Kirjanurkkaus

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana jo viime kesänä, mutta en silloin saanut postausta aikaiseksi. Kirja kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja tunteita ja paasasin siitä jo lukemisen aikana monille tutuilleni ja vähän tuntemattomillekin. :)  Se, että miestä on kautta historian pidetty ihmisen oletusarvona, näkyy maailmassa ja yhteiskunnassa niin monella eri osa-alueella, että sitä ei oikein edes käsitä. Ei, ennen kuin joku niin sanotusti nostaa kissan pöydälle, kuten brittiläinen toimittaja Caroline Criado Perez . Ehkä miesoletusta ei usein tiedosta tai huomaa osittain siksi, koska se on ilmeisesti iskostettu meihin pienestä pitäen. Siis todella pienestä. Tämän kirjan inspiroimana selvitin muun muassa seuraavaa: Taaperon, silloisen vauvan, kirjakokoelmasta löytyy peräti yhdeksän kirjaa, joissa esiintyy leijona. Ja kahdeksan kertaa yhdeksästä kyseessä on urosleijona. Yhdessä kirjassa esiintyy sekä uros- että naarasleijona samalla sivulla. Jo lapsikin tietää, että leijona on leijona v...

Menneitä ovat lapsuuteni päivät, jolloin tuntemani aikuiset tekivät kolmea työtä: toimivat opettajana osa-aikaisesti, eläinlääkärinä viikonloppuisin, suuhygienistinä vuoropäivin. Nykyään voi vaikka kaivaa nöyhtää navastaan, kirjoittaa siitä blogiin ja kas vain saa toimiston ja kolmen hengen henkilökunnan, koska on maan parhaiten palkattu "navankaiveluguru". Olen seurannut australialaisen näyttelijä-koomikko Celeste Barberin Instagram-tiliä jo jonkin aikaa. Barberista on tullut somevaikuttaja erityisesti malleja ja julkkiksia parodioivien kuviensa ansiosta. Tilillään (jolla on 7,1 miljoonaa seuraajaa) Barber matkii usein julkkisten julkaisemia somekuvia ja -videoita ja paljastaa samalla poseerausten naurettavuuden ja teennäisyyden. Samalla hän toimii kehopositiivisuuden puolestapuhujana nostamalla esiin "normaalimman" näköisen naisvartalon tiimalasimallien rinnalle. Barberin äskettäin suomennettu kirja Tämä on haaste oli tietenkin pakko hankkia. Monta muuta k...

Olen 42-vuotias. Olen miehetön, lapseton ja työtön. Olen myynyt asuntoni, olen saanut valmiiksi ensimmäisen kirjani ja irtisanoutunut entisestä työstäni lopullisesti. Olen astunut valkoiseen sumuun - olen vapaa ja täydellisen irti. Mutta sumu vaikuttaa olevan pahinta mahdollista laatua, enkä todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minne menisin? Ketä seuraisin? Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?  En ole vielä lukenut Mia Kankimäen hehkutettua esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013), mutta nyt siihen on pakko tarttua, koska minusta taisi tulla Mia Kankimäki -fani. Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut. Postauksen alun lainauksessa kuvaillun haahuiluvaiheen jälkeen Kankimäki saa hurjan idean: hän päättää tutustua 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin ja lähteä heidän jalanj...

Mosuotyttöä eivät kahlitse mitkään kulttuurilliset tai yhteiskunnalliset rajoitukset: hänellä on vapaus juhlia, nauraa, toimia johtajana, käydä töissä ja rakastaa niin kuin parhaaksi katsoo. Hänen ei tarvitse taistella vallasta, sillä hänellä on valta jo syntyessään. Hänen tietään on ollut viitoittamassa vahvojen äitien, isoäitien ja näiden esiäitien jatkumo. Viime vuosisadan alun feministinen kirjailija ja aktivisti Charlotte Perkins Gilman julkaisi kuuluisan feministisen utopiaromaaninsa Herland vuonna 1915 (suomennos Savukeitaan kustantamana 2009). Siinä kolmen miehen retkikunta löytää Amazonin viidakosta naisten kansoittaman utopiayhteiskunnan, jossa ei ole miehiä lainkaan. Suvun jatkaminenkin hoituu naisvoimin. Myös esimerkiksi tieteiskirjailija Sheri S. Tepper on kirjoittanut utopistisesta Naisten maasta romaanissa Portti naisten maahan ( A Gate to Women's Country , 1988, suom. 1990). Tepperin synkässä kirjassa miehet on karkotettu tai alistettu eräänlaisiksi orjiksi...

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään. Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa ). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vai...

Kansi: Rafaela Romaya Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta. Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n vastikään suomeksi ilmestynyt esikoisromaani Älä mene pois on vangitseva, hurja tarina avioliitosta, lapsettomuuden tuskasta ja naisen roolista nykypäivän Nigeriassa. Romaanin arvoituksellisessa alussa Yejide on palaamassa aviomiehensä luo 15 vuoden jälkeen. Seitsemäntoista laukkua odottaa pakattuina lähtöä, mutta oikeastaan tärkeintä omaisuuttaan Yejide kantaa sisällään, teljettynä rintakehäni alle kuin hautaan, pysyvään paikkaan, ruumisarkkumaiseen aarrekirstuuni . Romaanin kieli ja varsinkin dialogi on melko värikästä, ja suomentaja Heli Naski on saanut tekstin soljumaan hienosti. Alun jäl...

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia. Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta". Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä ( Pii Anttonen , Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen ), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ...

Kansi: Emmi Nieminen Saanko esitellä: omasta mielestäni viime vuoden tärkein, ajankohtaisin ja aivan liian vähän huomiota saanut sarjakuvateos. Minäkään en tähän olisi törmännyt ilman hyvän ystäväni suositusta ja lainaa. Tutkiva toimittaja Emmi Niemisen ja kuvittaja, sarjakuvataiteilija Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet pureutuu verkkovihaan eli tuohon häkellyttävän suureen ilmiöön, jossa mikä tahansa aihe voi aiheuttaa käsittämätöntä raivoa netin keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Useimmiten huutelijoina ovat anonyymit miehet ja kohteena eri vähemmistöjen edustajat ja naiset. Niemisen ja Vehkoon journalistinen sarjakuva-albumi on osa Feministisen ajatushautomo Hatun Naiset esiin! -hanketta. Teoksessa pohditaan internetin vihapuhetta monesta näkökulmasta: ääneen pääsevät sekä sen kohteet että lähteet sekä tutkijat ja asiantuntijat. Monet vihapuheen kohteet (teoksessa vältetään käyttämästä sanaa "uhri") ovat yksinkertaisesti "vain" na...

Tutustuin ruotsalaiseen sarjakuvantekijään Liv Strömquistiin viime vuoden lopulla Johanna Rojolan toimittaman Suffragettien city -sarjakuva-antologian (2011) ansiosta. Lisäksi pääsin kuulemaan Strömquistia viime vuonna Turun kirjamessuilla , joilla ilmestyi kaksi hänen sarjakuva-albumiaan, Prinssi Charlesin tunne ja Nousu ja tuho . Näistä ensimmäinen, rakkauden ja avioliiton historiasta ja ristiriidoista kertova albumi, pääsi ensin lukulistalleni. Albumin nimi tulee siitä, kun prinssi Charlesilta kysyttiin lehdistötilaisuudessa tämän kihlauduttua Dianan kanssa: "Are you in love?", johon Charles vastasi: "Yes... Whatever 'love' means." Huh... Tätä prinssi Charlesin epämääräistä tunnetta Strömquist lähtee albumissaan selvittämään ja avaamaan tarkemmin: mikä on tämä mystinen rakkauden käsite, joka saa (ainakin ns. rakkausavioliitoissa) kaksi hyvinkin erilaista, heterosuhteissa myös eri sukupuolia edustavaa ihmistä sitoutumaan toisiinsa? Strömquist po...

Kannen kuva: Lisa Ewald Feministinen sarjakuva on isosti esillä Turun kirjamessuilla ensi viikonloppuna, kun mm. ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist vierailee messuilla sunnuntaina . Tästä inspiroituneena luin muutaman vuoden takaisin sarjakuva-antologian nimeltä Suffragettien city , joka esittelee feminististä ruotsalaista sarjakuvaa seitsemän tekijän voimin. Sukupuolineutraalit ammattinimikkeet ovat taas tapetilla Case Aamulehden myötä. Tuntui jännän ajankohtaiselta lukea samaa aihetta sivuavia strippejä. Sukupuolten välisen valta-asetelman kääntäminen päälaelleen tuo esiin nimikkeiden rajoittuneisuuden kaikessa koomisuudessaan. Feministinen ajatushautomo Hattu on käyttänyt samaa menetelmää osallistuessaan nyt käytävään keskusteluun. Huumoria ei tosiaan tästä antologiasta puutu. Teoksen toimittanut Johanna Rojola toteaa johdannossa: Tässä kirjassa ei saarnata. Vakavista asioista voi puhua hauskasti. Sukupuolirooleista, perhekäsityksistä ja ennakkoluuloista saa r...

Kansi: Martti Ruokonen Tyttöjen vanhemmat voivat olla rikkaita, köyhiä, sivistyneitä, kouluja käymättömiä, pataaneja, tad ž ikkeja, hazaroita tai turkmeeneja - naiset kertovat, ettei sillä ole väliä. Ainoa mikä näitä tyttöjä yhdistää, on perheen tarve saada poika. Yksi tämän vuoden kiehtovimmista ja mieleenpainuvimmista tietokirjoista on tässä - näin uskallan väittää jo näin vuoden alkupuolella. Ruotsalainen Jenny Nordberg kirjoitti vuonna 2010 New York Timesiin raportin Afganistanin bacha posh -ilmiöstä, jossa perheeseen syntynyttä tyttöä kasvatetaan murrosikään asti poikana. Nordberg jatkoi aiheen tutkimista ja tuloksena on tämä kirja, joka ilmestyi maaliskuussa suomeksi. Bach poshin taustalla on aina vanhempien päätös. Usein tyttö päätetään kasvattaa poikana puhtaasti käytännön syistä: toisin kuin tyttö, poika pystyy tuomaan perheeseen rahaa käymällä vaikka töissä. Kyse on myös perheen kunniasta ja arvostuksesta; pojatonta perhettä säälitään ja surkutellaan. Jotkut äid...

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa š aahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän. Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin. Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeu...