Kirjanurkkaus

Viimeistä haastepäivää viedään. Eilisen ja tämän päivän kysymys tuleekin tässä samalla. Voisin itse asiassa myös vastata saman kirjan molempiin kysymyksiin. Olen kehunut tätä kirjaa aiemminkin useaan otteeseen, joten ainakaan säännölliselle blogini seuraajalle tämä on jo vanha juttu. :) Kaikkien aikojen suosikkikirjani ja samalla kirja, josta muut eivät ole yleensä innostuneet yhtä paljon kuin minä, on Arundhati Royn Joutavuuksien jumala ( The God of Small Things , 1997). Romaani jakaa mielipiteitä aika vahvasti. Monet lukijat pitävät sitä ainakin ensimmäisellä lukukerralla sekavana kielikuvien viidakkona, josta loogista juonta saa etsiä urakalla. Romaani aiheutti eripuraa myös Booker-palkintoraadissa (vaikka voittikin lopulta palkinnon): yksi raatilaisista piti kirjaa yksinkertaisesti surkeana. Romaani sai kovaa kritiikkiä osakseen myös Royn kotimaassa Intiassa; ei niinkään sen kielen, vaan teemojen takia. Romaanin kuvaus ylempään kastiin kuuluvan naisen ja kastittomiin kuuluvan...

Arundhati Royn Joutavuuksien jumalasta voisi poimia lainauksia melkein joka sivulta. Romaani on täynnä toistuvia kielikuvia, lauseita ja sanaleikkejä, joita ei voi muuta kuin ihastella ja makustella mielessään. Yksi hienoimmista kohdista on lähellä romaanin alkua, jossa on perustellaan syytä sille, miksi romaanin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi: Ehkä on totta, että kaikki voi muuttua yhdessä päivässä. Että muutamat kymmenet tunnit voivat määrätä ihmisen koko loppuelämän. Ja kun niin tapahtuu, nuo muutamat kymmenet tunnit, kuin palaneesta talosta pelastetut tavarat - hiiltynyt kello, kärventynyt valokuva, korventuneet huonekalut - pitää kaivaa raunioista ja tutkia tarkoin. Säilyttää. Selvittää.  Pienet tapahtumat, arkiset asiat lyödään rikki ja kootaan uudelleen. Ladataan uudella merkityksellä. Ja äkkiä niistä tulee kertomuksen valkoinen luuranko. Vaikka Hanna Tarkan käännös kirjasta onkin hieno, sama kohta on jotenkin vielä runollisempi alkukielellä englanniksi: Perhap...

Lapsena tuli luettua kirjoja useampaan kertaan, nykyään harvemmin. Kuitenkin on tiettyjä lemppareita tai klassikkokirjoja, joihin palaan kerta toisensa jälkeen. Aikuisiällä olen tainnut lukea yli kolme kertaa vain Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan (joka tulee luultavasti mainittua myös jatkossa tämän haasteen tulevien päivien aikana...). Olen lukenut kirjan neljä kertaa englanniksi ja kerran suomeksi. Ensisijainen syy tähän on se, että tein tästä graduni, mutta pidän romaanista muutenkin kuin hullu puurosta. Kirja kestää hyvin useammankin lukukerran - tai jopa vaatii niitä, koska ensimmäisellä lukukerralla moni asia ei välttämättä aukene. Muita vähintään kolme kertaa luettuja ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla sekä J. R. R. Tolkienin pääteokset Tolkien-fanikauteni ajoilta: ainakin Taru sormusten herrasta , Hobitti ja Silmarillion on kahlattu läpi antaumuksella useampaan kertaan.

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities. Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream. She has other memories too that she has no right to have. First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and t...