Kesäkuun lukumaratonin lukukokemukset

Minun on pitänyt kirjoittaa niistä kesäkuun lukumaratonin kirjoista jo monta viikkoa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen elänyt sellaisessa kirjablogi-pimennossa viime aikoina, että tämän kesän toinenkin lukumaraton ehti mennä ohi ennen kuin ehdin kirjoittamaan edes siitä ensimmäisestä. Hupsista. Harmi muuten, että missasin sen toisen lukumaratonin, koska olen kesälomalla ja minulla on oikein koukuttava kirja meneillään. Olisin mielelläni ahminut sitä maratonin puitteissa. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

Tässä kuitenkin muutama sananen niistä kesäkuun kirjoista.

Pahan jäljillä

Trace

Patricia Cornwell 2004

Otava 2007

379 s.

Vietin teini-ikäni lukien Kay Scarpettan tutkimuksista. En tiedä, mitä se kertoo minusta, että Patricia Cornwellin romaanit olivat  ensimmäisiä ns. aikuisten kirjoja, joita aloin lukemaan. Kirjavalintani taisivat olla vähän synkkiä teinitytölle ja kasvoin varmaan hieman kieroon niiden takia. En tiedä ruokkivatko kirjat jo olemassa olevaa uteliaisuutta vai syntyikö kiinnostus kirjojen seurauksena, mutta lopputuloksena kuitenkin oli kiinnostus kuolemansyyntutkintaan ja sarjamurhaajiin ynnä muihin elämän synkempiin puoliin. 

Tässä ehti kuitenkin vierähtää monta monituista vuotta siitä, kun viimeksi luin Scarpettan tutkimuksista. Täytyy sanoa, että en oikein muistanut aiempia tapahtumia, mikä hieman häiritsi. Mietin myös sitä, että onko kirjan maailma ihan oikeasti joidenkin ihmisten todellisuutta. Hieman vinksahtanutta oli meno.. Näin monen vuoden tauon jälkeen en ollut kovinkaan vaikuttunut Cornwellin kirjoitustaidoista. Tai saattoi tämä olla muuten vain sarjan heikompia teoksia, mutta olen itsekin muuttunut lukijana vuosien varrella enkä todellakaan aio ruveta kahlaamaan alkupään teoksia uudelleen voidakseni verrata (Temple Brooks Gault tosin on jäänyt ikuisesti mieleeni enkä enää edes muista, mistä syystä). Kirjan vanhat tutut hahmot, mitä niistä sanoisi.. Oikeastaan minulla on ehkä aina ollut vähän sellainen ongelma, että en saa otetta kirjan hahmoista, enkä suuremmin välitä mitä heille tapahtuu tai mitä heidän mielessään liikkuu. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, Pete Marino, Scarpettan uskollinen aisapari. Räävitön, viinaan menevä etsivä Marino on aina ollut sarjan suosikkihahmoni eikä vuodet ole muuttaneet sitä mitenkään. Ihmettelen kyllä itsekin, että mikä Marinossa on vedonnut teini-ikäiseen tyttöön. Marino on kävelevä dekkarikirjallisuuden renttu etsivä -klisee, mutta pitäydyn kannassani, että hän on sarjan mielenkiintoisin ja liikuttavin hahmo. Summa summarum, melko köykäinen teos, mutta ehkäpä palaan sarjan pariin vielä joskus.

Vaarallinen juhannus

Farlig Midsommar

Tove Jansson 1957

WSOY Loisto pokkari 2008

140 s.  

Muumi-kirjat ovat olleet jo kauan lukulistalla. Luen kirjasarjojen eri osat ilmestymisjärjestyksessä enkä voi jättää televisiosarjoista jaksoja väliin enkä missään nimessä katsoa jaksoja väärässä järjestyksessä. Epäortodoksisesti kuitenkin luin tämän sarjan viidennen(!) osan ennen muita (kävin kyllä hetken aikaa henkistä kamppailua, että ehtisinkö jollain konstilla lukea aiemmat osat ensin, mutta tuomitsin sen mahdottomaksi). Luulen, että Muumi-sarja ei ole niin jatkuvajuoninen, että sen epäjärjestyksessä lukemisesta olisi muuta haittaa kuin ehkä pieni kalvava tunne neurootikon korvien välissä.

Niin ne Muumit. Tämän kanssa oli sama juttu, kun Pikku Prinssin. Kummatkin ovat ihan hirmu herttaisia ja söpöjä ja täynnä kätkettyä viisautta. Ja herttaiset ja söpöt asiat eivät ole yhtään minun juttu, koiranpennut ja eläinlapset yleisesti ottaen  joo, mutta muuten... Niin ei. Pitää silti huomauttaa, että jos ihan todella rupeaa miettimään tätä tarinaa niin tässäkin on kyllä aika synkät sävynsä. Melkoisen karua joutua jättämään tulvan alle jäänyt kotinsa ja pelastautua kelluvaan teatteriin. Sen jälkeen Muumipeikko ja Niiskuneiti vielä eksyivät muista. Miska oli myös ajatuksia herättävä hahmo. Jos tämä kaikki kääntyisi reaalimaailmaan niin kyllä siinä olisi pureksittavaa pitemmäksi aikaa. Itse lukuhetkellä tämä ei silti vain oikein koskettanut. En saanut tästä sen suurempia oivalluksia. Ihan kiva kyllä, mutta sain paljon enemmän ajattelemisen aihetta em. Scarpettasta. Voisin kyllä silti kuvitella lukevani lisää Muumeja joskus, ehkä näitä pitää lukea enemmän, että pääsee sisään niiden maailmaan? 

