Luettu: 18.8.2012
Lisää vaan dekkareita, nyt klassikkoa.
Death on the Nile (suom. Kuolema Niilillä) on järjestyksessään kuudestoista Hercule Poirot -romaani. Tällä kertaa jälleen kerran eläköitynyt Poirot matkaa Egyptiin lipuakseen laivalla Niiliä pitkin. Mukana matkalla ovat myös vastavihityt tavis Simon ja rikas Linnet sekä Linnetin entinen paras ystävä ja Simon entinen kihlattu Jacqueline (elämäntehtävänään tehdä kahden hänet pettäneen ihmisen elämästä helvetin) plus neljätoista muuta henkilöä. Eräs ilta Jacqueline ampuu vahingossa Simonia jalkaan. Seuraavana aamuna Linnet löytyy kuolleena hytistään. Ikävä kyllä Jacqueline on Simonin haavoittamisensa takia ollut unilääkkeiden alaisena hytissään vahdittavana, joten Poirot'n täytyy kesken matkan laivalle tulleen ystävänsä, kenraali Racen, kanssa selvittää, kuka Linnetin murhasi ja miksi. Tutkimusta hankaloittavat myös pari muuta laivalla myöhemmin tapahtuvaa murhaa.
Ei voi mitään, mutta tuo Poirot on vain niin helvetin ärsyttävä! Tyypillä ei ole edes juuri minkäänlaisia tasapainottavia hyveitä sen ikuisen omahyväisyyden ja ainaisen toisten asioihin nenänsä tunkemisen painottamiseksi. Muutkaan hahmot eivät juuri saaneet sympatioitani puolelle Fergusonia lukuunottamatta ja tämäkin vain hänen poliittisten puheidensa takia. Tällöin edes joku puhui asiasta, joka minua kiinnostaa. Koska koko tarina pyörii nimenomaan Simon-Linnet-Jacqueline -kolmiodraaman ympärillä, olen väistämättä jo alkuasetelmista lähtien vieraannuksissa kirjan ytimestä. Ihan oikeasti, käyttää koko aikansa ja rahansa yhden miehen perään juoksemisessa?! No, onneksi tarinan päätös laimentaa kiukkuani tästä asiasta huomattavasti, mutta silti: Jacqueline ansaitsisi parempaa.
Jos Poirot-tympäytyminen ja kolmiodraama jätetään sivuun, kyseessä onkin varsin mielenkiintoinen teos. Okei, Egypti tapahtumien taustana on sinänsä mielenkiintoista, mutta en voi olla kuvittelematta, että tämä sama tapahtumaralli olisi voinut yhtä hyvin tapahtua missä tahansa eristetyssä tilassa, kuten vaikka saarella tai lumen saartamassa rakennuksessa. Koko juoni oli toki hieno enkä osannut arvioida loppuratkaisua etukäteen. Pakko nostaa Dame Agathalle hattua taas kerran monimutkaisen, mutta silti suurin piirtein uskottavan rikoksen kutomisesta. Ei paras Christie, jonka olen lukenut, muttei noin dekkareiden mittapuulla surkeammastakaan päästä.
-----
Death on the Nile muualla:
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Nenä kirjassa -blogi
Jokken kirjanurkka -blogi
Lukuisat kissanpäivät -blogi
My favourite things -blogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Agatha Christie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Agatha Christie. Näytä kaikki tekstit
Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd
Luettu: 30.6.2011
Paluu Klassikkohaasteeseen.
The Murder of Roger Ackroyd (suom. Roger Ackroydin murha; suomennettu myös nimillä Odottamaton ratkaisu ja 9:10) on neljäs Hercule Poirot -dekkari. Tällä kertaa paikallinen äveriäs herrasmies, Roger Ackroyd, löydetään lukitusta huoneestaan murhattuna eräiden illallisjuhlien jälkeen: Ackroydin niskasta törröttää hopeinen tikari. Eläkkeelle siirtynyt, samaiseen kylään muuttanut Poirot päätyy tutkimaan rikosta murhatun veljentyttären pyynnöstä, naapurin lekuri -ja tarinan kertoja- aisaparinaan.
Dame Agathan dekkareita pyritään aika ajoin arvottamaan: mikä on Christien paras kirja ja miksi. Listoilla melko korkealle tuppaa nousemaan Roger Ackroydin murha, mutta nyt sen luettuani en ihan ymmärrä miksi. Ilmeisesti kirjan loppuratkaisu oli aikanaan kirjallisesti uusi, mutta meille Kova laki/C.S.I./Dexter/etc. -kasvateille kirjan rakenne ei ole sieltä monimutkaisemmasta päästä. Tästä huolimatta loppuun kirjan luettuani olin itsestäni hieman ylpeä, koska olin epäillyt murhaajaa jo kirjan puolivälistä asti. Ylpeä ja pirteä, jopa siinä määrin etten ollut vastaantuleville mormoneille ilkeä.
No, tulipa tämäkin luettua, vaikka pidän Ten Little Niggersista edelleen eniten.
-----
The Murder of Roger Ackroyd muualla:
Uusi Kuu -blogi
Ofelia Outolintu -blogi
Paluu Klassikkohaasteeseen.
The Murder of Roger Ackroyd (suom. Roger Ackroydin murha; suomennettu myös nimillä Odottamaton ratkaisu ja 9:10) on neljäs Hercule Poirot -dekkari. Tällä kertaa paikallinen äveriäs herrasmies, Roger Ackroyd, löydetään lukitusta huoneestaan murhattuna eräiden illallisjuhlien jälkeen: Ackroydin niskasta törröttää hopeinen tikari. Eläkkeelle siirtynyt, samaiseen kylään muuttanut Poirot päätyy tutkimaan rikosta murhatun veljentyttären pyynnöstä, naapurin lekuri -ja tarinan kertoja- aisaparinaan.
Dame Agathan dekkareita pyritään aika ajoin arvottamaan: mikä on Christien paras kirja ja miksi. Listoilla melko korkealle tuppaa nousemaan Roger Ackroydin murha, mutta nyt sen luettuani en ihan ymmärrä miksi. Ilmeisesti kirjan loppuratkaisu oli aikanaan kirjallisesti uusi, mutta meille Kova laki/C.S.I./Dexter/etc. -kasvateille kirjan rakenne ei ole sieltä monimutkaisemmasta päästä. Tästä huolimatta loppuun kirjan luettuani olin itsestäni hieman ylpeä, koska olin epäillyt murhaajaa jo kirjan puolivälistä asti. Ylpeä ja pirteä, jopa siinä määrin etten ollut vastaantuleville mormoneille ilkeä.
No, tulipa tämäkin luettua, vaikka pidän Ten Little Niggersista edelleen eniten.
-----
The Murder of Roger Ackroyd muualla:
Uusi Kuu -blogi
Ofelia Outolintu -blogi
Agatha Christie: And Then There Were None
Luettu: 21.5.2011
Dame Agatha. Dekkaristi, jolta pitäisi lukea niin paljon enemmän ja varsinkin tämä yksi kaikkein tunnetuimmista kirjoista.
And Then There Were None (tai Ten Little Niggers, kuten se alunperin oli nimeltään; suom. Eikä yksikään pelastunut, aiemmin Kymmenen pientä neekeripoikaa). Kahdeksan henkilöä saa kutsun Nigger Islandille heidän tuttaviensa nimissä. Heidän päästyä saarelle käy ilmi, ettei siellä olekaan ketään muita kuin he ja palvelijapariskunta. Illallisella ruokailuhuoneessa kaikuu pahaenteinen ääni, joka syyttää heitä kutakin murhasta (tai taposta tai kuolemantuottamuksesta tapauksesta riippuen, vaikkei tällä erottelulla olekaan nauhan tekijälle mitään väliä). Sen jälkeen eräs vieraista tukehtuu muiden joukossa. Seuraavana aamuna löytyy seuraava kalmo. Kun päitä alkaa tipahdella sangen tasaiseen tahtiin, monille alkaa valjeta, ettei onnettomuudella ja itsemurhalla voi selittää niitä kaikkia. Ikävä kyllä saarella ei ole heidän lisäkseen ketään ja myrsky estää pääsyn saarelle. MOT, murhaaja on heidän joukossaan ja alkaa toisten kyräily. Ja päitä tippuu edelleen.
No, nyt on luettu tämäkin. Enkä tarkoita tätä ollenkaan negatiivisesti: tarina on nimittäin varsin mielenkiintoinen. Suljetun tilan arvoitus. Katsoin joskus jonkun jakson Murder, She Wrote -sarjaa, jonka kyseisessä jaksossa rikas tyyppi feikkaa oman murhansa ja tutkailee talon asukkaita eli hänen perillisiään, miten heistä kukin käyttäytyy ja kuka heistä oikeasti hänestä välittää. Niinpä pääsin jo melko varhain kärryille tämän tarinan pahiksesta. Identiteetti asti en tosin päässyt, sillä mokomat jäljellejääneet pysyivät ruumiista niin kaukana, että lukija pysyisi kärryillä siitä, kuka murhatuista on jopa pysynyt Manalassa. No, luultavasti kirjan julkaisemisen aikoihin (= juuri ennen toisen maailmansodan alkua) oltiin nähty ruumiita jo ihan tarpeeksi, ettei niissä tarvinnut märehtiä samalla tavalla kuin nykyään, kun kuolema on niin piilotettua.
