Tontti: Sali

Sali on minulle outo paikka. Blogikirjoittaminen ja politiikan maailma paljon tutumpia. Näissä ympäristöissä kuljetaan Tontin toisessa romaanissa. Aikalaiskuvauksena menettelee, mutta enemmän odotin.

Jarkko Tontti

Sali (Helsinki-kirjat, 2010)

Jarkko - anteeksi - Sami työskentelee virkamiehenä ministeriössä. Karoliina on vasemmistoliiton mieskansanedustajan avustajana. He ovat entinen pari. Pirkko käy heidän kanssaan samalla kuntosalilla, asuu Samin yläkerrassa ja pitää blogia, johon saa aineksia Samin ja Karoliinan elämistä.

Kirjan odottaisi kertovan salista. Nostavan salin jotenkin kuvaukseksi ympäröivästä yhteiskunnasta. Niin ei tunnu tapahtuvan. Sali jää lähes saliksi, pienellä kirjoitettuna. Sali yhdistää tarinan ihmiset, joista etenkin Pirkko tuntuisi jäävän kovin ulkopuoliseksi ilman salia. Blogikirjoittaminenkin ei riitä tuomaan häntä riittävästi tarinaan, varsinkin kirjoittamisen jäädessä alun jälkeen sivuraiteelle kirjassa.

Kirjan suurin anti on vasemmistohenkisessä aikalaiskuvauksessa, jota piirretään sekä Samin että Karoliinan töiden kautta. Ihmissuhteista kirja kertoo vain pintapuolisesti. Ihmisiinkään ei päästä kovin syvälle. Ohuehko kirja, joka oikeastaan kertoo erikseen kolmesta ihmisestä, jää jotenkin vajaaksi ihmissuhdepuolella. Pirkon harrastus ei tuo syvyyttä ihmiseen, Karoliinan aktivismi tuo sitä hieman, Samin kuntoilu ei avaa miehen sisäistä maailmaa.

Tontti on kirjoittanut omien kokemustensa kautta, niin uskon. Kirjassa on aineksia, joista olisi voinut kehitellä enemmän kirjoitettavaa. Vuoden 1918 sota, seksuaalinen suuntautuminen, blogikirjoittaminen. Näistä kaikista olisi voinut saada enemmän irti. Nyt kirja vain raapaisee. Ja raapaisee vain näitä aiheita, minuun ei jää jälkiä.

Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa

Kun teoksen on kirjoittanut palkittu runoilija ja romaanin kirjoittamisessakin kunnostautunut, suomalaiseen älykkökerhoon pyrkivä juristi, olisin odottanut enemmän. Tämä teos oli pettymys.

Jarkko Tontti

Koti, uskonto ja isänmaa (Helsinki-kirjat 2011)

Tontin esseekokoelma on todellakin "yritelmä" niin kuin hän itse esseen määrittelee kirjan alussa. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään etupainotteinen anteeksipyyntö lukijalta, että "tämä nyt on vähän tällainen hutaisten tehty". Olisin ensinnäkin odottanut runoilijalta parempaa, monipuolisempaa kielenkäyttöä. Toiseksi olisin halunnut laajempia, syvällisempiä esseitä. Monet kirjan esseistä jäävät pintaraapaisuiksi.

Parasta antia minulle kirjassa oli essee Tontin runollisista rakkauksista: Haavikko, Melleri, Manner ja Kavafis mahtuvat hienosti samaan tekstiin kiertyen vielä Tontin elämän ympärille. Kirjan poliittiset tekstit eivät minua innostaneet, vaikka tunnen jakavani kirjoittajan kanssa samankaltaisen maailmankuvan. Monet poliitikot osaavat sen paremmin.

Kirjan ansiot hupenevat teemallisen sekavuuden, huonohkon kielen ja jopa suoranaisten, ehkä kiireessä tulleiden, virheiden vuoksi. Jos heti ensimmäisessä esseessä lauseen lopusta puuttuu piste ja sanasta tavu, epäluulo herää. Ja jos essee yritään päättää ytimekkäästi lauseella, jossa on sana "loppupeleissä", toivo kuolee.