Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Elämän ja kuoleman välinen linja oli kiristymässä. Se jännittyi tuvan lattian poikki, he ryömivät sen alta, kipusivat yli. Usva levittäytyi maisemaan. Vastaranta oli kadonnut, eikä voinut olla varma, loppuiko maailma rantatöyräälle vai alkoiko se heinikosta. Yön mustuus alkoi valua päivienkin ylle. Keskipäivällä oli hyvin hiljaista. Isä oli enää harvoin hereillä, harvoin unessakaan. Ääneen sanomattoman pelko lainehti talossa." 

Liisa on vasta nuori tyttö Isossakyrössä, kun isä kuolee ja jättää sitä ennen hänelle perinnön: "- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus." Se muistuttaa itsestään kerran jos toisenkin, kun muut valinnat tulevat mieleen. Isän sanat velvoittavat jäämään Koskiluhtaan, kun sisko Senni lähtee tavoittelemaan omaa unelmaansa, ensin lähiseudulle räätälin oppiin ja sitten Vaasaan ompelimoon töihin, itsellisenä. Ja sillloinkin isän sanat tulevat mieleen, kun Kalle haluaa myydä tilan ja lähteä meren taakse elämään herroiksi. Liisa jää pitämään tilaa äitinsä kanssa, mutta Kalle myy karjaa ja hevosia huutokaupalla voidakseen ostaa laivalipun Amerikkaan, pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee rikastumaan. Mies vakuuttaa tulevansa takaisin rikkaana miehenä, ja Liisa jää vilkuttamaan Vaasan asemalle pienten lastensa kanssa.

Paula Nivukosken esikoiskirja Nopeasti piirretyt pilvet on vahva ja hieno kirja pohjalaisesta naisesta, joka on juurtunut kotiseutuunsa ja sukunsa tilaan. Hän unelmoi yhteisestä elämästä ja onnesta sukutilallaan nuoruudenrakkautensa Kallen kanssa. Elämä on kuitenkin ankaraa työtä, katovuosia, nälkää ja raatamista, ja vuosien myötä unelmat hiipuvat, läheisyys katoaa, päivät täyttyvät maatalon töistä ja uupuneena nukutuista öistä. Isän viime sanat kiinnittävät Liisan Koskiluhtaan, kun samaan aikaan Kalle alkaa unelmoida lähtemisestä ja helpommasta elämästä. Kuten niin moni muukin Pohjanmaalla ja muuallakin.

"Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille."

Pidän kovasti Nivukosken vaivattomasti soljuvasta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä, jolla hän piirtää näkyviin Koskiluhdan tilan joen rannalla ja sen tasaiset pellot. Siitäkin pidän, että tarina on ehyt ja kulkee yhdessä aikatasossa, ja tarjoaa vahvoja tunteita ja teemoja. Liisan tunne-elämän kuvauksessa kirjailija on vahvimmillaan. Liisan on pyristeltävä omaksi itsekseen äidin terävän kielen ja komennon alta. Äiti on juuttunut suruunsa esikoispoikansa kuoleman jälkeen - se tapahtui jo ennen Liisan syntymää, mutta koko elämänsä tämä on saanut kuulla, miten paljon paremmin Taisto asiat tekisi ja taloa hoitaisi, jos olisi saanut elää. Liisa saa kaiken aikaa kokea, ettei kelpaa, ettei ole tarpeeksi hyvä, kunnes hän läväyttää sen kaiken äitinsä kasvoille. Miehen jälkeensä jättämä yksinäisyys ja vastuu kaikesta, kyläläisten juorut ja puheet...

Nopeasti piirretyt pilvet on upea esikoinen. Päivi Puustisen suunnittelema kaunis kansi sopii hyvin kirjan sisältöön.

            Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet, 334 s.
            Kustantaja: Otava 2019
            Kansi: Päivi Puustinen
            Äänikirja: Otava 2019: lukija Anna Saksman, 10 t

Painettu KIRJA on kirjastosta, äänikirja Storytel-palvelusta.
MUUALLA esim. blogeissa: Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mrs Karlsson lukee

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtiin 4. Kirjailijan ainoa teos, 29. Kirjassa nähdään unia, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Kesän Kirjankansibingossa ruksaan ensimmäiseksi ruudun "Vähintään 5 eri väriä".

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat." (s. 624)

Muistot ja menetykset kutoutuvat Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku polveilevaksi ja yllättäväksikin tarinaksi. Kirjassa on kuusi ja puolisataa sivua, ja  alkupuolella ajattelin, että tästä teoksesta on kovasti kohkattu, mutta ei taida oikein olla nyt minun aikani lukea se.  Viimeisen lehden käännettyäni huokailen tyytyväisyydestä. Niin hieno romaani, niin monisäikeinen ja taiturimaisesti sommiteltu. Eri vuosisadat, erilaiset ihmiskohtalot muodostavat kokonaisuuden, joka avautuu teoksen loppupuolella, ja osa jää silti viittauksenomaiseksi ja jättää tulkinnan minulle, lukijalle.

Kivitaskussa luontokuvat elävät, puut, metsä, kasvit ja ennen kaikkea kalliot ja kivet, linnut. Kivet ja kalliot, järvi, yhdistävät kirjan henkilöitäkin toisiinsa. 1800-luvun puolivälissä venäläinen rangaistusvanki Sergei tuodaan pakkotyöhön kivilouhokselle Savon sydämeen ja muuttuu siellä Albertiksi. Vangit ja maaorjat louhivat harvinaista silmäkiveä (pallokiveä) Riutanlahdessa ja sitten kuljettavat sen ylellisen pietarilaisen palatsin rakennusaineeksi. Albertin vanavedessä Riutanlahdesta Pietariin kävelee Katinka, lapsi vielä, seuraa kiviä ja Albertia, ja alkaa vuosien uurastuksen saadakseen miehen vapaaksi vankeudestaan. Hänestä tulee kivityttö, joka yhtenä päivänä palaa kuin palaakin kotikyläänsä Riutanlahteen yhdessä Albertin, entisen vangin, kanssa.

