Romaaneja bloggausjonon syövereistä

Kerään tähän juttuun muutaman romaanin jotka ovat juuttuneet bloggausjonoon, eli olen ne kuunnellut viime vuonna. Kaikki ovat sellaisia ettei vika todellakaan ole kirjassa, eli nämä ovat olleet minulle mieleisiä kirjoja.

***

Iida Rauma on julkaissut jo kolme romaania, joita on näkynyt tasaisesti blogeissakin. Minä aloitin niihin tutustumisen keskimmäisestä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Äänikirja: Gummerus, 2022

(Lukukirja Gummerus, 2015)

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 15 h 33 min

Erika on tutkija, joka on lapsesta saakka omannut aivan poikkeuksellista matemaattista lahjakkuutta. Hän oli uskomaton päässälaskija, sellainen jolta Sademies-elokuva mielessä kyseltiin oletko sinäkin autistinen.Viime aikoina Erika oli ollut töissä matemaatikkona Berliinissä, mutta hän palasi Suomeen ikävän tapahtuman myötä - hänet raiskattiin lähestulkoon kotiovellaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi saattaa mies vastuuseen teostaan, mutta hän ei kyennyt siihen vaan valitsi pakenemisen.

Kun Erika muutti yhdeksäntoistavuotiaana pois kotoa, hän kuvitteli jättäneensä kummitukset taakseen. Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana. Berliiniläisen kotitalonsa rappukäytävässä hän kohtasi sen taas, musta hahmo ruumiillistui Tomiksi ja kauhuksi, jota Erika koki tämän liikahtaessa esiin porrastasanteen varjoista, ja vaikka se mitä seurasi, oli Erikalle shokki, se ei ollut yllätys, hän oli kolmekymmentäkolmevuotias ja pakeni jälleen. 

Sen jälkeen tapahtui niin paljon ja eri tasoissa, etten tiedä miten sen pidemmälle kuvaisin kirjan varsinaista juonta. Ensimmäisen ja toisen osan luvut on osuvasti nimetty Huonosti integroituja muistoja 1, 2, 3 jne, ja Erika käy niissä läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kaikkea mikä tapahtui ennen raiskausta. Myös osia on monia ja esimerkiksi kuudennen osan luvut on nimetty Virhe 1, 2, 3 jne. 

Kaikesta mikä edellä kuulostaa ehkä oudolle, voin todeta, että olin ihan turhaan pelännyt tätä kirjaa luullen sitä liian vaikeaksi ja tieteelliseksi. Itsehän olen onneton matematiikassa joten ajattelin, että minulla on huonot lähtökohdat kirjan ymmärtämiseen. Onneksi otin härkää sarvista, sillä Seksistä ja matematiikasta oli minulle täyden viiden tähden elämys. Se toi mieleeni yhden suuren suosikkini viime vuosina ilmestyneistä käännösromaaneista, eli Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani. 

Sen enempiä avaamatta, minulle tuli kirjaa kuunnellessa mieleen myös omasta elämästäni tapahtumia joita en ollut vuosiin ajatellut, ja niitä tuli siinä samalla funtsittua mikä oli ihan hyvä asia. Kirjoista on moneksi. 

***

Henrik Tikkanen oli minulle ennestään tuttu lähinnä Märta Tikkasen alkoholistimiehenä. Hänen osoitesarjaansa on vuosien varrella näkynyt blogeissa jonkin verran, joten päätin että siihen tutustumisen voi laittaa jonkinlaisen yleissivistyksen piikkiin.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Äänikirja: WSOY 2020 (luettu tallenteeksi 1987)

Alkuteos: Brändövägen 8 Brändö Tel 35, ilmestyi 1975

Suomenkielinen painettu kirja 1975, suomennos Elvi Sinervo 

Lukija: Johan Simberg 

Kesto: 4 h 15 min

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus.

Tuossa "karmeassa tarinassa" Henrik Tikkanen kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja siinä samalla tietysti vanhemmistaan ja vanhemmistakin sukupolvista. Esimerkiksi hänen isoisänsä isä Paavo Tikkanen oli perustamassa Suometar-sanomalehteä vuonna 1847. 

Kirjan tyyli on omaelämäkerrallinen eli sisältää fiktiota ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hän kertoo asiat niin kuin hän ne muistaa. Teksti on ironista ja teräväkielistä, muttei mielestäni kuitenkaan ilkeää. 

Kulosaarentie 8 on trilogian aloitusosa, jonka kuvauksessa käytetään muun muassa sanoja "uljaan suomenruotsalaisen Tikkasen kulttuurisuvun vaiheiden säälimätön kirjaanvienti, armoton itseironinen tilitys menneisyyden kanssa". Kulosaarentietä seuraavat Majavatie 11 sekä Mariankatu 26, ja vielä kaksi muutakin osoitenimen saanutta kirjaa jotka jatkavat trilogiaa. 

Kuuntelemani äänikirja on remasteroitu vuonna 1987 ilmestyneestä äänikirjasta ja se on herttaisen vanhanaikainen. Simberg esimerkiksi naurahtelee välillä, pienet virheet lukemisessa on jätetty korjaamatta ja kun romaanissa vaihtuu sivu, sivun kääntämisen kuulee myös. Aivan alkuun sivujen kääntely tuntui oudolta, sitten viehätyin siitä. Jos yleensäkin ajattelen äänikirjaa kuunnellessani, että joku lukee kirjaa juuri minulle, niin tässä vasta tulikin tunne, että minua hemmotellaan ääneen lukemisella. Tavoitin ehkä jotain siitä lapsuuden tunteesta, kun olin oppinut lukemaan jo nelivuotiaana mutta nautin pitkään siitä että minulle luettiin, ja esimerkiksi tätini kanssa luimme ääneen Aku Ankkoja niin, että luin itse jonkin valitsemani roolin ja tätini luki loput. Kuuntelisin näitä mielelläni lisää, kunhan vain muistan sopivassa mielentilassa!

***

Tommi Kinnunen taas on minulle hyvin tuttu kirjailijana, sillä olen lukenut tai kuunnellut yhtä vaille kaikki hänen romaaneistaan. Kaarnankin kuuntelin heti sen ilmestyttyä keväällä '24. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY, 2024

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 5 h 2 min

Kirjan alkaessa Martti oli vastassa etelästä tulevia kaksossisariaan Marjaa ja Eevaa. He eivät olleet tavanneet viiteen vuoteen; sillä hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa matkustaa etelään sen jälkeen kun sisarten lasten rippijuhlatkin oli juhlittu, eikä sisarilla ollut sitäkään vähää asiaa Selkosenkylään. Nyt heidän Laina-äitinsä tekee kuolemaa, ja sisartenkin täytyy irrottautua omasta elämästään ja tulla pohjoiseen. 

Siinä missä siskot olivat halunneet mahdollisimman kauas lapsuudenkodistaan, Martti oli jäänyt kotinurkille ja eleli poikamiehenä. 

