Kati Tervo: Tyttö joka olin

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Otava, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 10 min

Tytön muistovihon ensimmäinen todella merkityksellinen asia oli Helmi, uusi kuvismaikka. Kuviksesta tyttö löytääkin kouluvuosien ensimmäisen kipinän. Helmi on nuori ja innokas, vastavalmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan. Hän tahtoo opettaa heille taidehistoriaa ja reksiltä luvan saatuaan alkaa pitää kerran viikossa kuviskerhoa. Nuoruusvuodet lähtevät rullaamaan taiteellisen puolen heräämisen myötä.

Veli oli tyttöä paljon vanhempi, tällä oli jo vaimo ja lapsiakin. Veljellä oli ryyppyputkia, ja silloin vaimo ja pikkutytöt tulivat heille turvaan. Tyttö oli veljen lapsia niin paljon vanhempi, ettei mitään yhteistä löytynyt. Lähinnä piti varjella tavaroitaan nuuskijoilta. Oman isänkään kanssa ei ollut helppoa.

Jännitin aina isän kotiintuloa. Emme voineet syödä samaan aikaan samassa pöydässä, koska isä ei halunnut nähdä minua. Enkä minä isää. Olin hänestä liian synkkä ja murjottava. Isä raivostui kun maailma ei pyörinyt niin kuin hän olisi halunnut. Silloin kun vielä söimme samaan aikaan, isä kerran paukautti täyden lasin pöytään niin, että maito lensi joka suuntaan ja kasteli pöydän, minut ja hänen itsensä. Äiti passasi isää, nosteli parhaat lihapalat isän lautaselle ja täytti kaatimella isän lasin pussimaidolla, jotta koti-illasta tulisi rauhallinen. Mutta jos isällä oli ollut töissä huono päivä, huono tuuli ei ruualla parantunut. Isällä oli yksinoikeus piereskelyyn ja kiroiluun, vaikka oli papin poika.

Tytön parhaat ystävät olivat Helena ja Paula, ja ihastunut hän oli kiharapäiseen poikaan. Helenaan hän oli tutustunut jo mökkinaapureina ennen ekaluokkaa. 

Tyttö kärtti itselleen korvikset väittäen, että kaikilla muillakin oli, ja oli silti luokallaan ensimmäinen, samoin röökaamisen aloittamisessa.

Isä oli kieltänyt turhat puhelut, mutta silmän välttäessä tyttö soitteli ystävilleen ja puhui välillä pitkiäkin puheluita Kiharapään kanssa. Hän alkoi polttaa kotona omassa huoneessaan, eikä siitä sen kummempaa seurannut, mitä nyt äiti marssi välillä koputtamatta huoneeseen avaamaan ikkunaa. Samoihin aikoihin kun he joivat jo valkkaria kotibailuissa, he kävivät edelleen Valion baarissa pirtelöllä. Sieltä siirryttiin hengailemaan Vanhan kuppilassa.

Riparin jälkeinen kesä 60-luvun lopulla oli elämän paras siihen mennessä, vaikka Kiharapää olikin pannut poikki.

Riparin jälkeen kesä jatkui. Pelasin innoissani flipperiä Stella Mariksessa, soitin kolikoilla levyautomaatista Steppenwolfia. Olin vasta nähnyt Easy Riderin. 

Pääsin Kawasakilla kotiin samalla riparilla olleen kuumaselkäisen pojan kyydissä. Ei ollut kypärää, tukka lensi villisti, kun moottoritiellä vauhti yltyi. Painauduin ajajaa vasten. Born to be wild.

Pidimme bileitä milloin missäkin riparilta tuttujen kanssa ja rouskutimme omenoita suoraan puista. Kuumaselkäinen piti minusta huolta, kun vain kaatuilin ja nauroin juotuani punkkua. Olin ihastunut, mutta se tuntui melkein syntiseltä, kun en ajatellut enää vain Kiharapäätä. Pidin kyllä vielä vanhasta rakkaastani enemmän. 

Koulunpenkillä löytynyt rakkaus taiteisiin jatkui, ja tyttö aloitti Vapaassa taidekoulussa syksyllä '71. Vanhalta sekä Vapaasta tyttö sai uusia ystäviä ja tutustui Janikseen sekä Senjaan, joka asuikin heillä muutaman kuukauden menetettyään alivuokralaiskämppänsä. Yhdessä lähdettiin mukaan myös Vapaan järjestämälle bussimatkalle Leningradiin ja siellä vasta porukka sekoilikin. 

Tyttö kirjoitteli ruutuvihkoon runoja ja poltti Dunhilliä, koska siinä oli tyylikäs aski. Poikaystäviä tuli ja meni, suurta rakkautta ei ottanut löytyäkseen. Rahapula vaivasi jatkuvasti, tyttö ei saanut viikkorahaa kuten muut nuoret. Vanhalla tuli silti notkuttua aina vain enemmän. 

Harrastin pummailua ja vieraiden mukaan lähtemistä. Se oli jonkin aikaa normaalia elämää.

Elämä humallutti ilman kaljaakin. Tuntui hyvältä istua siellä, samalla tavalla se tuntui hyvältä kuin seistä piirustustelineen takana piirtämässä. Elin omaa elämääni. Olin tehnyt nämä valinnat itse. Elämä maistui paremmalta. Paniikit olivat vähentyneet, aistiharhat poistuneet. Päivät täyttyivät oppimisesta ja uusista ihmisistä ja hengailusta. Jos oppisin tarpeeksi, minusta tulisi taiteilija.

Kun tyttö oli käynyt talven Vapaassa, isä tahtoi nähdä hänen töitään. Esittelyn jälkeen tämä totesi, että mene töihin. 

Oriveden opistolla vietetyn kesän jälkeen tyttö ei halunnut enää asua vanhempiensa luona. Yösijoja löytyi useimmiten helposti. Kun eräästä väkivaltaisesta poikaystävästä ei meinannut päästä irti, tyttö keksi tien vapauteen Tampereen yliopistosta, jonne päästäkseen ei tarvinnut olla ylioppilas. Töiden jälkeen hän pänttäsi kirjaston lukusalissa ja kävi päiväseltään junalla salaa pääsykokeissa. Kun hyväksyntä saapui postissa, oli selvää, ettei tyttö kertoisi, katoaisi vain.

Kirja oli vetävää tekstiä jota oli helppo kuunnella ja helppoa seurata, vaikka sisältö ei ollutkaan pelkkää päivänpaistetta. Lopuksi "joko se nyt päättyi", eli olisin kuunnellut tätä nostalgiatrippiä pidempäänkin. Kaunokirjallisuutena se ei välttämättä ollut mitään uutta ja ihmeellistä, vaan ansiot olivat siinä, että tällainen vanhempi lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Tiedätkö lausahduksen joka on jäänyt omasta lapsuudestani elämään: lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Biafrassa lapset kuolee nälkään. Vielä 2000-luvulla olen antanut nirsolle, hoikalle teinikoiralleni lempinimeksi biafranlapsi... 

Kati Tervo syntyi Helsingissä 1954 ja asui lapsuutensa Espoon Finnoossa. Ajan kuvaus eli nuoruus 1960-70 -luvuilla kiinnosti kirjassa erityisesti, ja se tuntuikin hyvin aidolta, samoin se hapuilu, kun pitää löytää oma paikkansa elämässä ja ennen sitä on tehtävä vääriäkin valintoja. Vaikka olen Tervoa toistakymmentä vuotta nuorempi, moneen asiaan pystyin samaistumaankin.

Olin ihan unohtanut, mutta minäkin kävin ystäväni kanssa Helsingin keskustassa jäätelöbaarissa (en muista sen nimeä, mutta on ilmeisesti ollut Fazerin), ja ne annokset olivat niin mielettömiä että sellaisia on tarjolla nykyään lähinnä etelän lomakohteissa tai esimerkiksi Budapestin tyylikkäissä kahviloissa. Ainakin muistan ne sellaisina!

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Otava, 2023

Lukija: Niko Hallikainen

Kesto: 11 h 17 min

Poika asuu kaksin äitinsä kanssa, vastapäätä pubia itähelsinkiläisessä lähiössä, ja käy ensimmäistä luokkaa koulua. Vuosi on 1996.

Äiti käy sairaalassa vuorotöissä ja välillä äidinäiti on lapsenvahtina. Silloin poika katsoo äidinäidin kanssa Kauniita ja rohkeita, äiti pitää enemmän Melrose Placesta. Pojan isä käy välillä oven takana väittämässä että hänellä on lupa tulla sisään, ja kun äiti soittaa poliisit, he vievät rappukäytävään sammuneen isän pois. Älä koskaan ala juomaan niin kuin isäs, sanoo äidinäiti silloin.

Kolmannelle luokalle poika vaihtaa koulua. Kotona äiti preppaa mitä pitää sanoa isästä, jos toiset kysyvät mitä vanhempasi tekevät työkseen. Äidin ollessa iltavuoroissa pojalla ei ole enää lapsenvahtia. Koulun jälkeen hän käy leikkimässä kodinkonemyyjän tyttären luona. (Kaikki luokkakaverit ovat vanhempien ammatin mukaan nimettyjä, yleensä isän. Myöhemmin myös harrastuksen.) Äiti ohjeistaa: kun tulet kotiin älä pidä tv:n ääniä kovalla etteivät naapurit huomaa sun olevan yksin kotona. Äiti antaa hänen vuokrata vhs-elokuvan sellaisiksi illoiksi, ja poika katsoo elokuvia ja mässyttää sipsejä ja karkkia.

Vitosluokalla pojasta tulee urheilijan paras kaveri ja yhdessä ollaan niin tiiviisti, että opettajakin sanoo huomanneensa että olette kuin paita ja peppu. Nolostuttavaa. Poika on jo huomannut tietynlaisia tunteita itsessään ja saa syyn vielä yhteen: mustasukkaisuuteen.

Ruokalassa kodinkonemyyjän tytär sanoo, mul on teille jotain kerrottavaa, mustakin tulee cheerleader. Hän paiskaa cheerleader 1:n kanssa kättä. Urheilija kuiskaa mun korvaani game over. Tuomarin tytär sanoo, mäki oon alottamas kuoroharrastuksen ens viikol. Cheerleader 2 sanoo kuorolaulajalle, pää kii, tää on mun hetkeni.

Jonkin tunnin alussa saan kuulla samaan aikaan kuin muukin luokka, että kuusi luokkalaistani ovat päättäneet mennä kimppaan. He muodostavat kolme paria. Nyt urheilija on yhdessä cheerleader 1:n kanssa, cheerleader 2 pelaajan kanssa ja kuorolaulaja hiusmallin kanssa. 

Etsin urheilijaa välitunnilla kysyäkseni onko huhu totta. Rengaskeinuilla urheilija ja cheerleader 1 puhuvat yhteen ääneen jostain, mikä molemmille tuli jostain muusta heti mieleen. Yritän änkeä väliin vihjeellä, kuinka yksin olen viikonloppuisin, mutta he eivät ymmärrä. Lapsuus on niin typerää, jatkuvaa kyvyttömyyden tunnetta. 

Cheerleader 1 työntää nuppineulaa urheilijan korvalehden umpeutuneesta reiästä, jossa tällä oli joskus korvakoru. He napostelevat salmiakkia yhteisestä pussista. Cheerleader 1 hengitys tuoksuu murskatulta kiiviltä. Hän kysyy multa, käykö kateeks.

Mä olen elänyt tähän hetkeen asti vain tullakseni joksikin, jota kukaan ei valitse. Yritän järjestää ennen viikon viimeisen tunnin alkua huutoäänestyksen, pitäisikö kolmen parin erota, mutta mua ei kuunnella, kun kaikki mölyävät niin sairaasti. Draama on intohimoisin mun tunteistani. Asioihin voi sotkeutua. Mä en tule kouluun oppimaan. Mä palaan tänne vain draaman takia. 

Kasiluokalla telinevoimistelija kutsuu luokan halloweenbileisiin heidän uuteen taloonsa, joka on ökyin missä poika on koskaan ollut. Luokkaerot alkavat näyttäytyä eri tavalla. Poika haastaa urheilijaa niin että rima tulee vastaan.

Urheilija kääntyy mun puoleeni, voisko fritsun tehä vaan tälleen. Hän käärii omatoimisesti paitani hihaa ylös ja alkaa nipistää kynsillään käsivarttani. Tunnen miten hikipisaroita hänen sormenpäistään imeytyy läpi ja alkaa sataa kaatamalla syvemmälle muhun piuhoille, jotka johtavat pommiin, jonka tikitys pysähtyy. Urheilija tuijottaa käteni järjettömyyttä ja tokaisee, miksei mitään tapahtunu.

Kyllä jotain tapahtui, mutta miksi?

Alamme pelata pullonpyöritystä maanpinnan alapuolella. Urheilija saa ensimmäisen tehtävän, suudella kuorolaulajaa. Seuraan kielenkäyttöä kikattavilla hampailla. Kukaan ei sen jälkeen kehtaa valita tehtävää, vaan kaikki valitsevat totuuden. Mä odotan omaa suunvuoroani.

Cheerleader 2 kysyy cheerleader 1:ltä, kuka olikaan sun eka ihastus. Cheerleader 1 kysyy hiusmallilta, mikä on sexyin osa toisen kehos. Hiusmalli kysyy kovanaamalta, ketä meiän opee panisit. Kovanaama kysyy huligaanilta, milloin vedit käteen viimeks. Huligaani kysyy pelaajalta, kenet tappaisit näist bileist, jos täytyis. Pelaaja sanoo kuorolaulajalle, kerro meille salaisuus. Kuorolaulaja sanoo mä tunnen vetoo Liv Tyleriin. Kuorolaulaja kysyy multa, kehen sä tunnet vetoo. Mä sanon, niihin, ketkä tuntee vetoo muhun. Mä kysyn urheilijalta, totuus vai tehtävä. Urheilija sanoo, tehtävä. Sanon urheilijalle, suutele toist poikaa tääl. Hän katsoo mua puoliksi vihaisena, puoliksi kiihottuneena, täysin hämillään. Vuoro siirtyy vain seuraavalle, ja vasta useiden suudelmien päästä urheilija kuiskaa mulle, älä nolaa meitä. 

Mä punastun, kuin nokkospensaan nuolema lapsen käsi. 

Mun tyylini olla säälittävä tulee syvältä mun sisältäni huonona kuin aavemainen maine.

Kukaan ei saa nähdä mun liikuttuvan nyt, kun lastensiideri on loppu. 

Kirja päättyy siihen mihin yläastekin. Kuuntelin kirjailijan haastattelun Korporaatiosta ja siitä selvisi mm miten puhdasta autofiktiota kirja on. Kirjan poikahan on syntynyt samana vuonna, asunut samassa lähiössä ja perhetausta yh-äitiä ja kuolevaa alkoholisti-isää myöten on prikulleen sama kuin kirjailijan. 

Haastattelussa Hallikainen kertoi, että totuudenmukaisia tilanteita on yhdistelty ja muokattu niistä sitten fiktiota. Myös kirjan nimen tausta selvisi, eli Suuri märkä salaisuus on pastissi Taikapeilin Suuri salaisuus albumista, joka oli hänen ensimmäinen c-kasettinsa. Väliin lisätty märkä viittaa useampaankin asiaan, niin märkiin uniin kuin dokaamiseen. 

Hän opettaa myös itse luovaa kirjoittamista ja on Suomen ainoa esitysrunoilija. Lavarunouteen erona on esitysten pituus joka voi olla jopa useita tunteja, ja paikka baarin sijaan esimerkiksi Kiasma. Kirjailija lukee äänikirjan itse ja minulla kesti jonkin aikaa tottua hänen tyyliinsä, mutta kun siihen tottui, se tuntui sen jälkeen oikealta.

Kirja oli minulle kiinnostavin ehkä alkupuolella, kun pieni poika kertoi elämästään ja ajatuksistaan niin suoraan ja yksinkertaisesti kuin pienen pojan voisi ajatellakin kertovan. Sitten kun pojalle tuli ikää, sieltä yläasteelta lähtien, teksti muuttui niin paljon runollisemmaksi ja paikoitellen niin paljon villimmäksi, että meinasin tipahdella kyydistä monet kerrat, mutta onneksi heilahdin taas takaisinkin. Alun neljä tähteä kutistuu kuitenkin loppuosan takia kolmeen. En ole tokikaan parasta kohderyhmää, omaa seksuaalisuuttaan tunnusteleva nuori kokee kirjan varmasti aivan eri tavalla.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Nemo, 2023

Alkuteos: Skynda art älska, 2009

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 5 h 59 min

Täällä mökillä näen isän kaikkialla. Muualla voin unohtaa hänet, mutta täällä hän on koko ajan mielessä. Joka millimetri täällä ja mökin vaiheilla kertoo tarinaa isästä. Tuskin uskon itsekään että olen taas täällä, näen ruuhen rannassa ja tiedän, että tänä iltana me emme laske yhdessä verkkoja.

Alex oli mennyt naimisiin ja tullut itse isäksi, ja se oli saanut padot aukeamaan. Kerralla oli tullut kaikkien niiden viiden vuoden kyyneleet, jotka olivat patoutuneet hänen sisälleen. Kun itkut oli itketty, hän päätti lähteä mökille, jossa ei ollut käynyt viiteen vuoteen. 

Viiteen vuoteen hän ei ollut halunnut ajatella isää, mutta isä tuntui olevan taas lähempänä ja Alex kaipasi häntä niin että teki kipeää. 

Kirjailija Alex Schulmanin isä oli yli viidenkymmenen, kun hän perusti uuden perheen huomattavasti nuoremman naisen, Lisetten kanssa. Ensimmäisestä liitosta oli syntynyt neljä lasta, uuteen liittoon kolme poikaa, joista Alex on keskimmäinen. Alexin syntyessä isä oli 57-vuotias. 

Olin mukana koko ajan, istuin aina isän vieressä, kun lehdistä tultiin haastattelemaan häntä. Olin pukenut ylleni AIK-paidan siltä varalta, että minuakin haluttaisiin kuvata. Usein haluttiinkin. On selvä, että haastattelija tahtoi kuulla isän pitkästä tv-urasta, mutta ikäero se vasta kiinnostikin. Minä olin kymmenen ja isäni oli melkein seitsemänkymmentä.

Isäni ja naispuolinen toimittaja joivat kahvia ja söivät Ballerina-keksejä. Isä sekoitti kuppiaan ja katsoi puhuessaan koko ajan pöytään. 

"Tuntuu kuin saisi elämässä uuden mahdollisuuden", hän sanoi. Niin hän sanoi aina, kun toimittajat kysyivät millaista oli perustaa toinen perhe niin myöhäisellä iällä. Kuin saisi toisen mahdollisuuden. Minulle tuli paha mieli aina kun kuulin sen. Tuntui kuin isä olisi epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja yritti nyt uudestaan. Aivan kuin minä ja veljeni olisimme osa jonkinlaista koetta, jonka tulosta emme olleet vielä saaneet tietää.

Väkisinkin kirjasta tuli mieleen Eloonjääneet, olihan siinä samanlainen perhe, kolme poikaa ja vanhemmat jotka viettivät kaikki kesät mökillä, jossa on kiviportaat. Molemmissa etenkin äiti viihtyi lasi lähettyvillä pitkin päivää, ja illemmalla siirryttiin väkevämpiin, ja pojat kaivoivat aikakapseleita pihamaalle. Yhden sellaisista aikuiset veljekset avasivatkin Eloonjääneissä. Paljon on toki eroavaisuuksiakin, eikä Eloonjääneet ole suoranaista autofiktiota, mutta nyt näkee mistä sekin ammentaa. 

Kiirehdi rakkain on enemmän muistelmatyylinen kuin sitä seuranneet kirjat, eikä jää epäselväksi, että isä oli Alexille se rakkaampi ja läheisempi vanhemmista. 

Vaikka Kiirehdi rakkain suomennettiin vasta nyt, se on itse asiassa Schulmanin kirjoista ensimmäinen. Kääntämättä on vielä toinen, vanhempi kirja, joka kertoo hänen vaimostaan, toivottavasti pääsemme lukemaan vielä senkin. 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Kustantamo S&S, 2021

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 2 h 59 min

Tove syntyi vuonna 1917 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa. Hänellä on veli Edvin, joka on perheen ylpeys, onhan hän poika, eikä tyttö jota pitää elättää kunnes tämän saa naitettua miehelään. 

Lapsuuteni pohjalla on nauravainen isä. Hän on musta ja vanha kuin kaakeliuuni. Tiedän hänestä kaiken, ja jos haluan tietää enemmän, voin aina kysyä. Omasta aloitteestaan hän ei minulle puhu, koska ei tiedä mitä sanoisi pienille tytöille. Joskus hän taputtaa minua päälaelle ja sanoo: heh, heh. Silloin äitini puristaa huulensa yhteen, ja isä ottaa kiireesti kätensä pois.

Alakerrassa asuu Tähkäpää, jonka vanhemmat juovat ja riitelevät, ja Tähkäpää on aina mustelmilla. Kun poliisi hakee jomman kumman vanhemmista pois, laskeutuu vihdoin hiljaisuus. Toven vanhemmat eivät juo eivätkä riitele, hän on sillä tapaa onnekas.

Tove osaa lukea ja kirjoittaa jo 6-vuotiaana, mistä äiti ylpeänä kehuu häntä vieraille jotka vain jaksavat kuunnella: kyllä köyhänkin lapsella voi olla lukupäätä. Siitä Tove epäilee, että äiti saattaa pitää hänestä. Hän yrittää aina saada äidin hyväksyntää, että tämä hymyilisi eikä raivoaisi. Isä pitää hänestä, sen Tove tietää, sillä isä ei koskaan lyö, ja antoi sitä paitsi hänelle viisivuotislahjaksi Grimmin satukirjan, jota ilman hänen lapsuutensa olisi ollut paljon harmaampi ja ankeampi. 

1930-luvulla lämmittäjänä työskennellyt isä jäi työttömäksi, ja se oli asia jota pyrittiin salaamaan viimeiseen saakka, vaikkei siinä ollut mitään erikoista; puolella seudun lapsista oli työtön isä kotona. 

Olipa hyvä, että aloin kuunnella tätä trilogiaa, sillä pidin tätä sekä kiinnostavana että koukuttavana. Jatkan varmasti seuraavaan osaan. 

Ditlevsenin sanotaan tulevan köyhästä perheestä. Olen ollut kiinnittävinäni aiemminkin eroa tuon ajan köyhyyteen suomalaiskaupungeissa ja Ruotsissa tai Tanskassa, samoin nyt tässä kirjassa. Meillä kaupunkilainen köyhä perhe 1920-luvulla olisi asunut hellahuoneessa, Toven nelihenkisellä perheellä oli erikseen keittiö, olohuone ja makuuhuone, ja vaikka tilat olivat talvella kylmiä ja rahasta oli tiukkaa, ei tarvinnut kuitenkaan elää niin ahtaasti. Meillähän asumisolot väljenivät vasta kun nukkumalähiöitä alettiin rakentaa. Yleistä oli sekin, että jos pystyttiin nipistämään yksi huone pois omasta käytöstä, siihen otettiin alivuokralaiseksi yksineläjä. Sukulaistädilläni Helsingissä oli "alivuokralaisneiti" vielä minun lapsuudessani, 1970-luvulla. 

Köyhyys oli Toven perheessä myös sitä, että piti ostaa leipomosta vanhaa leipää ja vanhoja viinereitä. Tanskalaiset ja heidän viinerinsä! Tove osti omin luvin talousrahoilla myös vanhoja kermamunkkeja ja ahmi ne kotimatkalla, eikä äiti huomannut mitään. Kirjassa kerrottiin, että samoissa taloissa ja muuten samanlaisissa kodeissa, mutta kadun puolella, asui parempaa väkeä. Ehkä heillä oli flyygeli. Paremmat vaatteet ja tuoreita viinereitä. 

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti

Aviador, 2021

Lukija: Sofia Perhomaa

Kesto: 4h 45min

 Äänimaisema: Helsingin kaupungin liikennelaitos

Punavuorelaisissa bileissä ystävät ovat vakaasti sitä mieltä, että "Natskun" pitäisi kirjoittaa autofiktiota. Se on varma tapa saada näkyvyyttä kirjamessuilla, päästä lavallekin. Mutta onko kukaan onnistunut enää sanomaan mitään Gustafssonin ja Turusen jälkeen?

Sitäpaitsi, pitäisi olla kaksikymppinen, korkeintaan juuri kolmekymmentä täyttänyt. Milleniaalin raja menee vuodessa 1982, pitääkö väärentää henkkarit? Tulokulmakin pitäisi miettiä, mutta ainakin masennus ja riittämättömyyden tuntu ovat liian käytettyjä. 

Jos nainen joutuu lähtemään Punavuoresta, lähteekö Punavuori hänestä? Naiselta lähtee nimittäin vuokra-asunto alta ja vanhemmat kuvittelevat tekevänsä suoranaisen palveluksen halutessaan ostaa tyttärelleen uuden asunnon. Ei heillä kuitenkaan Punavuoreen ole varaa, joten..? 

Tupareita hänen ei kannattanut edes järjestää. Ei kukaan hullu lähde 40 minuutin seikkailulle ensin raitiovaunulla, sitten metrolla ja lopuksi bussilla, ei edes ystävänrakkauden tähden. On aivan eri asia hypätä kolmosen ratikkaan ja körötellä viidessä minuutissa Kallioon, aidon rappiomeiningin ja kolmen euron tuoppien pariin. 

Kuusikymmenlukuisen taloyhtiön pesutupaan hän saa vuoron puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan, kuin oli hänen entisen kantapaikkansa happy hour. Miten elämä voi muuttua näin laidasta toiseen, ja voiko tällaista elämää edes jatkaa?

Natalia Kivikko on pseudonyymi. Kirja on siis vielä astetta fiktiivisempi autofiktio, kun emme edes tiedä, kuka tämä aiemmin viisi kirjaa omalla nimellään julkaissut kirjailija on. Saako näin tehdä? Millä tässä nyt lähdet ylipäätään veikkaamaan mikä on totta ja mikä ei, kun et tiedä kirjailijasta yhden yhtä faktaa? 

Natalia Kivikosta löytyy kyllä haastatteluja, joissa hän kertoo valitsemiaan asioita elämästään. Näistä haastatteluista käy ilmi, että monet kirjan kohtaukset ovat kyllä todellisia. Esimerkiksi lainaus siitä, miten tutun nepalilaisravintolan työntekijät eivät voi olla riistonalaisia, koska näyttävät niin onnellisilta, on hänen saamansa tekstiviesti. Hän kertoo omaavansa lähiötaustan ja asuneensa Punavuoressa, joten hän tietää omakohtaisesti mistä kirjoittaa. Miten paljon lukijaa ärsyttää faktoista tietämättömyys tai edes askarruttaa kirjailijan henkilöllisyys, on toki täysin lukijakohtaista. Lähteekö autofiktiota aina lukemaan siitä lähtökohdasta, että haluaa kuulla paljastuksia kirjailijan omasta elämästä? Itse tartuin kirjaan lähinnä rikkauksista ryysyihin tarinaa odottaen, eli samantapaista stooria kuin televisiosarjassa Downshiftaajat. Se taas on kuvattu Koivukylässä, jossa olen asunut kahteen otteeseen, 70-80 -lukujen taitteessa ja sitten aikuisena 90-luvun loppupuolella. Sarjaa katsoikin ihan eri silmällä kun henkilöt kulkivat niin tutuilla kaduilla. 

Äänikirjaa kuunnellessa oli yksi sangen ärsyttävä yksityiskohta. Nimittäin se, ettei lukijan hengenvetoja ym oltu editoitu pois. 

P.s En ole varmaankaan kirjan kohderyhmää. En ole koskaan maistanut kombuchaa eikä ajatuskaan siihen tutustumisesta kiehdo. Sen sijaan osaan tältä istumalta ulkoa pari-kolmekymmentä Eppujen biisiä ja Pobedaakin kelpo valikoiman, puhumattakaan junttidiscobiiseistä, toisinsanoen Finnhitseistä joita rrrrakastan! 

Meillä on kotona jonkin verran Vallilan tuotteita, mutta huomattavasti enemmän Finlaysonia, jota kirjassa kauhisteltiin tamperelaiseksi tuotemerkiksi, jota voidaan tavata lähimpänä Punavuorta joissain alemman keskiluokan vantaalaiskodeissa, joissa yritetään osoittaa jonkinlaista "design"tietoisuutta. Mutta mehän asummekin muutaman kilometrin päässä Tampereen rajasta...

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

 Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

Docendo, 2020

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 5 h 20 min

Aino on 17-vuotias lukiolainen, jonka elämä saa uuden käänteen kun hän näkee tekemässään raskaustestissä kaksi viivaa. Vauvan pitäminen on hänelle yllättävän itsestäänselvää ja lappuhaalareitakin Aino tahtoo pitää heti kun löytää vatsastaan pienen kummun. Poikaystävän tuki vaihtelee, mutta todellisen vertaistuen Aino saa tädiltään joka odottaa samaan aikaan vauvaa. Olisi ihanaa kun he voisivat käydä vaunukävelyillä yhdessä! Tädin raskaus kuitenkin päättyy keskenmenoon ja välejä mutkistaa uusi vastakkainasettelu; vahinkovauva ja pitkään, hartaasti toivottu ja sitten menetetty lapsi. Aino tahtoo itsenäistyä ja pitää tärkeänä sitä, että asuu omillaan ennen vauvan syntymää. Tässä auttavat onneksi sekä vanhemmat että yhteiskunta.

Valitsin kirjan kuunneltavaksi tilanteessa, jossa varsinainen kuuntelukirjani oli liian vaativa kuunneltavaksi nukahtamista odotellessa ja kaipasin toista, helposti seurattavaa ajanvietekirjaa sen rinnalle. Tästä lähtökohdasta huolimatta odotin Leppäsen kirjalta enemmän, joko lyyrisempää tekstiä tai vaihtoehtoisesti pohdiskelevampaa otetta tapahtumiin. Kirja on kuitenkin omaelämäkerrallinen, joten sen tapahtumat ovat herättäneet kirjoittajassaan ne kaikkein aidoimmat tunteet ja luulisi että hän on myös kipuillut niiden kanssa ja niistä ajatuksista olisi ollut kiinnostavaa kuulla  Nyt kirja oli harmittavan tasapaksu, täysin kronologisesti etenevä selostus siitä mitä Ainolle missäkin vaiheessa tapahtui. Kirjaa ei ole luokiteltu ya-kirjallisuudeksi, mutta sopisi sellaiseksi paremmin. 

Ajattelin kuunnellessa, että tapahtumat sijoittuisivat 1980- tai 1990-luvulle, mutta kirjailija on syntynyt vuonna 1982, joten ajoitus osuukin vuosituhannen vaihteeseen.

Laura Malmivaara: Vaiti

Laura Malmivaara: Vaiti

Otava, 2021

Lukijat: Laura Malmivaara, Maria Packalen

Kesto: 6 h 48 min

Se on iso voima, viha.

Olet hiljaa vaan.

Nainen sai puhelun ystävältään. Atesta on tulossa iso juttu, Katriina halusi varoittaa. Ei siis mitään positiivista. 

Yhtäkkiä nainen oli vedettynä mukaan keskelle mediakohua, kun hänen ex-mieheensä Atteen, joka oli Suomen kuuluisimpia elokuvaohjaajia, kohdistui vakavia syytöksiä. Elettiin kevättä 2018 ja maailmalla oli alkanut levitä #metoo -kampanja, mutta Atteen kohdistuneet syytökset eivät koskeneet seksuaalista hyväksikäyttöä, niissä oli kyse miehen metodeista ohjata näyttelijöitä, niin aikuisia kuin myös lapsia. Mukana oli lukuisia Suomen kärkikastin nuoria naisnäyttelijöitä, mukaan lukien ystävä, joka oli hänelle soittanut. 

Media halusi kovasti saada kommentteja ja haastatteluja myös naiselta, mutta hän pysyi vaiti. Hän pakkasi vähän tavaraa, otti heidän koiransa Sumun mukaansa ja ajoi heidän mökkisaareensa, jossa naisen vanhemmat viettivät eläkepäiviään. Heidän kaksi kouluikäistä tytärtään hän jätti isänsä hoiviin. Tällä olisi ainakin muuta tekemistä ja ajattelemista, kun tytöt olisivat hänellä ja hän itse saisi tukea vanhemmiltaan.

Pian vanhempi tytöistä vaati saada vaihtaa sukunimensä. Kaikki googlehaut hänen nimellään veivät siihen, mistä isää syytettiin. 

Kaksi kuukautta hän oli miettinyt, mitä he puhuisivat ystävättären, Katriinan kanssa, kun he joskus tapaisivat, mikä oli varmasti väistämätöntä Suomen pienissä piireissä. Mielessään hän oli kirjoittanut tälle kirjeen, kertonut siitä mihin tämä kaikki oli hänet ja hänen perheensä heittänyt, keskelle myrskyä ja kuohuntaa. Kun he kohtasivat, he olivat juhlissa. Hän ei halunnut riidellä, hän oli humalassa, hän pyysi että he voisivat olla edelleen ystäviä, mutta Katriina ei puhunut hänelle, ei edes katsonut silmiin. 

"Nainen on heikoilla ilman toisia naisia", äiti jatkoi, näin se on.

"Mikä sun mielestä on se naisten vahvuus?", kysyn äidiltä ihan vilpittömästi. 

"Ymmärrys. Jollain tasolla me ymmärretään enemmän kuin miehet."

"Mä olen hetkellisesti kadottanut sen, luottamuksen naisiin", myönnän muille. Se tuntuu pahalta. Miten voin katsoa Ellaa silmiin ja sanoa niin. 

Malmivaaran on kirja on jotenkin eleetön, melkein tunteeton vaikka päähenkilö tunteekin jatkuvasti halua tai vähintään sisäistä tarvetta puolustaa ex-miestään, ellei muuten niin lastensa isänä. Odotin tästä erilaista, ehkä kiihkeämpää kokemusta sitten kun hän vihdoin avautuu. Odotin, että hän edes kerran menisi nyrkit pystyssä takomaan miehen rintaa, että miten minun lasteni isä voi olla tuollainen, mutta ei, ei mitään tunteenpurkauksia, ei kritiikkiä miehen suuntaan, vain "niiden naisten". Kaiken kaikkiaan aika vastenmielinen kirja.

Pridehaaste - Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

 Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Otava, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 4 h 44 min

Jenna oli harrastanut jalkapalloa pikkutytöstä, joten polven reistailu oli ollut hänelle kova paikka. Nuorena hän oli kuvitellut pelaamisesta itselleen koko elämän, mutta kun se ei enää ollut mahdollista, hän oli opiskellut ryhtyäkseen urheilutoimittajaksi, niin voisi jonkinlaisena lohdutuspalkintona edes kirjoittaa siitä. 

Hän oli kuitenkin päätynyt töihin naistenlehteen, jonka toimitusta johti kovalla otteellaan Birgit. 

Birgitin nauru on matala ja käheä. 

Hän käyttää sellaisia sanoja kuin huora, ämmä, lehmä ja lutka, mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. Ikään kuin vitsillä, ironisesti. 

Ennen kuin oli saanut Birgitin pomokseen Jenna oli ollut vain keskinkertainen toimittaja, mutta Birgit näki hänessä jotain ja oli tehnyt jopa jotain niin luonteelleen äärimmäistä, kuin kehunut Jennan juttua palaverissa muiden kuullen. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hän pyytäisi.

Yksityiselämässä Jennalla ei mennyt yhtä hyvin. Eeti oli lähtenyt heidän yhteisestä kodistaan vuosi sitten, työ oli helpottanut elämän jatkumista ilman tätä. Jenna ei ollut käynyt edes treffeillä Eetin jälkeen, mutta eräänä iltana kaverin kanssa ulkona Lotta kiinnittää hänen huomionsa.

Lotta on itse asiassa aika hauska, sellaisella jäykällä, uralesbomaisella tavalla.

Hän on koskettanut kättäni kolme kertaa, nyt hän pyyhkäisee riisin suupielestäni. 

Onko tämä lupaavaa vai kiusallista? 

Lotta ei vaikuta kiusaantuneelta. Hän maksaa laskun ja auttaa takin päälleni. En muista onko kukaan ikinä tarjonnut minulla illallista ensimmäisillä treffeillä. Olenko edes käynyt treffeillä tällä tavalla? Eetin ja Maijan kanssa olen alkanut seurustella sen jälkeen kun olemme päätyneet baarista kotiin harrastamaan seksiä. 

Birgitin elämäntilanne on aivan erilainen, hän oli jo vanhempi, vakiintunut pitkään avioliittoonsa ja hänellä on neljä lasta. Hän oli myös pomona vanhan kansan esimies, joka kouli parasta materiaaliaan kovin ottein.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun, joskus hän vielä kiittää minua. 

Tänä päivänä kaikki väittävät olevansa erityisherkkiä. Mitään ei saisi sanoa, vaikka se olisi totta. Jos juttu on kehno, eikö se ole kaikkien etu, että siitä puhutaan ennen julkaisua?  Ei kai yksikään järkevä ihminen halua painaa nimeään epäonnistumisen alle. 

Uhriutumisen kulttuuri on vaarallinen.ilmiö. Se on itsekeskeistä ja lapsellista. Nuoria ihmisiä pitäisi muka suojella todellisuudelta. Eikö.se ole heidän älykkyytensä aliarvioimista? Välillä mietin, onko Jenna sittenkin yksi heistä. Onko hän lukenut liian monta Maaret Kallion kolumnia ja hyvinvointivalmentajan tietokirjaa, eli mutu-tuntumaan perustuvaa mielipidekirjoitusta armollisuushöpinästä. Ei kai Jenna voi olla niin yksinkertainen, ei, hän on varmasti noita ihmisiä fiksumpi. Hän tietää että kritiikkini tekee hänestä entistä taitavamman, minun pikku sotilaani. 

Mutta Jennankin poskelle kihoavat kyyneleet Birgitin kovista sanoista. Välillä hän kuulostaa kehräävältä kissalta, kissalta jota voi silittää vatsasta kaksi kertaa mutta kolmas kerta on tappava. 

Kun Birgitistä lopulta tehdään valitus, nainen tosiaan on kissa, joka laskeutuu pudotuksesta ketterästi jaloilleen. Hän saa merkittävän aseman sisällöntuottajayrityksestä ja valitsee Jennan mukaansa uuteen firmaan. Ystävien mielestä Jenna on hullu, jos suostuu, mutta Jennahan ihailee Birgitiä. Ainakin vielä. 

En ollutkaan lukenut aikoihin mitään työpaikkakiusaamiseen liittyvää, eikä aihetta ole runsaammin tarjollakaan ja se oli suurin syy sille, miksi valitsin kirjan kuunneltavaksi. Kirjalla on Goodreadsissä keskiarvona naftisti alle kolme tähteä, toisin sanoen se ei ole saanut järin hyvää vastaanottoa, mutta minä näin kirjassa paljon hyvääkin, muutakin kuin vähänkalutun aiheen. LGBT -kirjallisuus tuntuu olevan enemmälti nuorisolle suunnattua tai tietokirjallisuutta, joten hyvä, että joku kirjoittaa aikuisillekin. Iso plussa siitä, että Tuppurainen sai pahikseensa moniulottuvuutta ja esitteli tämän elämää myös työn ulkopuolelta. Olin monessa kohtaa samaa mieltä myös Birgitin kanssa, olisikin mielenkiintoista kuulla ovatko muut lukijat löytäneet Birgitin (vanhanaikaisista?) näkemyksistä mitään samaistuttavaa.

Yksi itselleni erikoinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli se, että Jenna ja Lotta joko hakivat tai tilasivat kotiinkuljetuksella noutoruokaa tai kävivät ulkona syömässä ilta toisensa jälkeen. Ehkä tällaiset ihmiset pitävät kotiinkuljetuspalvelua tuottavat yritykset toiminnassa. Omassa pienessä kotikaupungissani moiset keskitetyt palvelusovellukset eivät ole edes toiminnassa, jos paikallisella pizzerialla on oma kotiinkuljetus, se on eri asia. 

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride -lukuhaasteeseen, jota emännöi tänäkin vuonna Niina Yöpöydän kirjat -blogista. Haastepostaus löytyy tästä ja koonti ilmestyy heinäkuun alussa. Kiitos Niinalle!

Olen osallistunut haasteeseen kolmesti aiemmin, tässä linkit lukemiini kirjoihin. Viime vuonna olin mukana peräti neljällä fiktiivisellä teoksella joista yksi oli Tuppuraisen esikoiskirja, sekä vuosina 2017 ja '18 tietokirjalla.

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Janne Saarakkala: Sen pituinen se

Emma Puikkonen: Lupaus

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Walter de Camp: Ja homot loivat naisen

Johanna Korhonen ja Jeanette Östman: Kaikella rakkaudella

 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Wsoy, 2021

Lukija: Hanna Brotherus

Kesto: 7 h 41 min

Seisoin sateessa ja annoin veden läpäistä ihoni ihan joka paikasta, jokaisesta tukkeutumaisillaan olevasta kohdasta. Kirjoitin taskussani olevaan märkään vihkoon sata kertaa, että olen viisas nainen ja tuottelias kirjailija. Kirjoitin sen, ja sitten kirjoitin etten ole, vaan olen hullu ja amatööri ja luulen itsestäni liikaa ja teeskentelen ja minun pitäisi hävetä. 

Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä olen sisälläni. Minulla on tämä keho joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista, mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne kun kuolen.

Nainen oli lähtenyt muutamaksi viikoksi Pariisiin. Ei siksi, että saisi pikku irtioton kevääseen, vaan lopettaakseen pakenemisen. Miksi juuri Pariisiin? Koska se oli ainoa paikka, minne hänen äitinsä oli oman äitinsä kanssa matkustanut. Naisella oli tarve kirjoittaa, kertoa siitä miten hänestä tuli se joka tuli, päästä perille omasta näkökulmastaan asioihin, tapahtuneisiin, elämäänsä.

Nainen käy läpi kaikki elämänsä ihmissuhteet lapsuudenperheestään. Etäisemmän äidin, läheisen isän, nainen oli aina isän tyttö. Siskonsa, joka kuoli rintasyöpään aivan liian nuorena ja veljen, joka oli kuusi vuotta nuorempi. 

Veljessään hän näkee paljon samaa kuin äidissään, tämä on yhtä työteliäs ja aikaansaava. Nainen ei tunne veljensä arkea, he eivät ole sillä tavalla läheisiä. Siskonsa kanssa nainen oli lapsena läheinen, he tekivät kaiken yhdessä kunnes tulivat murrosikään ja sisar sairastui anoreksiaan. Kaksi niin läheistä vieraantui toisistaan ja toistensa elämästä. Siskosta tuli vaatesuunnittelija, naisesta tanssija. 

Äiti vei hänet ensimmäiselle balettitunnille viisivuotiaana ja musiikki tuntui nostavan hänet ilmaan. Mitä korkeammalle jalka nousi, mitä ylemmäs hyppäsin, mitä enemmän piruettini pyöri, sitä enemmän sain huomiota opettajalta. Päässäni oli kiiltokuva tanssijasta jollaiseksi halusin tulla. Oopperan balettikouluun hänet valittiin 11-vuotiaana, mutta vanhemmat halusivat tanssin olevan vain harrastus, joten hän vaihtoi rytmiseen kilpavoimisteluun, vaikka siivet katkesivat ja unelmat murenivat. Hän halusi olla paras voimistelussakin, kivun ja kärsimyksen kautta eivätkä vanhemmat taaskaan hyväksyneet. Pääsy tanssimaan teatterikorkeakouluun oli ainoa oikea väylä eteenpäin, mitä nainen osasi ajatella, mutta vanhemmat sitkeästi toivoivat, että hän hankkisi muunlaisen ammatin.

En ole tanssija siksi, että nautin tanssista. En tanssi siksi, että harjoittelu on hienoa.

Saan tanssilta näyttämön, jossa on mahdollisuus olla auki. Saan tanssilta tilan taisteluun itseni kanssa. Saan tunteen kivusta ja kamppailusta syvimmän inhimillisyyteni kanssa. 

Olin lukenut kirjasta monta kommenttia, joissa ihmeteltiin avoimuutta tuoda julki yksityisiä asioita omista lapsista ja sisaruksista. Lähdin kuuntelemaan kirjaa sekä uteliaana että jostain syystä varmana siitä, ettei se tuntuisi minusta samalta, tai ainakaan yhtä paljastavalta. Pidin etukäteen isona plussana sitä, että kirjailija itse lukee kirjan, uskoen, että hän antaa tunteiden kuulua omassa tekstissään, mutta ei, kaikki oli yhtä tasapaksua tapahtui mitä tahansa. Tuntui, kuin hän olisi lukenut vierasta tekstiä, kertomusta joka ei merkinnyt hänelle mitään. 

Millainen paljastuskirjan oloinen teos sitten oli? Minulle se oli enimmäkseen pitkästyttävää jorinaa joka olisi varmasti koskettanut enemmän sellaista lukijaa jolla on sisaruksia ja / tai on halunnut omia lapsia. Tosin Brotherus on tullut saaneeksi neljä lasta ilman että olisi suunnitellut näistä yhtään ja kaksi on suunnitellut jopa abortoivansa. 

Jollain tapaa kirja ahdistikin, eniten ehkä siksi, että kirjassa kuvatun naisen elämässä kaikki on ollut niin vaikeaa ja tuskien taivalta, hän on jatkuvasti asettanut itselleen korkeita tavoitteita oli kyse sitten urasta tai lasten kasvatuksesta, hänenhän piti olla uransa lisäksi täysillä mukana myös lastensa koulunkäynnissä jokaikisissä kissanristiäisissä. Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa 

Gummerus, 2019

224 sivua 

Aaro aloittaa opinnot yliopistossa ja ajattelee, että nyt jos koskaan on mahdollista aloittaa myös oma elämä alusta. Hän haluaa saada ystäviä, tulla hyväksytyksi, päästä mukaan yhteisiin illanviettoihin. Takaraivossa on kuitenkin koko ajan kiusatun lapsen menneisyys. Aaro tuntee, että on huono, arvoton, ulkopuolinen, että kaikki tuijottavat, puhuvat supisten hänestä ja nauravat ilkeästi päälle. Hän on kestänyt koko ala-asteen kestäneen kiusaamisen yksin, hakematta keneltäkään apua, sulkeutunut jopa omilta vanhemmiltaan, sanonut aina että kaikki on hyvin.

