Tuhannet luurankonaiset uurastivat viimeisten elämän kipunoidensa varjelemiseksi asetehtaissa järjestäen riviin kranaatteja, tuhansittain kalisevia kiväärinammuksia. Kaupunkia ympäröivillä jäisillä lakeuksilla miehet, joiden kasvot olivat paleltumien kovertamat, lennättivät tuota rautaa toisten miesten päälle, jotka halusivat mielipuolisen sinnikkäästi valloittaa sen valtavan hautausmaan, joksi Leningrad oli muuttunut. Joka yö kuorma-autot lähtivät järven jäälle uhmaten pommikoneita, jotka ahdistelivat lumen keskeltä selvästi erottuvia maalitauluja. Usein ihmislasti hukkui pommien räjäyttämiin avantoihin. Paluukuormana jäljelle jääneet kuorma-autot toivat leipää, jota leikattiin sadankahdenkymmenenviiden gramman siivuiksi pitkittämään muutamalla päivällä elämää, jonka kuvaamiseen ei ollut enää sanoja. Tähän arvioon olisi voinut ottaa sitaatin melkein mistä kohtaa romaania tahansa. Andreï Makinen tyyli ei jätä kylmäksi ja ennustan, että Tuntemattoman miehen elämä nousee vielä yhdeks...