Tässäpä nämä kesäkuun maraton-kirjat. Minulla olisi useampi kirja helmikuulta tähän hetkeen, joista voisi kirjoittaa jotain. Pitää ehkä yrittää tehdä jonkinlaisia lyhyitä yhteenvetoja jos pääsisi sillä lailla kiinni taas tähän bloggaamiseen.

Sininen linna

Sininen linna 
The Blue Castle
L.M. Montgomery 1926
Karisto 2010 8.p.
280 s.

Valancy Stirling on 29-vuotias sukunsa alistama ikäneito, jonka ainoa ilo elämässä on unelma sinisestä linnasta. Sitten kohtalokas kirje lääkäriltä muuttaa kaiken. Valancy saa kuulla, että hänellä enintään yksi vuosi elinaikaa jäljellä. Pelättyään koko elämänsä kaikkea mahdollista, Valancy tajuaa ettei pelkääkään kuolemaa ja hänellä ei ole enää mitään muutakaan pelättävää. Kapinamieli nousee Valancyssa hänen tajutessaan, että on kuluttanut koko elämänsä muiden miellyttämiseen ilman yhtäkään onnellista hetkeä ja hän päättää käyttää jäljellä olevan aikansa vain itsensä miellyttämiseen. Suvun kauhistukseksi Valancy heittää sovinnaisuuden vaatimukset roskakoriin ja alkaa etsiä omaa onneaan ja sinistä linnaansa.

Pieni runotyttö ja Vihervaaran Anna olivat suosikkejani alakouluikäisenä, mutta sen jälkeen en ole L.M. Montgomeryn kirjoja lukenut. Sininen linna on kyllä ollut lukulistalla monta vuotta, mutta havahduin vasta nyt siihen, että jos haluan lukea kirjan vielä, kun oma ikäni alkaa kakkosella niin tässä ei ole montaa kuukautta aikaa jäljellä. Sinänsä tästä voi nauttia kyllä ikään katsomatta, mutta tuntui jotenkin erittäin sopivalta lukea Valancyn tarina, kun olen itse täsmälleen samanikäinen. 

Ihanan nostalginen tarina! Ja vaikka kirja on ilmestynyt lähes 90 vuotta sitten ja hivenen vanhanaikainen ja ennalta-arvattava, niin kirjan pääteemat pätevät edelleen. Jos olisin ilkeä niin voisin sanoa, että kovin perinteisesti Valancyn onni on kodista ja miehestä kiinni, mutta ei se ole tässä olennaista. Olennaista on se, että Valancy ottaa itse vastuun omasta onnellisuudestaan ja menee naimisiin omilla ehdoillaan. 

Voimaannuttava on jonkinlainen muotisana nykyään, mutta se sopii hyvin tähän kirjaan. Siltä se minusta tuntui. Siskot, eläkää elämänne niin, että se tekee teidät itsenne onnelliseksi älkääkä antako muiden sanella, miten teidän tulee elää elämänne! (Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että tämä pätee kyllä kaikkiin ihmisiin sukupuolesta riipumatta.)

Peukku ylös!         

Viisasteleva sydän

Persuasion
Jane Austen 1818
WSOY 1951
311 s.

Intoni kirjoittaa lukemistani kirjoista on edelleen kadoksissa, mutta joulukuun aloitin lukemalla tämän Jane Austenin viimeiseksi jääneen, postuumisti julkaistun romaanin. En ollut etukäteen ihan varma olenko romaanin lukenut jo aiemmin, luulen että kyllä, mutta en tarinasta mitään muistanut niin tuntui ihan uudelta tuttavuudelta. 

Päähenkilö Anne Elliot on kahdeksan vuotta aiemmin purkanut kihlauksensa nuoren meriupseerin Frederick Wentworthin kanssa. 28-vuotiaana Annen "kukkeus on lakastunut" ja hän elää turhamaisen isänsä ja naimattoman vanhemman sisarensa kanssa. Perheen rahatilanne on huonolla mallilla ja heidän kartanonsa laitetaan vuokralle. Vuokralaisiksi saapuvat kapteeniksi ylennetyn Wentworthin sisar miehineen ja entiset rakastavaiset kohtaavat jälleen. Vieläkö entisestä rakkaudesta on jotain jäljellä?

Tykkään ihan todella Jane Austenista! Tapahtumia kirjoissa on vähän, mutta ihmisten kuvaajana hän on todella hyvä. Ja kapteeni Wentworth on Austenin parhaimpia miespääosia. Darcy on edelleen suosikkini, mutta Wentworth tulee hyvänä kakkosena. Annen isä ja sisaret olivat kyllä melko kamalia tapauksia.    

Robinson Crusoe

Robinson Crusoe

Daniel Defoe 1719

äänikirja (lukija Lars Svedberg?)

Kuuntelin tämän klassikon äänikirjana, mutta minulla ei ole aavistustakaan äänikirjan alkuperästä, koska sain sen kaveriltani pelkkinä MP3-tiedostoina. Luulisin kumminkin, että kyseessä on WSOY:n kustantama ja Lars Svedbergin lukema versio vuodelta 2007.

Tarina on varmaan kaikille tuttu; nuori Robinson lähtee merille, haaksirikkoutuu autiolle saarille ja elelee siellä parikymmentä vuotta ennen kuin pelastaa alkuasukkaan hengen, ristii alkuasukkaan Perjantaiksi ja Perjantai palvelijanaan pääsee lopulta takaisin Englantiin. Tässä tärkeimmät juonenkäänteet.

