Kirjanurkkaus

Se oli ymmärtääkseni yhtä aikaa prinsessa, pegasos ja yksisarvinen. Todellinen über-poni: kruunu, siivet, sarvi ja pitkä, sateenkaaren värinen häntä. Venla tuijotti sitä silmät rakkautta säihkyen. "Pliis", Venla sanoi. "Mun on pakko saada toi."  Katselin häntä ja raavin leikaani. Olisi kai julmuutta lähteä kaupasta ilman muoviponia. Odotin Apatosauruksen maalta paljon. Novellikokoelmaa on suitsutettu ja hehkutettu blogimaailmassa ja Miina Supisen esikoisromaani, Liha tottelee kuria , nosti odotuksia vieläkin korkeammalle. Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun. Plussaa novellikokoelmassa on se, että Supinen ei ujostele tai pelkää rikkoa tabuja. Samaan tapaan kuin Liha tottelee kuria -romaanissa, myös kokoelman t...

Suomessa penseyttä oli muutenkin joka paikassa. Ei tarvinnut kuin avata lehti tai kulkea kadulla niin kuuli napinaa. Poliitikot sitä ja maatalous tätä ja Nato sitä ja terveydenhuollon kriisi tätä. Valitus johtui Suomen pitkästä talvesta ja lyhyestä historiasta. Ja silti: jos ajatteli esimerkiksi arkkitehtuuria ja muotoilua, Suomi oli maailmankartalla. Sarpaneva. Aalto. Miksei kukaan ollut ylpeämpi muotoilusta? Tai jos ajatteli musiikkia. Sibelius. Silola. Miksei kukaan ollut ylpeämpi Launosta? Miksei kukaan ollut iloisempi? Luin Miina Supisen esikoisromaanin muissa kirjablogeissa lukemieni arvioiden innoittamana (kiitoksia vain anni.m ja marjis !). Myös kirjailijan loistavan Sokeripala -blogin löysin vasta nyt, käykääpä vilkaisemassa! Nyt kun Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on palauttanut uskoni siihen, että huumori suomalaisessa nykykirjallisuudessa voi olla oikeasti hauskaa eikä vain kökköä tai vaivaannuttavaa, Supisen kirjaan tarttuminen tuntui helpommalta. Lempeä taiteilija...