Heijastuksia

Heijastuksia
Reflections
Nora Roberts 1983
Harlequin Silk 2010

Lindsay Dunnella oli loistava ura balettitanssijana New Yorkissa, kun onnettomuus, joka tappoi hänen isänsä ja vammautti hänen äitinsä vakavasti, katkaisi sen äkillisesti. Viimeiset kolme vuotta Lindsay on asunut pikkukaupungissa Connecticutissa pitäen huolta onnettomuudessa loukkaantuneesta äidistään ja opettaen balettia. 

Äiti alkaa kuitenkin päästä takaisin jaloilleen ja odottaa Lindsayn jatkavan balettitanssijan uraa, johon hänen omat taitonsa eivät koskaan riittäneet ja entinen balettipartneri haluaa Lindsayn tanssivan kanssaan kirjoittamassaan baletissa. Mitä Lindsay itse sitten haluaa? Palata New Yorkin loistoon ja vaativaan tanssijan arkeen vai jatkaa opettamista? Mitä tapahtuu, kun lahjakkaan oppilaan puoleensavetävä setä ilmestyy mukaan yhtälöön?

Huhhuh, jos Nora Robertsin tuotanto ei ole viime aikoina oikein enää iskenyt niin tämä alkupään tuotanto se vasta piinallista luettavaa onkin. Lindsay oli lapsellinen ja Seth omistushaluinen ja ylimielinen törppö. Ruth, Monica ja Andy olivat vähän herttaisempia. Ainoa asia mistä pidin oli balettikohtaukset, jotka olivat kiehtovia.  

Hiljaisuuden laakso

Valley of Silence
Nora Roberts 2006
Gummerus 2008
344 s. 

Huoli tulevaisuudesta leijuu raskaana Geallin maan yllä. Jumalatar Morriganin käskystä Hoyt-velhon johtaman kuuden soturin piiri kokoaa joukkoja taisteluun vampyyrikuningatar Lilithin verenhimoista armeijaa vastaan.

Glenna-noita ja Hoyt-velho yrittävät murtaa mustan Midirin voiman taikakeinoin sillä aikaa kun vampyyrinmetsästäjä Blair ja muodonmuuttaja Larkin värväävät tukijoukkoja. Hoytin vampyyriveli Cianin ja prinsessa Moiran välille leimahtava intohimo ei anna heille rauhaa.

Geallin joukot kärsivät raskaita tappioita jo ennen varsinaisen taistelun alkua, kun Lilithin enkelikasvoinen ottopoika näyttää todelliset voimansa. Nujertaako Lilithin ylivoima Geallin soturit? Onko maa tuomittu ikuiseen pimeyteen?

Hiljaisuuden laakso on Nora Robertsin romanttisen fantasiatrilogian päätösosa. Sarjan avausosa, Morriganin risti ilmestyi 2007 ja toinen osa, Jumalten tanssi, keväällä 2008.

Tämä trilogian päätösosa oli suosikkini, koska Moira ja Cian olivat minusta trilogian kiinnostavimpia hahmoja ja minusta tässä oli muutenkin enemmän niin sanotusti substanssia, kuin muissa osissa. Lisäksi rakastan toivottomia rakkaustarinoita. Toivottavasti en nyt paljasta liikoja, mutta loppu oli toki onnellinen, joten ei se nyt niin toivoton rakkaustarina ollut. Sitä paitsi, arvasin kyllä lopputuloksen jo paljon ennen kuin pääsin kirjan loppuun, toteutuksessa vain oli jännittämistä.  Erilainen lopetus olisi kaiketi poikennut liikaa Robertsin linjasta. Olen silti ihan tyytyväinen siihen.

Tätä fantasiatrilogiaa parempia on takuulla olemassa, mutta lukukokemus jää silti plussan puolelle. Todellisille fantasiafaneille en luultavasti suosittelisi. Jos tykkäät Nora Robertsista etkä nyrpistele nenää fantasiaelementeille niin sitten tämä voi olla sulle ihan omiaan. Äidilleni ei suosittelisi, vaikka Nora Robertsista tykkääkin.   

Jumalten tanssi

Dance of the Gods

Nora Roberts 2006

Gummerus 2008

328 s.

Tämä on jatkoa Morriganin risti-romaanille. En ole viime aikoina jaksnaut kirjoittaa kirjojen kansitekstejä tänne blogiin, mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen, kun tuntuu niin vaikealta kirjoittaa mitään spoilaamatta koko kirjaa. 

 

Hoyt-velhon johtama kuuden soturin piiri jäljittää viekoittelevaa mutta kuolettavaa vampyyrikuningatar Lilithiä halki ajan ja avaruuden. Aika on kuitenkin käymässä vähiin, sillä Lilith armeijoineen on valmis sotaan, joka tietää ihmisten maailman loppua. 

Lilithin hovissa, syvällä Irlannin rantakallioiden uumenissa, majailee myös ikivanha velho Midir, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vampyyrien kuningatarta. Onko Hoyt vihdoin kohdannut itseään voimallisemman vastustajan?

Myös Glenna-noidan valkoinen magia ja Larkinin muodonmuuttamistaidot ovat tarpeen, kun piiri yrittää pelastaa Lilithin vangitsemia kuolevaisia.

Uskollisen ystävyyden lisäksi intohimon lieskat leimahtelevat yhä kuumempina kuuden piirin sisällä - ja vievät ryhmän huomion Lilithin demonisilta taioilta...

Selviytyykö seurue yhtenäisenä Jumalten tanssin kautta Geallin kaukaiseen maahan, jossa käydään viimeinen taistelu? Saako Lilith murrettua kuuden piirin?

Tiedättekö sen tunteen, kun on ollut pitkän aikaa ilman karkkia ja sitten sitä syö eikä jotenkin vaan pysty nautiskelemaan vähän kerrallaan, vaan syö kaikki karkit kerralla ja lopputulos on kammottava sokerihumala ja yökötyksen tunne? Sellainen olo tästä kirjasta jäi. Henkinen sokerihumala ja makean yliannostus. Kirjastossa tämä on luokiteltu fantasia-kategoriaan, mutta kyllä tämä romanttista viihdettä fantasiahöysteellä. Kirjan rakastavaiset olivat minun mielestä trilogian epäkiinnostavin ja kliseisin pariskunta. Isänsä rakkautta vaille jäänyt ja poikaystävän jättämä, päältä kova ja sisältä pehmeä poikatyttö ja jokaäidin unelmavävy, kultapoika, joka käsittelee tyttöä kuin kukkaa kämmenellä ja omaa siistin taidon. Hohhoijaa. 

Olen jotenkin ihan kyllästynyt Nora Robertsin kirjoihin, kaikki väännetään rautalangasta ja selitetään puhki ja silti ihmiset jää jotenkin yksiulotteisiksi ja etäisiksi. Tässä trilogiassa kirjailijatar on ilmeisesti halunnut koetella rajojaan, mutta lopputulos on silti samaa ennalta-arvattavaa romanttista höttöä kuin kaikki muutkin rouvan romaanit, vaikka mukaan onkin nyt sullottu fantasiaa. 

En siihen fantasia puoleen puutu sen enempää, mutta ihan oikeasti mitä virkaa on jalokivipäällysteisellä lohikäärmeellä, joka ei edes syökse tulta? Mitä sulle jää silloin käteen? Aivan, hitsin iso, kimaltava, lentävä lisko, jonka ainoa tarkoitus on lentää nopeasti paikasta toiseen (ja lumota nainen). 

Luin tämän harppoen, että pääsisin käsiksi kolmanteen osaan, joka on onneksi enemmän mun mieleen. Siitä arviota tiedossa kaiketi viikonloppuna, kun saan sen luettua.            

Uusinta: Morriganin risti

Luen kyllä omalla mittapuullani varsin hyvällä tahdilla tällä hetkellä, mutta en vaan saa kirjoitettua kirjoista mitään. Nyt kuitenkin pikainen maininta, että luin uudelleen Nora Robertsin romanttisen fantasia-trilogian ensimmäisen osan Morriganin risti. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran jo neljä ja puoli vuotta(!) sitten, mutta en sitten koskaan saanut luettua jatko-osia. Niiden aika tuli nyt, kun nököttivät kaikki kolme vierekkäin kirjaston tänään palautettujen -hyllyssä. Muistikuvat ensimmäisestä osasta olivat niin hatarat, että katsoin paremmaksi lukea senkin uudelleen.

Allekirjoitan kyllä edelleen joitakin samoja asioita kuin maaliskuussa 2009, mutta olen sittemmin kai lukenut enemmän (hyvää) fantasiaa tai jotain on muuttunut pääkopassani, kun en ollut tästä niin innoissani nyt toisella kertaa. Perusromantiikkaa à la Nora Roberts höystettynä höpsöllä fantasia-elementillä. Cian ja Moira ovat edelleen mielestäni kiinnostavimpia hahmoja enkä muista olisi oikein jaksanut lukeakaan.

Kakkososa on jo lähes luettu ja kirjoitan siitä jahka jaksan, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että kakkososa on vielä enemmän plaah, kun tämä ykkönen. Kolmannessa on toivottavasti jo vähän enemmän potkua.

Rakkaudesta Lilahiin

For the Love of Lilah
Nora Roberts 1991
Harlequin Silk 2011

Lilah on Calhounin siskoksista toiseksi vanhin, 27-vuotias luonto-opas, joka elää siskojensa ja tätinsä Cocon kanssa suvun vanhassa talossa Bar Harborin saarella Mainessa. Myrskyisenä yönä Lilah pelastaa mereen joutuneen miehen, historianprofessori Max Quartermainin. Kiitokseksi henkensä pelastamisesta ja majapaikkaa vastaan Max rupeaa auttamaan Calhounin perhettä tyttöjen isoisoäidille kuuluneen kadonneen smaragdikorun etsinnässä. Korulle olisi kuitenkin muitakin ottajia eikä romantiikaltakaan vältytä.    

Tein ihan ennennäkemättömän mokan ja otin juhannusreissulle liian vähän kirjoja mukaan. Niinpä oli pakko napata mukaan paluumatkalukemiseksi äidiltä tämä Harlequin julkaisema Nora Roberts pokkari. Olisin varmaan jossain vaiheessa lukenut tämän kuitenkin niin tuli lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla. Ikävä kyllä tämä oli ihan kauheaa roskaa, jos suoraan sanotaan. Inhosin Lilahia ihan yli kaiken, ärsyttävin ja naiivein sievistelijä, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Tietysti se piti kätkeä muka niin vapaamieliseen ja boheemiin ulkokuoreen. Ja Max, kirjan miessankari oli vähintään yhtä ärsyttävä, ujo ja fiksu akateemikko olevinaan, mutta loppupeleissä ihan macho luolamies. Ei kiitos. Kumpikin oli niin epäuskottavia ja paperisia hahmoja, että ärsytti. Varsinkin kun olin tätä ennen lukenut Sophie Kinsellan oikeasti hyvän viihdekirjan. 

Tämä oli muuten kolmas osa, ilmeisesti viisiosaista, Calhounin naiset sarjaa, mutta en varsinaisesti kärsinyt siitä, että kaksi aiempaa osaa ovat lukematta, kun aiempia tapahtumia kerrattiin ihan riittävästi. Tarinan sivujuonteena oli takaumia vuoteen 1913 Biancan elämään, mutta minusta ne olivat aika turhia tai ne olisi voitu toteuttaa jotenkin muulla tavalla, esimerkiksi kirje- tai päiväkirjamuodossa. En lämmennnyt, en, mutta voisin ehkä siltä vilkaista sarjan muut osat jos kohdalle osuvat. En jotenkin osaa jättää sarjan lukemista vain yhteen osaan ja haluan tietää miten lopulta käy, vaikka sarja olisikin hirveää huttua.

Mainen sain kuitattua So American haasteessa, että sikäli ihan OK.