Siitä ei kyllä ole minkäänlaista epäilystä, että tämän täytyy olla tylsin kirja, jonka ikinä olen lukenut kuunnellut. Aluksi loputtomia listauksia tapahtumista ja asioista. Sitten Robinson kokee uskonnollisen heräämisen, jonka jälkeen tarina muuttuu uskonnolliseksi paatokseksi. Välissä listataan asioita. Uskonnolliseen kiihkoiluun siirrytään taas, kun Perjantai tulee mukaan kuvioihin ja Robinson karsii Perjantaista pakanallisia tapoja ja tekee tästä kunnon kristittyä. Lopulta melkoisen väkivaltaisten tapahtumien myötä Robinson palaa Englantiin Perjantai mukanaan. 

Ihan kamala kirja. En tiedä olisiko tämä ollut vähemmän piinallinen jos olisin lukenut itse. Äänikirjana kuunneltuna tipuin jatkuvasti kärryiltä, koska ajatukseni rupesivat harhailemaan. Kiihkomielinen Robinson oli vastenmielinen päähenkilö ja ylimielinen asenne Perjantaita kohtaan kuvottavaa. Tähän olisi saanut mielenkiintoisen psykologisen aspektin hyvin helposti, mutta Robinsonissa ei tuntunut tapahtuvan minkäänlaista henkistä kasvua yksinäisinä vuosinaan, joten valjuksi jäi. Ehkä tähän vaikuttaa kirjan julkaisuaika vuonna 1719. Mulla ei ole muuta sanottavaa.  Täältä löytyy laajempi analyysi kirjasta, jos kiinnostaa. 

Hehei, asetin tämän vuoden lukutavoitteeksi 35 kirjaa, mutta tämän kirjan myötä saavutin tavoitteeni jo näin syyskuussa! Katsotaan pääsisikö tässä vielä 50 kirjaan ennen vuoden loppua. Ainakin mulla on mielenkiintoisia kirjoja odottamassa lukemista ja hyvä lukufiilis päällä.

Wuthering Heights

Emily Brontë 1847
Arcturus Publishing Limited 2009

Olen joskus teini-ikäisenä lukenut Humisevan harjun enkä pitänyt siitä. Jostain syystä vuosien mittaan olen saanut päähäni, että haluan rakastaa sitä. Nyt lopulta kahlasin tämän kesällä Ottawasta ostetun painoksen läpi ja nimenomaan kahlasin. Alle kolmesataa sivua ja yli kuukausi meni ennen kuin sain kirjan loppuun. Syytän enimmäkseen kieltä, 1800-luvun englanti ei tosiaankaan ollut minulle mitenkään kovin helppoa luettavaa ja melkeinpä kirosin Josephin vuorosanoja lukiessani. Ne oli niin paksulla murteella kirjoitettuja, että jouduin tavaamaan ne useampaan otteeseen enkä siltikään ymmärtänyt ihan kaikkien pointtia.

Toinen syy miksi tämän lukeminen eteni niin tuskastuttavan hitaasti oli se, vaikka en tosissani pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Kirjaa lukiessa minulle on tärkeää, että voin jos en nyt pitää niin ainakin jollain tavalla ymmärtää kirjan henkilöitä, mutta Cathy ja Heathcliff olivat niin kirotun vastenmielisiä hahmoja, että en nauttinut kirjan lukemisesta juurikaan. Taloudenhoitaja Ellen Dean oli ihan OK ja herra Lockwood samoin. Nuoresta Catherinesta enimmäkseen pidin vaikka välillä hänkin oli aika sietämätön. Haretonia kohtaan tunsin myötätuntoa ja samoin Edgar Lintonia. Josephia inhosin.

Lisäksi oli vielä yksi juttu, mikä häiritsi minua, mutta en tiedä meneekö tämä sen piikkiin, että kieli oli minulle niin hankalaa luettavaa. Nimittäin välillä tuntui kuin jotain olisi jäänyt sanomatta. En esimerkiksi ymmärtänyt yhtään, miten Isabella Linton oli yhtäkkiä syvästi rakastunut Heathcliffiin. Mietin vain, että miten tässä näin kävi. Humiseva harju ei sitten ollut mikään täysosuma kohdallani, mutta kirjan viimeiset 30 sivua hyvittivät paljon. Niissä oli iloa ja toiveikkuutta, joka tarinasta muuten puuttui.     

Tuulen viemää

Gone with the wind

Margaret Mitchell 1936

2. painos Otava 2008

Varoitan heti, että voin paljastaa juonesta jonkun mielestä liikaa tätä kirjoittaessani, mutta jos joku ei oikeasti tiedä, mistä tämä kirja kertoo niin häpeä! 

Tahkosin tätä tiiliskiveä liki kaksi kuukautta, mikä ei suinkaan johtunut siitä, että tämä olisi huono, ikävystyttävä tai jotenkin muuten ei-luettava. Tämä on nimittäin kaikkea muuta, minä vain olen hidas lukija ja olisi ollut väärin kirjaa kohtaan lukea se huolimattomasti. Vuonna 1939 valmistuneen elokuvan olen nähnyt, mutta siitä on useampi vuosi, kun katsoin sen ja onnekseni olen unohtanut sen melko hyvin. Muistan kyllä pitäneeni elokuvasta kovasti, mutta koska suurin osa tapahtumista oli painunut unholaan ei elokuvan näkeminen häirinnyt lukemista.

