Joskus katson Kaisan kanssa kameran tähtäimen läpi. Kaikki on toisin. Näen Alinan yksinäisyyden, joka on eristetty ja siirretty joko hyvin kauas tai hyvin lähelle. Usein huone on kadonnut, joskus vuodekin. Joskus kamera leikkaa Alinasta kummallisia palasia, kasvojen vasemman puolen, silmän tai suun. Yhdessä kuvassa on pelkkä sormenpää, profiilista kuvattuna, tarkennus on tehty kynnen ja ihon rajaan. Toisinaan kamera suo Alinan ympärille paljon tilaa. Yksinäisyys on ilmavaa. Periaatteessa siihen voisi mahtua mukanaolijoita, muistoja, ehkä enkeleitäkin. En ole varma kumpaan kurkistan: Kaisassa asuvaan väkivaltaan vai hellyyteen. Terhi Utriaisen Siivekäs vahtikoira on yksityinen ja inhimillinen kuvaus nuoresta valokuvaajasta, Kaisasta, joka taltioi filmilleen iäkkään Alinan viimeiset elinkuukaudet. Tapahtumien kertojana toimii ihmisyyden ja henkimaailman rajamailla häilyvä enkelihahmo. Romaani on eräänlainen tutkielma kuolemasta ja sen läheisyydestä sekä ystävyydestä ja perheen...