Kirjan parasta antia on murhien (siis saarella tapahtuvien) järjestys ja metodi. Dame Agatha käytti tiiviinä osana juonta erästä lastenrunoa, joka sittemmin on saanut -muun muassa tämän kirjan nimen muutoksessa- poliittisesti korrektimpia versioita. Runossa kymmenen pientä neekeripoikaa (ja sitten yhdeksän ja sitten kahdeksan ja...) kuolevat kukin tavallaan, ja samaan aikaan ruokailupöydän kymmenen pientä neekeripoikapatsasta katoavat murhien tahtiin. Kaikki runossa mainitut metodit eivät ole suoraan muunnettavissa tuohon kesäiseen brittiläissaareen, joten lukijana selaan muutaman sivun välein takaisin runoon ja mietin pääni puhki, miten se manifestoituu kirjassa.
Heh, tästä kirjasta voisi saada aikaan varsin Saw'n kaltaista torture-pornoa. Varsinkin, jos runon ottaa vielä kirjaimellisemmin, lisää hippusen kieroa mielikuvitusta ja lopulta sekoittaa joukkoon vielä lusikallisen inkvisittoreilta otettua mallia. Ja saahan niitä syytettyjä kuolemantapauksiakin vielä päivitettyä ja flashbackeina niistä tirutettua vielä lisää verta ja suolenpätkiä.
Mutta siis, ehdottomasti lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen, lukijaa aktivoiva (ja näköjään inspiroivakin). Jos Guardianin mielestä Murder of Roger Ackroyd on tätäkin parempi, haluan saada sen kyllä myös luettua, toivon mukaan tässä kesän aikana (ukkosella? ;p).
Post scriptum: Kompataanpas vielä Sallaa - on melko typerää vaihtaa kirjan nimi korrektiuden takia, vaikka kirjan sisällä sanaa käytetään jatkuvasti? Helvetti, sen saaren nimikin on Neekerisaari! Ja käyhän se nyt muutenkin ilmi, ettei kirjan tapahtumat sijoitu nykyaikaan. Hohhoijaa.
-----
And Then There Were None muualla:
Salla Brunoun lukublogi
Naakku ja kirjat -blogi
Tikapuita pitkin taivaaseen -blogi
Dame Agatha. Dekkaristi, jolta pitäisi lukea niin paljon enemmän ja varsinkin tämä yksi kaikkein tunnetuimmista kirjoista.
And Then There Were None (tai Ten Little Niggers, kuten se alunperin oli nimeltään; suom. Eikä yksikään pelastunut, aiemmin Kymmenen pientä neekeripoikaa). Kahdeksan henkilöä saa kutsun Nigger Islandille heidän tuttaviensa nimissä. Heidän päästyä saarelle käy ilmi, ettei siellä olekaan ketään muita kuin he ja palvelijapariskunta. Illallisella ruokailuhuoneessa kaikuu pahaenteinen ääni, joka syyttää heitä kutakin murhasta (tai taposta tai kuolemantuottamuksesta tapauksesta riippuen, vaikkei tällä erottelulla olekaan nauhan tekijälle mitään väliä). Sen jälkeen eräs vieraista tukehtuu muiden joukossa. Seuraavana aamuna löytyy seuraava kalmo. Kun päitä alkaa tipahdella sangen tasaiseen tahtiin, monille alkaa valjeta, ettei onnettomuudella ja itsemurhalla voi selittää niitä kaikkia. Ikävä kyllä saarella ei ole heidän lisäkseen ketään ja myrsky estää pääsyn saarelle. MOT, murhaaja on heidän joukossaan ja alkaa toisten kyräily. Ja päitä tippuu edelleen.
No, nyt on luettu tämäkin. Enkä tarkoita tätä ollenkaan negatiivisesti: tarina on nimittäin varsin mielenkiintoinen. Suljetun tilan arvoitus. Katsoin joskus jonkun jakson Murder, She Wrote -sarjaa, jonka kyseisessä jaksossa rikas tyyppi feikkaa oman murhansa ja tutkailee talon asukkaita eli hänen perillisiään, miten heistä kukin käyttäytyy ja kuka heistä oikeasti hänestä välittää. Niinpä pääsin jo melko varhain kärryille tämän tarinan pahiksesta. Identiteetti asti en tosin päässyt, sillä mokomat jäljellejääneet pysyivät ruumiista niin kaukana, että lukija pysyisi kärryillä siitä, kuka murhatuista on jopa pysynyt Manalassa. No, luultavasti kirjan julkaisemisen aikoihin (= juuri ennen toisen maailmansodan alkua) oltiin nähty ruumiita jo ihan tarpeeksi, ettei niissä tarvinnut märehtiä samalla tavalla kuin nykyään, kun kuolema on niin piilotettua.
Kirjan parasta antia on murhien (siis saarella tapahtuvien) järjestys ja metodi. Dame Agatha käytti tiiviinä osana juonta erästä lastenrunoa, joka sittemmin on saanut -muun muassa tämän kirjan nimen muutoksessa- poliittisesti korrektimpia versioita. Runossa kymmenen pientä neekeripoikaa (ja sitten yhdeksän ja sitten kahdeksan ja...) kuolevat kukin tavallaan, ja samaan aikaan ruokailupöydän kymmenen pientä neekeripoikapatsasta katoavat murhien tahtiin. Kaikki runossa mainitut metodit eivät ole suoraan muunnettavissa tuohon kesäiseen brittiläissaareen, joten lukijana selaan muutaman sivun välein takaisin runoon ja mietin pääni puhki, miten se manifestoituu kirjassa.
Heh, tästä kirjasta voisi saada aikaan varsin Saw'n kaltaista torture-pornoa. Varsinkin, jos runon ottaa vielä kirjaimellisemmin, lisää hippusen kieroa mielikuvitusta ja lopulta sekoittaa joukkoon vielä lusikallisen inkvisittoreilta otettua mallia. Ja saahan niitä syytettyjä kuolemantapauksiakin vielä päivitettyä ja flashbackeina niistä tirutettua vielä lisää verta ja suolenpätkiä.
Mutta siis, ehdottomasti lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen, lukijaa aktivoiva (ja näköjään inspiroivakin). Jos Guardianin mielestä Murder of Roger Ackroyd on tätäkin parempi, haluan saada sen kyllä myös luettua, toivon mukaan tässä kesän aikana (ukkosella? ;p).
Post scriptum: Kompataanpas vielä Sallaa - on melko typerää vaihtaa kirjan nimi korrektiuden takia, vaikka kirjan sisällä sanaa käytetään jatkuvasti? Helvetti, sen saaren nimikin on Neekerisaari! Ja käyhän se nyt muutenkin ilmi, ettei kirjan tapahtumat sijoitu nykyaikaan. Hohhoijaa.
-----
And Then There Were None muualla:
Salla Brunoun lukublogi
Naakku ja kirjat -blogi
Tikapuita pitkin taivaaseen -blogi
Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles
Luettu: 29.11.2009
Populaarikirjallisuuden kurssin innoittamana kirjoitin suuntaa-antavan listan dekkarikirjailijoista, joilta tulisi jotain lukea. Klassikko-kategoriassa oli tietysti Agatha Christie. Jostain syystä olen aina kaihtanut Dame Agathaa, mikä johtunee ainakin osaksi yleisestä dekkarivastaisuudesta. Television Marple- ja Poirot-filmatisoinnit ovat myös olleet osasyynä, ne kun ovat niin itsestäänselviä ja pumpulisia eli lyhyesti lauantai-iltapäivien täytettä. Tällä asenteella siis tartuttiin Christien ensimmäiseen Poirot-kirjaan.
The Mysterious Affair at Styles (suom. Stylesin tapaus) tutustuttaa lukijan eläköityneeseen belgialaisetsivään, Hercule Poirot'on. Poirot'n ystävä Hastings on vierailulla kartanossa, jonka matriarkka löydetään eräänä yönä myrkytettynä huoneestaan. Kuolevan rouvan viimeisinä sanoina on hänen tuoreen, kaksikymmentä vuotta nuoremman, aviomiehen nimi. Kartanon omistaja pyytää apua rikoksen selvittämiseen Poirot'lta, jonka tutkimukset tuovat päivänvaloon monia konflikteja, valheita ja lopulta totuuden.
Helvetti mikä esikoinen! Ja vielä hyvä dekkari! Eipä taida Dame Agatha olla rikoksen kuningatar ihan turhan takia. Toisin kuin kollegansa Poe, Christien The Detective on miellyttävä ja mukava hahmo. Pidin Poirot'n huumorista, ilkikurisuudesta, älystä ja tilannetajusta. Lähinnä kertojana toimiva sidekick-Hastings ärsytti itseriittoisuudellaan, mutta se saattanee olla jopa Dame Agathan tarkoituskin. Kaikista lukemistani dekkareista The Mysterious Affair at Styles on ehdottomasti paras. Sen perusideahan on klisee, mutta Dame Agatha pyörittää hahmoja, vihjeitä ja rikosta erittäin hyvin, ja tekee sen vieläpä kirjalliselta kannalta erinomaisesti. Kertaakaan koko kirjan aikana en ollut tylsistynyt, pikemminkin mietin muuta tehdessäni mitähän kirjassa seuraavaksi mahtaa tapahtua, ja kuka ja miten kartanon rouvan murhasi. Ja lopetus oli täysi yllätys. Nerokasta!
Mutta... tässä on nyt vain yksi ongelma. En ehkä malta lukea muita Damen dekkareita, koska The Mysterious Affair asetti riman heti kerralla niin korkealle, että sattuisi kovasti kilauttaa tanko patjalle ja rojahtaa sen päälle. Tekisi mieli lukea vaikka Christien parhaimmistoon kuuluva The Murder of Roger Ackroyd, mutta mitä jos se onkin surkea? Se pettymys olisi harvinaisen karvas.
-----
The Mysterious Affair at Styles muualla:
Uusi Kuu -blogi
Kirjan viemää -blogi
Populaarikirjallisuuden kurssin innoittamana kirjoitin suuntaa-antavan listan dekkarikirjailijoista, joilta tulisi jotain lukea. Klassikko-kategoriassa oli tietysti Agatha Christie. Jostain syystä olen aina kaihtanut Dame Agathaa, mikä johtunee ainakin osaksi yleisestä dekkarivastaisuudesta. Television Marple- ja Poirot-filmatisoinnit ovat myös olleet osasyynä, ne kun ovat niin itsestäänselviä ja pumpulisia eli lyhyesti lauantai-iltapäivien täytettä. Tällä asenteella siis tartuttiin Christien ensimmäiseen Poirot-kirjaan.
The Mysterious Affair at Styles (suom. Stylesin tapaus) tutustuttaa lukijan eläköityneeseen belgialaisetsivään, Hercule Poirot'on. Poirot'n ystävä Hastings on vierailulla kartanossa, jonka matriarkka löydetään eräänä yönä myrkytettynä huoneestaan. Kuolevan rouvan viimeisinä sanoina on hänen tuoreen, kaksikymmentä vuotta nuoremman, aviomiehen nimi. Kartanon omistaja pyytää apua rikoksen selvittämiseen Poirot'lta, jonka tutkimukset tuovat päivänvaloon monia konflikteja, valheita ja lopulta totuuden.
Helvetti mikä esikoinen! Ja vielä hyvä dekkari! Eipä taida Dame Agatha olla rikoksen kuningatar ihan turhan takia. Toisin kuin kollegansa Poe, Christien The Detective on miellyttävä ja mukava hahmo. Pidin Poirot'n huumorista, ilkikurisuudesta, älystä ja tilannetajusta. Lähinnä kertojana toimiva sidekick-Hastings ärsytti itseriittoisuudellaan, mutta se saattanee olla jopa Dame Agathan tarkoituskin. Kaikista lukemistani dekkareista The Mysterious Affair at Styles on ehdottomasti paras. Sen perusideahan on klisee, mutta Dame Agatha pyörittää hahmoja, vihjeitä ja rikosta erittäin hyvin, ja tekee sen vieläpä kirjalliselta kannalta erinomaisesti. Kertaakaan koko kirjan aikana en ollut tylsistynyt, pikemminkin mietin muuta tehdessäni mitähän kirjassa seuraavaksi mahtaa tapahtua, ja kuka ja miten kartanon rouvan murhasi. Ja lopetus oli täysi yllätys. Nerokasta!
Mutta... tässä on nyt vain yksi ongelma. En ehkä malta lukea muita Damen dekkareita, koska The Mysterious Affair asetti riman heti kerralla niin korkealle, että sattuisi kovasti kilauttaa tanko patjalle ja rojahtaa sen päälle. Tekisi mieli lukea vaikka Christien parhaimmistoon kuuluva The Murder of Roger Ackroyd, mutta mitä jos se onkin surkea? Se pettymys olisi harvinaisen karvas.
-----
The Mysterious Affair at Styles muualla:
Uusi Kuu -blogi
Kirjan viemää -blogi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)