Kazuo Ishiguro
Tammi 2005
Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?
Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.
Näin oikeastaan kirjaan perustuvan elokuvan trailerin ennen kuin kuulin koko kirjasta. En tiedä mikä sai minut lukemaan kirjan. Luultavasti nimi, varsinkin englanninkielinen nimi on minusta kaunis, Never let me go. Sitten lähdin työmatkalle ja hajamielisyyksissäni unohdin silloin lukemani kirjan, edellisen postauksen "Call Girlin" kotiin. Lentokentällä lentoa odottaessani silmäni sattuivat ensimmäiseksi pokkarihyllyssä juuri tähän kirjaan ja se tuntui merkiltä, joten ostin tämän itselleni matkalukemiseksi.
Tykästyin heti alussa Ishiguron kirjoitustyyliin. Se eteni sujuvasti ja jotenkin luontevasti. Tarinaa oli haastavaa lukea, koska liikutaan niin monissa eri aikatasoissa, eikä tarina etene täysin kronologisesti. Helpolla tämä ei päästä, mutta itse tykkäsin. Kummallista miten näin järkyttävän tarinan voi kertoa niin vähäeleisesti, todentuntuisesti, niin kuin se voisi pitää paikkansa. En oikein tiedä minkälaista loppuhuipennusta odotin, mutta sitä ei koskaan oikeastaan tullut. Asiat vain jäivät roikkumaan, lukija saa itse päättää mitä sitten tapahtui. Kirja oli kuin kummallinen ohikiitävä hetki elämässä, jonka aikana ei varsinaisesti edetä mihinkään pisteestä A pisteeseen B, mutta jona aikana ehtii tapahtua valtavasti. Vähän outo vertaus ehkä, mutta en osaa oikein muutenkaan kuvailla tuntemuksiani kirjasta. Mieleenjäävä.
Tykästyin heti alussa Ishiguron kirjoitustyyliin. Se eteni sujuvasti ja jotenkin luontevasti. Tarinaa oli haastavaa lukea, koska liikutaan niin monissa eri aikatasoissa, eikä tarina etene täysin kronologisesti. Helpolla tämä ei päästä, mutta itse tykkäsin. Kummallista miten näin järkyttävän tarinan voi kertoa niin vähäeleisesti, todentuntuisesti, niin kuin se voisi pitää paikkansa. En oikein tiedä minkälaista loppuhuipennusta odotin, mutta sitä ei koskaan oikeastaan tullut. Asiat vain jäivät roikkumaan, lukija saa itse päättää mitä sitten tapahtui. Kirja oli kuin kummallinen ohikiitävä hetki elämässä, jonka aikana ei varsinaisesti edetä mihinkään pisteestä A pisteeseen B, mutta jona aikana ehtii tapahtua valtavasti. Vähän outo vertaus ehkä, mutta en osaa oikein muutenkaan kuvailla tuntemuksiani kirjasta. Mieleenjäävä.
Kuva