Sinä yönä muistin Annin. Tytön, jonka tunsin, kun olin pieni. Leikimme keijuja. Kaakaomukin pohjalle muodostunut mudanmusta sakka oli voimajuomaamme. Valutimme sitä lusikkalammesta kielen kärjelle ja sitten juoksimme metsään. Tai siis lensimme. Jalat olivat siivet. Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit on roikkunut TBR-listallani varmaan ilmestymisestään lähtien eli lähes kahden vuoden ajan... En yhtään muista, minkä blogi- tai lehtiarvion kautta novellikokoelma alun perin päätyi luettavien listalle tai mikä siinä nimenomaan kiinnosti. :) Luin kuitenkin teoksen vihdoin viimein. Kokoelman kahdeksan novellia viihdyttivät aikansa, mutta eivät jääneet mieleen. Ensin on kuitenkin ihan pakko moittia hieman takakannen epämääräistä yritystä kuvailla novellikokoelman punaista lankaa. Eli sarjassamme 'todella hämärät takakannen tekstit, jotka eivät ihan hirveästi kerro potentiaaliselle lukijalle': "Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävä...