Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi 

Tammi 2016

313 sivua 

Alkuteos: The Year of Marvellous Ways, 2015

Suomennos: Aleksi Milonoff

Marvellous Ways on kohta 90-vuotias erakko, jota pidetään paikallisena kylähulluna ja niin on ollut aina. Marvellous asuu Cornwallissa, pienen St Opheren kylän joenvarressa, mustalaisvankkureissa. Eletään vuotta 1947, sota on siis hiljattain päättynyt. 

Viime aikoina Marvellous on ollut hieman levoton näkemänsä unen takia. Siinä yksi hänen elämänsä kolmesta rakkaudesta on kertonut Marvellousin saavan pian vieraan, niinpä Marvellous istuskelee vankkureidensa rappusilla ja odottaa, tarkkailee joenvartta kaukoputkellaan. Unessa Sanoma-Jack on käskenyt häntä avaamaan rantamökin. Marvellousin isän kauan sitten kivestä ja laudoista rakentama, aikoinaan valkoinen, nyt sammaleesta vihreä mökki on ollut lukittuna kaksikymmentäviisi pitkää vuotta eikä Marvellous haluaisi totella unen sanomaa.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän oli sulkenut mökin ja samalla hän oli teljennyt sydämensä. Suolapeitteiset ikkunat anoivat armoa kun Marvellous ui niiden ohi. Avaa meidät, ne kuiskivat. Höpsis, Marvellous vastasi, sukelsi veteen ja tarttui ajokkaaseen. Hän viipyi veden alla niin kauan kuin pystyi ja nousi lopulta hengästyneenä pintaan ylempänä kiinnityskiven varjossa. Hän kompuroi rantatörmälle ja kietoutui tiukasti öljykangastakkiinsa. Hän kääntyi katsomaan rantamökkiä. Et sinä osaa puhua, hän sanoi. En osaakaan, mökki sanoi. Se siitä sitten, Marvellous sanoi ja tömisteli takaisin vankkureihinsa mieli mudanraskaana.

Sodan päätyttyä elämässään ajelehtimaan jäänyt ja loukkaantunut Drake päätyy Marvellousin asuttamaan poukamaan. Hän on asunut sodan jälkeen Ranskassa ja palannut Englantiin toimittamaan perille kirjeen, jonka kuolemaa tehnyt sotilas on hänelle luottanut isälleen toimitettavaksi. Rantamökistä alkaa yhdeksänkymppisen Marvellousin ja 27-vuotiaan Draken ystävyys.

Hän oli sittenkin saapunut vaivihkaa. Ei meritähtiä, ei huhuja, ei lintuja, ei askelia, kipu oli tehnyt hänestä näkymättömän. Mutta Marvellous oli kuullut hänen tunkeutuvan paljaiden puunoksien läpi ja nähnyt hänen keskustelevan kuoleman kanssa. Marvellous oli halannut häntä, tuudittanut häntä ja puhaltanut häneen eloa. Marvellous oli kiskonut hänet seljapensaan alle tuulensuojaan ja nyt Marvellous oli niin uupunut, ettei jaksanut tehdä juuri muuta kuin istua vankkureissaan, tuijottaa ovea ja miettiä ulkona makaavaa murtunutta miestä. Hän napitti öljykangastakkinsa ja painoi hatun tiukemmin päähän. Hän ryyppäsi tuomenmarjaviinaa ja sytytti myrskylyhdyn sydänlangan. Vankkureihin leimahti valo.

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteitä, minulle se oli hieno lukukokemus. Pidin erityisesti sen kauniista kielestä ja tunnelmasta joka oli ellei maagista realismia niin ainakin mystinen ja taianomainen. Pidin merenneidoista, kalastajista, tuhansista meritähdistä, päähenkilöiden ystävyydestä, tuomenmarjaviinasta, pöllöistä, poukamasta jossa Marvellous asui. Tarina ei ole yksistään juonivetoinen vaan menee tunnelma edellä, mutta olen tottunut lukemaan myös tämänkaltaisia kirjoja. Muutamissa kohdin piti kieltämättä olla tarkkana hoksatakseen puhutaanko nyt nykyhetkestä vai jostain menneestä, mutten kokenut sen vievän pohjaa lukunautinnosta.

Kirjan kieli on nautinnollisen kaunista. Miten esimerkiksi Marvellous kertoo rakkaudestaan:

He eivät vaihtaneet sormuksia eivätkä vannoneet valoja, koska he olivat aina vannoneet. Marvellous souti joelle ja pudotti ankkurin hiekkasärkälle. He julistautuivat mieheksi ja vaimoksi pöllön ja parinkymmenen kirkkaanoranssiin juhlapukuun sonnustautuneen meritähden läsnä ollessa. Ja merihevoset laukkasivat hopeapäisillä aalloilla ja satakielet lauloivat oksilla heidän yllään, ja Marvellous nousi pystyyn, oikaisi selkänsä ja käski kuuta laskeutumaan, ja kuu laskeutui hämmästyttävän alas. Ja he seisoivat varpaisillaan kylpien kuutamon kalpeassa hehkussa ja kurottautuivat niin pitkälle kuin pystyivät, kunnes heistä tuli ensimmäinen pari joka kosketti kuun pintaa, ensimmäinen pari joka kätki lupauksensa kuun pinnan alle. 

Annan tälle kirjalle viisi arviotähteä ja parikymmentä meritähteä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Tammi 2012, 324 sivua
Alkuteos: When God Was a Rabbit, 2011
Suomennos: Aleksi Milonoff
 

Luettuani viitisenkymmentä sivua toista kirjaa joka pitkäveteisyydessään jäi kesken, Kani nimeltä jumala tempaisi mukaansa ensi sivuilta. 

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Tyttö sai nimekseen Eleanor Maud, lyhyesti Elly. Ystävänkaipuussaan Elly tutustuu naapuriin muuttaneeseen vanhaan herra Golaniin mutta ystävyys kehittyy sopimattomaan suuntaan. Ellyn viisi vuotta vanhempi veli ymmärtää silloin että Elly tarvitsee oikeanlaisen ystävän ja tuo siskolleen kanin.

Veli laski laatikon pöydälle. Haistoin olkien hedelmällisen kosteuden. Laatikko nytkähteli pöydällä, mutta minua ei pelottanut. Veli avasi läpät ja nosti laatikosta isoimman kanin mitä olin ikinä nähnyt.
"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.

Ainoa joka joululoman jälkeen osaa arvostaa Ellyn puhuvasta kanistaan koulussa pitämää esitelmää, on luokalle tullut uusi tyttö, Jenny Penny. Ellyn uuden ystävän perheessä on vain äiti ja tämän jatkuvasti vaihtuvat poikaystävät. Ja juuri kun Jenny ja Elly ovat päättäneet karata Jennyn taikapaikkaan, Atlantikseen (pitää vain odottaa ensi viikkoon sillä Ellyllä on hammaslääkäri) vanhemmat pudottavat pommin.

"Miksi?" Jenny kysyi taas ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. "Miksi? Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?"
En osannut vastata.
"Johtuuko se minusta?"
Kurkkuani kuristi.
"Ei tietenkään", sanoin. "Äiti ja isä sanoivat, että meidän on pakko."
"Minne te muutatte?", hän kysyi ja rutisti kania niin lujaa että se alkoi rimpuilla.
"Cornwalliin."
"Sehän on sama kuin kuolisit", hän sanoi ja antoi jumalan pudota lattialle.
"Perkele", se sanoi ja livahti laatikon alle.

Kirja on jaettu kahteen osaan, Ellyn lapsuuteen ja kolmikymppiseen Ellyyn. Itse suht samoihin aikoihin syntyneenä tunsin jopa tietynlaista nostalgiaa ensimmäisessä osassa ja luenkin erittäin mielelläni lapsuudenkuvauksia 60-70-luvuilta.

 

Mutta siinä missä ensimmäinen osa on sekä rytmiltään, tapahtumiltaan, että lapsinäkökulmansa vuoksi kiinnostava, toinen osa oli kaikkea muuta enkä saanut kosketusta enää edes aikuiseksi kasvaneeseen Ellyyn itseensä. Ellyn veli oli muuttanut New Yorkiin ja kun 9/11 vedettiin juoneen mukaan olisin halunnut jättää kirjan kesken. Voisin antaa alkuosalle tähtiä hyvinkin neljä ja puoli, mutta loppupuoli meni läpi rämpiessä, yhä kuitenkin toiveikkaana että tapahtuisi jokin käänne joka vetäisi uudelleen puoleensa. Kun sitä ei tullut, jälkimauksi jäi tunne kuin olisi lukenut kaksi erillistä kirjaa joista ensimmäisestä piti ja toiseen ei olisi välittänyt edes tarttua. Kannen kuva ja kirjan nimi ovat puhtaasti ensimmäisestä puoliskosta, mihin sitä toista edes tarvittiin?

Minua häiritsee että kanin nimi kirjoitetaan pienellä. Tiedän kyllä jumala-sanaan liittyvän alkukirjainsäännön, mutta kanin nimi on silti erisnimi oli se sitten aivan mikä vaan, ja erisnimet kirjoitetaan isolla.

Sara suosittelee kirjaa vaativimmillekin lukijoille, Kaisa koki jääneensä sivustakatsojaksi ja Sannan mielestä kirjaan oli ahdettu liikaa kaikkea.