Valkokankaan varjot

Tribute
Nora Roberts 2008
Gummerus 2012

Cilla McGowan on entinen lapsitähti ja B-luokan näyttelijä, joka on heittänyt hyvästit Hollywoodille ja muuttanut Virginian maaseudulle kunnostaakseen kuuluisan isoäitinsä vanhan talon ja aloittaakseen uuden uran. Cilla löytää yliannostukseen kuolleen isoäitinsä ullakolta nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa epäillä, oliko isoäidin kuolema sittenkään itsemurha, jona sitä on pidetty vuosikymmenet. Pian Cilla saa huomata, että joku haluaa pitää menneet menneinä ja vastoinkäyminen toisensa perään alkaa piinata Cillaa. Onneksi naapurissa asuu komea sarjakuvapiirtäjä.

Poissa taitaa olla ne ajat, kun luin ahmien Nora Robertsin tuotantoa. Tämän lukeminen oli melkoisen nihkeää. En ollut juurikaan kiinnostunut kirjan tapahtumista tai henkilöistä ja mietin vain, että onko nämä kaikki Robertsin tarinat aina olleet näin rautalangasta väännettyjä ja valmiiksi pureskeltuja. Ja sitten dialogi, minusta se oli ihan liian siloiteltua ja epäuskottavaa. Plaah. Kirjan miespäähenkilö Ford Sawyer (joka sai minut ajattelemaan Lost-sarjan Sawyeria, koska häntä näyttelee Josh Ford) oli ihan OK, mutta en ihan oikeasti välittänyt Cillasta yhtään. Rasittavuuteen asti mukaitsenäinen eikä hankala äitisuhde herättänyt sympatioita. Ai niin ja minulla oli vaikeuksia pysyä kärryillä kirjan henkilöissä. Aivan täysin en arvannut kirjan pahista, mutta osittain. Tekisi mieli lukea joku verinen dekkari tähän perään, että pääsisi tästä henkisestä sokerihumalasta eroon. Päädyinkin sitten rakkaustarinaan, joka vaikuttaa kaikkea muuta kuin sokeriselta, mutta siitä lisää myöhemmin.   

Katen uusi elämä

Considering Kate
Nora Roberts
Harlequin Silk 2007


Kaiken piti olla täydellistä...

Kate Stanislaski käänsi selkänsä ballerinana hankkimalleen maineelle, kunnialle ja menestykselle. Hän palasi kotitanhuville aloittaakseen uuden uran baletinopettajana. Hän oli päättänyt, ettei tyytyisi vähempään kuin täydelliseen. Ja täydellisyyden tavoittelu koskisi sekä tanssikoulua että yksityiselämää. Tanssistudioksi sopiva rakennus löytyi, mutta ikivanha talonröttelö tarvitsisi perusteellisen remontin. Sen tekijäksi saapui täydellinen kirvesmies, kaikkien mahdollisten mittapuiden mukaan, eikä Katen elämässä mikään jäänyt ennalleen...

Tämä oli taas tämmönen harlekiini-pokkari Nora Roberts. Melkoista höttöä, mutta ihan luettava. Joiltain osin muistuttaa omaa tilannettani, joten sikäli ihan mielenkiintoinen, vaikka ei kyllä tarjonnut kovin syvällistä katsausta asiaan. Ei ole oikein mitään kommentoitavaa.

Keskipäivän polte

(High Noon)
Nora Roberts
Gummerus 2009

Herraskaisessa perintötalossa syvän etelän paahteessa asuvan Phoebe McNamaran elämä ei ole juhlahumua - hän on paitsi yksinhuoltajaäiti myös Savannahin paras panttivanki- ja kriisineuvottelija. Työlleen omistautuneen Phoeben työ ja vapaa-aika sekoittuvat, kun hän kohtaa upporikkaan baarinpitäjän, Duncan Swiftin, jonka entinen alainen uhkaa hypätä katolta. Duncan ihastuu väistämättä neuvokkaaseen sankarittareen.

Phoeben yksityisyyden rajat murtuvat entisestään, kun hän alkaa saada uhkailuviestejä ja hänen kimppuunsa hyökätään. Piileksiikö vihamies tuttavien joukossa? Suhdepeliä pelaaviin, juoniviin työkavereihinkaan ei voi aina luottaa. Piinaaja koventaa pian otteitaan. Selviääkö Phoebe uransa kovimmasta koetuksesta tunteiden myrskytessä?

