Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi 

Into, 2023

Lukija: Emilia Howells

Kesto: 8 h 23 min

Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.

Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986. 

Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuoden­päivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.

Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.

Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.

Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan. 

He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan. 

Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.

Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?

Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin. 

Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu. 

Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle. 

Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan. 

Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta. 

Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.

”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.

Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.

Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.

”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”

Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."

Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia. 

Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa. 

Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva. 

Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).

Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö. 

Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?

Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa. 

Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa. 

Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...

Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta. 

Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan. 

Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi. 

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä - luonnontutkija Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Into, 2020

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 12 h 33 min

Minä, joka hyvin harvakseltaan luen tietokirjoja, olin tiennyt haluavani lukea ensin taustan kehutulle kaunokirjalle, eli Iida Turpeisen Elollisille, koska sellainen oli saatavilla. Elollisten teema pyörii sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän ympärillä, ja Aura Koiviston Mies ja merilehmä kertoo sen löytäneen miehen tarinan.

Tutkimusmatkailijat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä on kiehtovaa ajatella millaista on ollut kokea aivan uusia asioita ja paikkoja joista ei vielä ole tiedetty, nähdä eläimiä joita ei ollut yleisesti nähtävillä, ja ylipäätään kokea jotain niin uutta ja erikoista, ettei se ole nykypäivän ihmiselle edes mahdollista, koska meillä on internet. Nykynuori, joka on kasvanut internetin aikakautena, ei tiedä edes sitä, miltä tuntuu nähdä yksittäinen kuva lehdessä, haluta nähdä se ihan oikeasti ja sitten suunnitelmallisesti matkustaa paikan päälle. Näin olen itse kokenut esimerkiksi Pompeijin ja monia muita nähtävyyksiä 1980-luvulta lähtien, aikaan ennen nettiä. Minulla oli nuorena seinällä vanhanaikainen korkkimuistitaulu, johon kiinnitin pieniä kuvia haaveiden kohteista. Mutta palataanpa takaisin Stellerin haaveisiin. 

Saksalainen tiedemies Georg Steller liittyi geologina kuuluisan tutkimusmatkailijan Titus Beringin retkikuntaan. Bering oli vastuussa yhdestä historian tärkeimmästä tutkimusretkestä, ja oli ylennyt Venäjän laivastossa komentajakapteeniksi. Tämä Amerikan purjehdus oli hänelle toinen lajiaan, ensimmäinen oli toteutettu jo Pietari Suuren aikaan. 

Jos ajattelee 1700-luvulla tapahtuneen tutkimusmatkailun toteutuvan niin, että pakataan suuret määrät tarvikkeita ja palkataan apureita tekemään raskaat työt, on se melkoista vähättelyä. Pietarista oli ensin matkattava tuhansia kilometrejä halki Siperian, mikä tarkoitti pitkiä jokimatkoja ja tiettömiä taipaleita. Se tarkoitti vuoristoja, paukkupakkasia ja kevättulvia huomattavasti alkeellisimmissa olosuhteissa kuin nykypäivänä. Se tarkoitti etenemistä niin, että kartat piirrettiin sitä mukaa kun maastossa edettiin, ei niin, että olisi ollut valmiita, etenkään oikeita ja tarkkoja karttoja mitä seurata. Laivat piti rakentaa paikan päällä, joten Siperian halki rahdattiin niin ankkurit, tykit kuin tykinkuulatkin, sekä puusepät ym rakennustöissä tarvittavat henkilöt. Eikä paikanpäällä lopulta edes ollut tarpeeksi niin järeää puustoa kuin oli oletettu, joten olikin rakennettava ensin pienempiä laivoja joilla siirtää kaikki miehet ja materiaalit eteenpäin seuraavaan kohteeseen, jossa voitaisiin - toivottavasti - rakentaa ne varsinaiset tutkimuslaivat. 

Koko ajan piti ruokkia ja majoittaa paitsi retkikunta myös erilaiset työläiset, joita myös menehtyi runsaasti eri vaiheissa. Tilalle tarvitut paikalliset eivät halunneet lähteä kotoaan vapaaehtoisesti, mistä seurasi kapinointia, ja tuon ajan menettelyjen mukaan likipitäen kansanmurhaan verrattavaa verenvuodatusta. Olihan Siperian reunamien tutkimisen yhtenä tavoitteena saada sikäläiset alkuasukkaat hallitsijalle uskollisiksi alamaisiksi, ja miten se saavutetaan ei tokikaan ollut porkkana vaan keppi. 

Kun Bering vuonna 1733 lähti Pietarista toistamiseen matkaan halki Siperian, Anna-vaimo lähti lapsineen mukaan. Vasta vuonna 1740 heidän tiensä erosivat, kun retkikunta oli valmis lähtemään merille. Ajatelkaa, seitsemän pitkää vuotta pelkkään matkaan ja valmisteluihin Siperiassa! 

Beringin oma toive oli tuolloin, että tämän matkan jälkeen vanheneva mies pääsisi jo eläkkeelle, ja hänet palkittaisiin kartanolla jonne asettua, niin että ensimmäisen kerran elämässään hän saisi jäädä jonnekin paikoilleen. Niin ei valitettavasti koskaan käynyt. Anna Beringin paluumatka Siperiasta Pietariin kesti kaksi vuotta, ja päästyään perille hän sai tiedon puolisonsa kuolemasta. 

Beringin retkue oli ollut laivassa seitsemän viikkoa, kun Amerikan rannikolle vihdoin päästiin. Bering ei itse maissa edes käynyt, mutta Steller sai vääntämisen jälkeen viettää eräällä saarella huimat kuusi tuntia, minä aikana hän ehti luetteloida lähes kaksisataa kasvia ja eläintä, mitä voi pitää huimana suorituksena. Lisähuomiona se, ettei Linnén työ ollut tuolloin vielä valmis, joten sellaista selkeää latinankielistä luettelointia ei ollut vielä käytössä. 

Hän kävelee viitisen kilometriä pitkin rantaa ja kerää tarmokkaasti kasveja, kunnes eteen tulee jyrkästi mereen laskeva kallionseinämä. Rantaa pitkin ei pääse jatkamaan, joten Steller lähtee kipuamaan saaren sisäosaan nousevalle metsäiselle harjanteelle. Kierreltyään mäenrinteitä hän toteaa pääsyn saaren toiselle puolelle mahdottomaksi. Vastassa on jyrkkiä kallioita ja sankkoja metsiä; sitä paitsi matkat ovat liian pitkiä ja aikaa on liian vähän. On luovuttava ajatuksesta, että saaren ja rannikon välisestä lahdesta löytyisi suojainen ankkuripaikka – ja että tämän löydön myötä laiva voisi vielä viipyä Amerikan puolella…

Hän nousee vielä uudestaan harjanteelle näköaloja tähystelemään ja huomaa noin kilometrin päässä savuhattaran. Ihmisiä nuotion äärellä!

Steller innostuu ja rientää takaisin venepaikalle. Miehet ovat juuri saaneet taas yhdet vesitynnyrit täyteen ja ovat lähdössä viemään lastia laivalle. Steller kertoo heille näkemästään nuotiosta ja pyytää vielä kerran, että Bering lähettäisi toisen veneen ja miehiä hänen avukseen. Saarelaisia täytyy ehdottomasti mennä haastattelemaan!

Hän jää odottelemaan venettä, keittää ”suurenmoisesta” purovedestä itselleen teetä ja samalla kirjoittaa kuvauksia löytämistään kasveista. Hetkeäkään ei hukata turhaan istuskeluun!

Tunnin kuluttua vene tulee takaisin. Stellerille ilmoitetaan Beringin ilmeisesti varsin tylysti muotoiltu viesti. Ellei Steller tule viimeisen vesilastin mukana laivaan, hän saa jäädä saareen.

Jos Steller olisi saanut päättää, he olisivat viipyneet talven yli Amerikan puolella salmea, ja tässä näkyy luonnontutkijan ja kapteenin roolien eroavaisuus: kun kapteenia painaa vastuu koko retken onnistumisesta ja turvallisesta kotiinpääsystä, kokee luonnontutkija matkan itsessään pitkästyttävänä ja odottaa vain perille pääsyä ja kohteessa vietettävää aikaa. Beringillä oli kiire päästä 3000 kilometrin paluumatkalle, sillä odotettavissa olisi pian laivalle vaarallisia syysmyrskyjä. He tekivätkin kohtalokkaan virheen seuraamalla hyvän matkaa rantaviivaa ja "tuhlaamalla" siten aikaa. Myös keripukki vaivasi 80 hengen miehistöä, ja menetyksiä alkoi tulla. Kaiken lisäksi he haaksirikkoutuivat paikkaan, jota olettivat ensin Venäjän puoleiseksi mantereeksi, mutta jonka joutuivat toteamaan saareksi. Tällä saarella Steller vihdoin kohtaa nuo suuret, leppoisat merilehmät. 

”Joka päivä kymmenen kuukauden ajan tällä huono-onnisella seikkailullamme minulla oli tilaisuus majani ovelta tarkkailla näiden eläinten elintapoja”, Steller toteaa. Parhaiten merilehmät viihtyivät jokien suilla, missä kasvillisuus oli rehevintä. Ne laidunsivat rauhallisina, paljonkaan ympäristöään tarkkailematta, puoliksi uiden, puoliksi mönkien matalikolla, nostaen sieraimensa neljän viiden minuutin välein pintaan ja päästäen silloin hirnahtavan hengitysäänen. Muuten ne olivat melkein äänettömiä, paitsi vahingoittuessaan ja kuollessaan ne saattoivat hiljaa huokaista. Ne nukkuivat selällään kelluen, uituaan ensin kauemmas rantavedestä, jotta aallot eivät painaisi niitä maalle. Nousuveden aikaan ne saattoivat tulla niin lähelle rantaa, että niitä ei ainoastaan päässyt koskettamaan pitkällä kepillä vaan joskus pelkästään kädellä.

