Kirjanurkkaus

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommit...

...ajattelin että meidän välillämme on... sopimus, siis intialaisten ja englantilaisten välillä. Me kunnioitamme heidän urhoollisuuttaan samoin kuin kunnioittaisimme englantilaissotilaan urhoollisuutta, ja vastavuoroisesti he taistelevat meidän sodissamme yhtä raivokkaasti kuin kuka hyvänsä englantilainen. Aloin lukea Kamila Shamsien tämän kevään käännösuutuutta ristiriitaisin tuntein; ja ristiriitaisin tuntein myös suljin lopulta kirjan kannet. Shamsie on minulle yksi niistä kirjailijoista, jonka kirjoja odotan aina innolla, mutta joka on nyt jo kolme kertaa tuottanut minulle pienen pettymyksen. Silti annan hänelle aina vain uuden mahdollisuuden. :) Shamsien Burnt Shadows -läpimurtoteoksesta (suom. Poltetut varjot , 2010) kirjoitin, että lupaavasti alkaneen romaanin loppupuoli oli niin sekava ja loppuratkaisu niin epäuskottava, että se vei pohjan koko kirjalta. Kartanpiirtäjä (2011) oli minusta parempi, mutta Karachin kaupunki jäi kirjassa kovin etäiseksi. Myös Jumala joka ...

Hän oli kuukausi kuukaudelta epävarmempi siitä, mihin kuului alapuolella leviävässä kaupungissa, jossa ihmiset liikkuivat ympäriinsä. Kerran hän oli uskonut olevansa terävä. Uskonut että hän ehkä yltäisi jonkinmoisiin saavutuksiin. Ei niin suuriin kuin lentokentällä käyskentelevät ihmiset, mutta keskivertoihin. Katolla hänen oli mahdollista laistaa sitä, mitä hänestä oli Annawadissa tullut, vaikka olikin paikalla varkaissa. Näin ajattelee nuori Sunil tarkkaillessaan ihmisiä lentokentän parkkihallin katolta käsin. Sitten hän livauttaa juuri varastamansa alumiinilistat piiloon housuihinsa, hiipii ohi vartijakoppien ja poliisiaseman ja palaa Annawadin slummiin kuorma-auton lavalle nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä hän on taas lentokentän pysäköintialueella varastamassa mopoautoista rengaslukkoja myytäväksi. Katherine Boon kirja on lähes neljän vuoden taustatyön tulos. Boo keräsi aineistoa, haastatteli Annawadin slummin asukkaita ja perehtyi viranomaisten asiakirjoihin ja tilastoihin...

The sky seemed calmer and I could see light shining through with a surreptitious smile. My reflection stared up at me from the puddle around my ankles. My face looked pale. I thought of Holly Golightly, standing in the rain, her face crushed with tears. Didn't I look like her, just a little? I lifted my feet and walked. Written by an author with an impossible last name, In Beautiful Disguises is a novel about a 16-year-old girl, living in a small town in South India. Life isn't exactly easy for the un-named girl, who has a silent mother who carries a shadow of disappointment wherever she went ; a drunken, abusive father; a dutiful sister who has been forced to marry an older man; and a brother who is addicted to satellite TV. The situation is made more difficult by the fact that the main character/narrator has some big dreams of her own: she wants to become a movie star, a Bollywood actress, someone with a life like Holly Golightly in Breakfast at Tiffany's . When t...

There are many ways of loving India, many things to love her for - the scenery, the history, the poetry, the music, and indeed the physical beauty of the men and women - but all, said the Major, are dangerous for the European who allows himself to love too much. India always, he said, finds out the weak spot and presses on it. I read Heat and Dust for my Booker challenge ; the novel won the Booker Prize in 1975. It seems like a very typical Booker winner: a critical portrayal of the British Empire, race and Englishness. It was strange reading this book, because it took quite a long time for me to find out or decide whether the main character and narrator of the novel was a man or woman. Although I don't know why that is so important to know... :) The narrator's name is never mentioned and she (yes, it turns out that she is a she) doesn't tell much about herself - at first. Also, after I finished reading the book and googled Ruth Prawer Jhabvala , I was astonished to f...

[...] you must forgive me, because in every story of obsession there is only one character, only one plot. I am writing about myself alone, it's all I know, and for this reason I have always failed in every love, which is to say at the very heart of my life. This is one of those books that leave you speechless after you close the covers. While it was incredibly easy and enjoyable to read, it feels difficult to describe and impossible to review afterwards. But I'm determined to try... as always. :) In a Strange Room was shortlisted for the Booker Prize last year, so (although it didn't win) I knew I could expect something good. In a nutshell, the novel tells about one man (who Has No House ) and his three journeys. These three journeys are separate, kind of like three individual short stories within the novel. The main character/narrator travelling in these stories is a South African man called Damon (so by implication he is also the author?), who is a man without a hom...

En osannut poimia kultaa jäteläjästä, hyvää vaimoa huonosta perheestä tai viisaita sanoja typeryksen suusta. Otin koko paketin, herätyskellon pirinän kolmelta yöllä ilman kahvintuoksuista lupausta tuoreesta aamusta. Ja nautinhan minä höyryävästä kukkakaalimuhennoksesta, sahraminkeltaisista kankaista, santelipuujauheesta ja kardemummariisistä. Nautin sanoista, jotka soljuivat viiden tuhannen vuoden takaa korviini kuin Ganges ja suustani ulos kuin valmiiksi pureksittu sellofaaniruoka. Mangopuun alla taitaa olla niitä romaaneja, jolle asetin etukäteen todella korkeat odotukset lähinnä muissa blogeissa olleiden arvioiden perusteella. Ahkerasti tätä onkin blogimaailmassa luettu ja Seija Vilén on, itsekin ahkerana bloggaana , osallistunut mahtavalla tavalla keskusteluihin kirjasta. Olin siis lukenut sen verran monta näkökulmaa romaanista jo etukäteen, että tiesin sen pääkohdat ja olin muodostanut siitä melko tarkan kuvan - ehkä vähän liiankin tarkan... Niille, joille se ei ole vielä kä...

Television uutisotsikoissa ilmoitettiin, että "kadonneiden tytärten" muistoksi istutettiin puuntaimia. Punjab on tunnettu tytärtensä murhaamisesta. Naisten suhdeluku miehiin nähden on täällä maan matalin - alle 850 tyttöä tuhatta miestä kohti - ja huolimatta sosiaali- ja väestötieteilijöiden lukuisista vakavista varoituksista tyttöjä pidetään yhä huonona onnena. Intialainen Kishwar Desai oli itse kertomassa esikoisromaanistaan Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostus heräsi siinä määrin, että kirja lähti sieltä mukaan peräti kirjailijan signeerauksella varustettuna. Dekkarimainen Pimeyden lapset käsittelee naisten asemaa Intiassa sekä maan vaiettua salaisuutta: tuhansien (!) ei-toivottujen tyttövauvojen tappamista ja katoamista vuosittain. Romaanin päähenkilö on sosiaalityöntekijä Simran Singh, omapäinen ja alkoholia iltaisin naukkaileva sinkkunainen, joka saa tehtäväkseen tutkia 14-vuotiaan Durgan menneisyyttä. Durgan perheen kaikki 13 jäsentä on löydetty myrkytettyinä...

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities. Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream. She has other memories too that she has no right to have. First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and t...

Sohailin ja Mayan ystävät kehottivat häntä aina tulemaan heidän joukkokokouksiinsa ja tapaamisiinsa, mutta koska hän ei ollut enää nuori eikä mukana opiskelijaliikkeessä, ei ollut osallistunut kansallispuolueen kokouksiin eikä ylioppilaskunnan vaaleihin eikä lukenut, kuten Sohail ja Maya, Kommunistista manifestia , ei ollut istunut tuntikausia banianviikunan alla keskustelemassa vastarintataistelun taktisista hienouksista, hän ei täyttänyt oikean kansallismielisen tunnusmerkkejä. Hänellä ei ollut siihen tarvittavaa nuoruutta, ulkonäköä eikä sanoja. Ensin pieni kertaustunti, aiheena Intian niemimaan historia: Intiahan oli Britannian siirtomaa aina vuoteen 1947 asti. Tuolloin maa paitsi itsenäistyi, myös jakautui kahteen - tai oikeastaan kolmeen - osaan. Hinduenemmistöisestä Intiasta irtautui muslimienemmistöinen Pakistan, joka puolestaan jaettiin Itä-Pakistaniin (nyk. Bangladesh) ja Länsi-Pakistaniin. Intia sijaitsi siis näiden kahden "Pakistanin" välissä - mikä oli tietenki...

Joka päivä Bibi vyörytti kuultavaksemme elämänsä loputtomat epäkohdat kunnes kukaan ei voinut olla tietämätön siitä että hän halusi itselleen miehen. Hän halusi olla jonkun oma, halusi turvaa ja suunnan elämälleen. Kuten me muut, hän tahtoi tehdä ruokaa toisille, torua palvelijoita ja panna rahaa almari-lipastoon hoidattaakseen kulmakarvansa kiinalaisessa kauneussalongissa joka kolmas viikko. Olen aiemmin lukenut Jhumpa Lahirilta englanniksi romaanin The Namesake (suom. Kaima ), joka ei nyt ollut mikään mieltäjärisyttävä kokemus vaan pelkästään ok (vaisuun mielikuvaan saattoi tosin vaikuttaa se, että katsoin kirjan pohjalta tehdyn surkean elokuvan lukemisen lomassa). Tämä siunattu koti on Lahirin esikoisteos ja voitti ilmestyessään useita palkintoja aina Pulitzeria myöten. Lahiri on ollut viime aikoina myös kirjabloggaajien suosiossa ja arvionsa tästä teoksesta ovat kirjoittaneet jo ainakin Ina ja Iidamari . Kahden Lahirin teoksen antaman (eli melko rajallisen) lukukokemuksen ...

[...] Willie alkoi oivaltaa voivansa esiintyä aivan sellaisena kuin itse halusi. Hän saattoi tavallaan luoda itselleen oman vallankumouksen. Näköalat olivat huimaavat. Niin kauan kuin pysyteltiin terveen järjen rajoissa, hän saattoi rakentaa uudelleen vaikka koko minuutensa, koko henkilö- ja sukuhistoriansa. Intialaissyntyinen Willie Chandra haluaa paeta konservatiivisesta lapsuudenkodistaan ja lähtee Lontooseen opiskelemaan. Maahanmuuttaja-opiskelija ei saa Englannissa kovin suurta arvostusta osakseen ja Willie päättääkin rakentaa koko identiteettinsä uudelleen. Hän katkaisee välinsä vanhempiensa kotimaahan ja luo itsestään kuvaa modernina novellikirjailijana. Jokseenkin sattumalta Willie päätyy naimisiin portugalilais-afrikkalaisen Anan kanssa ja päättää muuttaa vaimonsa kotimaahan Afrikassa (maa jää romaanissa nimettömäksi). Siellä Willie on taas jonkinlainen ulkopuolelta tullut kummajainen, vaikka kuuluukin vaimonsa syntyperän ansiosta yhteiskunnan hyväosaisiin, tilanomistajiin...

Naga Baba otti hänestä kiinni ja kantoi hänet pimeän halki joelle käheästi läähättäen ja talloen kasvien varsia jalkojensa alle. Naga Baba asetti hänet jokirannan märkään mutaan ja sitoi pitkät hiuksensa nutturaksi päälaelle. Äkkiä hän kaappasi lapsen syliinsä ja painoi hänet veteen. "Narmada määrää, että kaikki tyttölapset ovat hänen. Tänä yönä sinusta tulee Narmadan tytär." Kuten suomentaja Virpi Hämeen-Anttila esipuheessaan kertoo, Joen sutra on hyvin "intialainen" kokonaisuus. Se kertoo intialaisesta mytologiasta, hindulaisuudesta, musiikista ja kulttuurista. Romaanin juoni ei ole lineaarinen, vaan se muodostuu intialaisten tarinasyklien tapaan kehystarinasta, jonka minäkertojalle, oravanpyörästä paenneelle hallituksen virkamiehelle, kerrotaan sarja yksittäisiä tarinoita. Sanskritinkielinen sana sutra merkitsee lankaa ja myös opettavaista tarinaa. Joen sutran tarinoiden punainen lanka on pyhänä pidetty Narmadajoki, jonka varrella kulkevat munkit, askeetit,...

If I had been a boy, my birth in a bountiful year would have marked me as lucky, a child with a special destiny to fulfill. But daughters were curses. A daughter had to be married off before she could enter heaven, and dowries beggared families for generations. Gods with infinite memories visited girl children on women who needed to be punished for sins committed in other incarnations. Bharati Mukherjee's novel is another one of those multicultural stories of alienation and hybrid identity. The protagonist, Jyoti or Jasmine Vijh, is born in a small Indian village with very little to hope for in life. She becomes one of the lucky ones to find a husband whom she loves. He dreams of getting a job in America while she is still struggling with the modern idea of calling him by his first name. After being widowed at seventeen, Jasmine decides to leave her home country and make her way to America. Getting there illegally from the other side of the world is anything but easy, but so...

If you were to search for me in this crowded maze, where would you look? You would probably try to find me among the dozens of children stretched out on the smooth concrete floor in various stages of rest and slumber. You might even imagine me as an adolescent hawker, peddling plastic bottles containing tap water from the station's toilet as pure Himalayan aqua minerale. You could visualize me as one of the sweepers in dirty shirt and torn pants shuffling across the platform, with a long swishing broom transferring dirt from the pavement on to the track. This is the original book behind the award-winning blockbuster Slumdog Millionaire . But if, like me, you thought that the movie probably resembles or follows the basic plotline of the novel, you will realize that you are wrong not long after you start reading. For once, the novel and the movie are so different that I don't think anyone can go around complaining about how the movie left out this-and-that, or that the novel di...

Shiv now asks himself (or his father): What makes a fanatic? A fundamentalist? What makes communities that have lived together for years suddenly discover a latent hatred for each other? Githa Hariharan's novel about contemporary India deals with themes and issues that can be applied to almost anywhere in the world. How do the power politics of a society affect the lives of individual people? What can one person do about it: how do you make a difference when faced with a larger force both powerful and intangible? In Times of Siege explores a clash between the secular, plural version of Indian history and the more black-and-white version offered by religious Hindu extremists. This clash is most severely felt by the somewhat boring character of Shiv Murthy, an ageing Professor of History in New Delhi, whose lesson on one of the heroes of Indian mythology causes unexpected controversy among the more traditional circles of Indian society. Shiv, with the help of the radical young...

She felt like India, a mysterious country thousands of years old. Books could be written about her, but under all the written text and the coats of paint, deep inside her womb was something no one had yet grasped. This was why the Moghuls and the English, the Portuguese, the Dutch, the French, Coke and Pepsi, Star TV, everyone came, conquered, camped. The front cover of the novel includes an intriguing comment: "If Lolita had grown up in India, she might have debuted in a novel like this." I probably would not compare Vladimir Nabokov's Lolita to this novel quite so freely. The former is a classic written from the perspective of an older man, while Babyji is, in my opinion, popular fiction written from the highly subjective perspective of a precocious teenage girl. But let's not be too strict with the boundaries... :) Babyji tells the story of Anamika, a student living and studying in Delhi. The distinctly Indian novel relates her experiences of growing up an...

"What is the reason you wish to change your name, Mr. Ganguli?" the judge asks. The question catches him off-guard, and for several seconds he has no idea what to say. "Personal reasons," he says eventually. The judge looks at him, leaning forward, her chin cupped in her hand. "Would you care to be more specific?" A Bengali couple, Ashoke and Ashima Ganguli, immigrate from India to the United States in the 1960s. A son is born and, after some confusion, he is named Gogol after his father's favourite author, Nikolai Gogol , whose short story, The Overcoat, quite literally saves his father's life in a train accident. Gogol Ganguli does not know the story behind his name and grows up hating it, attempting to reject and deny everything it represents - his family's past culture in India and all the traditions his parents would like to pass on to him. Eventually, he goes on to officially change his name in an attempt to cast off his inherited...