Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Gummerus, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 11 h 44 min

Kun Bird oli yhdeksän, hänen äitinsä, kuuluisa runoilija Margaret Miu, katosi kotoa ja moni asia muuttui kerralla. Ensinnäkin häntä alettiin kutsua Noahiksi, joka oli hänen varsinainen etunimensä. He jäivät isän kanssa kaksin ja muuttivat kampukselle. Isä oli menettänyt työnsä kielitieteen professorina ja Bird tiesi, että työ hyllyttäjänä yliopiston kirjastossa oli jotain mistä oli syytä olla kiitollinen, koska äiti oli syyllinen johonkin vakavaan. He tulivat niukasti toimeen, ja aiempi hieno talo oli vaihtunut kaksioon. 

Mutta nyt Bird oli kahdentoista, ja postissa oli tullut ensimmäinen elonmerkki äidistä sitten tämän katoamisen.

Kello on hieman yli viisi. Isä tulee pian kotiin ja jos hän näkee kirjeen, hän käskee Birdin polttaa sen. Heillä ei ole enää mitään äidille kuulunutta, ei edes hänen vaatteitaan.

Äidin lähdettyä isä poltti hänen kirjansa takassa, tuhosi matkapuhelimen jonka tämä oli jättänyt jälkeensä, kokosi kaiken muun kasaksi jalkakäytävän reunaan. "Unohda hänet", isä oli sanonut. Aamuun mennessä kaupungin katujen asukkaat olivat vieneet kaiken. Muutaman viikon kuluttua he muuttivat asuntoonsa kampukselle, eivätkä ottaneet mukaansa edes isän ja äidin vuodetta. Nyt isä nukkuu Birdin alapuolella, kerrossängyn alapedillä. 

Kaikki tiesivät, että hänen äitinsä oli PAO, person of asian origin. Ei siinä ollut mitään uutta, näkihän sen Birdistäkin, kun tarkemmin katsoi. Koulussa hän kuuli, että äiti oli lietsonut mellakoita ja hänet olisi joka tapauksessa tultu hakemaan. Siksi se katosi, hänelle sanottiin. 

Bird yrittää olla kiinnittämättä huomiota itseensä, mutta useimpina päivinä häntä pilkataan tai säälitään, ja siitä hän syyttää äitiään. Isä on myös opettanut häntä liukenemaan paikalta heti jos hän havaitsee kapinallista liikehdintää, tai näkee mielenosoittajia tai poliiseja. Aina Bird ei kuitenkaan malttaisi, vaan haluaisi seurata tapahtumia.

Toistakymmentä vuotta voimassa ollut PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli "menestyvän ja turvallisen yhteiskunnan kulmakivi". Lupaamme suojella amerikkalaisia arvoja, he sanovat valassa joka kouluaamu, ja kirjoittavat aineita siitä miten asetus on pelastanut kansakunnan tuholta. Toisin sanoen, suosi amerikkalaista, vastusta etenkin kaikkea kiinalaista, sillä juuri Kiinan talouskasvusta ja siitä seuranneesta Amerikan romahduksesta oli tehty koko amerikkalaisuuden suurin uhka.

Kansa on onnistuneesti aivopesty. Se mistä ei ääneen puhuta, on aasialaistaustaisten ihmisten katoamiset ja heidän lastensa pakkohuostaanotot. Jopa Bird on siinä käsityksessä, että sellaiset ovat olleet yksittäistapauksia, kunnes hänen luokalleen tulee amerikankiinalaisilta vanhemmiltaan huostaanotettu Sadie.

Se oli sanomalehti, kulmistaan repeytynyt, muste harmaata suttua. Lähes kaksi vuotta vanha, ja heti taitoksen alapuolella otsikko: Paikallinen runoilija sekaantunut kapinointiin. Birdin äidin kuva, hymykuoppa suupielessä. Maailma Birdin ympärillä sumeni ja meni harmaaksi. 

"Mistä sinä tämän sait?" Bird kysyi. Sadie kohautti hartioitaan. "Kirjastosta."

"Lauseesta on tullut PACTin vastainen tunnus ympäri maata, mutta sen juuret ovat täällä, pelottavan lähellä kotiamme. Tunnuslause jota kapinalliset yhä useammin käyttävät hyökätessään laajaa tukea nauttivaa kansallista turvallisuuslakiamme vastaan, on peräisin paikkakuntalaisen runoilija Margaret Miun kokoelmasta Kadonneet sydämemme."

Kun Bird yritti etsiä äitinsä runokokoelmaa kirjastosta, hän näki miten tyhjiä hyllyt olivat. Niin paljon kirjoja oli sensuroitu, eivätkä Margaret Miunkaan teokset olleet enää saatavilla. Kun Bird kysyy asiasta kirjastonhoitajalta, pääsee hän Margaretin poikana tutustumaan maanalaisen kirjastonhoitajaverkoston toimintaan. Kirjoja ei ole poltettu, ja hyvin pieni osa on saatu talteen. Niitä lainataan luotettaville henkilöille, ja ne jotka on tuhottu, on möyhennetty vessapaperiksi.

Äidin kirje Birdille oli ollut täynnä pienen pieniä kissoja, joita äidin oli ollut tapana piirtää. Mitä hän halusi viestiä Birdille? Pojan on selvitettävä viesti ja lähdettävä etsimään äitiään.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Birdistä, toinen Margaretista ja kolmas pojasta ja äidistä, joka rakentelee pullonkorkeista kannanottoa. 

😭😭😭

Huh huh. Aina ei pysty yhtään kuvittelemaan mitä edessä on kun tartut kirjaan, ja tämä on niitä. 

Olen lukenut kaikki Ngin suomennetut teokset ja pidän hänen rohkeasta tyylistään. Tämä rasismia, muukalaisvihaa ja sortoa käsittelevä dystopia on kuitenkin jotain aivan muuta kuin hänen aiemmat romaaninsa, monin tavoin. 

Periaatteessa kirja voisi olla myös vaihtoehtoista todellisuutta, sillä ainakaan kovin kaukana nykyhetkestä se ei tapahdu. Koska Amerikka ensin. 

Luin englanninkielisen haastattelun, jossa Ng kertoi aloittaneensa kirjaa äidistä ja pojasta vähän erilaisena, mutta sitten tapahtui ilmapiirinmuutos, eli 2016 USA:n presidentinvaalit ja Trumpin voitto. Hänelle itselleen heräsi kysymyksiä kuten millä tavoin kasvattaa lasta maailmassa joka tuntuu hajoavan, ja miten sellaisessa maailmassa voi nähdä toivoa ja tulevaisuutta. Hän alkoi työstää kirjaan mukaan näitä ajatuksia ja kysymyksiä, ja koska pahinta mitä hänelle äitinä voisi tapahtua, olisi tulla erotetuksi lapsestaan (ja näin kohdeltiin Trumpin kaudella maahan pyrkiviä perheitä USAn Meksikon vastaisella rajalla), hän kirjoitti osaksi kirjaa pakkohuostaanotot. Ylipäätään hänen ei ollut vaikeaa kuvitella, millaiseksi yhteiskunta voisi pahimmillaan eskaloitua.

Kadonneet sydämemme tulee jäämään mieleen pitkäksi, pitkäksi aikaa, ja odotan todella kiinnostuneena mitä Ngiltä saadaan tällaisen romaanin jälkeen.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa, Seinäjoen kirjaston haasteessa kohtaan "vallankumous tai yhteiskuntajärjestelmän muutos", sekä Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 14. Fantasia tai dystopia.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

 

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Otava, 2021

Lukija: Aarne Linden

Kesto: 13 h 33 min

Ilmari Pohjalainen, 45, oli vakiinnuttanut nimensä teatteriohjaajana. Hän oli ajan mittaan oppinut pitämään kalevalahenkisestä nimestäänkin, joka oikeastaan sopi hänen kaltaiselleen kulttuuripersoonalle. Hänen pitäisi joskus ohjata myös elokuva ja kirjoittaa kirja, mutta nyt hänellä oli työn alla näytelmä, johon hän oli purkanut ei enempää eikä vähempää kuin oman isäsuhteensa.

Ikävä kyllä, epäuskon peikko ei kirjoittaessa koskaan ollut kaukana. Nytkin se kohotti saman tien karvaista päätään hänen olkansa takana. 

"Mistä herra teatterimestari oikeastaan kirjoitti?", peikko kysyi. 

Mitä väliä sillä oli? Kokonaisia saaria hautautui mereen, napajää oli alkanut sulaa. Maailma samaan aikaan sekä tulvi että paloi, ja pitkään suunnittelemansa ilmastospektaakkelin sijasta Ilmari olikin päätynyt kirjoittamaan tästä, omasta isäsuhteestaan, miehistä. Voi jumalauta miehistä, vaikka aika oli naisten ja tyttöjen ja Ilmarikin luonnollisesti tyttöjen puolella. Hän oli feministi, tietenkin hän oli, hänellähän oli tytär. 

Edellämainittu isä, seitsemänkymppinen Markku, oli hiljattain jäänyt leskeksi vaimonsa Ailan kuoltua. Ilmarin mielestä hän ei pärjännyt yksin, mistä Markku itse oli eri mieltä, niin kauan kun "ei paskonut alleen ja söi sen verran ettei lakannut olemasta". Hän ei pitänyt Helsingistä, jossa oli liikaa kaikkea, liikennevaloja, turhantärkeitä virkamiehiä ja kaiken maailman timbuktulaisia. Hän oli sentään tehnyt työuransa LVI-alan yrittäjänä ja työllistänyt parhaimmillaan kymmenkunta muuta.

Aila kävi ensi-illoissa ja palasi niistä maireana kotiin ja kertoi hänelle mitä hän oli menettänyt.

Paskat! Ei hän mitään ollut menettänyt. Hänhän inhosi teatteria. Vielä sitäkin enemmän hän inhosi teatterintekijöiden näkemyksiä yhteiskunnasta, ja pohjatonta itsevarmuutta jolla he mielipiteitään esittivät.

Päivällä kun poika oli soitellut hänelle, hän oli kuullut taustalta teatterin ääniä, aikuisten lasten tauotonta länkytystä ja typerää naurua. Teatterin ytimessä on leikki, Ilmarikin oli sanonut jossain. Selvä, olkoon sitten niin. Leikkikää pois vaan, veronmaksajien rahoilla. Mutta miten sitten samaan aikaan teatterintekijöiden ajatukset, esimerkiksi pojan poliittiset mielipiteet, olisi pitänyt ottaa tosissaan?

Parikymmentä minuuttia autossa isän kanssa ja hänellä oli ollut keittää yli jo lukuisia kertoja. Onneksi hän saattoi kurvata poikansa Vilhon jalkapalloharkkoihin ja tarjota kyydin tällekin. 

15-vuotias Vilho oli taannoin saanut isän tuntemaan ylpeyttä. Valmentaja oli silloin sanonut, että muutaman vuoden kuluttua tämä saattaisi ahkeralla työllä ja hyvällä mäihällä päästä jonkin ulkomaisen suurseuran junioriakatemiaan. Tosin Vilho oli venähtänyt yhtäkkiä kymmenen senttiä ja koordinaatio oli kärsinyt. Pahinta oli kuitenkin ettei pojalla itsellään ollut samanlaista paloa kuin isällään.

Toisessa osassa hypätään 2050-luvulle. Nelikymppinen Vilho on paennut mökille. Hän viljelee vihanneksia ja juureksia ja pyrkii mahdollisimman pitkälle omavaraisuuteen. 2020-luvun alkupuolella riehunut pandemia oli muutamassa vuodessa kukistettu, mutta nyt oli roihahtanut uusi, paljon tappavampi. Suomi kuuluu Pohjoismaiden unioniin, EU on siis hajonnut, USA eristynyt muusta maailmasta, ja nyt tämä uusi pandemia. Maailma on mullistunut siitä millaisena sen tunnemme nyt. Välillä palataan vuoden 2019 tapahtumiin ja heitellään täkyjä erityisesti Ilmariin liittyen.

Kaikki oli heidän oli ison tuntuinen romaani, josta uskon muistavani vuoden päästä vielä muutakin kuin perusjuonen. Ja mikä sitten oli perusjuoni, kun tapahtumia ja näkökulmia oli moneen lähtöön, kaiken huipuksi vielä dystopiaosuus. 

Kirjan alussa Helsinkiin saapuvasta Markusta mielipiteineen tuli väkisinkin mieleen Mielensäpahoittaja, mutta yhtäläisyydet hiipuivat pian ja kirjasta kasvoi kiinnostava sukupolvien yli ulottuva kokonaisuus.