 

Elettiin 1700-lukua, jolloin yleisesti ajateltiin, että eläimet ovat luotuja ihmiselle ruuaksi tai muuksi hyödyksi, ja miehet olivat saarella tilanteessa jossa selviytymiskamppailu vaati lihansaantia, niinpä he metsästivät kaikkea pienistä hylkeistä merilehmiin. Steller oli jo tuolloin todennut, että merilehmät olivat puolisolleen uskollisia mikä näkyi myös niitä saalistaessa, ja se tuntui tehneen tiedemieheen jonkinlaisen vaikutuksen. Se ei silti muuttanut sitä, etteikö niitä olisi tapettu ruuaksi, ja kirjassa kerrotaan myös saalistuksen kulusta ja menetelmistä kuten Steller on niitä päiväkirjaansa taltioitunut. Se oli rajua kuunneltavaa ihmiselle , jonka ei ole koskaan tarvinnut ottaa hengiltä yhtään syömäänsä eläintä. (Ei, en valitse sitaatteihin näitä kohtia...)

On riipaisevaa lukea Stellerin kuvausta, kuinka eläimet yrittävät auttaa iskun kohteeksi joutunutta perheenjäsentään. Ne eivät suinkaan pakene kiireesti paikalta vaan uivat uhrin rinnalla, tönivät venettä ja yrittävät irrottaa kumppanistaan koukkua pyrstönsä iskuilla – siinä jonkin kerran myös onnistuen – ja ovat kamppailussa mukana niin kauan kuin sitä kestää. Jopa kauemmin. Stelleriin tekee vaikutuksen eräs uros, joka osoittaa ”mitä suurinta kiintymystä” puolisoonsa yrittäessään ensin irrottaa siitä koukkua – ja siitä huolimatta, että miehet pyrkivät hakkaamalla ajamaan uroksen pois, se seuraa vahingoittunutta puolisoaan vielä silloin kun tämä vedetään rantaan. On kuin uros ei tahtoisi uskoa menetystään. Sittenkin kun naaras on jo kuollut, uros syöksyy useita kertoja sen luokse, ja seuraavana päivänä miesten tullessa paikalle lihoja käsittelemään se on yhä naaraan rinnalla vartiossa – ja yhä kolmantena päivänä, kun Steller tulee rannalle yksin.

Täytyy sanoa, että olisi upeaa, jos nämä stellerinmerilehmät olisivat saaneet elää ja niitä olisi olemassa tänäkin päivänä, mutta niitä oli Stellerin aikaankin hyvin vähän, joten mistään verevästä lajista ei ollut kyse. Mieleen tulee manaatit, joita näimme suojelupuistossa Floridassa. Ne ovat sukua merilehmille, ja ne ovat Floridassa suojeltuja ja ihan aiheesta. Luonnollisia vihollisia niillä ei ole, mutta kantaa verottaa esimerkiksi meriliikenteestä johtuvat onnettomuudet, kun isot, hitaat eläimet saavat osumia potkureista. Näissä manaattien suojelupuistoissa vahingoittuneita eläimiä parannellaan ja vapautetaan takaisin mereen. 

Minusta on harmi, että tätä Koiviston kirjaa on blogeissa näkynyt niin vähän, sillä se on erinomaisen elävästi kirjoitettu teos, kaukana mistään kuivasta tietokirjasta. Yllytin miehenikin kuuntelemaan sen ja hänkin piti sitä kiinnostavana. Meillä on kotona parina viime viikkona puhuttu paljon tutkimusmatkoista, sillä olen tämän jälkeen kuunnellut jo kaksi naparetkikirjaa!

Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

Saga Egmont, 2023

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 3 h 30 min

Merellinen haju tunkeutui jo kaukaa Amerikkaan lähtevien siirtolaisten nenään. Ei se ollut pilaantuneen lihan tai hapantuneen kaalikeiton hajua, vaan pikemminkin imelä ja makea, kuin vanhan nahkapieksun sisältä tuleva lemu.

Titanicin kolmannen luokan matkustajista selvisi hengissä vain kolmasosa. Suomalaisia laivassa oli 63, ja suurin osa heistä matkusti juurikin kolmannessa luokassa. Suomalaisista selvisi hengissä tasan kaksikymmentä.

Kirjassa seurataan erityisesti Panulan perhettä, jonka vanhemmat Juho ja Maria olivat asuneet Amerikassa jo nuorempina. Juho oli tällä kertaa lähtenyt järjestelemään asioita jo etukäteen. Hän oli saanut töitä hiilikaivoksesta Pittsburghissa ja hankkinut kodin vaimolleen ja viidelle lapselleen, joille oli ostanut matkaliput Titanicille. 

Vanhin lapsista oli kuudentoista ja nuorin vasta vuoden ikäinen sylivauva. Kaksi vanhinta poikaa matkusti isommassa makuusalissa ja neljä nuorinta yhdessä hytissä äidin kanssa. 

– Täällä on ainaki lämmintä ja enempi tilaa kun hytissä, vaikka siellä voiki istua sängyn reunalla. Katsellaan ny hetki noita muum maailman eläviä. Nuo käsim puhuvat tummaihooset on varmaan Espanjasta, Italiasta ja muista Välimeren maista. Ei niillekään löyry japia kotimaassa, vaan Amerikkahan täytyy lähtee elantoa hankkimahan. Ehkä meirän pitää kuitenkin mennä hyttihin, kun Einolla taitaa olla näläkä. Kattotahan siellä kortista, millon on meirän ruokailuaika. Yleensä laivassa saa ruokaa pian lährön jälkehen, ja nyt on lunssiaika muutenki.

Panulan perhe tutustuu jo siirtolaishotellissa lähtöä odotellessa sekä myöhemmin laivalla muihin suomalaisiin, ja näin saadaan tuotua esiin myös muiden Titanicilla matkanneiden suomalaisten elämäntarinoita. 

– Kyllä merjmies on aena erjmies. Ihan nuorena aattelin itekkii lähtee merille, kun kuuntelin Kuopion torilla vanaham merjkarhuj juttuja mualiman seihtemältä mereltä ja syntisistä satamakorttelista. Mutta lähiv vuan Helsinkiir rakentammaan taloja.

Oljhan siellä kotkaapunnissa Kuopiossa muitakii entisiä merjmiehiä,ja ehkä niihin jutuista jäi mieleen halu nähhä mualimoo vähäl luajemmin, kun mitä Puijon tornista näkkyy. Sen takia oun nyt vaemon kansa mänössä siirtolaeseks suureen Ameriikan muahan. Myö on molemmat käöty sielä jo kerran nuorempina. Aluks männään Monessenniin Pensulvanijaan, ku siellä assuu entinen työtoverj. Myöhemmin haluaisin männä Nuu Jorkkiin, ku siellä rakennettaan korkeita kivitaloja. Minua ei huimoo yhtään kävellä tukilaatoja pitkim piliver reunalla. Oun kuullu, että Ameriikan intiaanit ja suomalaeset on ylimmällä hyllyllä, kum pilivenpiirtäjiä rakennettaan. Siitä työstä maksetaav varmasti hyvä palakka.

Vaikka Titanicista on kirjoitettu paljon, esipuheessa huomautetaan, että kaunokirjallisia teoksia suomalaismatkustajista on vain muutama, ja nekin ovat osittain tietokirjallisuutta. Ulla Apelsin on julkaissut vuonna 2003 tällaisen kirjan nimeltään Titanicin kolmas lapsi, ja koska se kertoo Panulan perheestä, Koivukangas kertoo kirjan olleen hänelle tärkeä tietolähde. 

Jussi Puhakka suoriutui eri murteilla ja fingelskalla käydystä dialogista mielestäni hyvin, ja tykkäsin muutenkin hänen ääntään kuunnella. Nyt kun olen lukenut läpi tähän valitsemiani lainauksia, voisin ainakin omalta kohdaltani todeta, että vaikeasti kirjoitetun murteen lukeminen on sen verran hidasta, että suosittelen valitsemaan äänikirjan mikäli niitä kuuntelet. 

Olisin kuunnellut Panulan perheen ja muidenkin suomalaisten kohtaloista pidempäänkin, harmi että kirja on niin lyhyt, enemmän kuin tuokiokuva. Panulan perheen osalta tarina lähtee liikkeelle matkaa edeltävästä joulusta; Juho-isä on seilannut Amerikkaan jo syksyllä joten he viettivät viimeistä joulua ilman isää. 

Juho eli loppuikänsä Amerikassa, meni uudelleen naimisiin ja sai lapsiakin. Muiden turmasta selvinneiden suomalaisten elämästä ei paljonkaan kerrottu, olisin mielelläni kuullut enemmän. 

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari  

Siltala, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 19h 10min

Kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrion vuonna 1942 syntyneen tyttären nimi oli aluksi Torkahdus, lyhentyen sitten Torkuksi. Untamo oli naimisissa, muttei lapsen äidin Meri Vitikaisen kanssa. Ero kuitenkin järjestyi, ja heti kun mahdollista, Untamo vei vihille esikoisensa äidin, innoissaan siitä että oli vihdoin saamassa jälkikasvua. Perhe kasvoi tulevina vuosina kahdella pojalla ja muutti Helsingistä Espooseen, Tapiolan "puutarhakaupunkiin".

Parikymppinen Kaari oli aikonut tutkijaksi, mutta päätynyt kirjoittamaan historiallisen jatkokertomuksen Eeva-lehteen, johon Meri-äiti kirjoitti muotijuttuja. Sen myötä hän totesi faktan: hän osaa kirjoittaa. Vastavalmistunut maisteri asui Vekarajärven varuskunta-alueella, jossa kaikki oli kaukana, niin ystävät kuin huvitukset ja etenkin mikään lehtorinvirka. Hänellä oli isältä saatu matkakirjoituskone, idea ja paljon aikaa. 26-vuotiaana, kun isä oli jäänyt Tammesta eläkkeelle, Kaari vei käsikirjoituksensa isänsä seuraajalle.

Kaari ei odotellut luovuuden kipinää, vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava. 

Kaarin esikuvina olivat Catherine-sarja, sekä ranskalaisen Sergeanne Golonin kirjoittama, aurinkokuninkaan aikaan sijoittuva supersuosittu Angelika-sarja. Utrion esikoiskirjaa mainostettiinkin kotimaisena uutuutena joka päihittää jopa Angelikat. Utrion tyyli oli kuitenkin alusta saakka päinvastainen, siinä missä Angelika metsästi miehiä, Utrion sankarittaret olivat sanavalmiita nuoria naisia, aikansa edelläkävijöitä joiden valloittamiseksi miehet joutuivat töihin. 

Aleksis Kiven päivänä 1968 (jolloin tämä bloggaaja oli vuoden ikäinen) ilmestynyt Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustantamossa Kaarin harmiksi vaihtanut nimeä, eikä nainen sen kannessa näyttänyt 1500-luvun neidolta, vaan 1960-luvun luomukselta vahvoine meikkeineen ja kampauksineen. Todellisuudessa kirjailijan nimikin oli Kaari Virkajärvi, sillä hän oli avioitunut poikaystävänsä Jaakon kanssa muutamaa vuotta aiemmin, mutta kustantamo piti Utriota myyvempänä, siltäkin varalta, että hänen kirjansa käännettäisiin joskus kansainvälisille markkinoille. 

Kaari Utrio ensimmäisen romaaninsa kansiliepeessä 1968. Kuva: Tammi

Toimittajat huomasivat pian painosten kuningattaren. "Kirja on tarkoitettu viihteeksi. Tehokeinot on tarkkaan laskettu", kertoi esikoiskirjailija haastattelijalle. Kaari sanoi tietoisesti pyrkineensä luomaan mestariteoksen ja kirjoittavansa tienatakseen. Rahasta puhuminen oli kulttuuripiireissä rahvaanomaista. Hän pyrki rehellisyyteen, ei ärsyttämiseen tai provosointiin, mutta tuli luoneeksi itselleen kehykset, joihin hänet sijoitettiin kritiikeissä. Hänen pragmaattiseen suhtautumiseensa vaikutti paljon se, että hän oli kasvanut kustannusmaailmassa ja tunsi sen lainalaisuudet.

Utrion kirjat myivät ja niistä kirjoitettiin. Toimittajat eivät aina osanneet erottaa kirjailijan persoonaa tämän tekstistä ja häntä paheksuttiin luokkayhteiskunnan pönkittämisestä, joten heti ensimmäisten romaaniensa kohdalla hän joutui myös puolustamaan tekstiään. Paneeleissa ja haastatteluissa hän omaksui opettajan ja valistajan roolin. Miksi naisiin ja lapsiin kohdistuneesta väkivallasta olisi pitänyt vaieta? Kun tasa-arvo ei keskiajan moraalikäsitykseen kuulunut, ei Utrio voinut lähteä tuon ajan yhteiskuntaa muuttamaankaan. "Ensimmäisessä kirjassani pyrin tuomaan esiin, että seksi on hauskaa, kunnes huomasin, että raiskaukset vetävät paremmin."

Sanomalehtien kolumnistit ruotivat piikikkäästi Utrion puheita, mutta aikakauslehtien jutuissa kuvastui toimittajien ihailu. Sanavalmis kirjailija oli helposti lähestyttävä keskustelukumppani, jolla oli tietoa ja toimittajien janoamia moderneja mielipiteitä. Utrio puhui naisen asemasta ja veti linjoja menneisyydestä. Kaari Utrio tarvitsi naistenlehtiä ja naistenlehdet Utrion kaltaista kansanvalistajaa, joka osasi ottaa kantaa asioihin ja paketoi ajatuksensa sulavasti historian kehikkoon. 

Ero Jaakosta astui voimaan 1973 ja uusi liitto Kai Linnilän kanssa solmittiin seuraavana vuonna ja se kesti Linnilän elämän loppuun saakka. Pariskunta muutti heti tuoreeltaan Somerniemelle ja yritti aluksi elää omavaraisuudella. Saatiin lapsia, mutta Kaari kirjoitti edelleen tiuhaan tahtiin. 20 vuodessa syntyi 22 teosta. 1982 syntyi myös Amanita, perheyritys kirjankustannusalalla. Kaari jatkoi silti yhteistyötä Tammen kanssa, aina vuoteen 2011 jolloin Oppinut neiti julkaistiin Amanitassa. 

Kirjailijan työn suurimpia iloja oli, kun tarina alkoi viedä. Silloin Kaari itki ja nauroi kuljettaessaan sankareitaan. Maailma oli kaukana, ja hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman noita nautinnon hetkiä hän ei voinut elää. "Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä", Kaari kuvasi suhdettaan kirjoittamiseen.

Kun äänikirjasovellus ehdotti Utrion elämäkertaa kuunneltavakseni, tiesin heti, että tämä on nappivalinta minulle, joka hyvin harvakseltaan tartun elämäkertoihin. Sitten näin sattumalta "mainoksen" kirjabloggareiden ryhmässä; meillä on lukutempaus Utrion 80-vuotissyntymäpäivän johdosta. Niin mukana!

Onhan Kaari Utrio minulle se kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut määrällisesti ylivoimaisesti eniten. Olen kasvanut hänen kirjojensa mukana. Varhaisteininä luin äidin kirjahyllystä niin Ursula Pohjolan-Pirhosen, Hilja Valtosen, Anni Polvan kuin Kaari Utrionkin romaaneja, joista eniten minua miellyttivät Utrion tyyli ja sanavalmiit sankarittaret. Lainasin myös kaikki Catherinet ja Angelikat, täysin tietämättä, miten ne olivat vaikuttaneet Utrioon. Pitkälti juuri Utrion romaanien myötä minussa heräsi kiinnostus historiallisiin romaaneihin ja varmasti niillä oli oma vaikutuksensa siihen, että kiinnostuin historiasta ylipäätään. Ihastuin niissä paitsi kirjojen viihdyttävyyteen, myös siihen, miten ne lisäsivät yleistietämystä historian eri aikakausilta. Olen lukenut historiallista viihdettä lähes neljäkymmentä vuotta ja koen sen edelleen samoin kuin kouluvuosinani, kunhan kirjasta näkee, että se pohjaa perusteelliseen taustatyöhön. 

1980-luvun loppupuoliskolla, 20 ikävuoteni molemmin puolin, luin myös mielenkiinnolla Utrion ensimmäiset tietokirjat, joista Venus ja Eevan tyttäret jäivät erityisesti mieleeni. Romaaneista etenkin Vendela ('89) ja Haukka, minun rakkaani ('90) pakahduttivat nuorta, romanttista sydäntäni. Olin pettynyt, kun Tuulihaukka ('95) jäi lajissaan viimeiseksi, eikä uutta romaania tuntunut ilmestyvän. Kun Utrio palasi 2000-luvun alussa kirjakauppoihin 1800-luvun epookeilla, olin aluksi hieman pettynyt, mutta luin niistäkin jokaisen ja sankarittaret olivat edelleen mieleeni. Vain 2017 ilmestynyt, viimeisin Utrion romaani, Hupsu rakkaus, oli jäänyt minulta lukematta. Otinkin sen kuunteluun pian tämän elämäkerran jälkeen, ja antauduin jälleen täydestä sydämestäni laadukkaalle historialliselle viihteelle.

Onnea Kaari Utrio - ja suuri kiitos kirjoistasi!

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

Docendo, 2021

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 8h 48min

Eini syntyi Pellossa syksyllä 1960 perheen kahdeksantena lapsena. Hän piti laulamisesta jo pienestä, mutta oli kovin ujo. Einin ollessa neljäntoista hän lauloi ensi kertaa lavalla, kun veljen bändikaverit hänet siihen ylipuhuivat. Jo vuotta myöhemmin he kiersivät Lappia ja Eini lauloi muun muassa Baddingin, Katri Helenan, Taiskan ja Virve Rostin lauluja. Hän lähetti myös äänittämänsä kasetin Toivo Kärjelle, joka kutsui hänet Helsinkiin koe-esiintymiseen, jonka päätteeksi tehtiin levytyssopimus. 

Eini päätti yläasteen keväällä 1977. Suvivirsi oli jo laulettu, kun Einin yllätykseksi rehtori muisti häntä puheessaan kertomalla, että nyt oli tapahtunut niin iloinen asia, että koulun yksi opiskelija, Eini Orajärvi, on tehnyt levytyssopimuksen. Häntä saamme kuulla seuraavaksi radiosta. 

Kaikki taputtivat, koko koulu toivotti hänelle hyvää matkaa. 

Siitä alkoi Einin taival vuoroon diskon ja iskelmän esittäjänä. En ole vuosiin lukenut yhtään elämäkertaa, mutta halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta. Einin valitsin pitkälti kirjan Diskokuningatar-nimityksen myötä, sillä pidän noista 70-80-luvun suomidiskobiiseistä (finnhitseistä) ja kuuntelenkin niitä aina välillä. Tiedän Eininkin tunnetuimmat hitit, osaan vähintäänkin kertsit biiseistä kuten Yes sir sekä Kesä ja yö.  

Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin aivan liian sokerinen ja lukija vain pahensi tuota mielikuvaa. Kaikki oli aina yhtä täydellistä. Jäin myös kaipaamaan kronologisempaa järjestystä ja henkilökohtaisempaa otetta. Olen myös ollut siinä käsityksessä, että elämäkerroissa paljastetaan asioita, joita ei aiemmin ole julkisuuteen kerrottu. Niinpä yllättäin siitä, miten paljon kirjassa referointia ja lainauksia siitä, mitä lehdet olivat vuosikymmenten aikana Einistä kirjoittaneet. Ei tämä ainakaan rohkaissut tarttumaan toiseen elämäkertaan. 

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

WSOY 2014, 257 sivua

K.-A. Fagerholmin tytär Brita ja Kekkosen poika Taneli olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, kohdanneet nuorina opiskellessaan ulkomailla ja alkaneet seurustella palattuaan Suomeen. Naimisiin he menivät Helsingin olympialaisten aikaan kesällä 1952, välttääkseen suuren luokan kohun. Nuorten poliittiset taustat olivat hyvin erilaiset, olihan Kekkonen maalaisliittolainen ja Fagerholm demari. 

Britaa pelotti ajatus, että hän vielä 25-vuotiaana olisi naimaton. Ennen vanhaan tuonikäistä naimatonta naista sanottiin vanhaksipiiaksi, joten naimisiin oli kiire päästä. Brita alkoi myös kyllästyä Tanelin jahkailuun naimisiin menosta; mitä kauemmas Taneli tuntui loittonevan, sitä enemmän Brita halusi tulla rouva Kekkoseksi. Hän myös halusi naimisiin ennen sisartaan Stinaa. 

Eräänä aurinkoisena alkukesän päivänä 1952 Brita ja Taneli istuvat Tuomiokirkon portailla. Brita on hakenut maistraatista kuulutuspaperit. "Yritin saada Tanelin allekirjoittamaan paperit, mutta hän vain sanoi ettei kirjoita. No, sitten minä kirjoitin meidän nimet papereihin siinä hänen katsellessaan: Brita Fagerholm ja Taneli Kekkonen. No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa, oli Tanelin ainoa kommentti."

Naimisiin mentiin maistraatissa, vaikka juuri ulkoasiainministeriössä työt aloittanut valtiotieteiden kandidaatti Taneli kieltäytyi pyytämästä vapaata keskellä päivää moisen vihillemenon takia. Brita oli käynyt ostamassa uuden kellohameisen kävelypuvun, mutta Taneli ilmestyi maistraattiin puvussa jonka housunpolvet oli parsittu. Brita kertoi miten seremomian jälkeen mentiin Fagerholmeille, jonne Britan vanhemmat olivat edellispäivänä esittäneet kutsun myös Kekkosille. Urhon ihmetellessä miksi heidät kutsuttiin samppanjalle, K.-A. kertoi nuorten menevän naimisiin. Urho oli tähän todennut, ettei Taneli hänelle mitään ole maininnut, mikä Britan mielestä kuvasi hyvin Tanelin tapaa toimia asioissa. 

Avioliitto pidettiin salassa eikä pariskunta asunut yhdessä, vaan kumpikin omien vanhempiensa luona. Osaltaan syynä oli asuntopula, osittain se että Brita opiskeli edelleen. Vuotta myöhemmin Taneli sai ensimmäisen komennuksensa ulkomaille, Brita jäi yliopistolle. Keväällä 1954 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja elokuussa Brita muutti Tanelin perässä Moskovaan jossa he ensimmäisen kerran asuivat yhdessä avioparina. 

Siitä alkoi Taneli Kekkosen diplomaattiura joka vei heidät tulevien vuosikymmenten aikana eri puolille Eurooppaa sekä Yhdysvaltoihin, ensin lähetystöavustajana, sitten suurlähettiläänä. Lukuisten keskenmenojen jälkeen myös perhettä alkoi tulla, lapsia syntyi kaksi, Timo vuonna 1957 ja Tea 1963.

Jos olin kuvitellut diplomaattielämää ylelliseksi ja vauraaksi, olin ilmeisen väärässä. Brita hankki ensitöikseen ompelukoneen, ei yksinomaan siksi että olisi ehdottomasti halunnut ommella itse kaikki vaatteensa, vaan siksi että diplomaatin palkka oli niin huono. Britalla oli selvästi taipumuksia ompelutyöhön, sillä hänen leninkiensä kerrotaan olleen ateljeetason luomuksia. Muutenkin teos valotti kiinnostavalla tavalla diplomaattielämää 1950-1980-luvuilla ja karisti lukemisen edetessä siihen mieltämäni glamourin. Juhliminen ja edustaminen onkin työlästä varsinkin jos diplomaattipuoliso on syrjäänvetäytyvää sorttia.

Vaikeimmaksi asiaksi Roomassa Brita koki yksinäisyyden, johon osasyynä olivat toki Tanelin viihtymättömyys ja sairaudet. Taneli ei myöskään kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa. 

Taneli Kekkosen diplomaattiura päättyi skandaaliin; hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Tapauksen myötä hänet asetettiin disponibiliteettiin, mikä käytännössä tarkoitti hänen hyllyttämistään. Kekkosten asemapaikka oli tuolloin Tel Aviv, ja he palasivat Suomeen helmikuussa 1985. Heti tapahtuneen jälkeen Taneli oli jo sanonut riistävänsä hengen itseltään. Olla presidentin poika ja tulla syytetyksi ja tuomituksi rattijuopumuksesta oli jo kyllin vaikeaa, mutta asemapaikan vieminen oli Kekkoselle liikaa. Kaiken lisäksi hän oli edelleen ulkoministeriön palveluksessa, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli ministeriössä työhuone jonne hänen odotettiin päivittäin saapuvan, mutta hänellä ei ollut mitään työtehtäviä. Brita sai miehensä lupaamaan, että antaa heille perheenä vuoden aikaa suunnitella elämää eteenpäin. Oli puhetta mm ulkomaille muutosta, mutta diplomaatin työ oli Tanelille kaikki kaikessa ja ilman sitä hän vaipui syvemmälle masennukseen. Hän oli myös iältään vasta vähän yli viidenkymmenen, aivan liian nuori jäämään eläkkeelle. Päivää ennen Britalle lupaamansa vuoden määräajan päättymistä Taneli Kekkonen teki itsemurhan. Kaiken kaikkiaan Tanelin tilanne hoidettiin järkyttävän huonosti. Miksi häntä kiusaamisen sijaan ei autettu?

Yksi kiinnostava näkökulma kirjassa oli myös Kekkosten suhtautuminen miniäänsä. Ensimmäiset viisi vuotta Sylvi suhtautui Britaan hyvin viileästi ja muodollisesti, kutsuikin tätä rouva Kekkoseksi. Britaa ei otettu mukaan perheen tärkeisiin tapahtumiin, hän ei saanut kutsua Tanelin kaksoisveljen Matin häihin eikä appensa presidentin virkaanastujaisiin. Tanelille tämä kaikki oli "normaalia" eikä hän tuntunut tekevän asian eteen mitään.

Sylvihän se oli, joka johti perhettä kovalla otteella. Urho saattoi hallita valtakunnanpolitiikkaa, mutta mutta perhepiirissä valta oli tukevasti Sylvin hyppysissä. Urho oli kiltti ja pehmeä eikä olisi missään tapauksessa noussut vastustamaan syvästi kunnioittamansa Sylvin tahtoa. Pieni nainen piti kolmea miestään, Urhoa ja poikia, jämäkästi otteessaan. 

Sylvi toivoi pojalleen avioeroa. Kirjeissä pojalleen hän on mm kehottanut tätä ottamaan eron vaimostaan koska tämä saa jatkuvasti keskenmenoja ja toisessa kirjeessä rohkaisee, ettei Tanelin tule antaa heidän asemansa vaikuttaa, mikäli suunnittelee avioeroa. Sitten tapahtui se, minkä myötä monet naiset ovat vihdoin saaneet anoppinsa hyväksynnän. Timon syntyessä Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan ja oli riemuissaan kun poika näytti aivan Tanelilta. Lopulta naiset lähes ystävystyivät; Sylvin 60-vuotispäivää he viettivät kahdestaan Firenzessä humputellen.

Politiikkaa kirjassa on hyvin vähän. Myös Britan elämää Tanelin kuoleman jälkeen on käsitelty hyvin vähän. 1990-luvulla hän alkoi järjestää ja opastaa kulttuurimatkoja Italiaan. Hän nautti myös juhlien järjestämisestä ja laittoi aina kaikki ruuat itse. Yhdelle kun ei viitsinyt edes kokata. Klassinen musiikki oli yhdistänyt jo Britaa ja Tanelia ja he kävivät paljon konserteissa. Hän oli mukana perustamassa Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistystä Pro Filharmonia ry:tä 1993. Brita kuoli lyhyen sairaalassaolojakson jälkeen syöpään toukokuussa 2013. Hän oli kertonut toiveenaan ettei hänelle järjestetä muistotilaisuutta, vaan muistetaan konsertilla. Tämä tapahtui joulukuussa 2013 Pro Filharmonian viettäessä 20-vuotisjuhliaan.