneet ja nyt tunnen oloni hieman vialliseksi, kun en sitä itse näe. Ehkäpä sisäinen zombini otti ohjat käsiinsä ja luin teoksen sen silmien (ja välinpitämättömyyden) kautta. Onneksi kirjastossa suositeltiin Ystävät hämärän jälkeen -kirjaa. Minulle vampyyrit ovat vähemmän mielenkiintoisia kuin zombit, joten kenties osaan olla miettimättä miten kirjailija on sössinyt vampyyriyden olevaisuuden, kun ei mitään varsinaista määritelmää siitä ole. Katsotaan, miten sen kanssa käy.
-----
Kuinka kuolleita käsitellään muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Kirjavinkit.fi
Helmen Lukupiiri-blogi
Kaiken voi lukea! -blogi
Meten Luetut 2006-2011 -blogi
Aamuvirkku yksisarvinen -blogi
Vinttikamarissa-blogi
Aamunkajon lukukokemukset -blogi
Kolmas linja -blogi
Alkuperäinen nimi: Hanteringen av odöda
Käännös: Jaana Nikula
Kuten alla olevasta linkkilistasta huomaa, tämä kirja on tullut meidän pienessä blogosfäärissä sen verran usein vastaan, että jopa minä muistin kirjan ihan ilman muistilappua, kun sen kirjaston tyrkkyhyllyllä näin.
Kuinka kuolleita käsitellään alkaa, kun länsinaapurimme pääkaupungissa on helle ja erittäin painostava ilma. Kaiken lisäksi sähkölaitteet temppuilevat, kun eivät suostu menemään pois päältä ja eräillä on varsin vakavia ongelmia muun muassa sydämentahdistinten kanssa. Karmiva päänsärkykin vaivaa kaikkia tukholmalaisia. Sitten se yhtäkkiä loppuu, mutta abstraktimpaa päänsärkyä on luvassa vielä pitkään sillä tukholmalaiskalmot heräävät henkiin. Näiden joukossa on vaimonsa noin tuntia ennen heräämistä hirvikolarissa menettänyt David, toimittaja Gustav Mahler joka kaivaa järkytyksekseen pari kuukautta sitten onnettomuudessa kuolleen 8-v. pojanpoikansa haudan ja löytää sieltä mädänneen zombin, eläkeläis-Elvy saa keskellä yötä vieraakseen kuukausi sitten kuolleen aviomiehensä. Seuraa kaaosta ja paniikkia.
En selvästikään ollut lukenut muiden blogistien kirjoituksia tarpeeksi tarkkaan, että olisin saanut painettua mieleeni tämän kirjan tyylilajin. Siis sikäli kun sillä nyt varsinaisesti tyylilajia on, sen verran monitulkintaista on meno. Itse ajattelin viimeiseen viidennekseen asti, että voi kun kiva, zombiaiheesta kirjoitettu draama! Sitten eräs kuolleista lurkkii erään ikkunan takana ja jään miettimään, että kas, olipas kauhugenren tyylinen kohtaus. Ja sitten päästää loppuun ja kirjailijan kiitoksiin, jossa arvostetaan kustantamon riskiä lähteä julkaisemaan kauhua.
Jep, ei oikein tuntunut kauhulta, ei. Ihmissuhdevatvominen, myös kuolleiden muistojen kanssa näiden haahuillessa ympäriinsä zombeina, on silti ihmissuhdevatvomista ja se vaan ei minulle toimi. Sinänsähän lähtöasetelma on filosofisesti mielenkiintoinen, mutta jotenkin kuoleman ja kuolevaisuuden pohdinnan sijaan mietitäänkin surua ja irtipäästämisen tuskaa (tai tuskattomuutta). Ja teiniangstia. Lisäksi kirjan fantasiaelementti tuntui hieman irralleen jääneeltä langanpätkältä: miten kuolleet heräsivät henkiin, miksi siinä oli kahden kuukauden aikaraja, miksi Elvy ja Flora kuulevat kuolleiden ajatuksia, miten kuolleiden telepatiapiiri toimii, miksi ne toimivat kuten toimivat. Jokin selityskin olisi varmaan ollut parempi tämän selittämättömyyden sijaan.
Kenties olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos olisin voinut asennoitua siihen alusta asti kauhuna enkä draamana. Toisaalta eipä se hyvän kauhunkaan mittapuulle mene. Harmittaa, sillä useimmat ovat siitä pitäneet ja nyt tunnen oloni hieman vialliseksi, kun en sitä itse näe. Ehkäpä sisäinen zombini otti ohjat käsiinsä ja luin teoksen sen silmien (ja välinpitämättömyyden) kautta. Onneksi kirjastossa suositeltiin Ystävät hämärän jälkeen -kirjaa. Minulle vampyyrit ovat vähemmän mielenkiintoisia kuin zombit, joten kenties osaan olla miettimättä miten kirjailija on sössinyt vampyyriyden olevaisuuden, kun ei mitään varsinaista määritelmää siitä ole. Katsotaan, miten sen kanssa käy.
-----
Kuinka kuolleita käsitellään muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Kirjavinkit.fi
Helmen Lukupiiri-blogi
Kaiken voi lukea! -blogi
Meten Luetut 2006-2011 -blogi
Aamuvirkku yksisarvinen -blogi
Vinttikamarissa-blogi
Aamunkajon lukukokemukset -blogi
Kolmas linja -blogi
Tilaa:
Kommentit (Atom)