Romaani on uskomattoman rikas ajankuva Yhdysvaltain sisällisodan aikaisesta Georgiasta ja sen jälleenrakentamisesta sodan jälkeen. Kirja lisäsi tietämystäni sodan syistä ja seurauksista, mitkä ennen kirjaa olivat kyllä melko olemattomat. Tietysti tiesin sodan syyn suurin piirtein, pohjoisvaltiot halusivat lakkauttaa etelävaltioissa kukoistavan orjakulttuurin, mutta muuten en kyllä tiennyt paljon mitään. Orjuus näytteleekin kirjassa suurta osaa ja vaikka orjat O'Haran perheessä ovat osa perhettä ja rakastettuja, niin silti tuli hassu olo, että mustat orjat olivat kuitenkin hierarkiassa valkoisten alapuolella. Vähän niin kuin lemmikit, uskollisia ja rakastettavia, mutta hieman kykenemättömiä elämään omillaan, tarvitsevat alituiseen jonkun sanomaan mitä tehdä seuraavaksi. Hieman tyhmiä ja kykenemättömiä omaan ajatteluun. Hämmentävää. Ja vähän poliittisesti epäkorrektia nykyihmisen näkökulmasta. Ainakin toivon niin. Nyt kuitenkin siirryn rakkaustarinaan, jolle edellä mainittu luo puitteet.      

Aloitan sanomalla, että inhosin Scarlettia silmittömästi heti alusta asti. Suuresta vastenmielisyydestäni huolimatta minun oli kuitenkin ihailtava hänen vahvuuttaan ja älykkyyttään ja sinnikkyyttään, hänen selviytymiskykyään. En missään vaiheessa tajunnut mitä ihmettä hän näki Ashleyssa. Tai tajusin, koska olisin itsekin ottanut Ashleyn jos minun olisi pitänyt valita hänen ja Rhettin väliltä, mutta mitä en tajunnut oli se, että miten ihmeessä Scarlett kuvitteli, että hän ja Ashley voisivat muodostaa toimivan avioliiton. Minulle oli alusta asti ilmiselvää, että he kaksi olivat kerta kaikkiaan liian erilaisia. Sitten luin Morren arvion kirjasta ja tajusin, että olen mahdollisesti ollut vähän turhan ankara. Kirjan lopussa Scarlett on 28-vuotias, samanikäinen kuin minä nyt ja kun miettii, olenko itsekään ollut ihmissuhdeasioissani kovinkaan kypsä, niin vastaus on ei. 

Rhett oli minulle pitkään hieman kysymysmerkki. Hänen teräväkatseisuutensa ja pistävä kielensä olisi varmaan tuntunut melko vaivaannuttavalta, mutta en siltikään ymmärrä sitä ilkeyttä, jolla Scarlett häneen suhtautui suurimman osan aikaa. Koin melkoisen valaistumisen, kun tajusin, että hän oikeasti rakastaa Scarlettia. Häkellyin suorastaan. Mitä ihmettä, Rhett oikeasti rakastaa Scarlettia...

Kirjan viimeinen luku oli ehkä surullisinta luettavaa rakkauden kuolemasta mitä koskaan olen lukenut. Kun sydän on särkynyt liian monta kertaa eikä enää välitä.  

"Minun rakkauteni kului loppuun" jatkoi Rhett, "Ashley Wilkes ja sinun mielipuolinen itsepäisyytesi, jolla riiput kuin bulldogi kiinni siinä, mitä kerran olet kuvitellut haluavasi... Minun rakkauteni kului loppuun." 

 

Kun jäljellä ei ole enää muuta kuin sääli ja hyväntahtoisuus, niin kuin Rhett asian ilmaisi.

"Siitä kaikesta on jäljellä vain kaksi tunnetta, ja niitä sinä vihaat enemmän kuin mitään muuta - sääli ja jonkinlainen omituinen hyväntahtoisuus."

Kirjan lopussa olin vain pohjattoman surullinen. Ja kääntänyt kelkkani täydellisesti. Kirjan lopussa olisin valinnut Rhettin, ei epäilystäkään. 

Yhdysvaltain osavaltiot: Georgia

The Catcher in the Rye

The Catcher in the Rye

J.D. Salinger 1945

Little, Brown and Company 1991

Tämä kirja on roikkunut tbr-listallani siitä asti, kun lukion äidinkielen kurssilla meidän piti valita muutamasta vaihtoehdosta kirja, jonka haluamme lukea. Luin silloin Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin, josta en silloin pitänyt, kuten en myöskään toisella lukukerralla. Tämä jäi silti mieleeni ja ajattelin, että luen "Siepparin" joskus toiste.

Yllättäen sain tämän englanninkielisen painoksen työkavereilta läksiäislahjaksi parisen viikkoa sitten. Tämä on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko ja sopi tilanteeseen hyvin, koska olin juuri lähdössä Amerikkaan (jep, Atlantin länsipuolelta tätä kirjoitan). 

No mutta sitten itse kirjaan. Oikeastaan alkujorina oli paljon pidempi kuin mielipiteeni kirjasta. Minulla kun ei ole hirveästi sanottavaa. En pystynyt lukemaan kirjaa kovin pitkissä pätkissä, koska Holden kaikessa teini-iän ylimielisyydessään ärsytti niin kovasti. Vähiten hän minua ärsytti (ja jolloin oikeasti olin hänestä kiinnostunut) silloin kun hän hän kertoi sisarestaan Phoebesta ja kuolleesta veljestään Alliesta. Muuten en erityisemmin välittänyt koko kirjasta. Tulipa kuitenkin luettua. Huomasin muuten, että Luettua-blogin Sannakaan ei pitänyt kirjasta kovin paljon. Sannan blogissa pidempi (ja parempi) analyysi kirjan suomennoksesta. 

Älä rakasta minua vielä

The Cricket on the Hearth
Charles Dickens
Delfiini Kirjat 2008
Ilmestynyt suomeksi vuonna 1934 nimellä "Kotisirkka"


Kaunis nuori Dot ja häntä paljon vanhempi kuorma-ajuri John: miten he voisivatkaan olla onnellisia yhdessä vauvasta huolimatta? Ilkeämielinen
lelukauppias Tackleton ja hänen aivan liian nuori morsiamensa May: miten
sellainen liitto voisikaan olla mahdollinen? Köyhä Caleb ja hänen ihastuttava,
mutta sokea tyttärensä Bertha: miten tyttö voisi päästä totuudesta perille?
Dickens on luonut kuolemattomia henkilöhahmoja, joiden inhimillisistä piirteistä hän kutoo humoristisen ja samalla traagisen tapahtumien verkon. Ei myöskään kannata ylenkatsoa Boxer-koiran kaltaisia, riemukkaita eläinhahmoja, joiden toilailut synnyttävät lukijassa iloisia naurunpyrskähdyksiä. Kaiken todistajana on lieden kupeessa sirittävä sirkka, joka on todellisuudessa itse Läsnäolo.

Tässä vuonna 1845 kirjoitetussa teoksessaan Charles Dickens (1812–1870) puhuu tapansa mukaan sanaleikkien, arvoitusten ja huumorin kieltä – syvällistä ihmismielen ymmärrystä unohtamatta.

Leppoisaa joulunajan luettavaa. Ei ole oikein muuta sanottavaa. En tykkää suomenkielisestä nimestä. Kirjan on aiemmin julkaistu suomeksi nimellä Kotisirkka, mikä on minusta paljon sopivampi.   

Kuva

Rebekka

(Rebecca)
Daphne du Maurier 1938
Loisto 2008

Unohtumaton Rebekka


Rebekka ilmestyi vuonna 1938 ja nosti tekijänsä Daphne du Maurierin maailmanmaineeseen. Arvostelijat ylistivät kirjaa, miljoonat lukivat sen ahmien, siitä tehtiin elokuva ja teatterisovitus.

Romaani kertoo Manderleyn kartanon omistajan Max de Winterin ja hänen nuoren vaimonsa Carolinen tarinan. He tapaavat Monte Carlossa ja avioituvat lyhyen tuttavuuden jälkeen. Rakkautta kuitenkin varjostaa muisto Maxin entisestä vaimosta, jumaloidusta Rebekasta.

Daphne du Maurier yhdistää romantiikan ja trillerin aineksia kuvatessaan naisen taistelua miehestään tilanteessa, jossa vastustaja ei ole enää saavutettavissa. Hän kehittää vähitellen todellisen kauhutunnelman, joka hellittää vasta kun totuus Rebekasta paljastuu.

Alussa oli hieman vaikeuksia lähteä liikkeelle, mutta sen jälkeen kun pääsin eroon tunteesta, että haluan tarttua päähenkilöä hartioista, ravistaa ja sanoa, että kasvata itsellesi selkäranka, nainen! tarina imaisi minut mukaansa ja loppujen lopuksi lukukokemus oli ihan positiivinen. Minusta oli ihan uskomattoman turhauttavaa lukea, miten epävarma ja pelokas päähenkilö, Caroline, (en muuten tiedä miten päähenkilön nimen on päätelty olevan Caroline, kun sitä ei mainita missään vaiheessa) oli koko ajan. Takakannen mainitsema kauhutunnelma syntyy osittain siitä pysähtyneisyydestä, mikä Manderleyssa vallitsee, miten kaikki on säilytetty niin kuin ne ennen olivat. Asia, jota minun oli vaikea käsittää, olisinko minä 21-vuotiaana nuorena vaimona ollut yhtä epävarma ja alistunut tilanteeseen, yrittämättä lainkaan ottaa tilannetta haltuuni, tehdä asioita omalla tavallani? En tiedä, mutta en voinut ihan ymmärtää päähenkilöä, minkä takia kauhutunnelma ei kunnolla purrut minuun. Siitä huolimatta tämä oli minusta oivallinen romaani.

Kuva

The Secret Garden

(The Secret Garden)
Frances Hodgson Burnett 1911
Wordsworth Classics 1993

Mary Lennox was horrid. Selfish and spoilt, she was sent to stay with her hunchback uncle in Yorkshire. She hated it.
        But when she finds the way into a secret garden and begins to tend it, a change comes over her and her life. She meets and befriends a local boy, the talented Dickon, and comes across her sickly cousin Colin who had been kept hidden from her. Between them, the three children work astonishing magic in themselves and those around them.
        The Secret Garden is one the best-loved stories of all time.

Voi että tämä oli ihana! En tiedä miten en ole lukenut tätä aiemmin, tai ainakaan en muista lukeneeni, mutta hyvä, kun luin tämän nyt. Tämä oli niin ihana hyvän mielen kirja, täynnä lapsuuden viattomuutta ja taikaa. Jos olisin lukenut tämän lapsena olisin ollut niin kateellinen Marylle, hänen salaisesta puutarhastaan, Dickonista ja Misselthwaite Manorista. Englantilaisissa kartanoissa on jotain niin jännittävää. Minun olisi varmaan pitänyt elää 1800-luvun englantilaisessa kartanossa... Tykkäsin myös kovasti Yorkshiren murteesta, jota Dickon, Martha, heidän äitinsä ja Ben Weatherstaff puhuivat. Sitä oli yllättävän helppo ymmärtää kirjoitettuna vaikka se erosi aika paljon kirjan muutoin kirjakielisestä(?) tekstistä. Suosittelen!

Kuva

Mennyt maailma

Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat

Brideshead Revisited
The Sacred and Profane Memories of Charles Ryder
Evelyn Waugh 1945
Otava 1949

ROMAANI VARAKKAAN AATELISPERHEEN ELÄMÄSTÄ VUOSISADAN ALUN ENGLANNISSA HUOKUU HILLITTYÄ CHARMIA JA DEKADENSSIA

Charles Ryder on varaton opiskelija, kun hän ystävystyy Oxfordissa railakasta elämää viettävän aatelisen Sebastian Flyten kanssa. Kun hurmaava Sebastian kutsuu hänet perheensä kartanoon, Charles joutuu perheen äveriään elämän pauloihin - ja Sebastianin sisaren Julian viettelemäksi.

Charles Ryderistä tulee kuuluisa taidemaalari, maailmanmatkaaja ja perheenisä. Mutta Flyteistä hän eoi pääse eroon. Sebastianin toteuttaessa surullisen repaleista elämänkohtaloaan Afrikassa Charles kohtaa uudelleen vastustamattoman Julian.

Rakastan 1800-luvun Englantiin sijoittuvia romaaneja ja BBC:n televisiosarjoja. Luulin tämänkin sijoittuvan sille aikakaudelle, mutta tämä sijoittuikin 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mikä oli ensimmäinen pettymys. Toinen oli se, että minun oli todella vaikea päästä tarinaan sisään aluksi. Lopulta pääsin, mutta tämä jäi minusta varsin mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi. Jotenkin kuivaksi, kukaan henkilöistä ei oikeastaan herättänyt kiinnostustanut, paitsi ehkä Charlesin isä, jonka rooli oli ihan mitätön. Minusta tämä oli sellainen tarina, joka olisi vaatinut perinpohjaisen, polveilevan 600-sivuisen selvityksen Charlesin ja Flyten perheen vaiheista, mutta sen sijaan tämä jäi 330-sivuiseksi pintaraapaisuksi, joka jätti kylmäksi. En ymmärtänyt henkilöiden suhteita toisiinsa tai miksi asiat menivät niin kuin menivät. Olisin halunnut kunnon lukuromaanin.

Kuva 

Saiturin joulu

(A Christman Carol, in Prose: Being A Ghost Story of Christmas)
Charles Dickens

Egmont Kustannus Oy Ab / Kirjalito 2007

Vanha itsekäs saituri Ebenezer Scrooge saa eräänä jouluyönä vieraakseen menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget. Henget saavat Scroogen avaamaan silmänsä, ja hän muuttuu lempeäksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi, joka haluaa tuoda joulun myös lähimmäistensä sydämiin.

Charles Dickensin vuonna 1843 kirjoittama kertomus on edelleen yksi maailman tunnetuimmista joulutarinoista, joka yhdessä P.J. Lynchin loistavan kuvituksen kanssa levittää rakkauden ja hyvän tahdon sanomaa.

En muista missä kaikissa lukublogeissa tästä blogattiin ennen joulua, mutta niiden innoittamana luin itsekin tämän. Joudun tunnustamaan sivistymättömyyteni ja paljastamaan, että oikeastaan koko tarina oli minulle ihan tuntematon. Nimi oli ehkä hämärästi tuttu, mutta muuten en tarinaa tuntenut. Nyt olen kuitenkin iloinen, että muut lukutoukat sivistivät minua tarinan olemassaolosta ja luin kirjan. Tykkäsin tarinasta ja kuvituksesta, mietin jopa tekisinkö tämän lukemisesta jokajouluisen perinteen. Täytyy kyllä ihmetellä, että miten tämä oli laitettu lasten- ja nuortenosastolle kotikaupunkini kirjastossa, kun on tämä kuitenkin aika synkkä, ennemmin mieltäisin tämän aikuisten saduksi.

Kuva

Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna
Gummerus 1997
(7 p.)

Toimittaja Vatanen on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan, koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Yhtenä päivänä, ilman varoituksia, hän jättää kaiken taakseen ja hyppää suureen seikkailuun: suunnistaa tiepuolesta löytynyt jänis seuranaan luontoon, todelliseen vapauteen.

Vatasen ja jäniksen ihmeellinen seikkailu läpi Suomen on riemastuttava lukukokemus, hauska ja haikea. Kirjan pohjalta teki Risto Jarva yhden unohtumattomimmista elokuvistaan.


Tällä romaanilla on ilmeisesti jonkinlainen klassikon asema ja pelkäsin siitä syystä, että tämä olisi vähän, hmm... kuiva. Tämä osoittautui onneksi harhaluuloksi ja todisti, että Paasilinna on Paasilinna. Muutamaan aiemmin lukemaani Paasilinnaan verrattuna tämä alkoi hieman, pitäisikö sanoa hillitymmin. Minun mielestäni Paasilinnan tarinoita leimaa eräänlainen absurdius ja vaikka se, että kiertää ympäri Suomea metsäjänis mukanaan on älytöntä sinänsä, niin oikeastaan absurdin tästä tekee se, mitä matkalla tapahtuu. Minusta se on jotenkin paasilinnamaista, että lähtökohdat ovat ihan älyttömät, mutta oikeastaan se onkin sitten tarinan järkevin osuus. Hulvaton tarinankertoja tuo Arto Paasilinna! Iskee kyllä kympillä.

Tuli itse asiassa mieleen, että tämä on vähän samanlainen kuin Erlend Loen Doppler, jossa mies myös hylkää sovinnaisen elämäntavan ja muuttaa metsään orvoksi tekemänsä hrvenvasan kanssa. Hienoja romaaneja molemmat.

Ai niin ja sitten vielä yksi juttu, joka aiheutti melkoisen repeämisen. Kirjan ehkä hirtehisin kohtaus tapahtui synnyinkaupungissani... Se on aina yhtä hienoa, jos ulkomaisessa kirjassa mainitaan Suomi tai kotimaisessa kirjassa oma (pieni) synnyinkaupunkini.

Vanhus ja meri

(The Old Man and The Sea)
Ernest Hemingway
Tammi 2007


Varmaan tämä on monille tuttu, mutta juoni pikakelauksella: vanha kuubalainen kalastaja Santiago ei ole saanut saalista 84 päivään, mutta 85 päivänä koukkuun iskee oikea kalojen kala. Alkaa vuorokausia kestänyt väsytyskamppailu, josta Santiago lopulta vie voiton. Vanhus lähtee saaliineen kotiin päin ja matkalla saapuvat hait...


Tämä ei vaan ole mun kirja. Luin tämän lukiossa enkä erityisemmin pitänyt. Nyt luin tämän uudestaan, kun ajattelin, että ehkä aika tehnyt tehtävänsä ja osaan arvostaa tätä enemmän. Mutta ei niin ei. En tajua, missä rommihuuruissa Hemingway on tämän kirjoittanut. Ehkä olen liian tyhmä, mutta en tosiaan nähnyt tätä minään suurena vertauskuvana siitä miten kamppailu on arvokasta vaikka olisi tuomittu tappioon, kuten takakannen sisäpuolen lipare selittää. Mulle tämä oli vaan kertomus helkkarin ison kalan väsytyksestä ja siitä miten kaikki menee kuitenkin ihan pieleen. Enimmäkseen vaan ärsytti lukea tätä. Jotenkin ihan uskomattoman naiivia tekstiäkin vielä; "olen tappanut tämän kalan, joka on minun veljeni". Just. Kuluipahan ainakin yksi junamatka tätä lukiessa.

Kuva.

Vanhan ruhtinaan rakkaus

(Djadjuskin son)
F.M. Dostojevski
Loisto 2005


Hulvaton klassikko, joka on oivallinen näyte Dostojeskin erikoislaatuisesta huumorista.

Höperö ja raihnainen ruhtinas K. on venäläisen pikkukaupungin juorujen ja juonittelujen kohteena. Neljästi naimisissa ollutta vanhaa, puolikuuroa ruhtinasta yritetään naittaa usealle ehdokkaalle. Sukulaiset tosin haluaisivat laittaa ruhtinaan hoitoon, etteivät kaikki suvun rahat katoaisi uuteen naimakauppaan.

Maria Alexandrovna, elinvoimainen ja lannistumaton juorukello, haluaisi sukuunsa aatelisverta. Kun ruhtinas K. asettuu Marian luokse asumaan ja hänen neljätuhatta sieluaan näyttävät liukuvan tämän tyttärelle Zinalle, lehahtaa paikalle kaupungin seurapiirinaisten kateellinen parvi - kielet terävinä - valmiina nujertamaan moisen röyhkeyden.


Täytyy myöntää, että romaanit, jotka ovat täynnä kunnon kieroilua ja juonittelua, viihdyttävät minua suuresti! Tämä oli kyllä oikein oivallinen siinä mielessä. Erityistä hupia tuottivat myös haukkumasanat: senkin kapusta! Tuon täytyy olla suora käännös venäjänkielestä, ei kukaan hauku toista kapustaksi Suomessa. Tai toinen hieno: kaukalo. Mitä ihmettä?!

Ei tästä mitään suosikkia tullut, mutta lukukokemus jäi kuitenkin siinä määrin plussan puolelle, että voisin harkita lukevani venäläistä kirjallisuutta joskus vähän lisää. Tällä hetkellä veikkaisin, että olen lukenut suunnilleen kymmenen venäläisen kirjailijan kirjoittamaa romaania... Koko elämäni aikana.

Kuva.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Pride and Prejudice
Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo on Jane Austenin pääteos. Siinä hän piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. Kirjailijan ääni kaikuu tässä romaanissa yhtä raikkaana ja eloisana kuin teoksen ilmestymisaikoina, yli 180 vuotta sitten.

Romaanista tehty BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja nähtiin Suomessa vuonna 1996. (Ja ties kuinka monta kertaa uusintana sen jälkeen, Marjea huom.)


On tämä ihan suurenmoinen romaani! Ilahduttava. Joitakin huomioita tuli mieleen 1) mä en todellakaan yllä lähellekään Jane Austenia ihmistentuntijana. Jessus, miten typeriä ihmiset olivat tuohon aikaan ja ovat luultavasti edelleen, mä en vaan ole yhtä tarkkanäköinen kuin neiti Austen. 2) Elämä oli ihan käsittämättömän säätytietoista tuohon aikaan. 3) En osaa päättää pidänkö herra Bennetistä, huvittavalla tavalla huikean ivallinen vaiko pelkästään ilkeä? Ehkä kumminkin kallistun siihen huvittavan puoleen... 4) Lizzy on ihan mahtava päähenkilö. 5) Herra Darcy on ihana...

Jos pitäisi sanoa kumpi on parempi Järki ja tunteet vai Ylpeys ja ennakkoluulo niin kallistun Ylpeyden puoleen. Pidin kyllä paljon Järjestäkin, mutta Ylpeys oli elävämmän oloinen ja henkilöhahmot olivat ihan huippuja. Jos hypätään nyt Elizabethin ja Darcyn yli, niin ehdottomat suosikkini olivat Herra Collins ja lady Catherine de Bourgh. Synnyttivät kyllä välillä niin epäuskoisia fiiliksiä... Oli kerrassaan helppoa yhtyä Elizabethin ajatuksiin näistä ihmisistä.

Tekee taas mieli katsoa se BBC filmatisointi.

Järki ja tunteet

(Sense and Sensibility)
Jane Austen

Jane Austen (1775-1817) on varakkaan englantilaisen keskiluokan kuvaaja. Säätytietoista ja tärkeilevää ympäristöään hän tarkkailee romaaneissaan satiirikon silmin huvittuneesti hymyillen. "Englannin hilpeimmän klassikon" viisaat ja sydämelliset romaanit ovat mestaruudessaan ajattomia.

Järki ja tunteet on kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen, toisiinsa kietoutuneiden rakkaustarinoiden kuvaus. Taustana on vanhan hyvän ajan pikkuporvarillinen seurapiiri. Romaaniin perustuva, palkittu uusi elokuvaversio esitettiin elokuvateattereissa vuonna 1996.


Ensiksikin mietin koko ajan, että olenko lukenut tämän aiemmin. En millään muista. Jos olen, niin siitä on varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Olen lisäksi nähnyt tästä kaksikin filmatisointia, joten juoni oli ennalta tuttu enkä senkään takia saanut ratkaistua, olenko tämän aiemmin lukenut.

Toiseksi, olen vuosien varrella lukenut yhden jos toisenkin neiti Austenin teoksen, mutta rupesin vasta nyt tosissani miettimään olenko ennen osannut arvostaa Jane Austenin romaaneja asiaankuuluvalla tavalla. Tajusin nimittäin, miten uskomattoman taitava ihmiskuvaaja Jane Austen oli. Hänen ihmistuntemuksensa oli ihan häikäisevää. Hänen kirjoistaan on aina jäänyt vähän raskas vaikutelma; kieli on vanhanaikaista ja asiat sanotaan jotenkin hirvittävän monimutkaisesti. Niin että saa ihan tosissaan miettiä, mitä sanotaan. Nyt tajusin yhtäkkiä miten paikkansapitävä tuo termi "Englannin hilpein klassikko" oikein on. Tekee oikeastaan mieli lukea nyt Austenin koko tuotanto. Satun omistamaan yhteisniteen, joka sisältää sekä Järjen ja tunteet että Ylpeyden ja ennakkoluulon, joten luen Ylpeyden nyt tähän heti perään. Sen tiedän varmuudella lukeneeni aiemmin. Rakastan lisäksi BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo filmatisointia vuodelta 1995, joten aika mielenkiintoista lukea se nyt vuosien tauon jälkeen uudestaan...

Pikku naisia

(Little Women)
Louisa M. Alcott
Art House 2004




Uusi suomennos rakastetusta tyttökirjaklassikosta!Pikku naisia on ensimmäinen osa maailmankuulusta tyttökirjasarjasta, jossa kirjailija Louisa M. Alcott kuvaa Marchin sisarusten elämää sisällissodan aikana Yhdysvalloissa.

Taiteellisesti lahjakkaat tytöt tekevät kotiaskareitaan, käyvät koulua ja osallistuvat seuraelämään itärannikon pikkukaupungissa.

Pikku naisia on kiehtonut useita sukupolvia ja nyt se ilmestyy uutena, nykykielisenä ja täydellisenä suomennoksena.


Ajattelin, että lukaisen tämän nopeasti joulunpyhinä, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin. Luulen, että olen lukenut tämän joskus 10-vuotiaana. Minulla ei kyllä ollut mitään selviä muistikuvia tapahtumista, mutta jotenkin kirja oli tuttu. Luultavasti olen lukenut myös jonkun jatko-osista. Minusta nyt jotenkin tuntuu, että minun ei pitäisi kirjoittaa tästä mitään. Ainakaan mitään negatiivista, kun tälläkin kirjalla on vankkumaton fanijoukkonsa. Kirja on ihan järkyttävän imelä, kaikki ovat niin puhtoisia ja hyviä, että se oli tylsää. Koin olevani ihan väärää kohdeyleisöä tälle kirjalle. Ihan liian vanha ja kyyninen. En ole myöskään mitenkään uskonnollinen, joten kaikki viittaukset Jumalaan jätti kyllä aika kylmäksi. Kokonaisuutena tämä kuitenkin oli ihan ok, en kai vain ollut sopivassa mielentilassa lukemaan tätä juuri nyt. Luultavasti luen silti jossain vaiheessa ne jatko-osatkin.