Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava, 2022
Lukija: Talvikki Eerola
Kesto: 17 h 44 min
Gröndahlin kartano, Parainen, 1919
Ulriikka Melvas pestattiin navettapiiaksi Gröndahlin kartanoon 1800-luvun loppupuolella.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, kansalaissodan jälkeen, Erikssonin tyttärien Astridin ja Margitin kaltaisia kulkijoita oli paljon työtä vailla. Ulriikka, joka oli tällä välin koulutettu puutarhuriksi, vastasi periaatteessa vain omenapuista ja kasvihuoneista, mutta auttoi siinä missä tarvittiin ja pestasi tytöt kartanoon piioiksi. Omenien lisäksi Gröndahlissa kasvatettiin myyntiin ruusuja ja narsisseja.
Margit teki ahkerasti töitä keittiössä, Astrid auttoi myös Karin-rouvaa. Piian ja emännän välille kehittyikin erikoinen suhde, sillä nuori rouva oli yksinäinen ja kovasti ystävää vailla.
Kartanon herrasväkeä oli tuolloin vain kolme, lapsettoman nuoren rouvan lisäksi nuori herra ja tämän isä vanha herra, joka edelleen määräsi talon asioista.
Minulta on myös kysytty oliko Karin-rouva turhan ankara. Oliko hän julma. Minä sanon että ei erityisemmin. Hän oli tarkka. Hän piti siitä, että siivottiin kunnolla. Jos hän näki, että keittiön lankkulattiaan oli jäänyt tummempi tahra, hän määräsi Astridin hakemaan hiekkapaperia ja rapsuttamaan kunnes se oli samanvärinen kuin muu lattia. Mutta hän osasi olla myös oikeudenmukainen. Kun hän kuuli, että Margit ja Astrid lähettivät suurimman osan palkastaan äidilleen vaikka olivat melkein täysi-ikäisiä, hän suuttui ja sanoi ettei se ollut oikein. Hän sanoi että tytöt olivat tarpeeksi vanhoja pitämään palkkansa itse.
Ainut, mitä voin sanoa Karin-rouvasta, on että hänen tuuliaan oli vaikea ennustaa. Astrid otti sen kerran puheeksi. ”Minä olen ollut useamman vuoden palveluksessa, mutta minulla ei ole koskaan ollut Karin-rouvan kaltaista emäntää. Hän on, en sano tätä pahalla, sellainen jota sanotaan ailahtelevaiseksi. On ihan mahdotonta tietää mitä hän haluaa. Yleensä rouvat ovat sopivan etäisiä, he eivät halua tietää palvelijasta mitään eikä tämän työn yksityiskohtia. Heille riittää, että hommat hoidetaan. Yhtenä päivänä hän löytää moitittavaa kaikesta, suuttuu minulle ja väittää että sanon vastaan ja näsäviisastelen, vaikka en minä tee niin. Toisena päivänä hän pyytää minua jättämään rouvittelun ja sanomaan häntä Kariniksi, pyytää istumaan kanssaan teepöytään. Tarjoaa suklaata ja kinkkuvoileipiä. On vaikea tehdä töitä, kun ei tiedä mitä rouva milloinkin haluaa. Hän kun on eri päivinä niin kovin erilainen.”
Karin-rouva piti kovasti Astridista. Luulen että hän oli kovin yksinäinen ja kaipasi ikäistään seuraa. Ja vaikka Astrid olikin vain palvelija, oli hän sievä ja nokkela. Kun rouva huomasi, että hän luki mielellään, Astrid sai luvan lainata kirjoja mielensä mukaan kartanon kirjastosta. Kun rouva huomasi, että Astrid oli nopea oppimaan ja tällä oli hyvä sävelkorva, hän halusi että he tiistaisin opettelisivat yhdessä ranskaa. Talvi on saaristossa kovin pitkä ja espanjantauti oli vähentänyt vieraskutsuja. Astridista rouva löysi ystävän, jonkun nuoren ja iloisen, jota opettaa. Jos rouva olisi elänyt kaupungissa, hän tuskin olisi vaivautunut ystävystymään piikansa kanssa, mutta maalla ihmisiä ja vaihtoehtoja oli niin vähän.
Gröndahl oli periaatteessa hyvä paikka tehdä töitä, sunnuntaisin saattoi saada jopa lihaa lautaselle. Astrid ei kuitenkaan aikonut piikoa pitkään, hän tahtoi tehtaaseen töihin ja uskoi että kohta tulisi uusi vallankumous. Kartanoon tullessaan siskoksilla oli suunnitelmissa säästää molempien palkkarahat ja hankkia yhteinen koti, mutta suunnitelmilla on tapana muuttua...
Pariisi 1935
Alice B Toklas oli amerikanjuutalainen, jonka rakastettu, niin ikään amerikkalainen, oli runoilija ja kirjailija Gertrude Stein. Heidän suhteessaan Gertrude teki taidetta ja Alice hoiti kaiken muun, hän oli sihteeri ja puhtaaksikirjoittaja siinä missä rakastajakin.
Gertrude oli julkaissut pari vuotta aiemmin romaanin Alice B Toklasin omaelämäkerta, joka oli myynyt niin hyvin, että heillä on jälleen varaa palkata palvelija.
Kun Margit tuli hakemaan keittäjän paikkaa, hän oli pukeutunut hyvin ja käyttäytyi hillitysti; häntä olisi voinut pitää tyttökoulun tai pianonsoiton opettajana. Hän puhui yhtä hyvää ranskaa kuin Alice itse, joka oli syntyjään amerikkalainen, mutta asunut Ranskassa silloin jo kolmekymmentä vuotta.
Minä janosin keskustelukumppania. Jotakuta, jonka kanssa puhua arkisista asioista ja käydä torilla. Lapsena pidin keittäjätärtämme Noraa parhaana ystävättärenäni. Noran erikoisuus oli kermavaahdosta vispattu jäätelö. Lapsena ruokamaku on melko yksinkertainen.
”Onko teillä yhä sukua Suomessa? Kaipaatteko heitä?”
”Ei sukulaisia”, Margit sanoi puhuen kömpelömpää ranskaa kuin yleensä. Ehkä hän teeskenteli tai aihe kiihdytti häntä. ”Kaikki ovat menneet.”
”Se on surullista”, minä sanoin. Margit sai minut tuntemaan, että olin urkkinut sopimattomasti hänen yksityiselämäänsä.
”Minä ja miss Stein olemme myös orpoja. Siksi varmaan olemme niin hyviä ystäviä. Meillä on enää vain toisemme. Kaksi ulkomaalaista Pariisissa.”
”Mutta onneksi te ette ole köyhä, miss. On huono juttu olla yksin ja köyhä.”
”Kieltämättä. On ainakin esteettisempää.”
En sanonut että en pitänyt minua ja Gertrudea varakkaina. Me molemmat elimme vaatimattomammin kuin meidät oli kasvatettu, mutta naisilla on omat rajoituksensa tehdä ansiotyötä ja omakustanneharrastukseni oli käynyt kalliiksi. Toki Gertruden romaanin saama julkisuus helpotti. Sekä henkisesti että taloudellisesti. Rikastua vanhana, se vasta oli kummallinen asia. Tosin ei edes Gertrude ollut niin optimistinen, että olisi uskonut menestyksen jatkuvan. Minun nimissäni kirjoitetut muistelmat olivat vitsi, sitä vitsiä ei voinut toistaa.
Gertrude kyllä yritti. Hän kirjoitti parhaillaan uutta elämäkertaa, mutta tällä kertaa hän ei aikoisi tinkiä tyylistä. Hän halusi uuden kirjan kuulostavan Gertrude Steinilta. Ajattelin, että häntä kaiveli hiukan, että juuri minun äänelläni kirjoitettu kirja oli saavuttanut hänen suuren menestyksensä. Lisäksi hän joutui koko Amerikan-kiertueemme ajan vastaamaan kysymyksiin siitä, kuka on Alice B. Toklas. Ja niin paljon kuin Gertrude minua rakastikin, hän mieluiten puhui Gertrude Steinista.
Niin Alice B Toklas, Gertrude Stein kuin heidän keittäjänsä, suomalaissyntyinen Margit, ovat todellisia henkilöitä. Amerikkalaisneitien elämäntapahtumat ovat pitkälti dokumentoituja, mutta Margitin kohdalla kirjailijalla on ollut mahdollisuus käyttää mielikuvitusta laajalla sapluunalla ja näin on mitä ilmeisimmin myös tehty.
Minulla kesti jonkin aikaa päästä tarinaan sisään ja ihmettelin miksei tämä niin monessa blogissa kiitelty ja pitkään odottamani lukukokemus avaudu minulle niks naks. Luulisin että se johtui kahdesta niin erilaisesta tapahtumapaikasta, siihen lisättynä lähes kaksikymmentä vuotta eroa, ja vielä niin että sama henkilö eli Margit on se punainen lanka, limittäin sekä nuorena tyttönä että vanhempana naisena. Margit ei koskaan ole itse päähenkilönä, vain aivan lopussa, kun erinäiset tapahtumat vihdoin selkiytyvät, sekä Margit että Astrid pääsevät kunnolla ääneen.
Sitten kun sain juonesta kiinni, aloin todella pitää kirjasta ja ajan mittaan siitä kasvoi minullekin täyden viiden tähden kirja. Se oli pitkä, mutten olisi edes tiivistänyt sitä, mikä on yllättävää koska pääsääntöisesti aina olisin tiivistämässä näin paksuja romaaneja. Parkkinen on nautinnollisen taitava juonenkäänteiden kehittelijä, ja tapahtumia paljastettiin juuri sopiva määrä kerrallaan. Olen lukenut Parkkiselta aiemmin yhden romaanin, Säädyllinen ainesosa. Harmi etten tullut kirjoittaneeksi siitä juttua, siihen aikaan kirjoittelin vain jokusista lukemistani kirjoista. Säädyllinen ainesosa on kuitenkin muistikuvissani vielä se vetävämpi näistä kahdesta.
1920-luvun suomalaisen maaseutukartanon elämä ja kulttuurikerman salonki sotaa enteilevässä Pariisissa olivat niin erilaiset maailmat, että väkisinkin toisesta tuli suosikkini, se johon toivoin pian taas palattavan kun piipahdettiin toisaalta, ja kyllähän se oli Pariisi. Siinä missä Gröndahlissa elettiin rauhallista elämää oman väen kesken, Pariisiin kerääntyi monia amerikkalaisia kulttuurin ja etenkin kirjallisuuden edustajia. Heitä alettiin kutsua kadotetuksi sukupolveksi (The Lost Generation) ja heistä tunnetuimpia olivat kirjailijat Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald. Gertrude Steinin salonki oli heidän kokoontumispaikkansa ja etenkin nuori Hemingway oli Steinin suosiossa, samoin nuori taidemaalari Picasso, jonka lukuisia töitä Steinilla oli hallussaan, mukaan lukien Picasson hänestä maalaama muotokuva.
Toki Paraistenkin tapahtumat kiinnostivat, sitä paitsi juonikuvauksessa vihjattiin sisarusten liittyvän kartanossa tapahtuneeseen veritekoon. Toinen arvoitus jonka selviämistä mielenkiinnolla odotin oli se, miten Margit päätyi Pariisiin, mutta siitähän ei mitään todellista faktatietoa olekaan, harmi.
Kun kirjassa oli näin selkeästi kaksi kertojaa, Ulriikka sekä Alice, kaksi lukijaa olisi ollut äänikirjassa hyvä ratkaisu. Useampia lukijoita soisi käytettävän useamminkin, ehkä se on kustannuskysymys.