Toisessa aikatasossa 2010-luvulla Veka saa lähetteen sairaalajaksolle, mutta hän ei lähdekään sairaalaan, vaan Riutanlahteen mökille, joka oli aikanaan hänen isoäitinsä talo ja siten äidin lapsuudenkoti. Veka etsii itseään, tutustuu mökkinaapureihinsa, mutta väsyy helposti ihmisiin ja viettää paljon aikaa itsekseen, mökissä, metsässä, järven rannalla. Mökistä löytyy valokuvia, jotka johdattavat Vekan ja hänen myöhemmin mökille saapuvan siskonsa Pian kohti suvun salaisuuksia. Miksi äiti on erityislaatuinen, oliko hän sitä jo nuorena? Keitä ovat kolme eri-ikäistä miestä ja pikkutyttö vanhassa valokuvassa, joka on otettu Riutanlahdessa joskus pari sukupolvea aikaisemmin?

Kirjan miehistä moni pakenee ja yksinkertaisesti katoaa entisestä elämästään alkaakseen uudelleen jossain toisaalla. He ovat seikkailijoita, intomielisiä aktivisteja. Naisetkin ovat oman tiensä kulkijoita, jotka elävät omannäköistään elämää puheista piittaamatta. Lapset hoituvat siinä sivussa, äitien on vaikea kiinnittyä heihin, vaikka he hoitaisivat muiden vaivoja ja sairauksia kuten runonlausuja ja parantaja Maaria, Katinkan äiti. 

Anni Kytömäki kirjoittaa kauniisti, hänen käsissään kieli taipuu uudeksi ja soi, helisee ja hulmuaa. Kirjan alkupuolella mietitytti, onko kielen kauneutta jo liikaa, mutta sitten tarinaan tuli uudenlaisia säröja ja kauneus kävi niitä sopivasti tasapainottamaan.

Upea teos, ylistyksensä ansainnut. Minulla on vielä lukematta kirjailijan esikoisteos Kultarinta, joten edessäpäin odottaa lisää nautittavaa kirjallisuutta.

       Anni Kytömäki: Kivitasku, 645 s.

       Kustantaja: Gummerus 2017

       Kansi: Jenni Noponen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). Helmet-lukuhaasteeseen liitän tämän kohtaan "31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa", sillä romaanin muhkea sivumäärä sai etukäteen pelkäämään, etten saisi kirjaa kokonaan luetuksi. Se pelko osoittautui turhaksi.

Heidi Köngäs: Sandra

"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 

Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Köngäksen romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Sandran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 

"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 

Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.

Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Köngäksen romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Emil ja Sofi yllätti minut. 

Suhteeni sarjakuviin on ollut heiveröinen. Lapsuudessa kotiin tuli Aku Ankka. Siinä vaiheessa kun se ei enää kiinnostanut, silmäilin ajoittain sarjakuvastrippejä sanomalehdistä. Oma blogi on innostanut lukemaan sarjakuvakirjoja aina silloin tällöin, mutta koskaan en muista minkään sarjakuvateoksen synnyttäneen samanlaista tarinan imua kuin nyt koin Emil ja Sofin kanssa.

Emil ja Sofi on historiallinen romaani, jossa on draaman kaari, taidemaailman tekijöitä ja melkoinen ihmissuhdemosaiikki. Kirjan alaotsikko on Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Yksi tarinan juonne on Signe ja Emil. Signe jättää Helsingin ja Emilin, koska on pannut elämänsä taiteen käyttöön. Toisessa juonteessa Sofi toimii taidemaalari Risukosken elävänä mallina eikä voi irtautua siitä, koska hänen veljensä pakottaa hänet ansaitsemaan rahaa alastonmallina. Illalla veli kohtaa Risukosken kohtalokkain seurauksin. 

Sattumalta Emil ja Sofi tapaavat ja viettävät aikaa yhdessä. Sitten Sofin on paettava, ja Emil saattaa hänet rautatieasemalle Pietarin junaan. Asemalla ammutaan, taustalla häärii yksityisetsivä, jonka hahmo tuo mieleen Sherlock Holmesin. Emilin ja Sofin tarinan kehyskertomuksessa Neuvostoliiton suurlähetystössä työskentelevä keski-ikäinen nainen vierailee Sjöstrandin taidegalleriassa joskus 1940-luvun lopussa ja kyselee tarkkaan maalauksesta, jonka mallina Sofi oli ollut. Sjöstrand muistelee isänsä kertomaa maalauksen tarinaa, mikä on siis Emilin ja Sofin surumielinen rakkaustarina.

Kohtalokkaita tekoja ja suhteita, kohtaamisia, eroja ja pakoja. Kesän 1909 Helsinki elää ja hengittää Timo Mäkelän romaanissa, ja kokonaisuudesta ei voi olla viehättymättä. Mustavalkoiset piirrokset ovat valojen ja varjon leikkiä, paikoin sumuisia, paikoin sisältävät tarkkoja yksityiskohtia tuon ajan Helsingistä. Taitavia. Tunnelmaan vieviä. Kirjan lopussa tekijä on selostanut kunkin kuvan "alkuperän" eli mistä löytyy valokuva, jonka perusteella hän on vanhoja rakennuksia ja kaupunkinäkymiä tai hahmojaan kuvantanut. Tuo lista on erinomainen lähde jokaiselle, joka haluaa perehtyä viime vuosisadan alun Helsinkiin.