Kun ihminen kuolee, hänen elämäänsä muistellaan. Martti huomasi muistavansa lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelman hyvin erilaisena kuin sisaret, ja Martin mielestä näiden pitäisi antaa äidille anteeksi. Lainan oma elämäntarina vie lukijan toisen maailmansodan vuosiin, neuvostopartisaaneihin ja siihen miten sota naisia kosketti. Laina tulisi aina olemaan nainen, jonka sisälle on jäänyt sirpale, jota ei saa leikattua pois.

Kaarna lähti liikkeelle kuin mikä tahansa feelgoodromaani, mitä ihmettelin, mutta kyllähän se kohta alkoi tuntua tutummalta Kinnuselta. Eija Ahvo on minulle mieleinen lukija, olisin tätä kirjailijan ja lukijan yhdistelmää kuunnellut pidempäänkin kuin vain viisi tuntia.

Tässä meillä on laadukas kirjailija, jolle on jo useampana vuonna povattu Finlandiaa. Kaarnallakin hän oli ehdolla, nyt jo neljättä kertaa kymmenen vuoden aikana, mutta vieläkin palkinto meni sivu suun. Fiilistelen, että sen on osuttava Kinnuselle lähivuosina.

***

Lisätään vielä yksi kirja, jonka olen kuunnellut jo vuonna 2023 ja juttukin oli viittä vaille valmis, jostain syystä se vain ei koskaan saanut julkaisuvuoroa. 

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

WSOY, 2020

Alkuteos: The Secrets We Kept, 2019

Suomennos: Irmeli Ruuska

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 37 min

Toisen maailmansodan jälkeen, kylmän sodan alettua, CIA:n palveluksessa työskenteli sihteereinä yliopiston käyneitä naisia, joista jotkut toimivat myös vakoojina. Tämä on fakta. Todellisia henkilöitä kirjassa ovat venäläinen runoilija ja kirjailija Boris Pasternak ja hänen rakastettunsa Olga Ivinskaya. Pasternak on tunnetuin romaanistaan Tohtori Zivago, jonka julkaiseminen Neuvostoliitossa kiellettiin, sillä se kuvaa 1920-luvun Neuvosto-Venäjää negatiivisesti ja vastaavasti vallankumousta edeltänyttä yläluokkaa myönteisesti. Tositapahtumiin perustuu myös se, että CIA sai käsikirjoituksen käsiinsä 1958, painatti siitä kopioita ja jakoi niitä eri tapahtumissa, myös neuvostoliittolaisille, joiden oli tarkoitus saada kirjaa levitettyä kotimaassaan. Seuraavana vuonna kirja julkaistiin myös suomeksi. Pasternakille myönnettiin 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto, mistä neuvostoviranomaiset pakottivat hänet kieltäytymään. Neuvostoliitossa Tohtori Zivago julkaistiin kolme vuotta ennen valtion hajoamista, 1988. 

Sitten siihen fiktiiviseen tarinaan edellämainitun ympärillä. 

Länsi.

Oli liki, ettei Irina ollut syntynyt rautaesiripun taakse. Hänen äitinsä oli jo raskaana, kun he pääsivät lähtemään Neuvostoliitosta, mutta vain äiti ja Irina, sillä Irinan isä vedettiin viime hetkellä sivuun eikä hän päässyt laivaan. Irina oli jo kahdeksan, kun heille varmistui isän kohtalo, että tämä oli viety vankileirille jossa oli menehtynyt.

Irina sai tavoitellun työpaikan CIA:ssa, sihteerinä Neuvosto-Venäjän osastolla, mikä yllätti hänet sillä hän oli ollut konekirjoitustestin häntäpäässä. Todellinen syy hänen palkkaamiseensa paljastui, kun häntä testattiin.

"Teillä on kyllä pahuksen hienot Martinit", sanoin. Inhosin martineja. 

Minulle oli sanottu, ettei sitä erottaisi mitenkään. Että vieressä istuva mies sujauttaisi kirjekuoren käsilaukkuuni kun silmä vältti, ja jos en huomaisi mitään, hän olisi hoitanut hommansa niin kuin piti. 

Mies sulki sanomalehden, kulautti kurkkuunsa lopun viskin, heitti tiskille dollarin ja lähti. Odotin viisitoista minuuttia. Join oman lasini tyhjäksi ja sanoin Gregorylle, että olin valmis maksamaan. 

Tartuin Chanelin laukkuun puolittain odottaen että se tuntuisi nyt erilaiselta. Mutta ei se tuntunut, ja mietin olinko tehnyt jotain väärin. 

Itä.

Olga tutustui Pasternakiin Novyi mir -kirjallisuuslehden toimituksessa. Toki hän tiesi miehen ennestään, oli lukenut tämän runojakin. Rakkaus mieheen tuli viemään hänet kolmeksi vuodeksi "uudelleenkoulutettavaksi", mutta Olga ei antanut periksi. 

Kun Pasternakin kirjan julkaisu oli kielletty Neuvostoliitossa, oli mahdoton ajatus että sitä julkaistaisiin muuallakaan, kunnes eräs italialainen kustantamo onnistui ylipuhumaan Pasternakin, silläkin uhalla että projekti vaaransi sekä hänen omansa, että Olgan hengen. 

CIA:lla taas oli tuohon aikaan näkemys, että ihmisten ideologiaa saattoi muuttaa kirjojen avulla, ja siksi Tohtori Zivagon kaltaisten kirjojen julkaiseminen lännessä oli tärkeää.

En ole lukenut kirjaa tai edes katsonut Tohtori Zivagosta tehtyä elokuvasovitusta, eikä minulla ollut kirjan juonestakaan mitään konkreettista käsitystä. Niinpä googlasin Pasternakin elämästä ja hänen kirjastaan ennen kuin aloin kuunnella Prescottin romaania ja hyvä niin, eli jonkun verran perustietoa kannattaa omata ennen kuin ryhtyy lukemaan tätä romaania.  Muuten voi olla vaikea hahmottaa mikä kirjassa on oikeasti tapahtunutta ja mikä fiktiota.

Onpa muuten hyvä mieli, että sain edes neljä kirjaa pois jonosta! 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25. 

Matti Rönkä: Eino

Matti Rönkä: Eino

Gummerus 2015, 

äänikirja 2020

Lukija: Matti Rönkä

Kesto: 5 h 54 min

Yhdeksänkymppinen Eino-ukki on joutunut sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden takia ja pojanpoika Joonas käy ukkia terveyskeskuksessa tapaamassa. Hän näkee sattumalta vanhat arvet ukin vartalossa, ne ovat tulleet ampumahaavoista. 

Ukin kotoa Joonas löytää vanhoja karttoja ja valokuvan, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa kuulla enemmän. Mutta kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut, ei muut kuin ukki itse ja hän ei tahdo kertoa. Joonaksen isän ja ukin välit ovat olleet tulehtuneet jo pitkään, ja isä kehottaakin Joonasta jututtamaan ukkia, onhan ukki aina ollut läheisempi Joonaksen kanssa.

Eino on tietenkin sodan käynyt mies, mutta sotavammasta arvet eivät ole syntyisin. Sieltä palasi ihan erilaisten arpien kanssa.

Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla niin miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa.

Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu.

Sodassa hyvä mies oli se, joka parhaiten pystyi pahaa

tekemään. Parhaiten vai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta

jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut.

Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä

vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen,

reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä. Ajoon otin eväät nahkasalkkuun. Hyvä salkku, ostin Kuopiosta tammimarkkinoilta. Se oli käytetty. Mutta haljasnahkahan kestää. Suutarilla kävin ompeluttamassa, jos

sauma aukesi. Itsellekin hain pikilankaa. Suutari Säkkinen

oli vanhempi mies, istui vaivainen jalka suorana, verstas

oli nurkka pikkuruisen tuvan ovenpielessä. Jäi tien oikaisun alle sekin asumus. Olematon mökki ja saunapöksä, liiteri ja vino huussi.

Kun hän kotiutui jatkosodasta, kaikki oli valmiina. Vielä nuorena miehenä hänellä oli elämä edessä, oma tila jota viljellä, nuori Kerttu-vaimo odottamassa ja jälkikasvua toivomassa. Sitä ei kuitenkaan kuulu, ei ennen kuin viime tipassa syntyy Joonaksen isä.

Eino oli levoton, nykyään ehkä sanottaisiin, että etsii itseään ja paikkaansa elämässä. Eino pyrki pois kotitilalta, tarttui Kertulta salaa rintamalta tutun miehen tarjoukseen lähteä menetettyyn Karjalaan vähän tiedustelemaan, olihan hän kaukopartiossa ollut sotavuodetkin. Retki venyi puolen vuoden mittaiseksi. 

Omia ajatuksiani:

Pidän paljon tämän tyyppisistä romaaneista ja Röngän kielestä. Tässä oli suvun jäsenten välisiä näkemyseroja, jotain salaperäistä menneisyydessä ja tahto selvittää mitä, ja koko ajan lukijan takaraivossa tieto siitä, että Einolle tapahtuu jotain ampumavälikohtaukseen johtavaa siellä rajan takana.

Einon tarina muistutti myös siitä, miten tärkeää olisi jututtaa niitä mummoja ja pappoja menneistä, eivät he kaikesta halua puhua mutta monesti kuitenkin ihan arkisista asioista, ja saattavat olla vain mielissään kun vaikkapa lapsenlapsi on kiinnostunut kuulemaan. Harmi että sukupolvi toisensa jälkeen me ei vaan osata tätä tehdä, ehkä se on vain liian vaikeaa, ehkä ei tule oikeita tilaisuuksia. Kun oma äitini yllättäen menehtyi, jäi paljon sellaista mitä olisin halunnut tietää, ajoilta kun hän oli lapsi, nuori ja sai minut, läheltä piti aviottoman lapsen. Etenkin jälkimmäinen oli aina vaikea asia meidän välillämme, eikä äiti voinut koskaan puhua jo aiemmin kuolleesta isästäni kuin negatiiviseen sävyyn. 

Annan Einolle neljä tähteä.

Mieheni mietteitä kirjasta:

Pidän Röngän henkilöhahmoista ja tyylistä kirjoittaa rennosti ja kansanomaisesti. Kuvaus pienestä kylästä, jossa kaikki tuntevat toisensa mutta eivät kuitenkaan tiedä toistensa asioista. 

Kirja oli Einon kasvutarina, jossa tietyt tapahtumat ajoivat Einon tekemään ratkaisunsa oman elämänsä suhteen. Omalta isältään Eino ei ollut saanut paljon tukea, eikä osannut antaa sitä omalle pojalleenkaan, mutta yritti nyt tukea samassa elämäntilanteessa olevaa Joonasta. 

Einon ja Kertun välejä olisi voinut käydä enemmän läpi, kuvaus Neuvostoliitosta paluun jälkeen jäi lyhyeksi, mutta ehkä oli luontevampaa näin. Tähtiä 3,5-4. 

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

Gummerus, 2019 (lukukirja 2018)

Saarenmaa-sarja #1

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 6 h 54 min

Villem ja Vilja Talvik asuivat Virossa, Saarenmaalla. Kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944, oli puna-armeija vallannut Viron jälleen kerran ja sen jälkeen miehitys oli pitänyt. Varsinainen neuvostojärjestelmä kolhooseineen ja sovhooseineen oli maahan vakiinnutettu 40-luvun lopulla, nyt elettiin vuotta 1949. 

"Mutta nuo vanhat talonpojat eivät ymmärrä uutta aikaa. Kullekin jätettiin se pakollinen neljä hehtaaria ja siellä nuo vanhukset nyt asuttavat hiljaisina pirttejään, kylvävät perunaa ja kaalia, hoitavat yhtä lehmäänsä ja mullikkaansa sekä kanojaan. Pärjätköön niillä, kun eivät kolhoosiin sovi."

Sitten kolhoosinjohtaja kääntyi Villemiä päin.

"Mikäs se onkaan se teitä lähin kolhoosi, vai onko teillä päin enemmän sovhooseja?"

"Ei montaa vielä, mutta meillä on kalastajakylä, tarkoitan kalastajasovhoosi."

"Minkä niminen?"

"Tyrskynpoika", Villem vastasi ylpeänä, sillä kaunis nimi oli hänen oma ehdotuksensa. 

"Onpa outo nimi", vastasi kolhoosinjohtaja. "Eihän siinä ole mitään lennokasta. Ystävyys, kommunisti, Gagarin tai voitto, sellaisia pitäisi nimien olla. Meidän Työn Voima nimemme on yksi parhaista, niin sanoi tarkastajakin täällä käydessään."

Vilja rakasti miestään, tämä oli kiltti ja iloinen, mutkaton mies, jonka rinnalla arki sujui, vaikka työtä olikin paljon. He olivat vielä nuori pari, juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, pojan joka ei vielä osannut kävelläkään, minkä takia Vilja teki töitä sovhoosissa vain puolikkaan päivän. Kotitöiden kera päivät olivat silti pitkiä ja raskaita, eikä Villemistä ollut niin paljon apua kuin olisi voinut olla.

Villemiä askarruttivat muut ajatukset ja tulivathan talon toimet hoidetuiksi ilman Villemiäkin, sen oli anoppikin aikanaan sanonut.

"Pidä miniä sitten mielessäsi, että sinut on otettu tähän taloon hoitamaan asiat kuntoon. Sinä huolehdit arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja."

Runoilija Villem tosiaan oli ja oli nyt saanut huomattavan kunnianosoituksen, kun Stalin oli myöntänyt Villemin aurinkoa ylistävälle runolle kunniakirjan pronssitähdellä, joka oli vasta kuudes laatuaan Viron neuvostotasavallassa. Tämän saavutuksen myötä Villem kutsuttiin esittämään runonsa ja noutamaan kunniakirjan oikein pääkaupungista, Tallinnasta asti. Kutsu ei koskenut Viljaa, joten tämä varusti miehen matkaan tärkeimpänä toimenaan tuoda kotiin sianporsas. Viljalla oli kova huoli miten kiltti ja niin maalainen, humuun tottumaton mies pärjää suurkaupungissa ja juhlinnoissa, ettei vain viina tätä ja porsasrahoja veisi. 

Hienossa juhlassa Villem tunsi itsensä erityisen maalaiseksi sarkatakissaan ja saappaissaan. Snapsilaseja kumottiin jatkuvalla syötöllä. Hän kuuli kuiskuttelut, maalaistolvana, yhdenkö runon takia tänne rahdattu. Lievetakkisten miesten yllyttämämä Villem kertoi Viljasta ja kotikylästään ja naurunremakkaiset miehet nostivat maljoja jokaiselle kotieläimellekin. Miten käy porsaanhankinnan?

Pitkästä aikaa tartuin Havasteen kirjaan, kun en siihen edelliseen, 1100-sivulle sijoitettuun sarjaan syttynyt. Pronssitähti on lupaava alku, sarjastahan on nyt ilmestynyt jo neljä osaa ja jatko on kuulemani mukaan aina vain kiinnostavampi. Kurkistus Neuvosto-Viron maaseudun elämään vaikutti realistiselta, köyhältä ja silti toiveikkaalta, koitetaan sopeutua mutta jaksetaan uskoa että parempaa voisi olla edessä. Villemin Tallinnassa käynti ja paikallishallinnon tapaaminen loi hyvän kontrastin ja toi esille ne Stalinin ajan kaksi osapuolta, tavalliset kansalaiset jotka joutuvat koko ajan varomaan sanomisiaan ja tekemisiään ja ne korkeissa viroissa olevat, jotka määräävät kaikesta, vaikkapa humalaisen päähänpistona, mitä Villemkin sai kokea. 

Äänikirjassa on monesti näitä omia hassuja juttujaan, miten lukija äänsi esimerkiksi Pobedan jotenkin 'pabida' etten olisi edes hoksannut kuin asiayhteydestä. Ehkä se venäjäksi ääntyy niin, en tiedä, mutta suomeksi on tottunut ääntämiseen kirjoitusasun mukaisesti. 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena, 2020

Suomennos: 

Lukija: Markus Ilkka Uolevi

Kesto: 5 h 54 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Leningrad, 1936.

Juri on täyttänyt viisi, Maria-sisko on vähän isompi. Isän katse liukuu Jurin nukkuvaa silhuettia pitkin, ohittaa isovanhemmat, pysähtyy hetkeksi Mariaan, jähmettyy ikuisuudeksi äitiin. Siinä isä vielä on, elävänä, lämpimänä. Ihan helposti Maria voisi rientää tämän syliin, tarttua takinhelmaan ja vaatia jäämään, muttei tee niin.
"Tämä on väärinkäsitys, palaan kohta takaisin," isä rauhoittelee heitä. 
Muutaman päivän kuluttua on syyskuun ensimmäinen, eikä äiti palaa töistä.

Harmaapukuiset miehet kiertelevät heidän kodissaan, laittavat sinettejä tavaroihin jotka viedään heiltä. Naapurit piileskelevät, vaari viipyy iltamyöhään tiedusteluretkillään. Kaikki pelkäävät. Juri ja isovanhemmat karkotetaan Tashkentiin Uzbekistaniin. Juri, juristin ja maantiedon opettajan poika, on viisivuotiaana leimattu isänmaan vihollisen jälkeläiseksi.

Leningrad, 1945
Sota on päättynyt ja Juri ja Maria ovat takaisin Leningradissa. Sodan aikana oli tehtaissa pulaa työntekijöistä eikä taustoja tutkittu niin tarkasti, joten Mariankin käsipari kelpasi raatamaan yhteisen hyvän eteen.

Voitonpuisto tervehtii heitä vihreillä latvoillaan kadun toisella puolella. Juri luulee, että he ovat menossa juuri sinne ja hän haluaisi näyttää Marialle sen lehmuksen, jonka hän istutti ennen kesälomansa alkua luokkansa kanssa. 
Kuoppien kaivaminen puita varten pelotti ja puistatti. Puiston alue toimi piirityksen aikana krematoriona ja hautausmaana yli sadalletuhannelle leningradilaiselle. Onneksi lapio ei osunut luihin. Jurin nuori lehmus on saanut kasvupaikkansa hyvin lannoitetusta maaperästä.

Petroskoi, 1959
Juri on oppinut paikkansa maailmassa isänmaan vihollisten poikana. Hän saa vain sellaisia töitä, joissa tarvitaan työteliästä käsiparia. Toiveet urasta armeijan palveluksessa on torpattu välittömästi. 

Kun aurinkoisän elämä katkesi kuusi vuotta sitten, pelon ja kauhun maailmanjärjestys romahti ja murtuessaan sekoitti koko valtakunnan. Kukaan ei tiennyt enää paikkaansa tai miten kuuluisi ajatella, tai mitä sai sanoa, saiko nyt puhua. Mutta pikku hiljaa Juri huomasi hengittävänsä helpommin, varjot alkoivat vaalentua, pelko kutistua. Hän häpesi yhä kovemmin sitä, että oli epäillyt vanhempiensa syyttömyyttä. Uuden sileäpäisen kansanisän ystävällinen hymy sai jään sulamaan ja aiheutti suojasään, joka levisi pikku hiljaa koko valtakuntaan ja sammutti lopulta aurinkoisän paisteen. 


Kansan keskuudessa alkaa kiertää varovasti kuiskattu uusi sana, rehabilitointi. On tapahtunut lähes ihme, myös Juri hakee oikeutta vanhemmilleen. 

1992 Pietari
Neuvostoliitto oli vuotta aiemmin hajonnut ja Juri oli saanut lopullisen selvityksen siitä, mistä hänen vanhempiaan oli syytetty ja mikä oli ollut heidän kohtalonsa, mukana pahoittelut siitä mitä Neuvostoliitto oli kansalaisilleen tehnyt. Karjalan männyt sen olisivatkin osanneet kertoa jo vuosikymmeniä aiemmin, sillä männyt näkivät sen kaiken. 

Juri oli vuosikymmenten mittaan edennyt traktoritehtaan insinööristä akatemian opettajaksi ja saavuttanut dosentuurin, ammatillisen lakipisteensä. Hänen tyttärensä perheineen oli muuttanut töihin Suomeen, kun presidentti Koivisto oli sen mahdollistanut, eikä heidän luonaan kyläillyt Tanja enää halunnut jättää heitä sinne ja palata Venäjälle. Vaimo halusi jäädä asumaan länsimaahan, josta heille on aina kerrottu, että ihmiset ovat siellä niin paljon onnettomampia etteivät edes itse ymmärrä sitä.

Suomi. Se kuulemma muistuttaa Karjalaa ja Juri rakastaa Karjalaa, sen järviä, kallioita ja ilmaa. Sen mäntyjä, jotka kurottavat taivaaseen. Hiiteen kaikki muu. He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä, antavat aikaansa Marialle, ovat paikalla kun tyttö tulee koulusta kotiin. 

Mitä männyt näkevät on kaunis ja surullinen, mutta toiveikas ainakin kun sen toiveikkuuden esiin kaivamiseen näkee vaivaa. Neuvostoliiton kansalainen siihen lie vuosikymmenten saatossa tottunut, Jurikaan ei saanut mitään tarjottimella.  

Kirja etenee hyppäyksittäin harpaten välillä muutaman vuoden, välillä useamman. Valitsin tähän muutaman kohdan ikään kuin tuokiokuvina sieltä täältä. Tuntuu, että juonen tai tapahtumien auki keriminen tarkemmin spoilaisi liikaa. Lue itse, suosittelen. 

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi

Like, 2019

351 sivua

Charlesin (tai Kaarlen kuten häntä kotona kutsutaan) isovanhemmat ovat muuttaneet tsaarin ajan Suomesta Amerikkaan paremman elämän toivossa, kun Kaarlen isä Timo sekä Janne-veli olivat ihan pieniä natiaisia. Nyt eletään 1930-lukua ja suuri lama on iskenyt Amerikkaan. Kun amerikansuomalaisten kokoontumisissa käy puhemiehiä värväämässä työväkeä Karjalan tasavaltaan, siemenet putoilevat otolliseen maaperään. 

Kuka teistä muka pitää huolta depression aikana? Luuletteko, että ruotsalaiset veljet pitävät puolianne? Minnesotassa he julistivat kovaan ääneen, että suomalaiset ovat skammia, mongoleja, pohjoisen intiaaneja. Siksi töitä on niin vaikea löytää, kun meitä hyljeksitään. Amerikka on mahdollisuuksien maa, jes, näin se on. Mutta mitä te olette täällä saaneet? Työläiset saavat täällä maistaa pamppua, juu nou.

Karjalan tasavallassa ei tunneta lamaa, se on työläisten oma valtakunta jossa työläiset päättävät solidaarisesti omista asioistaan. Tämän uskoo koko ajan useampi ja Minnesotastakin perhe toisensa jälkeen myy omaisuutensa ja lähtee matkaan rapakon taa. Kaarlen isänkin tekee koko ajan enemmän ja enemmän mieli lähteä matkaan ja vaikka äiti ei ole varma onko tämä nyt enemmän siinä myötä- vai vastamäessä rakastamista, myöntyy hänkin lopulta lähtemään, mukana lapset Kaarlo ja Kati. Samalla matkaan lähtevät saman kylän Albert ja tyttärensä Linda. Miehet uskovat työllistyvänsä Karjalassa helposti, Timo on taitava mekaanikko ja Albert purkaa osiin ja laivaa mukanaan oman sahansa. 

Kaarleltakin kysytään ennen muuttopäätöstä mitä mieltä hän on asiasta. Poikahan nyt lähtee mukaan minne vain, kunhan siellä luvataan olevan lentokoneita. Kaarle on pienempänä hypännyt vajan katolta yrittäen päästä lentoon ja kun Janne-setä vei pojan katsomaan kuuluisan Charles Lindbergin lentonäytöstä, kävi hänelle lopullisen selväksi se, että elämässä tärkeintä on päästä yläilmoihin.

Albertin tytär Linda on suunnilleen Kaarlen ikäinen, eivät he varsinaisesti ystäviä ole, pikemminkin Linda aina kiusoittelee Kaarlea ja jaksaa muistuttaa pojan epäonnistuneesta lentoonpääsy-yrityksestä.

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

...

- No, etkö älyä edes suuttua? Kolme Arpea sanoi sinua Tulisiiveksi, kun ne rätit, joista teit siivet, olivat punaiset ja keltaiset. 
- Minusta tuo oli hyvä runo. Helppo muistaa, kun ne sanat muistuttavat toisiaan. 
- Äh, ne ovat riimejä. Selkään, pelkään, taivaan, vaivaan. Niiden tarkoitus on jäädä mieleen. Mutta sinä et ymmärtänyt koko juttua, tämä oli pilkkaruno. Ei kukaan tollo voi tykätä runosta, jossa häntä pilkataan.
Kohautin olkapäitäni. Linda nakkasi runon maahan. Kun hän käänsi selkänsä, poimin paperin, taittelin sen kasaan ja tungin taskuuni. 

Tulisiipi on erittäin vetävästi kirjoitettu, koko ajan tiukasti otteessaan pitävä tarina siitä, mihin vahva usko parempaan huomiseen voi viedä ja miten siitä voi selvitä, kun kyse on Neuvostoliitosta. Miten on valittava keneen voi luottaa vai voiko keneenkään, miten halpa on ihmishenki Stalinin vallan alla, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään vain selvitäkseen ja miten tärkeäksi jo se pelkkä selviytyminen noissa olosuhteissa tulee. Ja miten kaiken sen keskellä voi unelmoida lentämisestä korkeammalle kuin tietää olevan mahdollista. 

Annan kirjalle täydet viisi tähteä. Tai oikeastaan ihan kaikki, mitä avaruudesta löytyy.

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

Atena 2015

Peter Faber, jalkaväen sotilas, menee naimisiin saadakseen vihkiloman. Lyhyen, tervetulleen paon rintamalta. Morsian, Katharina Spinell turvaa selustaansa; hän saa leskeneläkkeen jos Peter kaatuu. Sotilaspastori puhuu, Katharinan valokuva on maassa naista edustamassa. Samalla kellonlyömällä Katharina osallistuu seremoniaan Berliinissä, vanhempansa todistajinaan. Nyt he ovat aviopari.

He tapaavat ensimmäisen kerran kun Peter tulee vihkilomalle Berliiniin. Kukaan ei odota heidän tuntevan mitään toisiaan kohtaan, mutta he rakastuvat. Peterin lomakin saa jatkoa kun hän osallistuu appiukkonsa töihin, häätää juutalaisia kodeistaan. Katharinan isä saa perheelleen yhden tuollaisen hienon kodin. Kiiltävät puulattiat, flyygeli, taidetta, vaatekaapissa silkkileninkejä ja pitkiä turkkeja ja kaikki tämä on nyt heidän. Vihdoinkin on heidän vuoronsa nauttia elämästä.

Peter palaa rintamalle Kiovaan. Pian marssitaan itään, Pultavaan, Harkovaan ja sodan yhdeksi käännekohdaksi muodostuvaan Stalingradiin jonne Neuvostoliiton armeija heidät saartaa. Mutta Berliinistä odotetaan apua, Führer huolehtii omistaan. 

Sodan raadollisuutta ei kirjan sivuilla kaunistella. Sopimus on romaani joka ei ylipäätään kaunistele yhtään mitään. Kaikki mahdolliset ihmiskehon eritteet ovat läsnä, kohtalot ovat karuja, kärsimykset realistisia. Kun suljin kirjan takakannen olin vaikuttunut, mutten oikein tiedä millä sanalla tarkemmin tunnettani kuvaisin. Järkyttynyt on ehkä vähän liioiteltua, mutta ei tämä helppo kirja ollut, eikä lopun rehellinen suorasukaisuus ollenkaan pehmentänyt kaikkea luettua.

Mutta sopimus, se piti loppuun saakka. 

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta 

Otava 2015, 285 sivua

Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se,

joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ainoa toivo: 

Punatähti. 

Hertta on elämäkertaromaani joka kattaa yhden vuosikymmenen Hertta Kuusisen, suomalaisen kommunistisen puolueen kansanedustajan ja ministerin elämästä. 

Hertan isä, kommunistipoliitikko Otto Wille Kuusinen, oli paennut kapinan jälkeen Neuvostoliittoon ja Hertta sisaruksineen oli jäänyt äidin hoiviin Suomeen. Vuonna 1922 kun Hertta oli 17-vuotias, isä lähetti hänelle kutsun Moskovaan, eikä nuorta poliittisesti valveutunutta naista tarvinnut kahdesti houkutella. Vuotta myöhemmin hän meni jo vihille kymmenen vuotta itseään vanhemman, kokeneen toverin Tuure Lehénin kanssa. Vuosi lisää, ja Hertta on pienen Juri-pojan äiti. 

Vuonna 1934 isä lähettää Hertan Suomeen, suorittamaan tehtävää johon Herttaa on nuoruusvuodet koulittu. Fasisminvastainen liike on Suomessa vasta alkutekijöissään ja Herttaa tarvitaan maanalaiseen puoluetyöhön. Hertta ei haluaisi lähteä, ei jättää Juria. Avioliitto sen sijaan on ajautunut karille, Lehénillä on toinen nainen. Hertta uskoo pääsevänsä palaamaan muutaman kuukauden, viimeistään puolen vuoden kuluttua, mutta toisin käy. Vain pari viikkoa Helsingissä ja Hertta pidätetään. Viisi pitkää vuotta Hertta istuu vankilan kaltereiden takana valtiopetoksen suunnittelusta tuomittuna, eristyksessä muista vangeista, erossa Jurista.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin uskoin.

Kirja alkaa varsinaisesti siitä, kun Hertta keväällä 1939 vapautuu. Pian sen jälkeen hän kohtaa Yrjö Leinon, toistamiseen naimisissa olevan kommunistisen puolueen jäsenen. Se on Hertan menoa, nainen hullaantuu. Välttääkseen uuden vangitsemisen he piileskelevät yhdessä talvisodan ajan. Joulukuussa 1940 Leino kuitenkin vangittiin ja Hertta puoli vuotta myöhemmin. Tällä kertaa Kuusinen oli turvasäilössä yli kolmen vuoden ajan. 

Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Hertassa lähdetään rohkeasti siitä ajatuksesta, että Leino olisi todellisuudessa ollut vasikka. Kirjassa on kolme kertojaa, Hertan ja Leinon lisäksi Riekki, Etsivän keskuspoliisin silloinen päällikkö. Leino oli veloissaan, teki vekseliä toisen perään ja tätä Riekki käytti hyväkseen. Maksoi vasikalleen sen verran, ettei Leino koskaan päässyt pestistään irti, roikkui kuin löysässä hirressä. Kosikin Herttaa lopulta Riekin käskystä. 

Hertta Kuusisen tarinassa on paljon mielenkiintoisia käänteitä. Se mitä itse jaksan aina ihmetellä, miten ihmisessä säilyy se usko vaikka itsekin näkevät köyhyyden ja kurjuuden. Mielenkiintoista oli myös seurata mitä suomalainen kommunisti ajatteli, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Miten kommunisteja neuvottiin kerääntymään Keski-Suomeen ja miten Otto Wille Kuusinen kehotti suomalaisia työläisiä olemaan nousematta neuvostoliittolaisia sotilaita vastaan. Tuntuu siltä ettei kaikkea voi oikein ymmärtää, kun ei ole siihen aikaan elänyt. Nykyisin ollaan melko aatteettomia.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia / Naistenviikko kirjablogeissa

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia 

Siltala 2015, 218 sivua

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ulitskajan Tyttölapsia on kertomuskokoelma joka koostuu kahdesta osasta; Tyttölapsia ja Lapsuus -49. Ensimmäinen kokonaisuus koostuu kuudesta pidemmästä kertomuksesta, jälkimmäisen niinikään kuusi kertomusta sisältävän osan koostuessa muutaman sivun mittaisista tarinoista, joissa päähenkilöt ovat poikia.  

Ensimmäisen kertomusikermän päähenkilöt ovat samaa moskovalaiskoulua 1950-luvun alussa käyviä tyttöjä. Osa heistä on mallioppilaita, ylpeinä punaisia pioneeriliinojaan kantavia hyvin käyttäytyviä kolmannen luokan oppilaita, osa ulkopuolisia jotka saattoivat vain haaveilla moisesta arvonnoususta. Osa on kiusaajia, osa kiusattuja, kaikki selviytyjiä. Osaa tytöistä seurataan kertomuksesta toiseen mikä helpottaa kokonaisuuden seuraamista. Tytöt myös kasvavat ja kehittyvät kertomusten myötä ja yhtenä teemana tarinoissa onkin juuri tyttöjen orastava kehitys nuoriksi naisiksi. Muina teemoina voi nähdä esimerkiksi sisarkateuden sekä lasten ja perheiden välisen eriarvoisuuden.

Koulussa Kolyvanova pärjäsi huonosti, ruokalassa hän istui erillisessä pöydässä, jossa "vapaaoppilaita" ruokittiin ilmaiseksi, ja koulupuvun hänelle hankki vanhempainkomitea. Aina häneltä uupuikin jotain: milloin tossut, milloin kalossipussi, milloin voimistelupuku. Hän oli luokan pohjimmainen, ihan pohjasakkaa. Nyt sitten paljastuikin, että hän tietää aikuisten salaisia asioita, tietää ihan luonnostaan ja puhuu niistä aivan ujostelemattoman arkisella äänellä. Hän muuttui ihan silmissä uteliaasta tuplaajahujopista hyvin merkittäväksi henkilöksi. Kaikki katselivat häntä kiinnostuneen odotuksen vallassa.

Kertomuksissa on paljon köyhyyttä, kurjuutta, väärin kohdelluksi tulemista, syntyperäistä eriarvoisuutta ja jopa suoranaista tyttöjen hyväksikäyttöä. Moni on silti nähnyt tarinoissa lempeyttä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Itse en käyttäisi aivan niin vahvaa ilmaisua sillä myönnän olleeni tietyllä tavalla helpottunut voidessani sulkea kirjan takakannen. Tyttöjen maailma näyttäytyi heti ensimmäisestä kertomuksesta lähtien ahdistavana, jopa hieman pelottavana. Toisaalta tällaisen kirjan luettuaan osaa aina olla kiitollinen siitä, että on syntynyt Suomeen eikä vaikkapa juuri Venäjälle.

---

Seitsemää päivää 18.-24.7 kutsutaan naistenviikoksi. Tiedättehän tuon kesäisen, naisten nimipäivistä koostuvan viikon, jolloin sataa aina ihan esteristä? Tai yhtä hyvin voi olla hellepoutaa, mutta puheissa mielikuva kääntyy kyllä sinne sadeilmoihin. 

Näin Kirjan vuoden kunniaksi ryhmä kirjablogisteja päätti julkaista erityisesti naisiin liittyviä kirja-aiheisia blogikirjoituksia tämän viikon aikana. Tempaukseen mukaan lähteneet blogit on listattu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa. Kuten ehkä jo arvasitkin, Kirjan jos toisenkin -blogi lähti leikkiin mukaan ja naistenviikon aikana onkin luvassa useampi aiheeseen sopiva postaus.

Ulitskajan Tyttölapsia -kertomuskokoelman arvioi tänään myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

WSOY 2014, 257 sivua

K.-A. Fagerholmin tytär Brita ja Kekkosen poika Taneli olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, kohdanneet nuorina opiskellessaan ulkomailla ja alkaneet seurustella palattuaan Suomeen. Naimisiin he menivät Helsingin olympialaisten aikaan kesällä 1952, välttääkseen suuren luokan kohun. Nuorten poliittiset taustat olivat hyvin erilaiset, olihan Kekkonen maalaisliittolainen ja Fagerholm demari. 

Britaa pelotti ajatus, että hän vielä 25-vuotiaana olisi naimaton. Ennen vanhaan tuonikäistä naimatonta naista sanottiin vanhaksipiiaksi, joten naimisiin oli kiire päästä. Brita alkoi myös kyllästyä Tanelin jahkailuun naimisiin menosta; mitä kauemmas Taneli tuntui loittonevan, sitä enemmän Brita halusi tulla rouva Kekkoseksi. Hän myös halusi naimisiin ennen sisartaan Stinaa. 

Eräänä aurinkoisena alkukesän päivänä 1952 Brita ja Taneli istuvat Tuomiokirkon portailla. Brita on hakenut maistraatista kuulutuspaperit. "Yritin saada Tanelin allekirjoittamaan paperit, mutta hän vain sanoi ettei kirjoita. No, sitten minä kirjoitin meidän nimet papereihin siinä hänen katsellessaan: Brita Fagerholm ja Taneli Kekkonen. No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa, oli Tanelin ainoa kommentti."

Naimisiin mentiin maistraatissa, vaikka juuri ulkoasiainministeriössä työt aloittanut valtiotieteiden kandidaatti Taneli kieltäytyi pyytämästä vapaata keskellä päivää moisen vihillemenon takia. Brita oli käynyt ostamassa uuden kellohameisen kävelypuvun, mutta Taneli ilmestyi maistraattiin puvussa jonka housunpolvet oli parsittu. Brita kertoi miten seremomian jälkeen mentiin Fagerholmeille, jonne Britan vanhemmat olivat edellispäivänä esittäneet kutsun myös Kekkosille. Urhon ihmetellessä miksi heidät kutsuttiin samppanjalle, K.-A. kertoi nuorten menevän naimisiin. Urho oli tähän todennut, ettei Taneli hänelle mitään ole maininnut, mikä Britan mielestä kuvasi hyvin Tanelin tapaa toimia asioissa. 

Avioliitto pidettiin salassa eikä pariskunta asunut yhdessä, vaan kumpikin omien vanhempiensa luona. Osaltaan syynä oli asuntopula, osittain se että Brita opiskeli edelleen. Vuotta myöhemmin Taneli sai ensimmäisen komennuksensa ulkomaille, Brita jäi yliopistolle. Keväällä 1954 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja elokuussa Brita muutti Tanelin perässä Moskovaan jossa he ensimmäisen kerran asuivat yhdessä avioparina. 

Siitä alkoi Taneli Kekkosen diplomaattiura joka vei heidät tulevien vuosikymmenten aikana eri puolille Eurooppaa sekä Yhdysvaltoihin, ensin lähetystöavustajana, sitten suurlähettiläänä. Lukuisten keskenmenojen jälkeen myös perhettä alkoi tulla, lapsia syntyi kaksi, Timo vuonna 1957 ja Tea 1963.

Jos olin kuvitellut diplomaattielämää ylelliseksi ja vauraaksi, olin ilmeisen väärässä. Brita hankki ensitöikseen ompelukoneen, ei yksinomaan siksi että olisi ehdottomasti halunnut ommella itse kaikki vaatteensa, vaan siksi että diplomaatin palkka oli niin huono. Britalla oli selvästi taipumuksia ompelutyöhön, sillä hänen leninkiensä kerrotaan olleen ateljeetason luomuksia. Muutenkin teos valotti kiinnostavalla tavalla diplomaattielämää 1950-1980-luvuilla ja karisti lukemisen edetessä siihen mieltämäni glamourin. Juhliminen ja edustaminen onkin työlästä varsinkin jos diplomaattipuoliso on syrjäänvetäytyvää sorttia.

Vaikeimmaksi asiaksi Roomassa Brita koki yksinäisyyden, johon osasyynä olivat toki Tanelin viihtymättömyys ja sairaudet. Taneli ei myöskään kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa. 

Taneli Kekkosen diplomaattiura päättyi skandaaliin; hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Tapauksen myötä hänet asetettiin disponibiliteettiin, mikä käytännössä tarkoitti hänen hyllyttämistään. Kekkosten asemapaikka oli tuolloin Tel Aviv, ja he palasivat Suomeen helmikuussa 1985. Heti tapahtuneen jälkeen Taneli oli jo sanonut riistävänsä hengen itseltään. Olla presidentin poika ja tulla syytetyksi ja tuomituksi rattijuopumuksesta oli jo kyllin vaikeaa, mutta asemapaikan vieminen oli Kekkoselle liikaa. Kaiken lisäksi hän oli edelleen ulkoministeriön palveluksessa, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli ministeriössä työhuone jonne hänen odotettiin päivittäin saapuvan, mutta hänellä ei ollut mitään työtehtäviä. Brita sai miehensä lupaamaan, että antaa heille perheenä vuoden aikaa suunnitella elämää eteenpäin. Oli puhetta mm ulkomaille muutosta, mutta diplomaatin työ oli Tanelille kaikki kaikessa ja ilman sitä hän vaipui syvemmälle masennukseen. Hän oli myös iältään vasta vähän yli viidenkymmenen, aivan liian nuori jäämään eläkkeelle. Päivää ennen Britalle lupaamansa vuoden määräajan päättymistä Taneli Kekkonen teki itsemurhan. Kaiken kaikkiaan Tanelin tilanne hoidettiin järkyttävän huonosti. Miksi häntä kiusaamisen sijaan ei autettu?

Yksi kiinnostava näkökulma kirjassa oli myös Kekkosten suhtautuminen miniäänsä. Ensimmäiset viisi vuotta Sylvi suhtautui Britaan hyvin viileästi ja muodollisesti, kutsuikin tätä rouva Kekkoseksi. Britaa ei otettu mukaan perheen tärkeisiin tapahtumiin, hän ei saanut kutsua Tanelin kaksoisveljen Matin häihin eikä appensa presidentin virkaanastujaisiin. Tanelille tämä kaikki oli "normaalia" eikä hän tuntunut tekevän asian eteen mitään.

Sylvihän se oli, joka johti perhettä kovalla otteella. Urho saattoi hallita valtakunnanpolitiikkaa, mutta mutta perhepiirissä valta oli tukevasti Sylvin hyppysissä. Urho oli kiltti ja pehmeä eikä olisi missään tapauksessa noussut vastustamaan syvästi kunnioittamansa Sylvin tahtoa. Pieni nainen piti kolmea miestään, Urhoa ja poikia, jämäkästi otteessaan. 

Sylvi toivoi pojalleen avioeroa. Kirjeissä pojalleen hän on mm kehottanut tätä ottamaan eron vaimostaan koska tämä saa jatkuvasti keskenmenoja ja toisessa kirjeessä rohkaisee, ettei Tanelin tule antaa heidän asemansa vaikuttaa, mikäli suunnittelee avioeroa. Sitten tapahtui se, minkä myötä monet naiset ovat vihdoin saaneet anoppinsa hyväksynnän. Timon syntyessä Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan ja oli riemuissaan kun poika näytti aivan Tanelilta. Lopulta naiset lähes ystävystyivät; Sylvin 60-vuotispäivää he viettivät kahdestaan Firenzessä humputellen.

Politiikkaa kirjassa on hyvin vähän. Myös Britan elämää Tanelin kuoleman jälkeen on käsitelty hyvin vähän. 1990-luvulla hän alkoi järjestää ja opastaa kulttuurimatkoja Italiaan. Hän nautti myös juhlien järjestämisestä ja laittoi aina kaikki ruuat itse. Yhdelle kun ei viitsinyt edes kokata. Klassinen musiikki oli yhdistänyt jo Britaa ja Tanelia ja he kävivät paljon konserteissa. Hän oli mukana perustamassa Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistystä Pro Filharmonia ry:tä 1993. Brita kuoli lyhyen sairaalassaolojakson jälkeen syöpään toukokuussa 2013. Hän oli kertonut toiveenaan ettei hänelle järjestetä muistotilaisuutta, vaan muistetaan konsertilla. Tämä tapahtui joulukuussa 2013 Pro Filharmonian viettäessä 20-vuotisjuhliaan. 

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie

WSOY 2014, 312 sivua

Revontultentien luvataan olevan itsenäinen jatko-osa Esikoiselle, joka ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tarina jatkuu vain parin kuukauden päästä siitä mihin siinä jäätiin, mutta uskoisin ettei taustoja sen isommin tarvitse availla päästäkseen sisälle Jarin nuoruuteen. Itse olen tosin Esikoisenkin lukenut, siitä juttua täällä.

Esikoisessa elettiin vuotta 1972, nyt ollaan siirrytty kevättalveen 1973 ja edetään puolisen vuotta seuraavaan syksyyn. Jari on 14-vuotias oppikoululainen. Aika on poliittisesti kuohuvaa ja maailmalla tapahtuu isoja asioita, mm. Wounded Kneen valloitus ja piiritys jota myös Jari seuraa.

Alkajaisiksi Jari saa uuden opettajan. Historiamme maisteri Terttu Kärkkäinen jäisi virkavapaalle. Korkalovaaran peruskoulua oli kuulemma silti lykästänyt sen saadessa maisteria paikkaamaan nuoren polven pedagogin, lisensiaatti Orankivaaran. Kun Orankivaara kyselee historian suurmiehiä, heittää Jari uskaliaasti Che Guevaran ja niin valinta on tehty. Jari ei  tosin tiedä mihin on tullut valituksi, ennen kuin löytää itsensä toisen koulun voimistelusalissa pidettävästä kokouksesta.

Orankivaara esitteli puheenvuoronsa lopuksi lappilaiselle edistysväelle vallankumousta kannattavan peruskoululaisen. Se mainitsi nimeni. Tunsin miten varpaani kipristyivät talvironttosissa kuin apinalla. Pallit hyppäsivät piiloon. Kävelin salin eteen. Lattia aaltoili. Orankivaara näytti oikealla kädellään: ole hyvä. Käännyin saliin päin. Näin Irenen istuvan ensimmäisessä rivissä. Se katsoi silmiini. Suljin omani. Nyt kannattaisi kuolla.

Myös kotona on odotettavissa mullistus, jolla on työnimenä Lenin.

Äiti selitti Unto Abrahamille, ettei sitä tai Maijaa tai minua rakasteta yhtään vähempää sen jälkeen kun vauva on syntynyt. Kaikista tykätään yli kaiken. Pikkuveli piti sitä paskapuheena. Sille olivat pihalla talon ekaluokkalaiset kertoneet, että kun kakun jakaa neljällä, siitä jää vähemmän per naama kuin kolmella jaettuna.

Puolen vuoden sisällä Jari tekee kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon, sitten Orankivaaran valittuna matkakumppanina Maailman nuorison festivaaleille Itä-Saksan puoleiseen Berliiniin.

Meitä alkoi jännittää, kun Neuvostoliiton raja läheni. Isä käski meidän käyttäytyä siivosti. Äiti kysyi tulisimmeko katsomaan sitä, jos se raahattaisiin vankileirille. Isä sähähti. Sen mielestä ei kannattanut huudella talvisodasta eikä vankileireistä. Tänne ei tultu haastamaan riitaa. Sitä oli jo kokeiltu.

Revontultentie on mielestäni ehjempi kokonaisuus kuin Esikoinen, koska pysyi 70-luvulla eikä poukkoillut Esikoisen tavoin 1900-luvun alun hunghuusimiehiin tai vielä kauemmas noitakäräjille ja siitä syystä Revontultentie oli tekstinä nopealukuisempaa. Esikoisesta tuttu Cassette recorder oli tässäkin mukana. Isomummu ei enää sanele muistelmiaan, nyt Jari kuuntelee Erkki-sedän muisteloita rintamalta.


Jarin nuoruudenmuistelot jatkuvat 2015 ilmestyneellä Pyrstötähti-kirjalla, ehdottomasti lukulistalle sekin.