Kirjanurkkaus

Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan "maskuliinisemmaksi" ja minun aina vain "naisellisemmaksi". Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme. Sattumalta luin lähes peräkkäin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston ja Maggie Nelsonin Argonautit , kaksi autofiktioksikin kutsuttua, lähes samanikäisten amerikkalaisnaisten kirjoittamaa romaania parisuhteesta, äitiydestä ja kirjoittamisen rajoista. Sivumennen-podcastissakin puitiin kirjoja samassa jaksossa . Yhtymäkohtia löytyy, mutta tyylillisesti Nelsonin teos on paljon teoreettisempi ja analyyttisempi kuin Offillin. Argonauteissa Nelson pohtii omaa äitiyttään, sukupuolta ja identiteetin joustavuutta. Hänestä tulee ensin puolisonsa lapsen äitipuoli, sitten raskaana oleva ja synnyttävä äiti. Samaan aikaan hänen puolisonsa Harry käy läpi omaa...

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa. "Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio . Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa , jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :) Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, ka...

Osa rajoista piirtyi selkeinä kaikille, osa vain niille, jotka olivat tarpeeksi erilaisia. Näkymättömät rajat olivat pahimpia, ne oppi tuntemaan vain kompastumalla niihin. Silloin häpeä kirveli kaikista eniten, yllätettynä ja hämättynä. Sukupuolten välinen raja oli muille harmiton, mutta minua se sokaisi päiväkodista asti. Koulunpihat vaihtuivat mutta itsepintainen raja pysyi, se kasvoi kanssani korkeutta ja piti huolen, että kompastelin enemmän kuin pysyin pystyssä. Aloitin BookBeatin käytön ryminällä ja luin yhdeltä istumalta Riina Mattilan esikoisromaanin Järistyksiä , joka julkaistiin alkuvuodesta ainoastaan e-kirjana, mutta on ilmeisesti nyt ilmestymässä myös painettuna versiona. Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa . Kilpailun voittaja, Jukka Behmin Pehmolelutyttö , ylsi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaaksi, joten Järistyksiä ei jäänyt huonolle kirjalle kakkoseksi! Kilpailussa ets...

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia. Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta". Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä ( Pii Anttonen , Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen ), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ...

Paitsi ettei kaapista tulo oikeastaan pelota minua. Ei ainakaan tunnu siltä. Onhan se ihan megavaivaannuttava ajatus, enkä todellakaan ole siitä innoissani. Mutta ei maailma siihen kaadu. Ei minun maailmani ainakaan. Becky Albertallin nuortenromaanin päähenkilö on Simon Spier, poika, jolla on Bieber-niminen koira ja joka kuuntelee Tegania ja Saraa. Simonilla on myös Suuri Salaisuus, johon liittyy Blue-nimimerkillä esiintyvä salainen ihailija, jonka kanssa Simon viestittelee sähköpostitse. Simon näyttelee koulunsa Oliver -näytelmässä varasta. Tosielämässäkin hän näyttelee päivittäin - nimittäin heteroa. Hän ei ainakaan toistaiseksi uskalla tulla kaapista kenellekään. Vain yksi ihminen tietää, että Simon on homo: Blue, samassa koulussa oleva toinen homopoika. Harmi vain, ettei kumpikaan tiedä toisen oikeaa nimeä. Simon on hurmaava, herkkä, vastustamaton sekoitus teini-iän epävarmuutta ja itsevarmuutta omasta identiteetistään. On mahtavaa lukea homopojasta, joka ei itse kipu...

Miksi ystävyys ei ollut yhtä hyvä kuin rakkaussuhde? Miksi se ei ollut jopa parempi? [...] Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuoliselle liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä. Ällistyttävä, järkyttävä, hauska, liikuttava, lohduton, lohdullinen, kuohuttava... Tälle romaanille lukijat ja kriitikot ovat suoltaneet rutkasti adjektiiveja - osin ristiriitaisiakin. Luin tämän tiiliskiven jo aikoja sitten, mutta arvion kirjoittaminen on ollut vaikeaa: Pieni elämä tuntuu jo hieman loppuunkalutulta, kun sitä on hypetetty kaikki...