- Kun on transihmisiä jotka syntyy väärään sukupuoleen, aloitan.
- Niin, isä sanoo .
- Niin mitä jos kokee syntyneensä kokonaan väärään lajiin? 
Isä vilkaisee minua.
- Puhutko itestäs?
- Joo.
- Mikä sä sitten haluaisit olla? äiti kysyy.
- Peura. Tai delfiini.
Isä ja äiti vaihtavat ilmeen. Odotin naurua, luulin että tämä olisi hauska juttu. 
- Olis sekin aika hankalaa, isä sanoo. 
- Niin, minä sanon. - Voi olla. 
- Sitä paitsi sä saattaisit olla peuranakin yksinäinen,  isä jatkaa ja vilkaisee sitten pelästyneenä, että loukkaannuinko.

Kirjassa liikutaan parikymppisen Aaron nykyhetkessä ja takautumina 2000-luvun loppupuolella jolloin Aaro on peruskoulussa. Enimmäkseen ollaan tässä hetkessä ja mukana on sopivassa määrin mennyttä, juuri sen verran että se auttaa ymmärtämään miten Aarosta on tullut Aaro. 

Tätä kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa esikoisteosta on varmasti vaikea lukea ilman vahvojen tunteiden heräämistä, on sitten itse ollut kouluaikoina kiusattu, kiusaaja tai ei kumpikaan. 

Tammikuun äänikirjoja

Kuuntelin tammikuussa peräti kahdeksan äänikirjaa (ja luin niiden lisäksi neljä kirjaa ja yhden sarjakuvan). Ensimmäiset pari viikkoa käytin Storytelin ilmaisjaksoa, sen päätyttyä kuuntelin pari kirjaa kirjaston kautta ja loppukuusta tutustuin Nextoryn palveluun. Palvelut ovat minusta yllättävän erilaiset ja pidin eniten Storytelin sovelluksesta. Siinä pystyy esimerkiksi vaihtamaan kuuntelun e-kirjan lukemiseen todella kätevästi (jolloin on helpompi esim kirjoittaa haluamansa lainaus kirjan esittelyyn) ja muutenkin sovellus oli ainakin tälle käyttäjälle käyttöystävällisempi.

Osasta kirjoja olen jo kirjoittanut omat juttunsa, tässä linkit niihin:

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut 
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta 
Jussi Nikkilä: Näyttelijä
John Irving: Kaikki isäni hotellit 

Lopuista tässä vähän tiivistetympää juttua.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu 

Docendo, 2019
4 h 16 min
Lukija: Jari Nissinen

Kaverukset Jani ja Jykä pyörittävät ravintolaa Kuortaneella. Kulma-Baari pysyy nippa nappa pystyssä ja tiskin alta myydään ruohoa valikoiduille asiakkaille. Rahapula ajaa Janin kohti rahakkaampia diilejä ja yhdessä tyttöystävä Minnan kanssa päädytäänkin hakemaan vahvempaa kamaa Espanjasta. Heti kirjan alussa käy kuitenkin ilmi, että Minna palaa Espanjasta ruumispussissa.

Minnan kuolemaa tutkittiin, mutta ainakaan valvontakameran kuvista ei voitu päätellä mitään. Yhteinen asuinpaikkakunta aiheutti luonnollisesti kuulustelua, mutta kun Minna osoitetietojen mukaan asui yhä äitinsä luona eikä tämä tullut maininneeksi poikakaverista mitään, ei löytynyt syytä yhdistää matkalaisia toisiinsa. Janin ja Minnan yhdessä laatima suunnitelma oli toiminut. Melkein. 

Muilta osin romaani on road trip vanhaa saabinromua trailerilla hinaten kohti Ruotsin Trollhättania, tapaamaan noitaa joka herättäisi henkiin tuhkatun Minnan. Hauskoja elementtejä ja ihan kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta odotanko lisää romaaneja Hanhiniemeltä... ehkä kuuntelen ennemmin hänen biisejään ;)

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin
Teos, 2019
Suomennos: Laura Jänisniemi
8 h 28 min
Lukija: Hanna Saari

Ystävykset Saga-Lill ja Emmy Stranden, Nathan ja Gusten Grippe. Lähes kymmenen vuotta sitten on tapahtunut joukkoraiskaus, jossa pojat olivat osallisina. Kauhun neliapila, kuten heitä kutsuttiin. Häggertin kartanossa asui Nathanin perhe, arkkitehti-isä ja maailmankuulu talousasiantuntijaäiti Annelise. Myös Gusten majaili siellä, koska kuuluisa oopperalaulajaäiti Angela Grippe kiersi maailmaa. Tuolloin teinipojat olivat vielä mitä parhaimmat ystävät, enää he eivät ole tekemisissä keskenään. 

Raiskaus ei ollut mikään hetken mielijohde vaan Nathanin entiselle tyttöystävälleen suunnittelema julma, kahdeksan tuntia kestänyt kosto. Sascha on läheisen tyttökodin kasvatti, yhteisössä täysin nobody. Gusten oli lopulta se joka toimitti Saschan sairaalaan, mutta miksei Sascha halunnut tehdä rikosilmoitusta, miksi hän kielsi mitään edes tapahtuneen? 

Kun Gusten tutustui Emmyyn, kaikki oli jo tapahtunut. Mutta Gusten ei kertonut hänelle siitä mitään. Ei yhtään mitään. Omituista. He olivat monta vuotta yhdessä, eikä hän silti koskaan kertonut.

Ja toisaalta se oli täysin johdonmukaista.

Älä katso taaksesi, aloitetaan tästä. Kuin yhteisestä sopimuksesta.

Kun he tapaavat Leijonapuiston penkillä elokuun 2009 lopulla, Emmy nostaa etusormensa pystyyn (kun Gusten avaa suunsa kertoakseen lisää itsestään ja perheestään, kuinka sen nyt sanoisi, "edellytyksistään").

"Shhh. En halua kuulla", hän sanoo. "Etkä sinäkään halua. Kukaan ei halua kuulla."

Varjosta aurinkoon, älä katso taaksesi. Tabula rasa.

Kuka tappoi bambin oli erikoisin kirja jonka olen aikoihin lukenut. Se kuvasi todella taidolla tiivistä ylemmän luokan yhteisöä, jossa tapahtuu rikos joka halutaan lakaista maton alle. Kuten Nathanin äiti totesi, käännetään uusi sivu ja uusi sivu niin kauan, että enää ei muisteta mitä joskus oli.

Selasin myös e-kirjaversiota sen verran, että näin miten painetussa tekstissä oli käytetty suuria kirjaimia ja tekstin sijoittelua sivuilla, mutta kirja toimi hienosti myös äänikirjana ja pidin sen lukijasta todella paljon. Se oli myös todella jännä olematta jännäri ja kuuntelin sitä ahnaammin kuin montaa jännäriä. Myös toistoa käytettiin tehokeinona taitavasti. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos, 2020
Äänikirjan lukija: Usva Kärnä
Kesto: 3 h 52 min

Nainen on tehnyt lukuisia raskaustestejä, mutta vain kahdesti niihin on ilmestynyt kaksi viivaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli juuri ollut täyttämässä neljätoista vuotta. Anestesialääkärin silmistä oli ollut havaittavissa surua ja myötätuntoa ja kotiin tyttö pääsi jo aborttia seuranneena päivänä, yksin bussilla. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jäi kiinni toimenpiteestä äidilleen, kun kotiin tuli lasku jota tyttö ei ollut osannut huomioida. He itkivät äidin kanssa yhdessä.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin kello on kuusi aamulla. Raskaustesti on hyvä tehdä vasta aamuvirtsasta, joten olen herännyt pidättelemään pitkin yötä. Istun kylpyhuoneen lattialla ja nautin tiedosta hetken ihan vain itsekseni. Positiivinen tulos tuntuu positiiviselta.

Pian kömpisin takaisin sänkyyn ja kuiskaisin uutisen myös aviomiehelleni. Nauraisimme kutkuttavia hörähdyksiä, joissa kuuluisi sekä innostus että pelko tulevasta. Mutta sitä ennen haluan tuntea lattialämmityksestä kuumat kaakelit paljaita pakaroitani vasten ja miettiä, kuka meille muuttaisi asumaan. Pitäisinkö hänestä, ja vielä tärkeämpää, pitäisikö hän minusta?

Sjöholmin esikoisromaani on elämänmakuinen omakohtainen teos. Joidenkin mielestä se on turhankin suorasukainen seksin suhteen, mutta minä alan olla jo tottunut siihen, että nykyään voidaan asioista puhua suoraan. Tässä on niin paljon enemmän sisältöä, nuoren naisen kasvutarinaa, äidiksi tuleminen, sitä ennen viikonloppuisän kanssa seurustelu; olisiko hänestä parikymppisenä äitipuoleksi. 

Inka Nousiainen: Mustarastas 
Wsoy, 2019
Äänikirjan lukija: Eeva Soivio
Kesto: 3 h 11 min

Sä olit kaikin tavoin lähtökuopissa, sulla oli autokin jo odottamassa. Mazda 626, vuosimallia -83, hopeanharmaa, punaisella plyysiverhoilulla. Marraskuussa sä täyttäisit kahdeksantoista.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Äänikirjan lukija Eeva Soivio on esittänyt sitä monologinäytelmänä KOM-teatterissa ja Nousiainen kirjoitti kirjansa siihen pohjautuen. 

Kirjan minähenkilö, Eeva, puhuu veljelleen joka katosi risteilyllä 30 vuotta sitten, eikä koskaan palannut kotiin. Tapahtumat pulpahtavat uudestaan mieleen, kun sisaresta tulee äiti. 

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Aihe on luonnollisesti surullinen, mutta kirjan kieli on kaunista. Siinä käsitellään sekä tapahtunutta että sisaren ja perheen äidin tuntemuksia, jonkin verran myös sisaren omaa kasvua ja hänen ihmissuhteitaan. Pidin etenkin siitä miten luontevaa puhekielinen teksti oli ja äänikirjana tämä toimi erityisen hyvin. Tarinan pituus oli myös oikein sopiva. 

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi, 2019
7 h 18 min
Lukija: Anni Kajos

Nainen, jonka nimeä ei missään vaiheessa mainita, on julkaissut esikoisromaanin. Tuntuu kivalta ajatella, että joku saattaa lukea sitä parhaillaan, on ostanut sen tai lainannut kirjastosta, joku istuu ehkä juuri nyt kahvilassa ja uppoutuu hänen kirjoittamiinsa sanoihin. Kirjan tulevat kritiikit ovat tärkeitä, ne vaikuttavat myös myyntiin.

Mietin sitä aamua, jolloin kirjastani tulisi arvio maamme huomattavimpaan sanomalehteen. Aurinko paistaisi, minä menisin ostamaan lehden kioskilta, joisin kahvia ja selaisin lehden siihen kohtaan, jossa arvio olisi. Jostain syystä olen varma, että arvio olisi hyvä. Kirjani on hyvä, joten arvionkin olisi oltava hyvä. Vaikka toisaalta, mistä minä voisin tietää?

Ei se ole. Siinä on ivallinen otsikko ja sen sanotaan olevan oman navan kaivelua. Naisesta tuntuu, ettei toimittaja ole ehkä edes lukenut kirjaa kunnolla, miksi muuten hän ei tavoita niitä keskeisiä asioita joista nainen on kirjoittanut? Ymmärtääkö hän asemansa, vallan tuhota naisen tulevaisuus kirjailijana? Sama toimittaja kirjoittaa myöhemmin kirjallisuuden tilanteesta yleensä, ja miettii miten kirjailijat kirjoittavat aivan liikaa itsestään, hän kaipaisi suuria ja historiallisia aiheita.

Kirjan vastaanotto on kaiken kaikkiaan nuivanpuoleinen. Lukeeko sitä edes oikeasti kukaan? Nainen miettii pitäisikö hänen vain lakata tapaamasta ihmisiä. Hän tuntee olevansa hukassa, eikä todellakaan halua vastailla ihmisten kysymyksiin siitä paljonko kirja on myynyt tai mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi. Miksi kaikkia kiinnostaa vain myyntiluvut, eikä kirja itsessään? Muistivihkoonkaan ei kerry juuri mitään, vaikka nyt tarvittaisiin jonkinlainen punainen lanka, mistä kirjoittaa seuraavaksi.

Eräs kirjallisuusihminen ihmettelee hänelle miksi taiteilijat suuttuvat kritiikeistä. Tämä aikoo itsekin kirjoittaa kirjan, kun muilta töiltään ehtii. Hän uskoo pystyvänsä paljon parempaan kuin "kaikki se soopa joka hänen käsiensä läpi on virrannut". Nainen haluaisi ehdottaa, että tavataanpa uudestaan sitten, kun kirjasi on julkaistu ja se on saanut muutaman murskaavan arvostelun, miten järkevästi ja aikuismaisesti sitten itse suhtaudut kritiikkiin. Että työniloa vaan! Mutta eihän sellaista voi sanoa.

Ei kirja pelkkää kirjallisuuspohdintaa kuitenkaan ole. Nainen tiedostaa esimerkiksi että niin monet hänen ikäisensä naiset ovat äitejä ja tuntee itsensä jollain tapaa epäonnistujaksi. Omilla pikkusiskoillakin on jo lapsia, kaksikin lasta. Ei hän katkera ole, eikä haluaisi olla raskaana, pikemminkin kuulua siihen samaan "salaseuraan" jossa äitiyden kokeneet ovat. Ehkä olisikin helpompaa olla mies ja aviomies, isä, herrakerholainen, kirjoittaa sotaromaaneja, olla Kirjailija jonka kuoleman jälkeen koti museoitaisiin.

Kirjassa on mukana myös esikoisromaanista tuttuja ystäviä. "Kuuluisa ystävä" haluaa sulautua jonnekin missä häntä ei tunneta ja muuttaa ulkomaille. Naisella on häntä ikävä ja sunnuntaisin hän ostaa leivonnaisia ja juo kahvia muistellen ystäväänsä jonka kanssa mieluiten joisi kahvia yhdessä ja miettii mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kesällä muutkin ystävät ja siskot lähtevät kaupungista ja kadut ovat autioita. 

Sitten julkaistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja. 

Osa Turusen kirjasta lienee fiktiota, mutta onhan tässä selkeästi paljon omakohtaisia kokemuksia. Nimetön nainen on Turunen itse, esikoiskirja Turusen Rakkaudenhirviö jonka olen lukenut ja joka tuon esikoispalkinnon voitti. 

Turunen paljastaa avoimesti miten paljon jännittää oman romaanin julkaisu ja näyttää esikoiskirjailijan haavoittuvuuden. Hän todella lyö itsensä likoon, siitä pointseja. Mutta kun vertaan Sivuhenkilöä ja Rakkaudenhirviötä, pidin esikoisesta huomattavasti enemmän, se oli hauskempi ja monipuolisempi, eikä minua millään tapaa haitannut että se oli kasvukertomus. Tässä Sivuhenkilössä jokin sen sijaan tökki. Ehkä se, ettei kirjailija vaan voi ohjata miten me lukijat hänen teoksensa koemme, mitä siitä pidämme, miten tulkitsemme. Kaikki nuo kun muotoutuvat lukijan omassa päässä. Ehkä se, että hän niin kovin varmana odotti, että tokihan hänen kirjansa saa hyviä arvioita. Kenties olisi ollut helpompaa kestää kritiikki, jos olisi valmiiksi ajatellut, että kirja varmasti jakaa mielipiteitä, kuten kirjat ja taide yleensäkin. Ehkä se, että luen rivien välistä hieman liikaa katkeruutta omaan makuuni. Sivuhenkilön päähenkilön elämä tuon vuoden aikana tuntui aika ahdistavalta, ei käy kateeksi. Toivon tälle pääsivuhenkilölle (sivupäähenkilölle?) kaikkea hyvää tulevaan elämään. (Ja kuulostan varmasti ärsyttävältä vanhalta tädiltä.)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin?