Kerään tähän juttuun muutaman romaanin jotka ovat juuttuneet bloggausjonoon, eli olen ne kuunnellut viime vuonna. Kaikki ovat sellaisia ettei vika todellakaan ole kirjassa, eli nämä ovat olleet minulle mieleisiä kirjoja.
***
Iida Rauma on julkaissut jo kolme romaania, joita on näkynyt tasaisesti blogeissakin. Minä aloitin niihin tutustumisen keskimmäisestä.
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Äänikirja: Gummerus, 2022
(Lukukirja Gummerus, 2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kesto: 15 h 33 min
Kun Erika muutti yhdeksäntoistavuotiaana pois kotoa, hän kuvitteli jättäneensä kummitukset taakseen. Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana. Berliiniläisen kotitalonsa rappukäytävässä hän kohtasi sen taas, musta hahmo ruumiillistui Tomiksi ja kauhuksi, jota Erika koki tämän liikahtaessa esiin porrastasanteen varjoista, ja vaikka se mitä seurasi, oli Erikalle shokki, se ei ollut yllätys, hän oli kolmekymmentäkolmevuotias ja pakeni jälleen.
Sen jälkeen tapahtui niin paljon ja eri tasoissa, etten tiedä miten sen pidemmälle kuvaisin kirjan varsinaista juonta. Ensimmäisen ja toisen osan luvut on osuvasti nimetty Huonosti integroituja muistoja 1, 2, 3 jne, ja Erika käy niissä läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kaikkea mikä tapahtui ennen raiskausta. Myös osia on monia ja esimerkiksi kuudennen osan luvut on nimetty Virhe 1, 2, 3 jne.
Kaikesta mikä edellä kuulostaa ehkä oudolle, voin todeta, että olin ihan turhaan pelännyt tätä kirjaa luullen sitä liian vaikeaksi ja tieteelliseksi. Itsehän olen onneton matematiikassa joten ajattelin, että minulla on huonot lähtökohdat kirjan ymmärtämiseen. Onneksi otin härkää sarvista, sillä Seksistä ja matematiikasta oli minulle täyden viiden tähden elämys. Se toi mieleeni yhden suuren suosikkini viime vuosina ilmestyneistä käännösromaaneista, eli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani.
Sen enempiä avaamatta, minulle tuli kirjaa kuunnellessa mieleen myös omasta elämästäni tapahtumia joita en ollut vuosiin ajatellut, ja niitä tuli siinä samalla funtsittua mikä oli ihan hyvä asia. Kirjoista on moneksi.
***
Henrik Tikkanen oli minulle ennestään tuttu lähinnä Märta Tikkasen alkoholistimiehenä. Hänen osoitesarjaansa on vuosien varrella näkynyt blogeissa jonkin verran, joten päätin että siihen tutustumisen voi laittaa jonkinlaisen yleissivistyksen piikkiin.
Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Äänikirja: WSOY 2020 (luettu tallenteeksi 1987)
Alkuteos: Brändövägen 8 Brändö Tel 35, ilmestyi 1975
Suomenkielinen painettu kirja 1975, suomennos Elvi Sinervo
Lukija: Johan Simberg
Kesto: 4 h 15 min
Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.
Tuossa "karmeassa tarinassa" Henrik Tikkanen kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja siinä samalla tietysti vanhemmistaan ja vanhemmistakin sukupolvista. Esimerkiksi hänen isoisänsä isä Paavo Tikkanen oli perustamassa Suometar-sanomalehteä vuonna 1847.
Kirjan tyyli on omaelämäkerrallinen eli sisältää fiktiota ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hän kertoo asiat niin kuin hän ne muistaa. Teksti on ironista ja teräväkielistä, muttei mielestäni kuitenkaan ilkeää.
Kulosaarentie 8 on trilogian aloitusosa, jonka kuvauksessa käytetään muun muassa sanoja "uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa". Kulosaarentietä seuraavat Majavatie 11 sekä Mariankatu 26, ja vielä kaksi muutakin osoitenimen saanutta kirjaa jotka jatkavat trilogiaa.
Kuuntelemani äänikirja on remasteroitu vuonna 1987 ilmestyneestä äänikirjasta ja se on herttaisen vanhanaikainen. Simberg esimerkiksi naurahtelee välillä, pienet virheet lukemisessa on jätetty korjaamatta ja kun romaanissa vaihtuu sivu, sivun kääntämisen kuulee myös. Aivan alkuun sivujen kääntely tuntui oudolta, sitten viehätyin siitä. Jos yleensäkin ajattelen äänikirjaa kuunnellessani, että joku lukee kirjaa juuri minulle, niin tässä vasta tulikin tunne, että minua hemmotellaan ääneen lukemisella. Tavoitin ehkä jotain siitä lapsuuden tunteesta, kun olin oppinut lukemaan jo nelivuotiaana mutta nautin pitkään siitä että minulle luettiin, ja esimerkiksi tätini kanssa luimme ääneen Aku Ankkoja niin, että luin itse jonkin valitsemani roolin ja tätini luki loput. Kuuntelisin näitä mielelläni lisää, kunhan vain muistan sopivassa mielentilassa!
***
Tommi Kinnunen taas on minulle hyvin tuttu kirjailijana, sillä olen lukenut tai kuunnellut yhtä vaille kaikki hänen romaaneistaan. Kaarnankin kuuntelin heti sen ilmestyttyä keväällä '24.
Tommi Kinnunen: Kaarna
WSOY, 2024
Lukija: Eija Ahvo
Kesto: 5 h 2 min
Kirjan alkaessa Martti oli vastassa etelästä tulevia kaksossisariaan Marjaa ja Eevaa. He eivät olleet tavanneet viiteen vuoteen; sillä hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa matkustaa etelään sen jälkeen kun sisarten lasten rippijuhlatkin oli juhlittu, eikä sisarilla ollut sitäkään vähää asiaa Selkosenkylään. Nyt heidän Laina-äitinsä tekee kuolemaa, ja sisartenkin täytyy irrottautua omasta elämästään ja tulla pohjoiseen.
Siinä missä siskot olivat halunneet mahdollisimman kauas lapsuudenkodistaan, Martti oli jäänyt kotinurkille ja eleli poikamiehenä.
Kun ihminen kuolee, hänen elämäänsä muistellaan. Martti huomasi muistavansa lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelman hyvin erilaisena kuin sisaret, ja Martin mielestä näiden pitäisi antaa äidille anteeksi. Lainan oma elämäntarina vie lukijan toisen maailmansodan vuosiin, neuvostopartisaaneihin ja siihen miten sota naisia kosketti. Laina tulisi aina olemaan nainen, jonka sisälle on jäänyt sirpale, jota ei saa leikattua pois.
Kaarna lähti liikkeelle kuin mikä tahansa feelgoodromaani, mitä ihmettelin, mutta kyllähän se kohta alkoi tuntua tutummalta Kinnuselta. Eija Ahvo on minulle mieleinen lukija, olisin tätä kirjailijan ja lukijan yhdistelmää kuunnellut pidempäänkin kuin vain viisi tuntia.
Tässä meillä on laadukas kirjailija, jolle on jo useampana vuonna povattu Finlandiaa. Kaarnallakin hän oli ehdolla, nyt jo neljättä kertaa kymmenen vuoden aikana, mutta vieläkin palkinto meni sivu suun. Fiilistelen, että sen on osuttava Kinnuselle lähivuosina.
***
Lisätään vielä yksi kirja, jonka olen kuunnellut jo vuonna 2023 ja juttukin oli viittä vaille valmis, jostain syystä se vain ei koskaan saanut julkaisuvuoroa.
Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut
WSOY, 2020
Alkuteos: The Secrets We Kept, 2019
Suomennos: Irmeli Ruuska
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 37 min
Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan alettua, CIA:n palveluksessa työskenteli sihteereinä yliopiston käyneitä naisia, joista jotkut toimivat myös vakoojina. Tämä on fakta. Todellisia henkilöitä kirjassa ovat venäläinen runoilija ja kirjailija Boris Pasternak ja hänen rakastettunsa Olga Ivinskaya. Pasternak on tunnetuin romaanistaan Tohtori Zivago, jonka julkaiseminen Neuvostoliitossa kiellettiin, sillä se kuvaa 1920-luvun Neuvosto-Venäjää negatiivisesti ja vastaavasti vallankumousta edeltänyttä yläluokkaa myönteisesti. Tositapahtumiin perustuu myös se, että CIA sai käsikirjoituksen käsiinsä 1958, painatti siitä kopioita ja jakoi niitä eri tapahtumissa, myös neuvostoliittolaisille, joiden oli tarkoitus saada kirjaa levitettyä kotimaassaan. Seuraavana vuonna kirja julkaistiin myös suomeksi. Pasternakille myönnettiin 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto, mistä neuvostoviranomaiset pakottivat hänet kieltäytymään. Neuvostoliitossa Tohtori Zivago julkaistiin kolme vuotta ennen valtion hajoamista, 1988.
Sitten siihen fiktiiviseen tarinaan edellämainitun ympärillä.
Länsi.
Oli liki, ettei Irina ollut syntynyt rautaesiripun taakse. Hänen äitinsä oli jo raskaana, kun he pääsivät lähtemään Neuvostoliitosta, mutta vain äiti ja Irina, sillä Irinan isä vedettiin viime hetkellä sivuun eikä hän päässyt laivaan. Irina oli jo kahdeksan, kun heille varmistui isän kohtalo, että tämä oli viety vankileirille jossa oli menehtynyt.
Irina sai tavoitellun työpaikan CIA:ssa, sihteerinä Neuvosto-Venäjän osastolla, mikä yllätti hänet sillä hän oli ollut konekirjoitustestin häntäpäässä. Todellinen syy hänen palkkaamiseensa paljastui, kun häntä testattiin.
"Teillä on kyllä pahuksen hienot Martinit", sanoin. Inhosin martineja.
Minulle oli sanottu, ettei sitä erottaisi mitenkään. Että vieressä istuva mies sujauttaisi kirjekuoren käsilaukkuuni kun silmä vältti, ja jos en huomaisi mitään, hän olisi hoitanut hommansa niin kuin piti.
Mies sulki sanomalehden, kulautti kurkkuunsa lopun viskin, heitti tiskille dollarin ja lähti. Odotin viisitoista minuuttia. Join oman lasini tyhjäksi ja sanoin Gregorylle, että olin valmis maksamaan.
Tartuin Chanelin laukkuun puolittain odottaen että se tuntuisi nyt erilaiselta. Mutta ei se tuntunut, ja mietin olinko tehnyt jotain väärin.
Itä.
Olga tutustui Pasternakiin Novyi mir -kirjallisuuslehden toimituksessa. Toki hän tiesi miehen ennestään, oli lukenut tämän runojakin. Rakkaus mieheen tuli viemään hänet kolmeksi vuodeksi "uudelleenkoulutettavaksi", mutta Olga ei antanut periksi.
Kun Pasternakin kirjan julkaisu oli kielletty Neuvostoliitossa, oli mahdoton ajatus että sitä julkaistaisiin muuallakaan, kunnes eräs italialainen kustantamo onnistui ylipuhumaan Pasternakin, silläkin uhalla että projekti vaaransi sekä hänen omansa, että Olgan hengen.
CIA:lla taas oli tuohon aikaan näkemys, että ihmisten ideologiaa saattoi muuttaa kirjojen avulla, ja siksi Tohtori Zivagon kaltaisten kirjojen julkaiseminen lännessä oli tärkeää.
En ole lukenut kirjaa tai edes katsonut Tohtori Zivagosta tehtyä elokuvasovitusta, eikä minulla ollut kirjan juonestakaan mitään konkreettista käsitystä. Niinpä googlasin Pasternakin elämästä ja hänen kirjastaan ennen kuin aloin kuunnella Prescottin romaania ja hyvä niin, eli jonkun verran perustietoa kannattaa omata ennen kuin ryhtyy lukemaan tätä romaania. Muuten voi olla vaikea hahmottaa mikä kirjassa on oikeasti tapahtunutta ja mikä fiktiota.
Onpa muuten hyvä mieli, että sain edes neljä kirjaa pois jonosta!