J.K. Rowling: The Tales of Beedle the Bard

Luettu: 30.12.2008

Beedle the Bard on kaikkien jästien must-listalla, ja se sopii pahimpiin Potterin vieroitusoireisiin tämä kirjanen mainiosti.

The Tales of Beedle the Bard (suom. Siuntio Silosäkeen tarinat) koostuu viidestä sadusta, jotka ovat velholapsille yhtä tuttuja kuin jästilapsille Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja Punahilkka. Kaikkien tarinoiden jälkeen Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore on kirjoittanut lisähuomioita sadun keskeisistä teemoista, velhojen historiasta ja omia henkilökohtaisia muistelmia. Ensimmäinen satu (The Wizard and the Hopping Pot) kertoo avuliaan velhon pojasta, joka isänsä kuoleman jälkeen kieltäytyy auttamasta jästejä katkerana siitä, että hänen isänsä jätti hänelle perinnöksi ainoastaan padan ja parittoman tossun. Toisessa tarinassa (The Fountain of Fair Fortune) kolme noitaa ja ritari pyrkivät kaikki taikalähteelle, jonka sanotaan voivan ratkaista minkä ongelman tahansa, mutta siinä saa kylpeä vuodessa vain yksi henkilö. Kolmas tarina (The Warlock's Hairy Heart) on henkilökohtainen suosikkini: velho ei halua rakastua ja sen estääkseen hän tekee jotain todella radikaalia, joka kostautuu myöhemmin. Neljännessä sadussa (Babbitty Rabbitty and Her Cackling Stump) eräs jästikuningas päättää haluta omistaa taikuuden patentin ja sen saadakseen hänen täytyy ensin oppia taikuutta ja sitten tappaa kaikki muut, jotka osaavat taikoja; Dumbledoren muistiinpanoissa vastataan Harry Potter -sarjankin tietyntyyppisille arvostelijoille metaforisesti. Viimeinen tarina (The Tale of the Three Brothers) on keskeinen viimeiselle Harry Potter -kirjalle; se kuvaa kolmen veljeksen kohtaloa heidän tavattuaan Kuoleman ja Sen heille antamien toiveiden osuutta kunkin veljeksen elämään.

The Tales of Beedle the Bardin suomennos tulee kuulumaan serkkuni kirjahyllyyn parin vuoden päästä, sen verran mahtavia satuja nämä ovat. Ne ovat hyvää vastapainoa stereotyyppisille, perinteisille saduille, joita se mukula saa kuulla ihan riittämiin. Pakko nostaa hattua Rowlingille: hän on luonut jotain todella omaperäistä ja kestävää. Klassikkoainesta!

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Luettu: 15.3.2007
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows
Käännös: Jaana Kapari-Jatta

Luin itse asiassa Kuoleman varjelukset jo 2007 heinäkuussa alkuperäiskiellä), mutta kääntäjänä on pakko lukea teos uudemman kerran vielä Kapari-Jatan mahtavana suomennoksena. Ja sitähän se oli, mahtava. Eikä tarinakaan kulu nuonkaan lyhyessä ajassa. Itse asiassa se, että lukee sen äidinkiellellään antaa vielä lisämausteita, kun ymmärtää pienimmänkin nyanssin. Lisäksi voinen paljastaa suunnattoman kiinnostukseni neologismeihin, joita Potterit ovat nyt seitsemän kirjan (ja muutaman spin-off -kirjan) kautta jakaneet suomen kieleen.

Erityiskiitosta saa nimenomaan kääntäjä Jaana Kapari-Jatta. Siinä missä kääntäminen oli pre-Potterin aikakaudella lähinnä akateemisten henkilöiden ja kustannusalan ammattilaisten (sekä tietysti kääntäjien itsensä) sisäpiiriläisyyttä, toi Kapari-Jatta sen suuren yleisön tietoon. Aivan, kirjat eivät käänny itsestään ja ainakaan toistaiseksi käännöskoneet eivät tee kovin siistiä jälkeä (eivätkä teekään ihan heti). Siihen asti saamme nauttia ihmisaivojen kekseliäisyydestä ja luovuudesta, vaihteeksi positiivisessa mielessä.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Luettu: 22.7.2007

Kuoleman varjelusten alkuperäisversiota odotettiin kuin kuuta nousevaa, jona aikana vierailin eri Potter-aiheisilla fanisivustoilla jotakuinkin tuhat ja yksi kertaa kuukaudessa ja tulipa vieroitusoireissa kirjoitettua (toistaiseksi) ainokainen fanfiction-tekstinikin. Tupakaulahuivi tuli kudottua kuudennen osan, Puoliverisen prinssin, suomennosta odottaessa. Tällä hetkellä työn alla on Puoliverisen prinssin elokuvaversion ensi-iltaan mennessä valmistaa Potter-tyyppinen koulupuku (melkein valmis; hametta en tosin aio avada kedavrankaan uhalla päälleni).

Siirsin työvuoroni julkaisupäivänä siten, että voisin mennä Suomalaisen eteen niin pian kuin mahdollista ja siinä sitä sitten tavattiin opusta työvuoroon asti ja kaikilla mahdollisilla tauoilla työvuoron aikana. Itse asiassa ihan hyvä systeemi, kun sai sulatella lukemaansa työitä tehdessä ennen kuin jatkoi; ei tullut ähkyä kuten Half-Blood Princea lukiessa. Mutta itse asiaan. Jos nyt on joku, joka tosiaan ei tiedä, mistä on kyse, sanottakoon seuraavaa: Harry Potter and the Deathly Hallows on salama-arpiotsaisen velhopojan elämästä kertovan seitsemänosaisen fantasiasarjan viimeinen osa, joka kaiken aiemman menestyksen johdosta sai (jästi)maailman sekaisin. Tässä viimeisessä osassa Harry ystävineen lähtee matkalle tuhoamaan niin velho- kuin jästimaailmaakin uhkaavan velhon, Lordi Voldemortin (aka. Pimeyden lordi, aka. Hän-Joka-Jääköön-Nimeämättä, aka. Voltsu), biologian lakeja uhmaavan pitkäikäisyyden salaisuuden varmistajia, hirnyrkkejä. Matkan aikana Harry saa selville menneisyydestään -ja nykyisyydestään- uusia asioita valmistautuen viimeiseen taisteluun.

Ahmin Deathly Hallowsin samalla innolla kuin edeltäjänsäkin. Alun perin taisin ensimmäiseen Potteriini (epäkronologisesti kyseessä oli Azkabanin vanki, koska se sattui olemaan kirjastossa ainoana paikalla) sen jälkeen, kun olin pari päivää aiemmin nähnyt muistaakseni 45 minuuttia -ohjelman jutun Harry Pottereiden menestyksestä ja tähän päivään verrattuna vielä pienessä mittakaavassa olleeseen Pottermaniaan. Kuten osasin odottaakin kaikkien niiden sivustojen lukemisen jälkeen, luvassa oli monien arvoituksiksi jääneiden kysymysten ratkaisuja ja vastaus ultimaaliseen kysymykseen siitä, kenen puolella Kalkaros oikeasti on. Olin kuin olinkin oikeassa, vaikka syyt olivatkin hieman erilaiset kuin olin ajatellut. Tunnustettakoon nyt tämäkin: Härkösen Loppuunkäsitellyn yhteydessä mainitsin Kalkaroksen kuoleman olleen yksi kolmesta kerrasta, jolloin kirja on saanut minut itkemään. Tarkalleen ottaen syynä ei ollut Kalkaroksen kuolema, vaan tieto seuraavassa luvussa siitä, että Kalkaros uhmasi kohtaloa kerta toisensa jälkeen Kuolonsyöjien leirissä kostaakseen rakastamansa naisen kuoleman. Ja muisto siitä, että viimeinen asia, mitä Kalkaros halusi, oli Harryn katsovan häntä silmiin; Harryllehän oli useaan kertaan sanottu, että hänellä oli äitinsä silmät... Se oli vain niin goottilaisen romanttista!

Kirjallisesti Deathly Hallows on yhtä taidokas kuin muutkin Potter-saagan osat. En voi kun ihmetellä, miten ihmismieli pystyykin tuottamaan jotain tällaista, ja se vetää sanattomaksi. Ja nöyräksi, kun tietää, ettei kuulu itse siihen joukkoon, jolla on tällainen mielikuvitus ja kirjoituskyky. Kaikki kunnia Rowlingille tämän kirjasarjan luomisesta. Haluan uskoa, että Harry Potterit ovat tehneet tästä maailmasta ja asukkaista edes hitusen parempia.