Kirjanurkkaus

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommit...

Kansi: Martti Ruokonen Tyttöjen vanhemmat voivat olla rikkaita, köyhiä, sivistyneitä, kouluja käymättömiä, pataaneja, tad ž ikkeja, hazaroita tai turkmeeneja - naiset kertovat, ettei sillä ole väliä. Ainoa mikä näitä tyttöjä yhdistää, on perheen tarve saada poika. Yksi tämän vuoden kiehtovimmista ja mieleenpainuvimmista tietokirjoista on tässä - näin uskallan väittää jo näin vuoden alkupuolella. Ruotsalainen Jenny Nordberg kirjoitti vuonna 2010 New York Timesiin raportin Afganistanin bacha posh -ilmiöstä, jossa perheeseen syntynyttä tyttöä kasvatetaan murrosikään asti poikana. Nordberg jatkoi aiheen tutkimista ja tuloksena on tämä kirja, joka ilmestyi maaliskuussa suomeksi. Bach poshin taustalla on aina vanhempien päätös. Usein tyttö päätetään kasvattaa poikana puhtaasti käytännön syistä: toisin kuin tyttö, poika pystyy tuomaan perheeseen rahaa käymällä vaikka töissä. Kyse on myös perheen kunniasta ja arvostuksesta; pojatonta perhettä säälitään ja surkutellaan. Jotkut äid...

This way of life had endured for centuries, but it would not last for ever. It constituted defiance to certain concepts, which the world was beginning to associate with civilisation itself. Concepts such as statehood, citizenship, undivided loyalty to one state; settled life as opposed to nomadic life, and the writ of the state as opposed to tribal discipline. A collection of short stories from an unknown, almost 80-year-old civil servant from Pakistan, who has never published anything, may not sound very promising. But this collection has been described as "one of the finest collections of short stories to come out of South Asia in decades". The author, Jamil Ahmad , has worked for years in a very controversial area: the remote regions of Balochistan and the tribal areas of Swat and Waziristan along the border between Pakistan and Afghanistan. This is the very same area that has now become notorious, because it is supposedly the nest of al-Qaeda terrorists and the Tal...

Hiroko steps out on to the verandah. Her body from neck down a silk column, white with three black cranes swooping across her back. She looks out towards the mountains, and everything is more beautiful to her than it was early this morning. Nagasaki is more beautiful to her than ever before. [...] Hiroko. And then the world goes white. Diasporic writers originating from South Asia and the Indian subcontinent are sweeping the world. Kamila Shamsie , a Pakistani author educated in America and living in London, follows in the footsteps of Khaled Hosseini and others, as she writes about Afghanistan and Pakistan to a European and American audience. Her most recent novel, Burnt Shadows , has already become an international phenomenon. Shamsie is a great storyteller and an ambitious writer. Her novel manages to cover the atomic bomb in Nagasaki in 1945, the independence and partition of India in 1947, the rise of the mujahideen in Pakistan and Afghanistan in the 1980s, and final...

Tuohon aikaan länsimaiden lehdistöstä saattoi lukea mujahidineistä vain vähän sellaista, mikä ei ollut yhden tai toisen politiikan värittämää. Mujahidinit kuvattiin joko vapaan maailman uljaiksi sankareiksi tai taantumuksellisiksi rosvoiksi. Molemmat näkemykset olivat länsimaiden luomuksia. Nämä miehet eivät sen enempää inhonneet kommunisteja (paitsi vääräuskoisina) kuin ihailleet Amerikkaa. Englannissa asuva Saira Shah kuulee lapsena afganistanilaiselta isältään tarinoita kaukaisesta ja eksoottisesta Afganistanista. Aikuisena hän lähtee toimittajan ammattinsa kautta etsimään juuriaan isänsä kotimaasta. Saira pukeutuu turvallisuussyistä pojaksi kulkiessaan kunniansa ja ylpeytensä puolesta taistelevien, Yhdysvaltain CIA:n tukemien mujahidin-sissien mukana Kabulia ympäröivillä vuorilla. Hän tekee juttua Pakistanin puolelle paenneista, Peshawarin massiivisilla pakolaisleireillä asuvista afgaaneista. Samalla hän kertoo Talibanien noususta valtaan ja kulkee jalan lumisten vuorten yli K...

All day, this poem about Kabul has been bouncing around in my head. Saib-e-Tabrizi wrote it back in the seventeenth century, I think. I used to know the whole poem, but all I can remember now is two lines: "One could not count the moons that shimmer on her roofs, Or the thousand splendid suns that hide behind her walls." Khaled Hosseini's first bestseller, The Kite Runner , hit the American and European lists in 2003 and was adapted into an award-winning film in 2007. His second novel, A Thousand Splendid Suns , continues his quest to write about the life of Afghan people. While his first novel focused on the warring country from the point of view of two young boys, the second adopts a more challenging approach through two women living in Kabul. Hosseini himself explains, "I suppose there were some easier roads I could have gone down, but I chose this one because, both as a writer and an Afghan, I couldn't think of a more riveting or important or compelling...

Sinut tuomittiin elämään, seuraamaan elämän kulkua, näkemään vaimosi ja lapsesi kuolevan... Kätesi vapisevat. Sydämesi väräjää. Musta verho valuu silmillesi. Avaat auton ikkunan piristyäksesi. Raitista ilmaa ei ole. Ilma on raskasta, sakeaa. Väriltään ruskeaa. Ei sinun katseesi olekaan peittynyt verhoon, ilma vain on tummunut. Afganistanissa syntyneen ja sieltä Ranskaan paenneen Atiq Rahimin pienoisromaani käsittelee vaikeaa aihetta. Dastaguir, vanha afgaanimies, yrittää matkustaa kaivoksilla työskentelevän poikansa Muradin luo kertomaan hänelle, että pojan äiti sekä hänen vaimonsa ja veljensä ovat kaikki kuolleet Neuvostojoukkojen tekemässä pommi-iskussa. Dastaguirin mukana kulkee kuin ihmeen kaupalla eloon jäänyt pojanpoika Jassin, joka on menettänyt iskussa kuulonsa, mutta ei itse ymmärrä miksi hänen ympärillään on niin hiljaista. Rahimin kirja on murheellinen, hiljainen ja lohduton. Synkästä aiheestaan huolimatta se kuitenkin maalaa erilaisen kuvan Afganistanista kuin mitä...

Millä muulla sanalla kuin kauhu voi viitata tähän aikaan? Kauhu panee meidät epäilemään omaa olemassaoloamme, kauhu saa meidät pakenemaan mielikuvitusmaailmoihin, uskomaan dzinneihin, ylimaalliseen naiseen, kuoleman jälkeiseen elämään... Atiq Rahimin romaani osui käteeni kirjastossa ja tulikin luettua yhdeltä istumalta parissa tunnissa. Poliisien pahoinpitelemä kabulilainen Farhad herää vieraassa talossa siihen, että tuntematon lapsi kutsuu häntä isäksi ja outo nainen hoitaa hänen vammojaan. Farhad yrittää selvittää tapahtumaketjua, ja vähitellen lukijallekin selvenee, miten tilanteeseen on jouduttu. Keitä ovat salaperäinen, yksinäinen nainen, Mahnaz, sekä hänen lapsensa Yahya, joka näkee tuntemattomassa miehessä isänsä? Päähenkilön ajatuksissa sekoittuvat oma ja toisen perhe, uskonnon lait ja suvun perinteet, kuoleman unet ja todellisuuden kauhut. Pihaportin ulkopuolella odottavat väkivaltaiset viranomaiset ja ulkonaliikkumiskielto. Mahnazin talo on kaikkea muuta kuin turvalli...