Kirjanurkkaus

30 päivän haaste alkaa parhaan viime vuonna luetun kirjan seulomisella. Olen tainnut pariin otteeseen sen jo aiemmin mainitakin, mutta tehdään se nyt vielä näin virallisesti: eli paras viime vuonna lukemani kirja oli     Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä . Luin kirjan itse asiassa vasta aivan vuoden lopussa, joulukuun viimeisillä viikoilla. Vaimoni on vannoutunut Makine-fani ja hyllystämme löytyy kaikki kirjailijan suomennetut teokset, mutta itse olen lukenut niistä vain muutaman. Vaimoa voin kuitenkin syyttää (tai siis kiittää) myös siitä, että tartuin lopulta tähänkin romaaniin. Romaanissa oli jotain suurta ja syvällistä, oikein vanhan kunnon klassikkoromaanin ainesta, vaikka sen kehyskertomus sijoittuikin pääasiassa nykyajan Pietariin. Suurin osa romaanista koostuu kuitenkin vanhan Šutovin kertomista muistoista silloisen Leningradin piirityksestä, yksittäisistä selviytymistarinoista, kuolemasta ja rakkaudestakin. Loistava romaani, ei voi muuta sanoa! Hyvänä...

Tuhannet luurankonaiset uurastivat viimeisten elämän kipunoidensa varjelemiseksi asetehtaissa järjestäen riviin kranaatteja, tuhansittain kalisevia kiväärinammuksia. Kaupunkia ympäröivillä jäisillä lakeuksilla miehet, joiden kasvot olivat paleltumien kovertamat, lennättivät tuota rautaa toisten miesten päälle, jotka halusivat mielipuolisen sinnikkäästi valloittaa sen valtavan hautausmaan, joksi Leningrad oli muuttunut. Joka yö kuorma-autot lähtivät järven jäälle uhmaten pommikoneita, jotka ahdistelivat lumen keskeltä selvästi erottuvia maalitauluja. Usein ihmislasti hukkui pommien räjäyttämiin avantoihin. Paluukuormana jäljelle jääneet kuorma-autot toivat leipää, jota leikattiin sadankahdenkymmenenviiden gramman siivuiksi pitkittämään muutamalla päivällä elämää, jonka kuvaamiseen ei ollut enää sanoja. Tähän arvioon olisi voinut ottaa sitaatin melkein mistä kohtaa romaania tahansa. Andreï Makinen tyyli ei jätä kylmäksi ja ennustan, että Tuntemattoman miehen elämä nousee vielä yhdeks...

Minua pidätteli Mirnojessa ehkä myös tunne, että sain ensimmäisen kerran kokea jotakin hyvin alkuperäistä. Siinä ajanjälkeisessä olotilassa, jossa kylä eli pohjoisen taivaan alla, asiat ja elävät olennot tuntuivat vapautuvan hyödyllisyyden vaatimuksista ja alkoivat olla pidettyjä silkan olemassaolonsa takia. Andreï Makinen pienoisromaani unohtuneesta Mirnojen kylästä Vienanmeren rannalla on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin hänen aiempi romaaninsa Ranskalainen testamentti . Lukiessa katoaa välillä itsekin jonnekin ajattomaan, kadonneeseen paikkaan, jossa nykyhetkellä tai tulevaisuudella ei juuri ole merkitystä. Pysähtyneisyys ei kuitenkaan ole painostavaa vaan rauhallisen rentouttavaa. Suomentaja Annikki Sunin kieli kuvastaa erinomaisesti romaanin karua ja riisuttua, mutta samalla oudon kaunista maailmaa. Unohdettuun maailmaan lukijaa johdattelee myös romaanin päähenkilö, intoa ja moderneja ajatuksia pursuileva nuori kirjailija ja tutkija. Hänen tehtävänään on tutkia Mirnoje...

Yhtäkkiä minä näin! Tai aistin koko olemuksellani kirkkaan siteen, joka yhdisti tämän sateenkaaren väreissä välkehtivän hetken toisiin hetkiin, jotka olin aikoinani saanut kokea: kaukaisen illan Charlotten kanssa, Kuku š kan surumielisen vihellyksen ja pariisilaisaamun, joka minun mielikuvituksessani verhoutui aurinkoiseen sumuun, yöllisen hetken lossilla ensimmäisen rakastettuni kanssa, kun suuri matkustajalaiva nousi syleilevien vartaloidemme viereen, ja lapsuuteni illanistujaiset, jotka jo nyt tuntuivat kuuluvan toiseen elämään... Näin yhdistettyinä nuo hetket muodostivat yksityisen maailmansa, jolla oli ikioma rytmi, erityinen ilma ja aurinko. Melkein eri planeetan. Andreï Makinen Ranskalainen testamentti nosti hänet kuuluisuuteen asuinmaassaan Ranskassa. Alun perin venäläissyntyisen kirjailijan romaani seuraa venäläisen pojan vaiheita lapsuudesta aikuisuuteen ja erityisesti hänen läheistä suhdettaan Siperiassa asuvaan ranskalaiseen isoäitiin. Kesävierailuilla isoäiti viihdyttä...