Aakkoshaaste

Koska edellisissä haasteissa ei olisi muuten tarpeeksi tekemistä, niin lisään listaan vielä yhden haasteen: aakkoshaasteen. Tästä kiitän Marjista, jolta tuli ensimmäinen kipinä, ja Auringonpalvoja86:sta, joka löi viimeisen naulan arkkuun. Saadaan kirjahyllyä käytyä läpi ja nostettua esiin mahdollisesti erittäinkin hyviä, mutta melko tuntemattomia kirjoja. Miksi muuten me kirjahullut ostetaan kirjoja hyllyyn, muttei lueta niitä? Tuleeko hyviä kirjoja vastaan niin monelta suunnalta, että blogeista tai satunnaisista poiminnoista ei-niin-pysyvitä suosituksista tulee vain luettua enemmän, kun ajattelee että pysyväthän ne kirjat siellä hyllyssä odottamassa parempaa aikaa...

Joka tapauksessa, säännöt ovat siis seuraavat. Kirjat valitaan kirjailijan sukunimen perusteella ja lukeminen tapahtuu aakkosjärjestyksessä. On erittäin suositeltavaa pitäytyä oman kirjahyllyn lukemattomiin tai pitkän aikaa sitten luettuihin kirjoihin. Mikäli käy niin, ettei johonkin kirjaimeen ole kirjahyllystä mitään, saa mennä kirjaston puolelle. Varaan kuitenkin itselleni erään poikkeuksen sääntöihin; käyn juuri post-koloniaalisen kirjallisuuden kurssia, joten mikäli päätän tehdä esseeni joistain alla mainituista kirjoista, aakkosjärjestys saa kenkää. Muissa tapauksissa pyrin pitämään kiinni aakkosjärjestyksestä.

Tunnisteeni haastelle on ABC ja haastelätkän lisään sivuun seurantaa (mutta ei kilpailua!) helpottamaan. Oma listani näyttää kirjahyllyni tunnin tutkailun jälkeen seuraavalta ja puuttuvat kirjaimet etsin aikanaan kirjastosta.

Aidoo, Ama Ata: No Sweetness Here
Butler, Judith: Undoing Gender (APUA!; juu ei...)
Barker, Dan: Godless
Cortazár, Julio: Ruutuhyppelyä
Dafydd, Fflur: Twenty Thousand Saints
Ensler, Eve: Necessary Targets
Fry, Stephen: The Liar
Grace, Patricia: The Sky People
Hall, Radclyffe: The Well of Loneliness
Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Joyce, James: Dubliners
Kontula, Anna: Punainen eksodus
LeGuin, Ursula K: Left Hand of Darkness
Mankell, Henning: Innan frosten
Niemi, Mikael: Nahkakolo
Orwell, George: Nineteen Eighty-Four
Pitman, Joanna: Blondit
Q
Russell, Bertrand: Why I Am Not a Christian
Sagan, Carl: Cosmos
Tolkien, J.R.R: The Children of Húrin
Uusikylä, Kari: Hyvä, paha opettaja
Vera, Yvonne: Butterfly Burning
Waters, Sarah: The Night Watch
X
Y
Z
Å
Ä
Ö

-----

Lisäksi ilmoitusluontoinen asia. Julistan Kielletyn haasteen päättyneeksi, koska innostukseni siihen tuntuu olevan lähennä teoreettinen. Lisäksi kaikki lukemista kirjoista ovat pannassa jossain päin maailmaa (esim. Pohjois-Koreasssa ja Turkmenistanissa kaikki ulkomainen kirjallisuus jyrkästi kielletty), joten antaa olla. Deletoin haasteen gadget-lätkän sivusta, mutta jätän tunnisteet paikoilleen.

Alla lopullinen tulokseni, eli hurjat neljätoista kirjaa, joista suurin osa luettu ennen haastetta (...).

George Orwell: Animal Farm (pre-blogi)
Nadine Gordimer: Burgher's Daughter (pre-blogi)
Susan Kuronen: Pääministerin morsian
Richard Dawkins: The God Delusion
J.K. Rowling: The Harry Potter Series
Toni Morrison: The Bluest Eye
Voltaire: Candide
Anne Frank: The Diary of a Young Girl (pre-blogi)
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Ken Kesey: One Flew over the Cuckoo's Nest
Alice Walker: The Color Purple
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
William Golding: The Lord of the Flies (pre-blogi)

Kielletty haaste

Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n innoittamana otan Nobel-haasteen rinnalle Kielletyn haasteen: tarkoituksenani on lukea sadan kirjan lista, joista jokainen kirja on tai on ollut kielletty. Perustana tälle listalle toimii Nicholas J. Karolidesin, Margaret Baldin ja Dawn B. Sovan kirjoittama teos 100 Banned Books - Censorship Histories of World Literature. Kolmikko nimeää sata kirjaa ja jakaa ne neljään kategoriaan niiden pääasiallisen kieltoperusteen mukaan: poliitiset, uskonnolliset, seksuaaliset ja sosiaaliset syyt (Fahrenheit 451 kuuluu näistä muuten viimeiseen kategoriaan). Koska kirjoittajat ovat Yhdysvalloista, listassa on joitain vain yhdysvaltalaiselle kirjallisuudelle, ei maailmankirjallisuudelle relevantteja teoksia. Olen korvannut listaa kahdella suomalaisen kirjallisuuden sensuuriedustuksella, sekä lisännyt listaan Freedom to Read -blogin joitain vuoden 2009 kiellettyjen kirjojen listalla olevia teoksia, sekä ALA:n "haasteellisten" klassikoiden listalla olevia teoksia.

Kaikki listan teokset, jotka on luettu tämän blogin aikapiirin sisällä -lähtötilanteessa siis kymmenen kappaletta- on merkitty tunnisteella Kielletty haaste, jolla merkitään myös tulevat listan teokset.

Poliittiset

- George Orwell: 1984
- Erich Maria Remarque: All Quiet on the Western Front
- MacKinley Kantor: Andersonville
- George Orwell: Animal Farm
- John Milton: Areopagitica
- Richard Wright: Black Boy
- Nadine Gordimer: Burgher's Daughter
- Frank Snepp: Decent Interval
- Boris Paternak: Doctor Zhivago
- John Steinbeck: The Grapes of Wrath
- Aleksandr Solzhenitsyn: The Gulag Archipelago 1918-1956
- Arthur R. Butz: The Hoax of the Twintieth Century
- Robert Cormier: I Am the Cheese
- Peter Matthiessen: In the Spirit of Crazy Horse
- Dalton Trumbo: Johnny Got His Gun
- John W. Caughey, John H. Franklin ja Ernest R. May: Land of the Free - A History of the United States
- Karl Marx ja Friedrich Engels: Manifesto of the Communist Party
- Adolf Hitler: Mein Kampf
- Niccolò Macchiavelli: The Prince
- Susan Kuronen: Pääministerin morsian
- Thomas Paine: The Rights of Man
- Kurt Vonnegut: Slaughterhouse 5
- Peter Wright: Spycather
- William J. Lederer ja Eugene Burdick: The Ugly America
- Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin

Uskonnolliset

- Thomas Paine: The Age of Reason
- Roger Williams: The Bloudy Tenent of Persecution
- Naguib Mahfouz: Children of the Alley
- Galileo Galilei: Dialogue Conserning the Two Chief World Systems
- Michel de Montaigne: Essays
- Richard Dawkins: The God Delusion
- J.K. Rowling: The Harry Potter Series
- Nawal El Saadawi: The Hidden Face of Eve - Women in the Arab World
- Hans Küng: Infallible? An Inquiry
- Taslima Nasrin: Lajja, or Shame
- Nikos Kazantzakis: The Last Temptation of the Christ
- Charles Dicken: Oliver Twist
- Giordano Bruno: On the Infinite Universe and Worlds
- Charles Darwin: The Origin of Species
- Stendahl: The Red and the Black
- Immanuel Kant: Religion within the Limits of Reason Alone
- Salman Rushdie: The Satanic Verses
- Johann Wolfgang von Goethe: The Sorrows of Young Werther

Seksuaaliset
- Theodore Dreiser: An American Tragedy
- Ovidius: The Art of Love
- Toni Morrison: The Bluest Eye
- Voltaire: Candide
- Jean-Jacques Rosseau: Confessions
- Giovanni Boccaccio: Decamerone
- John Cleland: Fanny Hill, or Memoirs of a Woman of Pleasure
- Judy Blume: Forever
- Kathleen Winsor: Forever Amber
- Mary McCarthy: The Group
- Thomas Hardy: Jude the Obscure
- Hannu Salama: Juhannustanssit
- Kama Sutra
- D.H. Lawrence: Lady Chatterley's Lover
- Vladimir Nabokov: Lolita
- Gustave Flaubert: Madame Bovary
- Edmund Wilson: Memoirs of Hecate County
- Daniel Defoe: Moll Flanders
- Samuel Richardson: Pamela, or Virtue Rewarded
- Grace Metalious: Peyton Place
- John Updike: Rabbit, Run
- William Faulkner: Sanctuary
- Henry Miller: The Tropic of Cancer
- Henry Miller: The Tropic of Capricorn
- James Joyce: Ulysseus
- D.H. Lawrence: Women in Love

Sosiaaliset

- Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn
- Anne Frank: The Diary of a Young Girl
- Nancy Garden: Annie on my Mind
- James Baldwin: Another Country
- John O'Hara: Appointment in Samarra
- Benjamin Franklin: The Autobiography
- Sylvia Plath: The Bell Jar
- John Howard Griffin: Black Like Me
- Aldous Huxley: Brave New World
- Geoffrey Chaucer: The Canterbury Tales
- Joseph Heller: Catch-22
- J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
- Anthony Burgess: A Clockwork Orange
- Stephen King: Cujo
- Ray Bradbury: Fahrenheit 451
- Go Ask Alice
- Allen Ginsberg: Howl and Other Poems
- Hubert Selby Jr.: Last Exit to Brooklyn
- Walt Whitman: Leaves of Grass
- Claude Brown: Manchild in the Promised Land
- William S. Burroughs: Naked Lunch
- John Steinbeck: Of Mice and Men
- Ken Kesey: One Flew over the Cuckoo's Nest
- Nathaniel Hawthorne: The Scarlett Letter
- Harper Lee: To Kill a Mockingbird

Ekstrat

- Kate Chopin: The Awakening
- Alice Walker: The Color Purple
- Willa Cather: Death Comes for the Archbishop
- Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
- William Golding: The Lord of the Flies
- J.R.R. Tolkien: The Lord of the Rings
- William Styron: Sophie's Choice

Lähtötilanne: 14/100

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Luettu: 30.5.2009
Alkuperäinen nimi: Fahrenheit 451
Käännös: Juhani Koskinen

Klassikkolistalta lisää materiaalia. Kirjavalinnaksi tuli hienoisen pähkäilyn jälkeen Bradburyn Fahrenheit 451; suomennos -ja pähkäily- siksi, ettei kirjastossa ollut teosta alkuperäiskielellä, mikä kihtaa perusperiaatteni kanssa lukea kirjat alkuperäiskielellä jos alkuperäiskieli on englanti ja saan käsiini englanninkielisen version melko vähällä vaivalla. Järkyttävää kyllä, Fahreinheit 451:tä ei ole saatavilla englanniksi edes yliopiston kirjastosta! Varsinainen katalysti Fahrenheitin lukemiseen on kuitenkin 1960-luvulla tehty, kirjaan perustuva elokuva jonka näin jokin yö vuosia sitten.

Fahrenheit 451 on muun muassa Yhdysvalloissa käytetyn lämpötila-asteikon mukaan se lämpö, jossa paperi palaa. Päähenkilö Guy Montag on palomies tulevaisuudessa aikana, jolloin heidän tehtävänään ei ole sammuttaa paloja vaan suorittaa etsintöjä ja tuhota kaikki löytämänsä kirjat, sillä heidän yhteiskunnassaan kaikki kirjallisuus on kielletty. Kirjojen ajatuksia tarjoavan ja niitä muuttavan vaikutuksen sijaan ihmiset on tylsistetty kilteiksi kuluttajiksi ja auktoriteettien mitä tahansa käskyä totteleviksi lampaiksi. Eräänä päivänä Montag törmää naapurustoon juuri muuttaneen pariskunnan vapaamieliseen ja perinteisiä ajattelutapoja kyseenalaistavaan tyttäreen, joka saa Montagin miettimään asennettaan elämään. Montagin ajatukset vahvistuvat, kun hän näkee erään naisen polttavan itsensä kirjastonsa mukana. Lopulta Montag varastaa kirjan, lukee sen ja päätyy tekemään elämänsä ensimmäisen oman, perustellun ratkaisunsa.

Fahrenheit 451 on pelottava tulevaisuudenkuva. Toisaalta, kun ottaa huomioon eri fundamentalististen uskontoryhmien karsastuksen omalle ajattelulle ja näiden ryhmien saaman lisenevän vallan politiikassa, ei voi olla miettimättä, mitä jos tällainen todella tapahtuisi? Mitä jos kirjat kiellettäisiin? Ei ainoastaan vallalla olevan eturyhmän mielipiteiden vastaiset, vaan kaikki kirjat (sillä pelkkä kirjallisuuden olemassaolo on potentiaalinen kasvualusta vastakkaisille mielipiteille). Mutta toisaalta... kirjoja julkaistaan niin paljon joka vuosi. Suurin osa niistä hukkuu pienemmän osan saaman huomion alle, harva niiden olemassaolosta tietää ja vielä harvempi on niitä lukenut. Ei ole oikeastaan tarpeen kieltää kirjallisuutta, riittää että ihmisten kriittisen ajattelun kyky tylsistytetään tai annetaan heidän ympäristössä olla sellaisia kirjoja, jotka vahvistavat heidän jo olemassaolevia ajatusmalleja. Näen tämän kehityksen itsessänikin; kaikista kirjoista (kaunokirjalliset klassikot, eri tietoalan klassikot, Nobel/Pulitzer/Nuori Aleksis/Finlandia-palkitut, erityisgenren kirjallisuuspalkinnot, nykykirjallisuuden klassikot, mediahuomiota saaneet uutuudet, joka vuosi julkaistavista kirjoista ne jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta ja lukemisen arvoisilta, lempikirjailijoiden uutuudet, muiden suosittelemat kirjat, mielenkiinnon kohtdealojen uutuudet...) en millään ehdi lukea kaikkea, vaan päädyn ottamaan niistä -erityispalkittuja lukuunottamatta, ne luetaan siksi että ne ovat palkittuja- ne jotka jollain tapaa pyörivät omien ideologioideni ympärillä jo valmiiksi. Ja se on aika pelottavaa: olemmeko jo Fahrenheit 451:n metaforisessa maailmassa?

Osin vastaus on osin 'ei'. Monet ideologisesti (ideologiana ei -yllätys, yllätys- ole sananvapaus, ihmisoikeudet ja ajatteluun kannustaminen) kansalaisjärjestöt vetävät herneitä nenäänsä milloin mistäkin kirjasta edelleen ja pyrkivät kaikin keinoin päästä kirjoista eroon. Yleensä kohkaaminen tosin antaa pisteitä lähinnä vastapuolelle, kuten esimerkiksi Harry Potter - kirjojen kieltoyritys monissa usalaisissa kirjastoissa. Ikävä kyllä, jotkut kirjat ovat oikeasti kiellettyjä länsimaissa (muslimimaat -sekulaari tai ei- ovat aivan oma lukunsa tällä saralla, maista joissa lukutaidottomuus on normi nekin omansa). Fahrenheit 451:n juonikuviota vasten onkin ironista, että myös se on ollut kielletty ja pitkän aikaa kirjakaupoissa ja kirjastoissa oli tarjolla ainoastaan Fahrenheitin siistitty versio (sanat 'helvetti', 'hitto' ja 'napa' ovat ilmeisesti yhteisön moraalin rappeuttamista).

Voltaire: Candide

Luettu: 20.4.2009
Alkuperäinen nimi: Candide
Käännös: J.A. Hollo

Lisää klassikoita listalle. Tällä kertaa vuorossa oli Valistuksen ajan ranskalaisfilosofi Voltaire, jonka sarkastista sitaateista olen aina pitänyt, ja sarkastinen satiiri Candidekin on.

Candide on kirjan naiivi päähenkilö, jonka opettaja Pangloss on sanonut kaiken olevan perimmäisiltä syiltään hyvää. Tässä mielentilassa lapsellinen Candide ajetaan pois aristokraattinsa linnasta jäätyään kiinni viattomasta mutta selvän seksuaalisesta kohtaamisesta aristokraatin tyttären, Kunegunden, kanssa. Candide aloittaa pitkän matkan todellisessa maailmassa ja käytyään läpi lähes kaiken pahan, mitä ihmiselle voi kohdata (omakohtaisesti tai Candidelle läheisien ihmisten kautta), hän on edelleen optimistinen ja uskoo kaikkien ja kaiken olevan hyvää.

No, sanottakoon että Candiden satiiri ilmeisen vajavaisten historian tietojeni takia meni ajoittain kaukaa ohi. Toisaalta pystyin kyllä näkemään sosiaaliluokkia ja uskontoa vastaan kohdatun satiirin (ne eivät ilmeisesti muutamassa sadassa vuodessa muutu). Candide saattaa olla satiiri, mutta tiettyjen asioiden kuvaus kuvastaa pelottavan hyvin asennetta, joka joillain ihmisillä tänään on ja ovat siinä hyvin tosissaan. Ja se on kaikkein pelottavinta.

Susan Kuronen: Pääministerin morsian

Luettu: 31.3.2009

No niin, nyt kun Pääministerin morsiamesta on kohkattu pieni ikuisuus, tapahtui tämä: Vanhanen sai haluamansa tuomion. Tähän asti olen ohittanut kirjan tositeevee-Harlequinina, mutta nyt kun se on osa Suomen sananvapauslain historiaa, se on pakko yleissivistyksen takia lukea.

Tätä odotin:
Sivu sivun jälkeen yksityiskohtaisia kuvauksia pääministerin peniksestä ja esinahasta, vielä yksityiskohtaisempia kuvauksia Kurosen ja Vanhasen päättymättömistä seksisessioista pääministerin virka-asunnossa ja -autossa, sadomasokistisia orgioita, "I'm your bitch, Susan!" -huudahduksia pääministerin tukitusta suusta, vesileikkejä, sukupuolirooleilla leikittelyä, roolileikkejä...

Tätä sain:
Keski-ikäisen heteroteinitytön Harlequin-päiväunia, surkeasti kirjoitettua tekstiä joka on selvästikin translitteroitu suoraan nauhoitetulta äänitteeltä sen kummempia sitä muokkaamatta, tavallisen tarinan suhteen noususta ja tuhosta, joka pätee kaikkiin epäonnistuneisiin suhteisiin. Siitähän tässä loppujen lopuksi on kyse: kahden keski-ikäisen eronneen seurustelusta, joka kaatuu toisen (lue: pääministerin) dominointiin.

Mikäli kirjalla oli koskaan kustannustoimittajaa, hän oli ilmeisesti kaatokännissä tällaisen tekstin hyväksyessään:

Tarja Virmala kirjoittaa: huomiotalouden uhrit, otsikkona on: kohtuutonta että pääministerin rakastumisesta rangaistaan niin rankasti että joutuu koko kansan saaliiksi, tässä on lyhyesti: jos minun pitäisi valita ajanko haisevaa roska-autoa vai siivoanko ravintoloiden ruokottomia vessoja vai soitanko Susan Kurosen entiselle miehelle kysyäkseni onko pääministerin nykyinen naisystävä hänen mielestään suurennuttanut rintojaan, valitsisin auton tai ruokottoman vessan; olen ajanut kuorma-autoa ennenkin ja tottunut penskana maalla monenlaisiin lemuihin, siivous- ja roskien keräily ovat kehnosta arvostuksestaan huolimatta säällisiä ammatteja ja erittäin kiitettävää työtä, siinä jos missä näkee työnsä jäljet. (s. 124)

Sain vastauksen; tuo oli tapahtunut ennen kuin olimme edes tavanneet. (s. 36)

Minä olin että mitä?!! (s. 19)

Matti sanoi minulle esimerkiksi hammaskorustani, että onkohan se kovin sopivaa enää keski-ikäiselle naiselle. No, kävin poistattamassa sen, kylläkin vasta kun hän oli jättänyt minut. (s. 18)

Loppujen lopuksi Pääministerin morsian kertoo nimenomaan pääministerin morsiamesta, ei pääministeristä:

Minä taisin olla vähän aktiivisempi, ehdottelin kainelaisia uusia juttuja. Mattikin innostui, mutta ainakin yksi minun fantasiani jäi lopulta toteuttamatta. Matilla nimittäin on juhlasalissaan ehkä kahdeksan metriä pitkä ruokapöytä, ja minä olisin halunnut rakastella sen päällä, ihanissa alusasuissa ja korkeakorkoisissa saappaissa. (s. 62)

Kirjan tarkoitus oli varmaan purkaa jätetyn pahimmat höyryt ja joku urpo meni tarjoamaan kirjallisesta höyryjen päästelystä rahaa ja mainetta. Keskeisin kysymys kuuluukin: miten helvetissä Vanhanen on niin typerä, että menee haastamaan Kurosen oikeuteen, taaten median ja kansan huomion kyseiselle kirjalle. Joko Vanhanen kuvittelee, että kaikki julkisuus on positiivista julkisuutta, tai sitten herra pääministerin pakkomielle yksityiselämän yksityisyydestä on juuri sitä: pakkomielle. Kiitos Vanhasen sekoilun, Kurosen kirjallisesti surkea tuotos on osa Suomen kirjallisuushistoriaa sensuurin takia, kun se muuten olisi jäänyt pölyttymään kustantajan varastoihin ja kirjastojen hyllyille.

Richard Dawkins: The God Delusion

Luettu: 7.12.2008

The God of the Old Testament is arguably the most unplesant character in all fiction: jealous and proud of it; a petty, unjust, unforgiving control-freak; a vindictive, bloodthirsty ethnic cleanser; a misogynist, homophobic, racist, infanticidal, genocidal, filicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully. [s. 51; Spot on!]

Evoluutiobiologi Richard Dawkinsin The God Delusion (suom. Jumalharha) on pakollista luettavaa kaikille, jotka haluavat sanoa uskonnosta ja sen asemasta yhteiskunnassa yhtään mitään, oli puoli mikä tahansa.

Dawkins käy kirjassaan läpi järjestäytyneen uskonnon eri puolia ja tekee niille perusteellisen ruumiinavauksen. Dawkins kumoaa erityisesti monoteististen suuruskontojen -kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden- dogmat, kreationismin ja Älykkään suunnittelun "teorian". Tämän lisäksi Dawkinsin mikroskoopin alle joutuvat uskonnon ja lasten pahoinpitelyn korrelaatio, uskovien ja ateistien moraalin olennainen ero, uskonnon ja tieteen yhteensovitusyritelmät, uskonnon evoluutio, fundamentalismi sekä uskonnon ja yhteiskunnan väliset kollisiot tietyissä asioissa.

Ruumiinavauksensa tohtori Dawkins raportoi ironisen hauskasti (erityishuomion ansaitsevat luku 6 ja luvun 2 aloitus, josta lainaus yllä). Dawkins saa kyseenalaistamaan ajattelun siitä, että luonnon ihmeellisyyden kokeminen edellyttää näkymättömän ystävän osallisuutta, kun sitä ilman luonto on vielä ihmeellisempi. Mikäli kukaan koskaan väittää kääntäjien olevan turhia, muistakaa tämä: The God Delusionin turkintajalle heilahti "demokraattisessa ja maallisessa" Turkissa häkkiä.

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Luettu: 9.8.2008

The Handmaid's Tale (suom. Orjattareni, jonka kyseenalaisin kohta on se, että sen on suomentanut mies) on yksi feministisen kaunokirjallisuuden klassikoista. Tiesin kyllä ennen lukemista kirjan punaisen langan, minkä takia en saanutkaan luettua sitä tämän aikaisemmin.

The Handmaid's Tale kertoo siis jossain nykyisen Pohjois-Amerikan mantereella joskus tulevaisuudessa sijaitsevaan Gileadin tasavaltaan. Ydinsodan ja luonnonkatastrofien seurauksena ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, koska syntyvyys on romahtanut. Naisille, jotka pystyvät hedelmöittymään, annetaan ultimaatumi: joko ryhdyt handmaidiksi, hienosti puetuksi panopuuksi ja vauvatehtaaksi, tai sinut karkoitetaan laskeuman alueelle. Itse olisin ottanut jälkimmäisen, mutta kirjan päähenkilö Offred päätti toisin. Hän kuvailee "testamentissaan" naisten asemaa Gileadin valtakunnassa, jossa naiset on klassisesti jaettu ainakin virallisesti kahteen kastiin: huoriin ja madonniin. Nämä roolit ovat tosin hieman käänteiset: siinä missä nykyään madonna on se puhdas äiti, Gileadissa madonnat ovat miestensä ylempiluokkaisia edustusvaimoja, mutta koska he eivät saa lapsia täytyy heillä olla handmaid, huora joka on pantavana kerran kuukaudessa jos vaikka tärppäisi ja madonna saisi lapsen kasvatettavakseen. Näiden lisäksi naisille on myös "annettu" palvelijoiden rooli; miehet johtavat maata. Offred kuvailee teokraattista ja totalitaarista yhteiskuntaa ja yrittää muistaa millaista elämä oli ennen Gileadia: hänen nimensä ei ollut Offred (= Of Fred = Fredin, omistajan, mukaan nimetty), hänellä oli aviomies ja lapsi, hän kävi töissä, hän osasi ja sai vielä lukea kunnes eräänä päivänä alkaa ydinsota jonka seurauksena "turvatoimenpiteenä" (ja paskat!) kaikkien naisten pankkitilit jäädytetään ja naiset kootaan aivopesukeskuksiin; eihän se sovi, että siitoskoneet nyt ajattelisivat itsenäisesti ja kriittisesti, joten se pitää hakata heistä ulos. Ennen pitkää naisten elämän tarkoitukseksi tulee se, mitä jotkut miehet kutsuvat sosiaaliseksi velvollisuudeksi: unohtaa naisten ihmisarvo ja kohdella heitä riippuen siitä, missä kunnossa munasarjat ja kohtu sattuvat radioaktiivisuuden seurauksena olemaan. Kaikki perustellaan -mikä järkytys!- Raamatun lauseilla ja uskonnolla. The Handmaid's Tale päättyy vielä edemmäs tulevaisuudessa pidettävään keskustelutilaisuuteen, jossa akateemiset pyrkivät selvittämään Offredin kertomuksen historiallista todellisuuspohjaa. He kyseenalaistavat tarinan; kenties he kuvittelevat ihmisen olevan kykenemätön kuvattuun pahuuteen.

The Handmaid's Tale kuuluu ehdottomasti kategoriaan Ahdistavat. Jo tämän tekstin kirjoittaminen ahdistaa ja saa raivon valtaan, mahdollisesti siksi että se tuntuu mahdolliselta, ellei jopa todennäköiseltä. Kaikkein pahintahan tässä on se, että juuri tällaista maailmaa teokratiaan.. anteeksi, siis teokraattiseen "demokratiaan" pyrkivät ryhmät haluavat. Keskenään he tietysti tanivat siitä, minkä ideologian varaan teokratia rakennetaan, mutta ideologiasta riippumatta lopputulos olisi juuri tällainen: naisten pitkään verellä taistellut oikeudet otettaisiin hetkessä pois jonkin täysin irrelevantin asian nimissä, ja meidät alistettaisiin "sosiaaliseen velvollisuuteemme". Otan mieluummin pitkän, hitaan ja tuskallisen kuoleman radioaktiivisen laskeuman alueella: ainakin pitäisin ihmisarvoni. Elämä ei ole tuollaisen kohtelun arvoista, ja lisäksi voisin kyseenalaistaa sen, onko tuollainen edes elämää. Fallout, here I come.

Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän

Luettu: 9.7.2008
Alkuperäinen nimi: One Flew over the Cuckoo's Nest
Käännös: Risto Lehmusoksa

Klassikon aika. Tässä tosin viehättää juuri se, että tarina sijoittuu yhteiskunnallisesti marginaalissa olevien valtakuntaan, mielisairaalaan. Tarinan hahmot vaan eivät ole ihan yhtä viehättäviä, mutta onneksi on hoitajia.

Kirja kertoo mielisairaalan (tai siis poliittisesti korrektisti ilmaistuna, psykiatrisen kuntoutuslaitoksen) toimintaa ja valtasuhteita. Erityisessä keskiössä on Päällikkö, kuuromykäksi ja muuten hulluksi väärin luultu intiaani, sairaalaan kirjan alussa saapuva muka-anarkistinen McMurphy ja yksikön pomo, hoitaja Ratched, jonka kanssa McMurphy on jatkuvasti tulilinjalla. McMurphy pyrkii todistelemaan miehuuttaan mitä käsittämättömimmin tavoin: naisilla retostelu kuuluu perusrepertoaariin, mutta lisäksi McMurphy yrittää kääntää osaston muut potilaat Ratchedia vastaan. Homma ei suju, ja McMurphy päättää tehdä ultimaalisen haistattelun: saatuaan selville siivoojana työskentelevän Päällikön oikean tilan he päättävät karata.

McMurphyn ongelma on aika selkeä: ei tarvitse olla psykologian ammattilainen huomatakseen, että se tyyppi ei sitten millään tajua lopettaa ajoissa, varsinkaan tapauksissa joita hän ei vaan voi voittaa. Lopetus muistuttaa väistämättä kreationistien ja IDioottien manerismeja: kun ei ole enää paukkuja niin juostaan pois ja huudetaan "MINÄ VOITIN!". Onneksi hoitaja Ratchedillä on ässä hihassa: estetään juoksu ja huuto. Pistäpä paremmaksi, McMurphy. Erästä ruotsalaisbändiä lainatakseni, "they say the definition of madness is doing the same thing and expecting a different result". Niinpä, McMurphy, niinpä.

PS: Pitää muistaa katsoa se elokuvaversiokin, nyt kun olen lukenut kirjan.

J.D. Salinger: Catcher in the Rye

Luettu: 4.6.2008

Catcher in the Rye on eittämättä klassikko, joten täytyyhän se lukea. Onnekseni se oli vieläpä kirjastossa alkuperäiskielellä (erään gradun mukaan Saarikosken käännöksessä on ongelmia). Joten mitäpä sitä lykkäämään, voipahan ainakin sanoa sen lukeneensa, ehkäpä jopa pitäneensä siitä.

Catcher in the Rye keskittyy päähenkilö Holden Caulfieldin edesottamuksiin parin päivän ajan, kun kloppi saa taas hylsyjä toisensa jälkeen. Kun potkut koulusta ovat joka tapauksessa edessä, Holden päättää ottaa hatkat ihan omatoimisesti. Ennen kuin vanhemmat antavat Holdenille satikutia, tämä sompailee pitkin New Yorkia kuin mielialahäiriöinen ja vastuuntunnoton kakara.

Ilmeisesti Caulfieldin on tarkoitus olla jonkinlainen teiniangstin ja -kapinan johtotähti kirjallisuuden historiassa. Erityisen paljon ärsyttää sanan phoney toistaminen joka toisessa prkeleen dialoginpätkässä (jota edellämainittu gradu muuten tutki). Mutta hei; jos kirja suututtaa sananvapautta aivan liian innokkaasti polkevat oikeistokristilliset "perhearvoja" "puolustavat" ryhmittyvät, olen kirjan puolella, vaikken siitä pitäisikään. Kenties Catcher aiheutti aikanaan 1950-luvulla kohua, mutta ei se kyllä tänä aikana kauheasti skandinaaviselle normilukijalle näppyjä aiheuta. No, tulipa luettua tämäkin klassikko (tosin, sillähän sitä klassikoksi pääsee kun luo jotain ennen kuulumatonta ja provosoivaa materiaalia). Ei se nyt ajantuhlausta ollut, ihan viihdyttävää, mutta en minä siitä moraalisia malleja pahimpaan teiniangstiini olisi saanut, sen verran vastuuntunnotonta itsenäistymistään puoltavalle se on.

PS. Guns'N'Rosesin romaanin mukaan nimetty biisikään Chinese Democracylla ei oikein lämmitä. Mikä tässä nyt näin mättää?

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Luettu: 15.3.2007
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows
Käännös: Jaana Kapari-Jatta

Luin itse asiassa Kuoleman varjelukset jo 2007 heinäkuussa alkuperäiskiellä), mutta kääntäjänä on pakko lukea teos uudemman kerran vielä Kapari-Jatan mahtavana suomennoksena. Ja sitähän se oli, mahtava. Eikä tarinakaan kulu nuonkaan lyhyessä ajassa. Itse asiassa se, että lukee sen äidinkiellellään antaa vielä lisämausteita, kun ymmärtää pienimmänkin nyanssin. Lisäksi voinen paljastaa suunnattoman kiinnostukseni neologismeihin, joita Potterit ovat nyt seitsemän kirjan (ja muutaman spin-off -kirjan) kautta jakaneet suomen kieleen.

Erityiskiitosta saa nimenomaan kääntäjä Jaana Kapari-Jatta. Siinä missä kääntäminen oli pre-Potterin aikakaudella lähinnä akateemisten henkilöiden ja kustannusalan ammattilaisten (sekä tietysti kääntäjien itsensä) sisäpiiriläisyyttä, toi Kapari-Jatta sen suuren yleisön tietoon. Aivan, kirjat eivät käänny itsestään ja ainakaan toistaiseksi käännöskoneet eivät tee kovin siistiä jälkeä (eivätkä teekään ihan heti). Siihen asti saamme nauttia ihmisaivojen kekseliäisyydestä ja luovuudesta, vaihteeksi positiivisessa mielessä.

Toni Morrison: The Bluest Eye

Luettu: 25.2.2008

Kuten Jazzin kohdalla tulin maininneeksi, The Bluest Eye on minulle se Morrisonin romaani. Tämä taisi olla kolmas kerta, kun kyseisen romaanin luin. Ensimmäisen kerran kirjan luin, koska sain Jazzin tavoin sen keskeiset teemat erään lehtorini Morrison-tutkielmasta.

The Bluest Eye kuvaa mielestäni hyvin afroamerikkalaisten naisten kohtaamia paineita ympäröivässä patriarkaalisessa ja valkoista (tai siis vaaleanpunaista) ihonväriä ja sinisiä silmiä ihannoivassa yhteiskunnassa. Kun soppaan lisätään saman kulttuurin paineista kärsivä perhe, päähenkilö Pecola Breedloven (tarinan kannalta mielenkiintoinen sukunimi, muuten) tapauksesta tulee muiden Morrisonin romaanien tapaan monisäkeinen vyyhti historiaa, mustien valkoista yhteiskuntaa, patriarkaalisuutta ja yksittäisten henkilöiden pahuutta, mikä kaikki johtaa siihen että Pecola saa lopussa todella ne siniset silmät, mistä hän on aina haaveillut ja jotka muuttavat hänen elämänsä kaiken pahuuden hyväksi. Hinta vaan on aivan liian korkea, mutta hinta jonka moni tyttö joutuu päivittäin maksamaan vain sukunsa takia.

Mielestäni tämä Morrisonin esikoisromaani on hyvä valinta Morrisonin tuotantoa lukemaan aloittaville. The Bluest Eye ei ole ollut koskaan ollut yhdenkään käymäni koulun kirjalistalla millään kurssilla, toisin kuin Sula ja Beloved. En tiedä miksi, mutta jos koskaan käy niin huonosti, että päädyn nykyisen opinahjoni palkkalistoille, tulevat yliopisto-opiskelijani saavat The Bluest Eyen kyllä lukea, ja jos ei kokonaan niin ainakin jonkun pätkän. Siinä missä Beloved valaisee meille kalkkilaivan kapteeneille orjuuden merkitystä, The Bluest Eye kertoo taidolla, millaista on elää meidän ihonväriämme ylistävässä kulttuurissa.

Alice Walker: The Color Purple

Luettu: 19.10.2007

Walkerin romaani The Color Purple tarttui mukaan kirjastosta, sillä näin kirjaan perustuvan elokuvan (Häivähdys purppuraa, samanniminen kuin suomenkielinen romaanin suomennoskin) eräällä kurssilla aiemmin saman vuoden keväällä. Pidin elokuvasta suunnattomasti, joten halusin lukea myös alkuperäisen romaanin.

The Color Purple on kirjoitettu kirjemuotoon, jotka päähenkilö Celie osoittaa milloin Jumalalle, milloin sisarelleen Nettielle. Celie käy kirjeissään läpi elämäänsä, alkaen siitä kun hän asuessaan Nettien ja isänsä kanssa kotona joutuu isänsä hyväksikäyttämäksi ("jos ei äitisi suostu, niin sinä sitten", kuten isä sanoo), joutuessaan naitetuksi Misterille (jonka nimi lopussa paljastuu joksikin aivan muuksi), joka puolestaan jatkaa Celien isän viitoittamalla tiellä kohdellessaan Celieta panopuuna, lastensa (aiemmasta liitosta) vahtina, palvelijana ja hakattavana. Elämä muuttuu, kun kaupunkiin saapuu Misterin on-off -heila, laululintunen nimeltä Shug Avery, joka muuttaa Misterin ja Celien kotiin. Celielta ja Shugilta menee aikansa sietääkseen toisiaan, mutta kun luottamus on saatu aikaiseksi, Celie saa Shugista liittolaisen, ystävän ja rakastetun.

Kirja on kirjoitettu pitkälti mustien käyttämän englannin mukaan, eikä kirjassa juuri valkoisia hahmoja olekaan. Itselläni kävi niin, että luin sen muistaakseni kolmen päivän sisällä yhteenmenoon. Kun lopetin kirjan ja aloin lukemaan seuraavaa englanninkielistä kirjaa, se niin sanottu kieliopillisesti korrekti englanti vaikutti paradoksaalisesti virheelliseltä, sen verran tarttuvaa Walkerin käyttämä slangi on; sitä saa mielenkiintoisen uuden kuvakulman ikuiseen kiistaan "oikeasta" englannin kielestä ja siitä että totuutta ei ole, on vain näkökulmia.

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Luettu: 22.7.2007

Kuoleman varjelusten alkuperäisversiota odotettiin kuin kuuta nousevaa, jona aikana vierailin eri Potter-aiheisilla fanisivustoilla jotakuinkin tuhat ja yksi kertaa kuukaudessa ja tulipa vieroitusoireissa kirjoitettua (toistaiseksi) ainokainen fanfiction-tekstinikin. Tupakaulahuivi tuli kudottua kuudennen osan, Puoliverisen prinssin, suomennosta odottaessa. Tällä hetkellä työn alla on Puoliverisen prinssin elokuvaversion ensi-iltaan mennessä valmistaa Potter-tyyppinen koulupuku (melkein valmis; hametta en tosin aio avada kedavrankaan uhalla päälleni).

Siirsin työvuoroni julkaisupäivänä siten, että voisin mennä Suomalaisen eteen niin pian kuin mahdollista ja siinä sitä sitten tavattiin opusta työvuoroon asti ja kaikilla mahdollisilla tauoilla työvuoron aikana. Itse asiassa ihan hyvä systeemi, kun sai sulatella lukemaansa työitä tehdessä ennen kuin jatkoi; ei tullut ähkyä kuten Half-Blood Princea lukiessa. Mutta itse asiaan. Jos nyt on joku, joka tosiaan ei tiedä, mistä on kyse, sanottakoon seuraavaa: Harry Potter and the Deathly Hallows on salama-arpiotsaisen velhopojan elämästä kertovan seitsemänosaisen fantasiasarjan viimeinen osa, joka kaiken aiemman menestyksen johdosta sai (jästi)maailman sekaisin. Tässä viimeisessä osassa Harry ystävineen lähtee matkalle tuhoamaan niin velho- kuin jästimaailmaakin uhkaavan velhon, Lordi Voldemortin (aka. Pimeyden lordi, aka. Hän-Joka-Jääköön-Nimeämättä, aka. Voltsu), biologian lakeja uhmaavan pitkäikäisyyden salaisuuden varmistajia, hirnyrkkejä. Matkan aikana Harry saa selville menneisyydestään -ja nykyisyydestään- uusia asioita valmistautuen viimeiseen taisteluun.

Ahmin Deathly Hallowsin samalla innolla kuin edeltäjänsäkin. Alun perin taisin ensimmäiseen Potteriini (epäkronologisesti kyseessä oli Azkabanin vanki, koska se sattui olemaan kirjastossa ainoana paikalla) sen jälkeen, kun olin pari päivää aiemmin nähnyt muistaakseni 45 minuuttia -ohjelman jutun Harry Pottereiden menestyksestä ja tähän päivään verrattuna vielä pienessä mittakaavassa olleeseen Pottermaniaan. Kuten osasin odottaakin kaikkien niiden sivustojen lukemisen jälkeen, luvassa oli monien arvoituksiksi jääneiden kysymysten ratkaisuja ja vastaus ultimaaliseen kysymykseen siitä, kenen puolella Kalkaros oikeasti on. Olin kuin olinkin oikeassa, vaikka syyt olivatkin hieman erilaiset kuin olin ajatellut. Tunnustettakoon nyt tämäkin: Härkösen Loppuunkäsitellyn yhteydessä mainitsin Kalkaroksen kuoleman olleen yksi kolmesta kerrasta, jolloin kirja on saanut minut itkemään. Tarkalleen ottaen syynä ei ollut Kalkaroksen kuolema, vaan tieto seuraavassa luvussa siitä, että Kalkaros uhmasi kohtaloa kerta toisensa jälkeen Kuolonsyöjien leirissä kostaakseen rakastamansa naisen kuoleman. Ja muisto siitä, että viimeinen asia, mitä Kalkaros halusi, oli Harryn katsovan häntä silmiin; Harryllehän oli useaan kertaan sanottu, että hänellä oli äitinsä silmät... Se oli vain niin goottilaisen romanttista!

Kirjallisesti Deathly Hallows on yhtä taidokas kuin muutkin Potter-saagan osat. En voi kun ihmetellä, miten ihmismieli pystyykin tuottamaan jotain tällaista, ja se vetää sanattomaksi. Ja nöyräksi, kun tietää, ettei kuulu itse siihen joukkoon, jolla on tällainen mielikuvitus ja kirjoituskyky. Kaikki kunnia Rowlingille tämän kirjasarjan luomisesta. Haluan uskoa, että Harry Potterit ovat tehneet tästä maailmasta ja asukkaista edes hitusen parempia.