Kirja vakuutti minut sarjakuvan taidosta koukuttavan tarinan kertojana. Kvaak julkaisi arvion ja Timo Mäkelän haastattelun heti kirjan ilmestyttyä. Sitä on luettu myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Satun luetut ja Tahaton lueskelija.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kohtaan 12. Sarjakuvaromaani. Taide on romaanissa keskeistä: hahmoina on taidemaalari, hänen mallinsa sekä taiteen keräilijä ja tämän poika. Siksi liitän kirjan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Sarjakuvahaasteenkin pääsen tällä alkamaan.

      Timo Mäkelä: Emil ja Sofi, 112 s.
      Kustantaja: Arktinen Banaani 2005

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (Klassikkohaaste 5)

Klassikkohaaste on taas täällä: luin siihen kirjallisuuden nobelistimme Frans Emil Sillanpään kirjoittaman romaanin Hurskas kurjuus. Se on ollut lukuaikeissa siitä asti, kun luin sen rinnakkaiskirjan Hiltu ja Ragnar. Nyt selvisi, miten ne ovat rinnakkaisia: Hurskas kurjuus kertoo Hiltun elämän alkuvaiheista ja kotoa lähdöstä sekä isälle tulleen kirjeen, jossa Hiltun kohtalo selviää. Hiltu ja Ragnar kuvaa, mitä Hiltulle tapahtui siinä välissä.

Hurskas kurjuus on kirja Hiltun isästä Jussista, se on oikeastaan fiktiivinen elämäkerta. Jussi syntyi talollisen poikana joskus ennen vuotta 1860. Pahaksi onneksi isä ei hallinnut talonpitoa eikä äiti sen paremmin, ja kun isä nälkävuonna kuoli, jouduttiin Nikkilän talo myymään hänen velkojensa maksuksi. Nikkilän Jussista tuli Tuorilan Jussi, kun hän sijoittui sukulaistaloon toiselle paikkakunnalle. Toivolan Jussiksi miestä kutsuttiin, kun hän akottui ja sai metsäkulmalta töllin perheensä asuttavaksi. 

Elämä oli puutteenalaista, huonona vuotena nälkääkin nähtiin, ja taksvärkit oli tehtävä Pirjolaan, jonka mailla Toivolan torppa sijaitsi. Metsätöistä Jussi sai lisäansiota ja onnistui Jussi hankkimaan hevosen ja lehmänkin. Olojen parantuessa Jussista tuli ensin Juha ja sitten Janne. Samalla tavalla Jannesta tuli taas Juha ja viimeksi Jussi. Hienosti, pienin vivahteinkin, Sillanpää ilmaisee Jussin elintason vaiheita ja elämän kurjuuden tilaa. Jokainen perheenjäsenen kuolemakin vähentää kurjuuden taakkaa, kun on yksi suu taas vähemmän ruokittavana.

Jossain vaiheessa Jussin ja Riinan jo omilleen lähtenyt poika alkaa tilata Jussille Kansan lehteä, ja siitä Jussi saa aiheen paasata temokraatti-aatetta, milloin lähtee kylälle käymään. Aatteen kanssa on vähän niin ja näin, vaikka köyhälistön sorron Jussi on omassa nahassaan saanut tuntea, mutta vaimon kuoltua elämä korvessa on yksinäistä, ja kaartissa on seuraa ja mukava paasata.

Paitsi torpparielämän huono-osaisuutta Sillanpää kuvaa taidolla mökinmiehen ajatuksia ja väsymistä. Sotaan joutuminen on kovasti sattumanvaraista ja motivaatio siihen on mitä on. Ei Jussi kenellekään pahaa tehnyt, mutta etsi seuraa sieltä ja sattui sellaiselle paikalle ja sellaiseen tilanteeseen, mitä rikollisena pidettiin. Jussin elämä päättyi teloitukseen.

Hurskas kurjuus on vaikuttava romaani sisällissodan syttymisestä ja siihen johtaneista tekijöistä maaseutuyhteisössä, mutta ennen kaikkea kuvaus yhden ihmisen sattumanvaraisesta tempautumisesta sen rattaisiin. Niin kuin muissakin teoksissaan Sillanpää on vertaansa vailla tavallisten maaseudun eläjien ajatusten sanoittajana ja heidän olosuhteidensa kuvaajana.

     F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Teoksessa F.E. Sillanpään Kootut teokset 2 : 
            Hurskas kurjuus ja kansalaissodan kirjoitukset, s. 39-215.
     Kustantaja: Otava 1988 (romaanin julkaisuvuosi 1919)
     Kansi ja kuvat: Ulla Rantanen

KIRJA on laina kirjastosta.
MUUALLA kirjasta Anna, Jokke, Ylen 101 kirjaa (vuoden 1919 kirja), jossa on myös linkki e-kirjaan.

HAASTEET:

Klassikkohaaste 5, jota isännöi Tuomas Tekstiluola-blogissa. Haasteen koosteeseen pääsee tästä linkistä.

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
   Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
   Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
   Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
   Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää

100 suomalaista kirjaa (no 51); Helmet 2017 -lukuhaaste (43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään); 1918-haaste

Katja Kallio: Yön kantaja

Muutama aika sitten luin Katja Kallion tämän kevään uutuusromaanin Yön kantaja. Ihan heti sen jälkeen en voinut alkaa mitään toista kirjaa, sen verran vaikuttunut olo oli, ja vieläkin on. Kerrassaan hieno kirja!

Alkuun pääsy Yön kantajan kanssa oli hieman hidasta. Amanda Aaltonen näkee Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjän ja järjestää itsensä mukaan seikkailuun, matkalle Pariisiin ja jopa Lontooseen, yli kaupunkien, jokien, peltojen, välillä pilven sisässä leijuen. Takaumien kautta Amandan elämän alkuvaiheet tulevat tutuiksi, lapsuus äidin kanssa, työteliäs isäpuoli, jonka kanssa tyttö ei tullut toimeen. Useita kertoja Amanda oli tuomittu Hämeenlinnan vankilaan irtolaisuudesta ja siveettömyydestä. 

Amandan palattua Pariisista hänen sopeutumaton ja ajan sopivuussäännöistä piittaamaton elämäntapansa sekä ajoittaiset raivonpurkauksensa toimittivat hänet ensin sairaalaan hoidettavaksi ja sieltä loppuiäksi Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Diagnoosi oli "insania epileptica menstrualis", kuukautishulluus. Naisten sairaus, naiseuden sairaus. Tuolloin, vuonna 1891, Amanda oli 26-vuotias. Hän kuoli Seilin saarella syksyllä 1918.

Katja Kallion Amanda Fredrika Aaltonen on fiktiota, mutta hänellä on esikuvansa oikeasti eläneessä henkilössä ja hänen elämäntarinassaan. Mutta millaisen kirjan Kallio on Amandasta kirjoittanut! Se miten hän kuvaa Amandan mielensisäisiä liikkeitä niin sairaampina kuin terveempinä päivinä, ajatuksia, ahdistusta, tunteita, se on jotain aivan huikeaa. Tämän tästä huokailin vain ihastuksesta Kallion kielen äärellä. Hän on taidokas sanankäyttäjä ja hänen kielikuvansa tuoreita. Tulee olo kuin aina koskettavan taiteen äärellä, samalla kertaa janoinen ja tyytyväinen.

Amanda Aaltosen kohtalo on puhutteleva ihan itsessäänkin ja pala Suomen historiaa. Seilin saarelle eristettiin aikoinaan lepraa sairastavat, mutta kun heitä ei enää ollut, saarta käytettiin parantumattomasti sairaiden naisten sairaalana, jonne jouduttuaan heillä ei ollut toivoa poispääsystä. Joukossa oli todella sairaita, mutta mukana oli myös sellaisia kuin Greta, nuori tyttö, joka oli tullut raskaaksi raiskauksesta ja joka oli surmannut vauvansa heti syntymän jälkeen. Sellaisen täytyy olla hullu ja sellainen siirretään loppuiäksi Seiliin.

Seilin sairaala oli omanlaisensa suljettu yhteisö, jossa oli tiukat säännöt ja tiukat hierarkiat, paremmat potilaat olivat vapaakävelijöitä, jotka pääsivät liikkumaan ja toimittamaan askareita saarella, huonosti käyttäytyvät eristettiin pitkiksi ajoiksi. Kirjan ankkuroi historiaan myös viranomaisdokumentit, joissa Amandan sairastumiseen liittyviä elämänvaiheita ja toisaalta oireita, käyttäytymistä ja määrättyä lääkitystä Seilissä raportoidaan yksityiskohtaisesti. Nuo kirjelmät ja raportit ovat uskoakseni autenttisia ja arkistoista löytyneitä.

Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni tavattoman kauniit.

"Unen päästä hän ei saanut kiinni pitkään aikaan. Jossain vaiheesa valve muuttui kelluvaksi horteeksi, ja yhtäkkiä hän oli tuntenut olonsa voimakkaaksi ja taitavaksi siinä pitäessään unta loitolla. Hän oli kuvitellut kantavansa yötä muiden nukkua, olevansa jonkinlainen yön ylläpitäjä." 

             Katja Kallio: Yön kantaja, 253 s.
             Kustantaja: Otava 2017
             Kannen suunnittelu: Piia Aho; kannen kuva Fonderie Deberny

E-KIRJA on Ellibs-laina kirjastosta.
MUUALLA: Netistä löytyy runsaasti kirja-blogien arvioita kirjasta.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis), 100 suomalaista kirjaa (no 35)

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoissa Enni Mustonen kertoo Ida Erikssonin elämästä Suomen kulttuurihenkilöiden palveluksessa. Ensimmäisessä osassa Paimentyttö Ida on Topeliuksen perheessä pikkupiikana. Professorin kuoltua Ida pääsee Sibeliuksille, mistä kertoo toinen osa Lapsenpiika. Säveltäjän perheen lähtiessä pitkälle matkalle Italiaan Janne-herra hankkii Idalle paikan taiteilija Albert Edelfeltin emännöitsijänä. 

Itse asiassa ajattelin säästää Emännöitsijä-romaanin vähän tuonnemmaksi, sillä vastahan luin Lapsenpiian. En kuitenkaan malttanut odottaa. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi  Albert Edelfeltistä herätti uteliaan kiinnostuksen siihen, millaisen kuvan Enni Mustonen rakentaa kansallistaiteilijasta.

Emännöitsijä on selkeästi kirja Ida Erikssonista ja hänen arjestaan eikä Albert Edelfeltistä, mutta sen verran läheltä hän isäntäänsä seuraa ja tästä huolehtii, asuuhan hän tämän atelieerihuoneistossa, että pakostakin taiteilijasta piirtyy muotokuva (!). Idan tullessa Edelfeltin palvelukseen Helsingin Elisabetinkadulle (nykyinen Liisankatu) on vuoden 1900 syksy, ja Albert-herra on 46-vuotias.

Idan silmin nähdään taiteilija siis vain hänen viimeisinä vuosinaan, kun taas Venla Hiidensalon kirjassa hänen elämäänsä tarkastellaan nuoruudesta viimeiseen hengenvetoon. Voisi siksi laittaa iän piikkiin sen, että Albert Edelfelt tuntuu Mustosen kirjassa melkoisesti seestyneemmältä kuin Hiidensalon romaanissa. Toki hän on edelleenkin viinaan ja naisiin menevä, juhlii ankarasti ystäviensä Pekka Halosen, Janne Sibeliuksen, Erik Järnefeltin, Juhani Ahon ja joidenkin muiden kanssa, ja saa siksi ankaria sairaskohtauksia, jolloin lääkäri määrää hänet vellikuurille.

Mutta ehkä seestyminen ei ole pelkkää iän tuomaa rauhoittumista. Hiidensalo päästää katsomaan Albert Edelfeltin mielen syövereihin, mies on vimmainen ja ahdistunut, omien intohimojensa, painajaistensa ja vapaudenjanonsa riivaama. Mustosen Albert Edelfelt on valoisampi, säätyläisperheen poika, hienostunut ja hyväkäytöksinen, emännöitsijälleen kohtelias ja ystävällinen. Hän on ansainnut taiteellaan sen verran varoja, että pystyy elämään mukavasti ja maksamaan Idallekin hyvän palkan. Albert-herran matkustellessa ulkomailla Ida auttaa Edelfeltin äidin ja sisarten taloudessa Aleksanterinkadulla sekä taiteilijan vaimon luona Espoon Kilossa. Kesät vietetään Haikkoossa, jonka talossa ja puutarhassa riittää työtä.

Taiteilija Albert Edelfelt on perso naiskauneudelle, ja hänellä on voimakas vaikutus kohtaamiinsa naisiin. Välttyykö Idakaan hänen lumoukseltaan, kun he asuvat samassa huoneistossa? Kun taiteilija kuolee vain 51-vuotiaana, Ida sanoo itsensä irti ja matkustaa Topeliuksen Eva-tyttären perheeseen Ruotsiin. Ida haluaa päästä pois Helsingistä, mutta muutenkin Suomesta muutetaan paljon länteen noina aikoina. Osa lähtee Ruotsiin pakoon Suomeen kohdistuvia venäläistämistoimia, osa taas Amerikkaan leveämmän leivän äärelle ja pakoon armeijan kutsuntoja kuten Ungerin sisarukset Naema ja Johan, Idan naapurit Elisabetinkadulta. Minusta on kiinnostavaa, että yksi Mustosen kirjaansa varten käyttämistä lähteistä on Liisankatu 27:sta kirjoitettu talohistoriikki. Siksi saattaa hyvinkin olla, että talon ihmiset saavat hahmonsa kirjassa ihan oikeannimisinä.

Mainiota historiallista ajankuvaa taas kerran. Erityisellä mielenkiinnolla seurasin Idan heräävää kiinnostusta taiteeseen ja lukemiseen, kun hän kävi Ateneumin taidenäyttelyissä ja lainaamassa kirjoja Kansankirjastosta Rikhardinkadulta. Jossain vaiheessa isännän ollessa ulkomailla Idan aika käy pitkäksi, mutta joutilaisuus on hyvästä: Ida huomaa haluavansa opiskella johonkin ammattiin, jolloin voisi tehdä muutakin kuin olla herrasväen piikana. Haave ei ehdi toteutua tässä kirjassa, mutta ehkä seuraavassa osassa Ruokarouva, joka ilmestyi viime vuonna. 

        Enni Mustonen: Emännöitsijä : Syrjästäkatsojan tarinoita III, 447 s.
        Kustantaja: Otava 2015
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen
        Kannen kuva: Otavan kuva-arkisto

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA se on luettu blogeissa Amman lukuhetki, Elämä on ihanaa, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kulttuuri kukoistaa

HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 23)

Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima

Kun oman isoäidin isoäiti aikoinaan hankki seurakunnasta muuttokirjan ja lähti hämäläisestä maalaiskylästä kohti Pietaria, se tuntui niin rohkealta oppimattomalle piikatytölle, ettei sen hämmästelyä paljon häirinnyt se vähäpätöinen seikka, että matka katkesi puolessa välissä Iittiin. Sieltä löytyi sopiva piikomispesti. Ei siis ihme, että kirjaston hyllyllä esillä ollut kirja Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima houkutteli tutustumaan, mistä kirjassa oikein on kysymys.

Pentti Laasosen viime vuonna ilmestynyt kirja syntyi hänen oman syntyperänsä selvittelystä. Hän oli lukioikäinen, kun hän kuuli äidiltään, ettei kiteeläistä kotitilaa aikaisemmin isännöinyt pariskunta ollutkaan äidin biologiset vanhemmat, vaan hänen kasvatusvanhempansa. Äidin oikeasta äidistä ei koskaan puhuttu mitään, hän oli kuin kadonnut ja vaiettu pois. 

Yhden asian Laasonen tiesi: äitinsä syntymäpäivän ja että äiti oli syntynyt Pietarissa. Siellä olevan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan kastettujen luettelosta löytyi isoäidin nimikin, Maria Juhontytär. Vähitellen, askel askeleelta, Pentti Laasonen löysi äitinsä syntymän tarinan, huomasi tämän kasvatusvanhemmat sukulaisiksi ja tuli tietämään, miksi suomalainen äiti syntyi juuri Pietarissa. Maria Juhontytär oli torppariperheen tytär ja työskenteli koko aikuisen ikänsä Kiteen pappilassa, ensin piikana ja sitten taloudenhoitajana. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän alkoi odottaa lasta ja matkusti Pietariin synnyttämään tyttären. Sieltä hän palasi yksin entiseen palveluspaikkaansa.

Kadonneen isoäidin etsintä on kuin hiljalleen etenevä arvoitusdekkari. Pentti Laasosta kehoitettiinkin kirjoittamaan jännitysromaani. "Aineksia ja juonta olisi ollutkin riittävästi, mutta historian tutkija piirtää jopa mielikuvitusta runsaasti tarjoavasta materiaalista mieluummin todenmukaisen kuvan."

Historian tutkijan otteella Laasonen avaa kadonneen isoäitinsä elämän lukijalle sellaisena, kuin hän sen löytää kirjoitetuista lähteistä. Samalla hän valottaa 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun oloja erityisesti Itä-Suomen maaseudulla, nälkävuosien vaikutusta ihmisten tulevaisuuden pelkoihin ja odotuksiin, syitä Pietarin vetovoimaan ja suomalaisyhteisöön siellä. Kirkkohistorioitsijana hän eläytyy Kiteen pappilan asukkaiden elämään ja tutkii kirkkoherran hengellisiä, aatteellisia ja eettisiä vaikutteita, jotka loivat henkisen ja hengellisen ilmapiirin niin seurakunnassa kuin pappilassakin. Kaikella sillä Laasonen arvelee olevan merkitystä sille, millaiseksi hänen isoäitinsä elämänkulku oli muodostunut.

Laasonen on luetteloinut kaikki käyttämänsä arkistolähteet ja kirjallisuuden teoksen lopussa. Kiintoisimpia lähteistä ovat kirjaan tuodut katkelmat pappilan väen keskinäisistä kirjeistä, joissa kirjoittajan isoäitikin mainitaan. Niistä saa kuvaa sen ajan säätyläisten elämästä ja erityisesti heidän ja heidän palkollistensa välisistä suhteista.

Kirja on kiinnostava mikrohistoriallinen esitys yhden ihmisen kohtalosta, mutta se maalaa taustalle ajan sosiaalista talous- ja aatehistoriaa sekä muuttoliikettä Pietariin ja takaisin Suomeen. Vertaan sukututkimusta mielelläni dekkarien lukemiseen. Kummassakin etsitään puuttuvia paloja, tulkitaan löytöjä ja saadaan uusia vihjeitä, kunnes vähitellen kokonaisuus hahmottuu ja arvoitus ratkeaa. Pentti Laasonen etsi ja löysi kadonneen (tai vaietun) isoäitinsä, mutta ei voinut välttyä tekemästä päätelmiä tuntemattomasta isoisästäänkin, äitinsä isästä. Tästä hän ei löydä mistään lähteistä ainuttakaan mainintaa. Lukija saa vihjeistä aineksia omaan tulkintaan.

"Sitovien lähteitten puuttuessa historian tutkija ei voi sanoa enempää. Suku varmasti tiesi kaiken, mutta ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat kuolleet. Maria säilyttäköön salaisuutensa. Hänen aikaansa kuvastaa omalla tavallaan se, että se jää avaamatta. Tämän lukija taas tehköön omat johtopäätöksensä."

KIRJAN löysin kirjastosta.

     Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima, 176 s.
     Kustantaja: Kirjokansi 2015
     Kansi: Allan Majaharju

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

Viena kävi oman sisällissotansa samaan aikaan Suomen kanssa, vaikka tilanne oli kaiketi monimutkaisempi: Vienan karjalaisen kansan lisäksi osansa halusivat venäläiset ja suomalaiset, punaiset ja valkoiset. Laila Hirvisaaren romaanissa Vienan punainen kuu historia herää eloon yhden naiseksi varttuvan tytön ja hänen perheensä ja ystäviensä elämäntarinoiden kautta. Kirjailija itse kertoo jälkisanoissaan, että vieraillessaan Vienassa hän näki erään haudan ja kuuli julmasti surmatusta nuoresta opettajasta, ja sillä hetkellä tämä kirja sai alkunsa.

Anna Liisa on tuskin kymmenen ikäinen, kun hänen vanhempansa hukkuvat koskeen kauppamatkallaan Uhtualta Vienan Kemiin. Tyttö jää asumaan kotitaloon palvelijoiden kanssa - he kutsuvat hänen äitinsä siskon, suomalaisen Katrin, tytön turvaksi ja kasvattajaksi, ja tämä jättää opettajan työnsä ja muuttaa Uhtualle Huotarin taloon.

Vuoden kuluttua Annan Liisan orvoksi jäämisestä kotitalon niemeen aletaan kaikkien hämmästykseksi rakentaa mahtavan suurta ja komeaa taloa. Rakennuttaja on tytön isoisä, joka lähti nuorena merille ja jota edes hänen oma poikansa, Anna Liisan isä, ei ollut koskaan nähnyt. Rakennuksen valmistuttua isoisä, Ilja Huotari, palaa varakkaana miehenä Kanadasta, ja Anna Liisa vihaa hänessä kaikkea. Yhteiseloon ei silloin ole kuitenkaan tarvetta, sillä tyttö muuttaa tätinsä kanssa Sortavalaan; hän on päässyt oppikouluun, suoraan tyttökoulun toiselle luokalle. Aika kuitenkin siloittaa rosoja ja sovinto löytyy.

Annan Liisan ja hänen ystävänsä Anjan kouluajasta Sortavalan tyttökoulussa oli hauska lukea mukavan yhteensattuman vuoksi. Omassa oppikoulussani oli useita opettajia ja paljon kuvatauluja ja muita opetusvälineitä Sortavalan Tyttölyseosta, josta ne oli evakuoitu jatkosodan (vai talvisodan?) aikaan Riihimäelle. 

Kirjan loppuosassa Anna Liisa on isoisänsä perustaman suomenkielisen koulun opettajana. Eletään vuotta 1918, punaisia ja valkoisia partioita hiihtää metsissä, he etsivät aseita ja vääriä mielipiteitä ja puheita. Niin suomalaiset kuin venäläisetkin haluavat vapauttaa Vienan ja yhdistää sen maihinsa. Sodassa herkästä viulistista tulee sotilas, pienestä pojasta salaisten viestien viejä ja naisista vallantavoittelijoiden ja kostajien sijaiskärsijöitä mielettömyyden keskellä. Mutta poikkeukselliset ajat sisältävät myös helliä tunteita, ystävyyttä ja rakkautta, jotka vetävät ihmisiä toistensa luo ja muuttavat elämänkulkuja suunnittelemattomasti. 

Kuuntelin kirjan äänikirjana automatkoillani, nautin Erja Mannon luennasta, ja Laila Hirvisaaren luoma tarina imaisi mukaansa. Vienan Karjalan metsät ja muu luonto heräsivät elämään, henkilöt tulivat lähelle ja herättivät tunteita, ja sodan mielettömyys ja julmuus näyttäytyi heidän silmiensävälityksellä. He halusivat olla vienalaisia eikä kenenkään puolella tai ketään vastaan. Laila Hirvisaari on vahva kertoja. Olen lukenut ainakin pari hänen sarjoistaan, mutta Vienan punaista kuuta en ole lukenut, vaikka se on ilmestynyt kirjana parikymmentä vuotta sitten (nimellä Laila Hietamies). 

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ja kuunneltu blogeissa viime vuosinakin. Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äidille kirja oli ensimmäinen Hirvisaaren kirja, Lähiöneidon lokikirjassa oltiin ennakkoluuloisia Hirvisaaren kirjoitustyylin suhteen, mutta päädyttiin lopulta suosittelemaan kirjaa historiasta kiinnostuneille, ja Kirjakaapin avain -blogissa teosta ei pidetty aivan samanveroisena kuin muita Hirvisaaren kirjoja, mutta arvioitiin kylläkin luonnonkuvaus sellaiseksi, johon muut kirjailijan kirjat eivät yllä. -- Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen ja saan samalla vääpelin arvon. 

* * * * * * * * *
Jaa-a, ensi viikon olen lomalla, ja näyttää siltä, että lomasäistä tulee hulppeat. Lukemista on varattu mökille mukaan: Muumi-sarjakuvia ja Kesäkirja, Koskis-dekkareita, Missä kuljimme kerran, Anne of Green Gables. Loppuviikosta kotiin muuttaa uusi karvainen perheenjäsen. Nähtäväksi jää, miten maltan bloggailla lukemastani lomaviikolla. 


Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu, äänikirja
Kustantaja: Otava 2010 (alkuperäinen paperiversio 1992, nimellä Laila Hietamies)
Lukija: Erja Manto, 11 CD-levyä, noin 13 t.

F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Näinä lyhyitten kirjojen viikkoina tartuin klassikkoon, jonka on kirjoittanut oma nobelistimme Frans Emil Sillanpää. Hiltu ja Ragnar on pieni kirja, mutta kirjailija itse piti sitä parhaimpana teoksenaan, mikäli Wikipediaa on uskominen.

Lukija tietää heti alusta lähtien, että kaikille ei kirjassa käy hyvin. Ei liene juonen paljastamista lainata tässä yhtä lausetta, jossa loppuratkaisuun viitataan, sillä kirjailija on sijoittanut sen aivan tekstinsä alkuun:

"Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian - rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla - päättyi järven kuutamoisiin laineisiin." (s. 8-9)

Tuossa lyhyessä katkelmassa tuli pingoitetuksi jänne kirjan alusta loppuun. Hiltu on hyvin nuori ja hyvin kokematon tyttö, joka tulee maaseudulta Tampereelle rehtorin lesken talouteen piiaksi. Rehtorskalla on yksi poika, opiskeleva Ragnar, joka tulee kesäksi Pyynikin huvilalle. Äiti pyrkii kaikin tavoin varjelemaan poikaansa naisseikkailuilta, mutta Hiltu on äidin silmissä niin täysin mitätön ja vaaraton, että rehtorska päättää lähteä sisarensa luo kauan aikomalleen vierailulle muutamaksi päiväksi, ja Ragnar ja Hiltu jäävät kahdestaan huvilalle.

Koko kirjan ajan lukijalla väikkyvät mielessä nuo alussa mainitut Pyhäjärven laineet. Ne näkyvät huvilan ikkunoista auringonpaisteessa, kun Hiltu kattaa nuorelle herralle saliin ateriaa. Niitä katsoo niin kokematon Ragnar, kun hän ajattelee Hiltu-piikaa ja mitä hän haluaisi saavuttaa mamman poissa ollessa, kuin viaton Hiltukin, kun hän kuuntelee itsessään heräävän naisen ajatuksia ja odottaa koko päivän Ragnaria kotiin kaupungista ja jatkaa odotustaan kuun valossa, kun nuori herra nukkuu humalaansa.

Paitsi heräävä miehisyys ja naiseus ja niihin sisältyvät oudot uudet ajatukset, halut ja tunteet Sillanpään teemana kirjassa on yhteiskunnallinen eriarvoisuus. On iso juopa palvelusväen ja herrasväen välissä, ja Sillanpää kuvaa terävästi, miten porvarissääty kohtelee alempiaan. Kun Ragnarin kaupungilla kohtaamat opiskelukaverit tulevat ryyppyreissun jatkoille huvilalle, yksi heistä paasaa tavallisesta kansasta i l m i ö n ä, kun Hiltu tuo herroille kahvia:

"Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla..." (s. 65)

Hiltu ja Ragnar on rakenteeltaan jäntevä. Lukija odottaa kaiken aikaa jotain tapahtuvaksi. Hiltu ja Ragnarkin odottavat, kumpikin tahoillaan, ja asioita tapahtuukin, mutta pääosan kirjassa saavat heidän kummankin ajatukset ja mielikuvat, jotka sitten siirtyvät tekoihin. Vaikka tiesin järven laineista koko ajan, silti kirjan loppu ja koko tarina jäi pohdituttamaan.

Sillanpään kieli on rikasta, mutta hitaanoloista ja vanhahtavaa. Erinomaisen hyvin hän osaa kuvata niin nuoren miehen kuin naisenkin mielenliikkeitä ja -hämmennystä sekä eri yhteiskuntaluokkien ajatustapoja. Kyllä hän on kirjallisuuden Nobel-palkinnon (v. 1939) ansainnut. Kirjan takakannen mukaan Hiltua ja Ragnaria "voidaan pitää eräänlaisena Hurskaan kurjuuden sivunäytöksenä", joten täytyypä ottaa tuo kansalaissodan vaiheisiin sijoittuva kirja lukuun jossain vaiheessa; ilmeisesti siinä pääosassa on Hiltun isä torppari Juho Toivola. Hiltun ja Ragnarin tapahtumat sijoittuvat aikaisemmaksi, kesään 1906, kuten Sillanpää kirjan viimeisellä sivulla kirjoittaa. Aikaisemmin olen lukenut Sillanpäältä ainakin kirjat Nuorena nukkunut, Ihmisiä suviyössä ja Elokuu, mutta siitä on jo aikaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Lukuneuvoja luki sen viime kesänä. Korkkaan sillä Jokken kirjanurkan luotsaaman 14-haasteen, jossa luetaan kirjoja nobelisteilta. Tämä oli vuoden ensimmäinen lukemani kirja Nobel-palkinnon voittaneelta kirjailijalta, ja saavutan sillä noviisinobelisti-bloggarin arvomerkin! Tavoittelen satunnaisen nobelisti-bloggarin arvomerkkiä 2-5 kirjalla.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar, Kertomus kahdesta ihmislapsesta, 99 s.

Kustantaja: Otava 1981, 1. painos 1923

Eila Kujala: Valkea kissankello

Kaarle on ollut neljä vuotta Amerikassa tienaamassa talorahoja ostaakseen oman maapaikan. Kotona häntä odottavat vaimo Johanna ja tytär Liina sekä poika Olavi, joka oli vasta syntynyt, kun isä matkusti tammikuussa 1916. Eipä tämä tiennyt silloin Suomen suuriruhtinaskunnasta lähtiessään, että palaisi itsenäiseen maahan.

"Olavi seisoo piirongin edessä kamarissa, huomaa Johanna. Mentyään pojan lähelle hän huomaa kuinka poika pitää isänsä valokuvaa kädessään ja silittää pienillä sormillaan kuvan viiksiä. - Mustat viikset, minun isällä on mustat viikset.- Niin on siinä kuvassa ja äiti luulee, että on isällä ne vieläkin.- Siitä sen sitten tuntee, toteaa poika ja Johanna huomaa mitä nelivuotias on miettinyt: miten tuntea isä!"  (s. 190)

Eira Kujalan kirja Valkoinen kissankello on takakannen tekstin mukaan Kaarlen tarina, ja sitähän se on. Kaarle lähtee ensimmäisen kerran Amerikkaan tienaamaan 1906, koska "keisarin nostoväki ei houkuttele" ja koska "se on meillä kotona elämä niin pientä, että ei siinä ole kaikille elämisen mahdollisuutta". Kotipuoleen jää tyttö odottelemaan, ja sen takia Kaarle palaa Suomeen parin vuoden kuluttua.

Uusi lähtö länteen koittaa talvella 1916, koska Kaarle tietää, että vain niin hänen on mahdollista hankkia oma tila juuri syntynyttä poikaansa varten. Toinen reissu venyy neljän vuoden mittaiseksi. Sieltä palattua ostetaan maapaikka, ja perhe elää onnellista elämää, välillä myötämäessä, toisinaan vastuksia kokien.

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat Lohtajan ja Kälviän seudut Keski-Pohjanmaalla,  ja se kertoo tavallisten suomalaisten elämästä historian mullistusten keskellä. Vaikka kirja on Kaarlen tarina, sen kertomisessa on hänen vaimollaan melkein suurempi osa kuin miehellä itsellään. Kun Kaarle on Amerikassa, hänen elämästään saapuu välähdyksiä kirjeitse, jotka on kirjoitettu kotimaakunnan murteella, vaikka muuten kirja on yleiskieltä. 

"Täälä on nyt kyllä töitä tarijolla joka puolella. Nyt sitte olemma parhaillans siirtynehet lännemmäs taas kolikaivantohon. Mainareiks meitä täälä suomalaisten joukosa sanotahan. Uuelta vuojelta alotamma." (s. 130)

Sen sijaan kotipuolen tapahtumat kerrotaan vaimon näkökulmasta, samoin jatkuvan ikävän tunteet. Hän seuraa sivusta politiikkaa Suomen itsenäistymistä edeltävinä vuosina ja hän kuulee kapinatalven tapahtumista järkyttäviä uutisia, koska Keski-Pohjanmaaltakin on lähdetty taisteluihin Etelä-Suomeen, niin punaisten kuin valkoistenkin joukkoihin. Myös uskonnollisia pohdiskeluja Johannalla on, kun uusi herätysliike leviää paikkakunnalla ja haastaa kirkon perinteisen uskonkäsityksen.

Valkea kissankello oli mielenkiintoinen kirja. Sen kehystarinana oli Kaarlen pojantytär, joka kyseli tuoraltaan, isoisältään, tämän elämästä ja vanhoista ajoista. Kun Kaarlen tarina sijoittui vuosien 1905-1930 välille, kehyskertomuksen poikkeamat 1950-luvulle itse asiassa vähän häiritsivät minua, ja romaani olisi ollut sujuvampi ilman niitä. Mielenkiintoiseksi kirjan teki todentuntuinen kerronta tavallisten keskipohjalaisten maaseudun ihmisten arkisesta perhe-elämästä, ajatuksista ja kokemuksista sata vuotta sitten, Amerikan muuton taustoista ja vuoden 1918 tapahtumista taisteluja kauempaa seuraavien silmin.

Niin, ja kun olen mukana haasteessa, jossa luetaan kirjoja Suomen maakunnista, tämä kirja kuuluu Keski-Pohjanmaalle.
Lukuiloa kukkien keskellä -lukuhaaste.

Eila Kujala: Valkea kissankello, 239 s.
Kustantaja: Länsirannikko 2011
Kansi: Hannele Peltorinne ja Eila Kujala