Kai se kertoo kirjasta jotakin, jos sivuhenkilöiden kohtalo kiinnostaa enemmän kuin itse päähenkilöiden? Näin kuitenkin kävi. Selasin välillä kirjaa eteenpäin, koska halusin tietää mitä kirjan muille henkilöille tapahtuu. Phoebe ja Duncan olivat minusta kohtuullisen epäkiinnostavia ja sokerisia. Kirja ei missään vaiheessa tempaissut kunnolla mukaansa. Luin myös melko epäimartelevan arvion kirjasta netistä ja se varmaan osaltaan vaikutti. Kolme Nora Robertsia peräjälkeen näköjään koettelee sietokyvyn rajoja, kirjamakuni on ilmeisesti kokenut jonkinasteista muutosta. Romantiikan nälkäinen teini-ikäinen minäni ei varmaan olisi pitkästynyt tämän kanssa, aikuinen minäni kyllä.

Kuva

Aikojen yli

(Time Was)
Nora Roberts, 1989
Silk 2007

Kirjan kansikuvaa ei löytynyt netistä ja kirja jäi vanhemmilleni, koska se on äitini hyllystä, joten takakannen tekstikin puuttuu. Kyseessä on siis Nora Robertsin vanhempaa tuotantoa, jota ei varmaan ole koskaan julkaistu kovakantisena Gummeruksen toimesta. Tämä oli siis Silkin julkaisema ja Silk-sarja on Harlequinin omaisuutta. Juonesta sen verran, että Liberty Stone valmistelee kulttuuriantropologian väitöskirjaa syrjäisessä metsämökissä. Eräänä myrskyisenä yönä hän näkee, kun metsään syöksyy lentokone, jonka hävyttömän komean lentäjän Libby raahaa mökkiinsä hoivattavaksi. Mies, Caleb Hornblower, ei sitten olekaan ihan tavallinen lentäjä, mistä seuraa sydänsuruja molemmille, koska tietysti kaksikko rakastuu toisiinsa alta aikayksikön. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

No tämä oli tämmöstä Harlequin-tasoista romanttista viihdettä. Vähän sellainen vasemmalla kädellä huitaistun oloinen, mutta lukihan tuo. Henkilöt eivät suuremmin herättäneet tunteita puoleen eikä toiseen, koska olivat sen verran ohuita hahmoja.

Enkelten putous

(Angels Fall)
Nora Roberts
Gummerus 2008

Reece Gilmore on vaeltanut pitkään nähdäkseen allaan avautuvan huikaisevan maiseman. Pakomatkalla tuskaisesta menneisyydestään hän on asettunut Angel's Fistin pikkukaupunkiin Wyomingissa, josta hän toivoo löytäneensä edes väliaikaisen turvasataman. Hetken idyllin rikkoo väkivaltainen kohtaus, jota hän kanjonin reunan näköalapaikaltaan sattuu todistamaan.

Viranomaiset eivät kuitenkaan löydä murhapaikalta mitään. Ei jälkiä kamppailusta.Ei edes jalanjälkiä. Eikä kukaan Angel's Fistissä tunnu uskovan hermoheikkonapidetyn Reecen kertomusta- paitsi salskea mutta yrmeä erakkokirjailija, Brody. Reecen on pakko alkaa luottaa Brodyn lisäksi itseensä saadakseen Angel's Fistissä vaanivan murhaajan satimeen.



Kaikki Nora Robertsia lukeneet tunnistavat kyllä kaavan: nainen tapaa miehen, välissä on hankaluuksia, joihin usein liittyy murha, pari päätyy petiin, mysteeri ratkeaa ja tarinan lopussa voikin sitten jo kuulla kuvitteellisten hääkellojen iloisen kilkatuksen. En muista yhtään Robertsin kirjaa, jossa tämä sama kaava ei toistuisi, mutta toisaalta miksi keksiä pyörää uudestaan? Ihan toimivaa viihdettä. Sopi mainiosti Originin jälkeiseen aikaan ja jouluviihteeksi.

Kuva

Morriganin risti

(Morrigan's Cross)
Nora Roberts
Gummerus 2007

Mahtava irlantilaisvelho Hoyt janoaa kostoa. Hurja vampyyrikuningatar Lilith on vietellyt hänen veljensä Cianin. Hoyt matkustaa 1100-luvulta omaan aikaamme, jossa hän kohtaa vampyyriksi muuttuneen Cianin, kipakan wicca-noita Glennan sekä vampyyrinmetsästäjä Blairin. Nelikko joutuu yhdistämään voimansa, sillä Lilithin kokoama pimeyden armeija aikoo orjuuttaa koko ihmiskunnan. Glennan ja Hoytin välinen tunteen roihu ei ole Cianin mieleen. Kun joukkoon liittyy arvoituksellinen kelttiläisprinsessa Moira serkkunsa Larkinin kanssa, nousevat ryhmän sisäiset jännitteet huippuunsa. Lilith näyttää voittaneen sodan ennen kuin yhtäkään taistelua on käyty...


Taattua Nora Roberts -laatua with a little twist. Tykkäsin. Nora Roberts se osaa sitten sujuvan dialogin ja tarinankulun. Erinomaista viihdettä. Tämä fantasialisä oli kiva vaikka en noin yleensä fantasiasta ole kauheasti perustanut. Kiinnostaa kovasti tietää miten tarina jatkuu. Cian oli mielenkiintoinen hahmo ja haluan tietää mitä hänestä vielä paljastuu. Toinen josta haluan tietää lisää on Moira. Olen muuten aika varma, että romantiikka vielä virisee tiettyjen henkilöiden välillä. Saa nähdä miten käy, kun saan jatko-osat käsiini. Ai niin, kirja saa kovasti lisäpisteitä viitteistään kelttimytologiaan ja siitä, että sijoittuu suurimmaksi osaksi Irlantiin.

Punainen lilja

(Red Lily)
Nora Roberts
Gummerus 2007

Rosalie "Roz" Harperin lempeällä kädellä hallitsemassa taimitarhassa eletään syvän etelän läkähdyttävää kesää. Harper Housen laajaan ruokakuntaan tuo lisävipinää Rozin siipien suojiin saapuneen Hayley Philipsin tyttövauva Lily, josta tulee pian kaikkien suosikki.

Erityisen kiintynyt lapseen – ja tämän äitiin – on Rozin aikamiespoika Harper Ashby. Kun intohimoisen puutarhurin tunteet räiskyvää, tummaveristä Hayleytä kohtaan syvenevät, Harperin kartanon rauha rikkoutuu. Harper Housen kotikummitus, vinksahtaneita tuutulauluja hyräilevä Amelia tekee kaikkensa estääkseen pariskuntaa saamasta toisensa.

Entistä hyökkäävämmäksi muuttunut haamu ottaa aika ajoin Hayleyn valtaansa. Älykkään ja lempeän naisen äkilliset raivonpuuskat koettelevat kaikkia, eivät vähiten Harper Ashbya. On aika selvittää piinatun Amelian arvoitus, lopullisesti.

Punainen lilja on Nora Robertsin suositun puutarhatrilogian viimeinen osa. Sarjan aiemmat osat, Sininen daalia ja ja Musta ruusu ovat ilmestyneet vuonna 2006.


Jos haluan lukea hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä, valitsen Nora Robertsin tuotannon. Siis eihän nämä mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta täytyy tunnustaa, että opintojen ohessa (ja muutenkin) lukee toisinaan paljon mieluummin hyvää viihdettä kun maailmankirjallisuuden klassikoita (joita kyllä myös pyrin lukemaan aina välillä). Minusta tämä oli ihan sujuvaa romanttista viihdettä ja lajissaan kelpo teos. En ole ihan varma mitä pidän tuosta yliluonnollisesta aspektista, mutta toisaalta se tuo koko trilogiaan uudenlaista potkua, mitä Robertsin varhaisemmissa romaaneissa ei välttämättä ollut, joten kai se sitten on ihan hyvä lisä. Ai niin, tuli mieleeni tuosta takakannen tekstistä, että onko vähän liioiteltua kutsua 30-vuotiasta miestä aikamiespojaksi? No joo, niin kuin tämä olisi hirveän merkittävä kysymys, mutta vähän huvitti, kun ei Harper minun mielestä täytä "aikamiespojan" kriteereitä.