Kirjanurkkaus

Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Tämän hämmästyttävän yksityiskohtaisen kuvan 17-vuotias Léon Le Gall muodostaa kirskuvalla pyörällä ohi vilahtavasta Louisesta nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Léonilla täytyy olla melkoinen supernäkö, kun hän erottaa vinhaa vauhtia polkevan tytön linttaan astutut nauhakengät, mutta ei syytetä Léonia mielikuvansa epäuskottavuudesta vaan pistetään kaikki ihastumisen piikkiin. :) Ranska, Saint-Luc-sur-Marnen kylä, vuonna 1918. Nuori Léon on rautatieaseman sähköttäjä; Louise vie kuolinviestejä sodassa kaatuneiden läheisille. He tutustuvat ja rakastuvat simpukka-ater...

Astuin kadulle eri miehenä. En ollut enää etuoikeutettu, en saanut turvaa miehittäjistä enkä miehitetyistä. En saanut näyttää papereitani, en puhua kieltäni, yksikin väärä äänne paljastaisi minut. Huh, edellisestä päivityksestä on vierähtänyt lähes kolme viikkoa. Pariisin huhtikuu on luettu ja Pariisin elokuu koettu omakohtaisesti. :) Michael Wallnerin romaani sijoittuu vuoteen 1943 Saksan miehittämään Pariisiin. Normandian maihinnousuun on vielä yli vuosi aikaa, ja saksalaissotilaat ovat osa Ranskan pääkaupungin katukuvaa. Päähenkilö, nuori saksalaiskorpraali Roth edustaa kaikkia niitä sotilaita, jotka eivät voi käsittää sodan tarkoitusta. Niitä, joita kansallisaate ja propaganda eivät tunnu koskettavan. Niitä, jotka ovat poliittisten päättäjien, kansallisuutensa ja asepukujensa vankeja: Roth, Wehrmachtin sotilas, Pariisi, kesä 1943. Ihmisellä on kansallisuus, ajattelin kotimatkalla. Hän on sen vanki. Harmaa univormu, väkäsin koristettu risti, lippu. Niin kauan kuin sotaa k...

Hän keksi sanoja saavutetulle ja löydetylle, katoavalle ja pysyvälle, sanoja, jotka olivat pitkään uinuneet hänessä kuten kyky rakastaa jotain ihmistä niin kuin hän rakasti tätä, jota tuskin tunsi. Hän oli löytänyt rakkauden sattumalta, sitä etsimättä, hetki, katse, kaksi silmää oli riittänyt. Tätä romaania en olisi löytänyt ilman Hesarin arvostelua , joka nimesi sen yhdeksi tämän kevään hienoimmista käännösromaaneista. Viimeaikaisen kirjablogien ja "harrastelijakritiikin" ympärillä pyörineen keskustelun lomassa myös ns. "ammattilaiskritiikki" osoittautuu joskus varsin hyödylliseksi nostamalla yllättäen esiin pienempien kustantamojen helmiä. :P Väärään aikaan on tosin onneksi löytänyt tiensä myös muutaman blogistin hyppysiin: sitä on kehunut mm. Hanna , joka kuvailee romaania vangitsevaksi ; Tuulia , joka uskoo muistavansa kirjan vielä pitkään; sekä Kirjavinkkien Tuija , jonka mielestä romaani on pieni helmi . Romaani todellakin onnistuu vangitsemaan heti alk...

Kansi: Kosti Antikainen Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin. Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin . Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän i...

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt. "Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan." Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin. Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valk...

Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä on minusta käsitteenä kiinnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde. Muriel Barberyn romaaniin on viime kuukausina ihastuttu ja vihastuttu kautta blogosfäärin: Siilin eleganssi on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Romaanista ovat pitäneet ainakin Neksu , Leena Lumi , Teresita , Jenni , Hreathemus ja lumiomena ; vähemmän innostuneita ovat olleet anni.m ja Ina . Liityn varovaisesti tähän jälkimmäiseen kerhoon kaksijakoisella mielipiteellä: huomasin ensin ihastuvani, sitten vihastuvani tähän kirjaan. Aloitin lukemisen epäilevänä (lupaukset popularisoidusta filosofiasta romaanimuotoon puet...

"Mistä ihminen voi tietää?" hän tivasi. "Olen jo kolme vuotta taistellut lakkaamatta. Olen taistellut jokaisesta kirjasta jonka olen lukenut, jokaisesta ulos lähtemisestä, jokaisesta ajatuksesta minä olen tapellut. Vannoin etten aiheuttaisi äidille koskaan mitään huolta ja vaivaa, mutta minähän olen vain kiusannut häntä. Kun annoin periksi hänelle, tunsin olevani halveksittava, kun panin vastaan, vihasin itseäni." Ottaen huomioon, että Simone de Beauvoir on yksi varhaisen feminismin pioneereista, merkittävä naiskirjailija ja filosofi, on outoa, etten ole lukenut häneltä aiemmin yhtäkään kaunokirjallista teosta. Beauvoirin ehkä kuuluisin teos, Toinen sukupuoli , on toki tuttu eräänlaisena feministisenä manifestina naisten oikeuksien puolesta. Yritin nyt kai jonkinlaista pehmeää laskua Beauvoirin fiktiiviseen tuotantoon valitsemalla luettavakseni yhden hänen varhaisemmista teoksistaan, jonka hän itsekin esittelee esipuheessa hieman pahoitellen: "Kyseessä on ly...